Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson kokee ongelmana sen, että perinteinen rauhanturvaaminen on muuttunut sotilaalliseksi kriisinhallinnaksi (Ulkopolitiikka 4/2011). Ihmisoikeusjärjestön johtajalta ajatus on erikoinen, sillä ihmisoikeuksien suojelu voi edellyttää puuttumista valtioiden sisäisiin asioihin tarvittaessa jopa sotilaallisin keinoin.
Toisen maailmansodan jälkeen on luotu varsin kattava kansainvälinen ihmisoikeuksia ja valtioiden välisiä suhteita koskeva sopimusjärjestelmä. Samalla on pyritty heikentämään voimapolitiikan vaikutusta ja vahvistamaan yhteisiä oikeusperiaatteita. Keskinäisriippuvuus pakottaa määrittelemään valtion suvereniteetin uudelleen. YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan on todennut, että YK:n peruskirjan tavoitteena on suojella yksilöiden oikeuksia eikä niitä, jotka rikkovat näitä oikeuksia.
YK:n perustajat halusivat tehdä YK:sta ”maailmanpoliisin”, missä ei kuitenkaan onnistuttu. Tavoite on edelleen kannatettava.
Yhteisymmärrystä ei kuitenkaan ole saavutettu siitä, milloin jossain maassa tapahtuvat räikeät ihmisoikeusloukkaukset velvoittaisivat kansainvälistä yhteisöä estämään nämä loukkaukset sotilaallisen väliintulon keinoilla. Toisaalta kansainvälisellä yhteisöllä on velvollisuus toimia sotilaallisen intervention keinoin, mikäli jokin valtio ei kykene suojelemaan kansalaisiaan. Tässä mielessä Johanssonin sotilaallista kriisinhallintaa kohtaan tuntema karsastus vaikuttaa oudolta.
Johanssonin haastattelusta voi myös saada käsityksen, että Suomi olisi vasta aivan viime aikoina herännyt puolustamaan ihmisoikeuksia. Näkemys ei ole perusteltu.
Ulkoministeri Rudolf Holsti esitti 19.6.1919 toivomuksen, että valtioiden keskinäisten kysymysten ratkaiseminen ei enää riippuisi voimasuhteista vaan yleisten oikeusperiaatteiden soveltamisesta. Samalla kannalla olivat niin presidentti J. K. Paasikivi etenkin päiväkirjojensa perusteella kuin presidentti Risto Ryti keskeisissä puheissaan.
Kylmän sodan vuosikymmeninä Suomi joutui vaikenemaan ilmiselvistä ihmisoikeusloukkauksista ollakseen ärsyttämättä Neuvostoliittoa. Itäblokin maiden ihmisoikeuskriisi sivuutettiin, ja syylliset löytyivät avoimista markkinatalouksista.
Tämä ei merkitse, että maamme ansiot ihmisoikeuspolitiikassa noina vuosina olisivat mitättömät. Suomi edesauttoi monia neuvotteluprosesseja, joilla edistettiin ihmisoikeussopimuksia ja turvallisuutta lisääviä sopimusjärjestelyjä. Tunnetuin esimerkki on Helsingissä vuonna 1975 järjestetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (Etyk), joka oli Suomelle myös keino vastustaa Neuvostoliiton valtapolitiikkaa.
Suomen edistämä monenkeskisen sopimusdiplomatianverkosto kompensoi osittain Suomen matalaa profiilia ihmisoikeuksiin liittyvissä kannanotoissa. Kun kirjailija Václav Havel tuomittiin lokakuussa 1979 ”tasavallan järkyttämisestä” viiden vuoden kuritushuonerangaistukseen, kaikkien muiden länsimaiden paitsi Suomen ja Tanskan Prahan-lähettiläät joutuivat Tšekkoslovakian ulkoministeriön puhutteluun kannanottojensa vuoksi. Suomi vaikeni Havelin tuomiosta, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut, että Suomi olisi pitänyt tuomiota oikeutettuna.
Ovatko kylmän sodan vuodet ja suomettumisen varjo jättäneet Suomen ulkopolitiikkaan jonkinlaisen trauman? Sitä olisi syytä selvittää tutkimuksen keinoin.
Vuoden 1997 artikkelissaan Johansson kritisoi myös Martti Ahtisaarta siitä, että tämän prioriteetti oli ”Oy Suomi Ab:n markkinoiminen eri puolilla maailmaa”. Tuo markkinointityö voidaan nähdä myös osana ihmisoikeuspolitiikkaa. Ahtisaari sai Kiinan presidentin lupaamaan, että maa liittyy YK:n poliittisten oikeuksien sopimukseen. Hyväpresidentti edistää sekä vientiä että ihmisoikeuksia.
Kansalaisjärjestöjen ja ei-valtiollisten toimijoiden merkitys kansainvälisessä yhteisössä on kasvamassa. Pohjoisen Afrikan demokratialiikehdintä syntyi länsimaista riippumatta. Sama pätee uusiin sosiaalisiin liikkeisiin: ne syntyvät valtapuolueista riippumatta. YK tekee uusia aloitteita alkaneen muutoksen hyödyntämisessä. Tässä Amnesty Internationalilla on tunnustettu paikkansa.