Globaalin terveyden professori Hans Rosling osaa nauraa itselleen.
”Minulla on vähintään koko Ruotsin korkein kuuluisuus–vaikutus-suhde”, hän sanoo työhuoneellaan Tukholman Karoliinisessa instituutissa. ”Kaikesta kuuluisuudesta huolimatta minulla on ollut kovin vähän vaikutusta.”
Ruotsalaisprofessori Rosling tunnetaan maailmalla tilastotaikurina, joka muuttaa terveyttä, köyhyyttä ja kehitystä koskevat tilastot kuviksi. Roslingin esityksissä maailman maita kuvaavat eriväriset kuplat liikkuvat ajassa esimerkiksi väestönkasvua ja bruttokansantuotetta kuvaavilla akseleilla. Kuplat näyttävät ajavan toisiaan takaa, ja katsoja näkee muutamassa minuutissa globaalin kehityksen vuosisataisia kaaria.
Rosling on luennoinut taajaan kansainvälisesti tunnetussa TEDTalks-esitelmäsarjassa ympäri maailman, ja videoita hänen esityksistään on katsottu verkossa miljoonia kertoja. Hän kiertää puhumassa eri maiden ja YK-järjestöjen virkamiehille ja päättäjille sekä liike-elämän vaikuttajille.
Time-lehti valitsi hänet tänä vuonna maailman 100 vaikutusvaltaisimman ihmisen listalleen, ja vuonna 2009 Foreign Policy -lehti nosti hänet yhdeksi maailman sadasta välkyimmästä ajattelijasta.
Mutta kun satunnaiselta ryhmältä ruotsalaisia kysyttiin viime vuonna eri maiden yhteiskunnallisesta kehityksestä, vain viisi prosenttia heistä osasi vastata oikein.
”Olen epäonnistunut täysin!” Rosling sanoo. ”Eläintarhan apinoistakin joka neljäs olisi valinnut oikeat vastaukset.”
Ruotsin kehitysavusta vastaavan viranomaisen Sidan viimevuotisessa tutkimuksessa ruotsalaisilta kysyttiin esimerkiksi, kuinka moni tansanialaisnuorista osaa lukea, kuinka vanhoiksi vietnamilaiset keskimäärin elävät ja kuinka monta lasta naiset Bangladeshissa keskimäärin saavat.
Noin kaksi kolmesta kyselyyn vastanneesta valitsi vastaukset, jotka kuvasivat Tansanian, Bangladeshin ja Vietnamin yhteiskunnallista kehitystä 25–30 vuotta sitten. Roslingin mukaan tulos osoittaa, että käsityksemme maailmasta ei perustu tosiasioihin vaan olettamiin ja ennakkoluuloihin.
”Olemme rakentaneet maailmankuvamme tietynlaiseksi, eikä se näytä muuttuvan. Kyse on tietojen päivittämisen puutteesta.”
Siis päivitetään.
1. Väestöräjähdys meni jo
Maailmassa on nyt kaksi miljardia alle 15-vuotiasta. YK:n laatimien, vuosisadan loppuun ulottuvien ennusteiden mukaan määrä ei enää kasva.
”Tämä on maailman tärkein uutinen, josta kukaan ei tiedä”, Rosling sanoo. Se näet tarkoittaa, että maailman koko väestö lakkaa kasvamasta.
Selitys kuuluu näin:
Lasten lisäksi maailmassa on noin kaksi miljardia nuorta aikuista eli 15–30-vuotiasta. Muita ikäryhmiä, 31–45-vuotiaita, 46–60-vuotiaita ja yli 60-vuotiaita, on miljardi kutakin.
Seuraavan viidentoista vuoden aikana maailman yli 60-vuotiaat kuolevat ja muut ikäryhmät vanhenevat yhtä lailla, ”surullista kyllä”, Rosling selittää. Samaan aikaan maailmaan syntyy kaksi miljardia uutta lasta.
Sitten sama toistuu uudelleen. Ja uudelleen.
Väkiluvun kasvu pysähtyy kymmeneen miljardiin, kun ikäryhmät ovat kasvaneet ikään kuin täyteen eli kahteen miljardiin – ilman, että syntyvien lasten määrä on lisääntynyt. Rosling käyttää ilmiöstä englanninkielistä termiä fill-up growth.
Professori havainnollistaa asiaa vaahtomuovisilla kuutioilla, joita hän lisää ja siirtää ikäryhmästä toiseen. Hän pitää tärkeimpänä työnään nimenomaan tilastotiedon havainnollistamista siten, että mahdollisimman moni ymmärtää, miten maailma kehittyy. Lähteinään hän käyttää muun muassa YK-järjestöjen, Maailmanpankin ja OECD:n tilastoja.
”Etsin tilastoista tasoja, jotka yksittäisiltä asiantuntijoilta jäävät huomaamatta”, Rosling sanoo ja pyörittelee kuutioita käsissään. Sitten – ”kas, näinhän tämä toimii” – hän oivaltaa jotakin uutta ja merkityksellistä, kirjoittaa ajatuksen ylös ja toteaa voivansa käyttää sitä seuraavalla kerralla esitelmöidessään maailman isokenkäisille.
Sysäyksen kehityksen dynamiikan tutkimiseen Rosling sai 1980-luvun alussa, työskennellessään nuorena lääkärinä Nacalan piirikunnassa Mosambikissa. Hän oli köyhän maaseutu-alueen ainoa lääkäri, jonka hoidettavana olivat 300 000 ihmisen sairaudet.
Nacalassa Rosling kohtasi jotain ennenkuulumatonta: Hänen vastaanotolleen alkoi tulla halvaantuneita potilaita, joiden vammat näyttivät selittämättömiltä. Raajat olivat halvaantuneet yhtäkkiä, eikä muita oireita ollut.
Se potilaita kuitenkin yhdisti, että he elivät äärimmäisen köyhissä oloissa. Niin köyhissä, ettei kaikilla perheillä ollut edes vaatteita kaikille perheenjäsenilleen.
Potilaita ja näiden taustoja tutkittuaan Rosling sai selville, ettei tauti ollut tarttunut ihmisestä toiseen. Sen sijaan se johtui köyhien ravinnokseen käyttämästä kassavasta.
Osa Nacalan asukkaista söi kuivuuskaudesta selvitäkseen nuorta, raa’aksi jäänyttä kassavaa. Se sisältää suuria määriä syanidia, mikä oli halvaannuttanut potilaat.
”Osa kohtaamistani ihmisistä eli äärimmäisessä puutteessa. Heillä ei ollut valinnanmahdollisuuksia, mikä lukitsi heidät köyhyyteen. Sellaista voi vain kokea, ei ymmärtää”, Rosling sanoo.
Rosling risti sairauden konzoksi. Sittemmin hän muutti takaisin Ruotsiin, tutki sairautta edelleen ja väitteli siitä lääketieteen tohtoriksi vuonna 1986.
Mutta palataan vielä väestönkasvuun. Se on Roslingin mukaan kehittynyt parin sadan viime vuoden aikana ällistyttävällä tavalla.
1800-luvun alussa maailmaan syntyi keskimäärin kuusi lasta naista kohti, ja heistä neljä kuoli ennen viidettä elinvuottaan. Väestö kasvoi tuskin lainkaan. 1970-luvulle tultaessa lapsikuolleisuus oli vähentynyt niin, että keskivertonaisen saamasta viidestä lapsesta kuoli vain yksi.
Alettiin puhua väestöräjähdyksestä.
Nyt naiset synnyttävät keskimäärin 2,4 lasta, joista 0,14 kuolee. Maailmassa on edelleen maita, kuten Kongon demokraattinen tasavalta tai Afganistan, joissa naiset synnyttävät keskimäärin kuusi lasta. Kokonaisuutena maailman väestö kuitenkin on niin sanotulla uusiutumistasolla, pisteessä, jossa uudet sukupolvet eivät koossaan ylitä vanhoja.
”Tätä suunnatonta kehitystä ei ole vielä täysin ymmärretty”, Rosling sanoo ja viittaa maailman keskimääräisen väestönkasvun hidastumiseen. Väestöräjähdyksestä puhutaan edelleen.
Professorin mukaan kehityksen ovat saaneet aikaan hygienian, ravinnon ja terveydenhuollon parantuminen, sellaiset itsestään selviltä kuulostavat asiat kuin puhdas vesi ja saippua, rokotukset ja antibiootit sekä turvalliset synnytykset. Ne ovat taanneet sen, että syntyvistä lapsista entistä useampi jää henkiin.
Kun niin käy, aiempaa pienempi lapsiluku riittää takaamaan kotitalouksien työvoiman ja vanhempien vanhuudenturvan, ja väestönkasvu hidastuu.
Lisäksi on muistettava sähkö. Roslingin mukaan sitä tarvitaan kehittyviin maihin lisää, jotta köyhimpien elämä helpottuisi ja väestönkasvu hidastuisi myös nykyisissä korkean syntyvyyden maissa.
Time-lehti valitsi Roslingin tänä vuonna maailman 100 vaikutusvaltaisimman ihmisen listalleen, ja vuonna 2009 Foreign Policy -lehti nosti hänet yhdeksi maailman sadasta välkyimmästä ajattelijasta.2. Sähkö on parasta kehitysapua
”Ensimmäinen asia, jonka ihmiset haluavat saadessaan kotiinsa sähköt, on hehkulamppu”, Rosling sanoo.
Lampun valossa töitä voidaan tehdä myös iltaisin. Koti voidaan pitää entistä siistimpänä, vaatteita voidaan parsia ja lapsista pitää parempaa huolta myös silloin, kun he sattuvat sairastamaan öisin.
Työteho nousee, aikuisten ja ennen kaikkea lasten terveys paranee, ja lapsikuolleisuus laskee. Lopulta seurauksena on väestönkasvun hidastuminen.
Rosling tuntee aiheen myös omasta kokemuksestaan. ”Olen sen verran vanha, että olen saanut tuntuman aikaan ennen aineellista hyvinvointia.”
Roslingin lapsuudenkotia 1950-luvun alun Uppsalassa lämmitettiin puulla ja kävyillä. Tarpeet tehtiin lattiakäymälään, ja äiti sairasti tuberkuloosia. Vanhemmat olivat tavallista työväkeä, isä työskenteli kahvinpaahtajana. Perheen elintaso nousi vähitellen.
”Muistan, kun isäni pystyi ostamaan perheemme ensimmäisen moottoripyörän. Sillä me ajoimme ensimmäiselle lomallemme, aina Tanskaan saakka”, Rosling kertoo. Perälaudalla keikkuivat äidin ompelema teltta ja säkit, jotka ruoholla täytettyinä toimittivat patjojen virkaa.
Isältä periytynee myös Roslingin kunnioitus kaikkein heikoimmilla olevia kohtaan. Isän tarinoiden kautta kaukomaiden kahvipapujen poimijat ja äveriäät plantaasi-isännät olivat Roslingin maailmassa läsnä jo lapsuudessa. Isän puheista Roslingiin tarttui yhteenkuuluvuudentunne kahvinpoimijoiden, tavallisten työläisten, kanssa.
Lisäksi professori sanoo olevansa perheensä ensimmäinen jäsen, joka on käynyt koulua kauemmin kuin kuusi vuotta.
”Olen oikea ruotsalainen punaniska!”
Koulutukseen liittyy myös sähkö: hehkulamppu edistää lasten, ennen kaikkea tyttöjen, koulunkäyntiä. Se taas liittyy lapsikuolleisuuteen ja sitä kautta väestönkasvuun.
Koti on monien köyhien tyttöjen ainoa läksyjenlukupaikka. Jos kotona ei ole valoa, koulunkäynti takkuaa: tyttöjen ei yleensä anneta poikien tapaan tehdä läksyjään katulamppujen valossa, joskus kaukanakin kotoa, koska kulkeminen ulkona pimeän aikaan voi olla vaarallista.
Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n mukaan esimerkiksi Etiopiassa vain noin 17 prosentilla 94-miljoonaisesta kansasta on saatavillaan sähköä. Naisista lukutaitoisia on 15 prosenttia, koko kansasta noin 40. Kaikkiaan kehittyvien maiden asukkaista vähintään neljännes, maaseudulla jopa kolmannes on edelleen sähköverkon tavoittamattomissa.
Kun tytöt pystyvät lukutaidon avulla kartuttamaan tietojaan ja taitojaan, he osaavat omia lapsia saatuaan pitää heistä entistä parempaa huolta. Lapsikuolleisuus vähenee, ja lopulta väestönkasvu hidastuu.
Roslingin mukaan tärkeämpää on kuitenkin se naisten aseman yleinen parantuminen, josta tyttöjen lukutaidon lisääntyminen kertoo.
Kun naiset pystyvät äitinä olemisen lisäksi osallistumaan työelämään ja toimimaan yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä, elintaso nousee. Parhaassa tapauksessa seurauksena on kehityksen kierre, jossa elintason nousu ja väestönkasvun hidastuminen ruokkivat toisiaan.
”Lähes puolet maailman lapsikuolleisuuden laskusta vuoden 1970 jälkeen voidaan tilastojen perusteella liittää tyttöjen parantuneeseen lukutaitoon”, Rosling sanoo.
Ongelma vain on, että rikkaiden maiden kehitysapurahoja ei käytetä sähköön.
”Kehittyviin maihin pitäisi rakentaa patoja ja hiilivoimaloita, jotta asukkaille olisi tarjolla mahdollisimman halpaa sähköä. Mutta koska rikkaiden maiden kehitysministerien täytyy sovittaa apu äänestäjiensä käsityksiin maailmasta, avulla tuetaan Egyptin twiittaajia.”
Mahdollisimman halvasta sähköstä tulee eittämättä mieleen ympäristön kestokyky ja ajatus siitä, että rikkaiden pitäisi leikata elintasoaan, jotta maailma kestäisi köyhien elintason nousun. Kuinka professori tähän suhtautuu?
3. Ekologisista rajoista puhuminen on vaarallista.
”Minä ainakin voin elää ilman jääkarhuja”, Rosling toteaa ykskantaan.
Professorin mielestä on ihmeellistä, että niin moni puhuu ”planetaarisista rajoista” täsmälleen samoilla sanoilla, ”ikään kuin kyse olisi uskon asiasta”. Hänen mukaansa petämme puheella itseämme. Jos olisimme tosissamme, olisimme jo muuttaneet elintapaamme.
Sen Rosling toki myöntää, että ilmasto muuttuu, ja siksi rikkaiden on välittömästi lakattava tuhlaamasta luonnonvaroja. Hänen mukaansa puhe planetaarisista rajoista kääntyy kuitenkin liian usein puheeksi köyhien eikä rikkaiden elintason rajoittamisesta.
”Aletaan puhua esimerkiksi siitä, että köyhät eivät tarvitse kaikkea sitä ylellisyyttä, joka meillä on. Eivät tarvitsekaan”, Rosling sanoo.
Emme tarvitse mekään – mutta puhe ylellisyyksistä peittää alleen sen, että jokaisella maailman asukkaalla on oikeus työtä tehostavan teknologian vähimmäismäärään ja siten yhtäläisiin mahdollisuuksiin elämässä.
Tämä on maailman tärkein uutinen, josta kukaan ei tiedä.
Se teknologian vähimmäismäärä on Roslingin mukaan mahdollisuus pesukoneen käyttöön. Jo sen avulla työteho voi parantua niin, että köyhät pystyvät nostamaan itsensä köyhyydestä omalla työllään.
”Kun perheeni sai hankituksi pesukoneen ollessani lapsi, äitini pystyi käymään kirjastossa sillä aikaa, kun pyykit pyörivät. Sitten hän luki minulle kirjoja. Se teki minusta professorin.”
Siksi kehityksestä ja sen kestävyydestä puhuttaessa pitäisi keskittyä nimenomaan köyhien elintason nostamiseen, ei esimerkiksi väestönkasvun hillitsemiseen perhesuunnittelulla. Kun elintaso nousee, perheet pienenevät joka tapauksessa, ja kehityksen kierre mahdollistuu.
Kuulostaa siltä, että Rosling on melkoinen optimisti.
”Ei kyse ole siitä, suhtaudutaanko asioihin optimistisesti vai pessimistisesti”, professori vastaa. ”Kyse on siitä, tiedetäänkö asioista vai ollaanko tietämättömiä.”
Roslingin mukaan on selvää, että maailman maat onnistuvat suunnittelemaan ”yhteisen tulevaisuuden”, jossa jokaiselle taataan riittävät mahdollisuudet. Hänen mielestään kaikki merkit viittaavat tähän, elämmehän maailmassa, jossa orjuus on onnistuttu kieltämään, naiset ovat päässeet yliopisto-opiskelijoiksi ja Tukholmaan on saatu homoseksuaali piispa.
”Historia on todistanut, että pystymme voittamaan mielessämme olevia esteitä, jotka estävät maailman muuttamisen entistä paremmaksi. Uutta teknologiaa kehitetään, lakeja säädetään, ja käyttäytymisemme muuttuu.”
Kyse on ajattelutavan muutoksesta.
Ajattelusta ja tietoon perustuvasta maailmankuvasta on kyse myös Gapminder-säätiössä, jonka Rosling perusti 1990-luvun lopussa yhdessä poikansa ja tämän vaimon kanssa. Säätiön nimi viittaa ihmismieleen ja sen aukkoihin, niihin sokeisiin pisteisiin, joita meillä on ennen kaikkea globaalin kehityksen suhteen.
Nyt säätiötä johtaa Roslingin poika, ja isä keskittyy luennoimiseen. Vaikka professori on silminnähden innoissaan asioista, joista puhuu, hän sanoo käyvänsä ennemmin lujalla luonteella kuin silkalla innostuksella.
”Haastavinta on sietokyky. Se, että on valmis laittamaan likoon kymmenen vuotta elämästään, ennen kuin tulokset alkavat näkyä.”
Gapminderin ensimmäisiä animoituja esityksiä alettiin kehittää vuonna 1997. Haasteena oli ja on saada kokoon sellainen työryhmä, jossa yhdet ymmärtävät kehityksen trendit, toiset pystyvät suunnittelemaan visuaalisia esityksiä, kolmannet osaavat hallita dataa ja neljännet osaavat koodata kaiken.
Gapminderia kehitettäessä roskiin on heitetty tuhansia sivuja koodia, josta ei tullutkaan mitään.
”Varmuuden vuoksi mottoni on, että koskaan ei ole liian myöhäistä antaa periksi”, Rosling naurahtaa.
Nyt Roslingit kehittävät uutta verkkopalvelua, jossa tietoa maailman maiden väestöstä, taloudesta ja terveydestä sekä energiantuotannosta ja -käytöstä esitetään kokonaisuutena. Siitä hahmottuu maailma, jonka maat muistuttavat yhä enemmän toisiaan.
4. Maailma ei jakaudu meihin ja heihin.
Tästä kaikesta voi Roslingin mukaan vetää vain yhden johtopäätöksen: maailmaa ei voi enää jakaa kehitys- ja teollisuusmaihin, kuten vielä 30 vuotta sitten.
Silloin neljä kymmenestä tansanialaisnuoresta osasi lukea, vietnamilaiset elivät keskimäärin 55-vuotiaiksi ja bangladeshilaisnaiset synnyttivät keskimäärin yli 4,5 lasta. Maiden kehitys oli tilanteessa, jossa Sidan tutkimukseen vastanneet ruotsalaiset luulivat sen olevan nyt.
Nyt Tansanian nuorista noin neljä viidestä osaa lukea, Bangladeshissa syntyy 2,5 lasta naista kohti ja Vietnamissa eletään keskimäärin 75-vuotiaiksi. Lukuihin tiivistyy globaalin kehityksen trendi: maailman maat muistuttavat yhä enemmän toisiaan.
”Kehittyneen maan käsitettä käytetään samaan tapaan kuin lännen käsitettä, etnis-poliittisen identiteetin määrittäjänä. Tilastojen perusteella kehitys- ja kehittyneiden maiden välistä rajaa ei ole.”
Siksi rikkaiden maiden asukkaiden pitäisi Roslingin mukaan myöntää, ettei maailma jakaudu ”meihin” ja ”heihin”.
”Kun rikkaissa maissa puhutaan meitä köyhempien maiden kehityksestä, monet sanovat uskovansa, että nousevat taloudet ajavat meidän ohitsemme. Toiset taas katsovat, että köyhät pysyvät aina köyhinä. Kukaan ei tunnu osaavan kuvitella tasa-arvoista maailmaa.”
Suurin osa maailman ihmisistä kuitenkin asuu jo maissa, jotka sijoittuvat eri kehitysindikaattoreilla mitattuna keskelle. Siksi rikkaiden maiden pitäisi keksiä itsensä uudelleen, Roslingin sanoin integroitua muuttuneeseen maailmaan.
Lisäksi rikkaiden teollisuusmaiden järjestön OECD:n pitäisi Roslingin mukaan viipymättä päivittää kehitysavun vastaanottajamaiden listaansa. Sen mukaan päätetään, mille maille rikkaat maat voivat suunnata julkisista varoistaan antamaansa apua.
Avunsaajina on ylemmän keskituloluokan maita, kuten Kiina, Brasilia, Chile ja Meksiko, joissa eliniänodote on yli 70 vuotta, naiset synnyttävät keskimäärin alle 2,4 lasta ja yli yhdeksän kymmenestä osaa lukea. Vaikka näissä maissa elää edelleen köyhiä, joiden asiat eivät ole yhtä hyvin kuin keskiarvot antavat olettaa, maiden ei enää pitäisi tarvita apua kansalaistensa terveyden ja lukutaidon edistämiseen – tarkoituksiin, joilla apua rikkaissa maissa usein perustellaan, Rosling katsoo.
”Kun ruotsalaisilta päättäjiltä kysyy, kuinka he voivat antaa kehitysapua Kiinalle, maalle, joka on ostanut Volvon, he vastaavat, että kyse on ’budjettiteknisestä seikasta’. Minusta se on rahalla kikkailua, jota Afrikassa kutsuttaisiin korruptioksi.”
