»Ei kukaan ole kysynyt minulta, minkä valtion kansalaiseksi haluan syntyä. Minä olen pasifisti ja tulin tänne puhumaan dialogista, mutta turhalta tuntuu», Chonon Bensho sanoo kirjakaupan etuosasta. Yleisö tuijottaa häntä vakavana.
»Istun sen tiedon päällä, jonka esivanhempani opettivat. He opettivat ihmisten, kasvien, eläinten ja henkien välistä kunnioitusta. Mutta tänne tullaan huutamaan», koko elämänsä Perun Amazonin sademetsäkylässä asunut Bensho sanoo katkerasti.
Hän on shipibo-konibo-xetebo-kansaan kuuluva kuvataiteilija, joka on hiljattain voittanut tärkeän taidepalkinnon ja tullut Madridiin luennoimaan työstään. Hetkeä aiemmin luento kuitenkin katkesi aggressiiviseen mielenosoitukseen, kun joukko perulaisia naisia nousi penkeistään ja huusi täysin voimin: »Alas diktatuuri!»
Naisilla oli syynsä raivoon: kotimaassa on meneillään väkivaltainen poliittinen konflikti, jonka pelätään luisuvan jopa sisällissodaksi. Sanat oli suunnattu paikalla olleelle suurlähettiläälle, joka ei ole tuominnut poliisiväkivaltaa.
Bensho ei kannata autoritaarista nykyhallintoa, mutta tilanne kuvastaa kotimaan ilmapiiriä, hän sanoo välikohtauksen jälkeen.
»Mielenosoittajat eivät halunneet kuulla mielipidettäni, enkä ole yllättynyt.»
Chonon Bensho sanoo, ettei voi puhua kaikkien yhteisöjen puolesta, mutta hän korostaa vuoropuhelua.
»Jokaisen puun takana on eläin ja jokaisella rungolla kävelee jokin hyönteinen. Menetämme ne, jos poltamme puun pois tai taitamme oksan, jonka sisällä kasvin henki asuu. Siksi täytyy opetella elämään yhdessä.»
Alkuperäiskansojen oikeudet ja luonnon hyvinvointi kietoutuvat yhteen. Jos Amazonia häviää, sen kulttuurit ovat vaarassa hävitä. Jos kulttuurit häviävät, myös Amazonian tärkeimmät suojelijat ovat poissa. Alkuperäiskansojen hallinnoimilla tai asuttamilla alueilla luonto on nimittäin säilynyt parhaiten.
Maailman luonnonvarainstituutin WRI:n mukaan Amazonian alkuperäiskansojen hoitamat metsät olivat vahvoja nettohiilinieluja vuosina 2001–2021, jolloin ne poistivat yhteensä 340 miljoonaa tonnia hiilidioksidia ilmakehästä vuosittain. Se vastaa Britannian vuotuisia fossiilisten polttoaineiden päästöjä.
Alkuperäiskansojen alueilla metsät ovat monimuotoisempia ja terveempiä, minkä vuoksi ne sitovat hiiltä tehokkaasti. Valtakulttuurin hallinnoimilla alueilla sademetsät ovat sen sijaan rappeutuneet ja harventuneet, jolloin ne alkavat päästää hiiltä. Tilanne toki vaihtelee eri maiden välillä: esimerkiksi Bolivian ja Perun alkuperäiskansojen hallinnoimat metsät ovat huonommassa kunnossa kuin vastaavat metsät Brasiliassa.
Elonkirjon eli luonnon monimuotoisuuden säilyminen liittyy osaltaan alkuperäiskansojen elämäntapaan, jossa korostuvat vastavuoroisuuden periaatteet: ihminen on osa luontoa, minkä vuoksi luonnonvaroja pitää käyttää kohtuudella. Useissa alkuperäiskielissä ei edes erotella toisistaan sanoja »ihminen» ja »luonto».
Valtakulttuurin ajattelussa Amazonia nähdään kuitenkin eräänlaisena eldoradona, ehtymättömänä raaka-ainevarastona, josta kukin voi ottaa omansa.
»Madre de Diosin provinssin kuvernööri pidätettiin hiljattain, koska hän oli sotkeutunut laittomaan kaivostoimintaan. Amazonia on kuin villiä länttä. Siellä tehdään mitä huvittaa.»
Näin kuvailee perulainen, nykyisin Britanniassa asuva David Alegria Meneses Perun tilannetta videopuhelussa. Hän opiskelee ympäristönsuojelua Cambridgen yliopistossa ja on työskennellyt Amazonialla useissa eri kansalaisjärjestöissä. Hän tuntee poliittisen tilanteen hyvin.
Alegria tiivistää ongelman: sadat alkuperäiskansat ovat asuneet Amazonialla vuosituhansia, mutta heidän kotialueidensa luonnonvarat – kuten öljy, kaivannaiset ja maakaasu – ovat kansallisvaltioiden varallisuuden perusta. Amazonia on täynnä sosiaalisia konflikteja valtion, yritysten, mafioiden ja alkuperäiskansojen välillä, ja suurin osa kansalaisjärjestöjen työstä liittyi neuvotteluihin kaivos- ja öljy-yhtiöiden kanssa.
Peruskysymys on, kenelle maa kuuluu. Valtio myöntää toimiluvat yrityksille, mutta alkuperäiskansoilla on tunnustettu oikeus perinteiseen elämäntapaansa. Heitä on kuultava ennen tuotantolaitoksen pystyttämistä, ja monet kansainväliset sopimukset velvoittavat tähän.
»Erittäin usein yhteisön johtaja on käynyt vain ala-astetta vastaavan oppimäärän. Hänellä on vastassaan suuryritysten juristit, jotka tulevat kylään paperit salkussaan. Miten tällaisessa valtasuhteessa neuvottelet kaivosvarauksista», Alegria kysyy.
Kulttuuri- ja kielimuurin vuoksi yhtiön palkkalistoilla on oltava puolueeton neuvottelija – mielellään antropologi – joka vahtii yritysvastuuta.
Korruptio istuu kuitenkin syvällä.
»En mainitse kaivosyrityksiä nimeltä, mutta yleensä tehtävään on nimetty joku johtajan veljenpoika.»
Sama ilmiö näkyy Perun ympäristöministeriössä, joka vastaa metsien suojelusta.
»Moni tuntemani pitkäaikainen asiantuntija otti lopputilin, kun presidentti nimitti ministeriön täyteen kavereitaan, jotka eivät ymmärrä ympäristöasioita. Sinne ei oikein jäänyt päteviä jäljelle.»
Aina kyse ei ole väärinkäytöksistä vaan eurosentrisestä lähestymistavasta, jolla on juuret kolonialismissa. Espanjan hallitsemissa siirtomaissa yhteiskunta perustui etniselle hierarkialle, jossa ylimpänä oli eurooppalaissyntyinen eliitti. Kruunu pakotti alkuperäiskansat ja afroväestön pakkotyöhön.
Edelleen Etelä-Amerikan kongresseissa alkuperäiskansoilla on harvoin muodollista valtaa äänestää heitä koskevista asioista. Siksi tieto Amazonian todellisuudesta ei tavoita pääkaupunkia.
Alegria kertoo Perun ympäristöministeriön kunnianhimoisesta suojeluhankkeesta, joka meni metsään. Siinä Amazonian yhteisöille maksettiin avustusta ekosysteemipalveluiden tuottamisesta eli elinympäristönsä suojelemisesta.
»Yhteisöthän tästä riemastuivat. Mutta kukaan ei kouluttanut johtajia siihen, miten avustusvaroja pitää käyttää ja miten raportointi tapahtuu.» Johtajien tyrmistykseksi avustus katkesi siihen.
Alegria muistuttaa, ettei yhteisöjen perinteistä tietotaitoa voi pitää vain välinearvona, joka auttaa luonnonsuojelussa. Ihmisoikeuksien kunnioittaminen on itseisarvo. Hänen mukaansa ensin pitäisi parantaa huonoa kansallista koulutusjärjestelmää, jotta oikeudet voivat toteutua. Nykyisin monien yhteisöjen työikäiset ihmiset hakeutuvat töihin laittomille kaivoksille, sillä niihin pääsee töihin matalalla koulutuksella ja niissä tienaa hyvin.
Puutteellisen koulutuksen vuoksi kansalaisjärjestöjen antama tuki ja oikeusapu on yhteisöille ensiarvoisen tärkeää. Järjestöt auttavat yhteisöjä muun muassa hakemaan korvauksia jo sattuneista ympäristötuhoista.
Niitä on paljon. Pelkästään Perun puoleisella Amazonialla on vuodesta 1997 lähtien tapahtunut 600 öljyvuotoa, jotka ovat turmelleet suuria alueita ja muun muassa saastuttaneet joet ja yhteisöjen juomavedet.
Korruptio kukkii oikeuslaitoksessa, ja yritykset jäävät helposti ilman sanktioita. Toisaalta laajat metsäalueet ovat vaikeakulkuisia, joten viranomaisten on vaikea valvoa tilannetta, vaikka tahtoa löytyisikin.
Laillisen elinkeinotoiminnan lisäksi Amazoniaa pitkin risteilee rikollisryhmiä, jotka trokaavat maata ja puuta, käyvät kokaiinikauppaa, salakuljettavat eläimiä ja perustavat kaivoksia omine lupineen. Rikollisuus aiheuttaa merkittävää metsäkatoa. Etenkin huumemafiat kaatavat metsää kokaviljelmien, huumelaboratorioiden ja helikopterikenttien tieltä.
Siellä missä viranomaisen valvova silmä katsoo toisaalle, alkuperäiskansojen johtajat ovat alkaneet puolustaa maitaan henkensä kaupalla. Eräs tunnetuimmista ympäristönsuojelijoista on perulainen Liz Chicaje, bora-kansaan kuuluva luonnonsuojelija.
Historia toistaa itseään, sillä myös Chicajen isovanhemmat kamppailivat sata vuotta aikaisemmin samojen kysymysten parissa. Tuolloin Amazonian villissä lännessä oli meneillään kumibuumi, ja paikallisia yhteisöjä lahjottiin, houkuteltiin tai pakotettiin kumipuuplantaaseille työvoimaksi.
Nykyisin vastassa on laittomia kaivoksia ja kokaviljelmiä. Chicajen niskaan on satanut sekä uhkauksia että lahjontayrityksiä, kun hän on ilmiantanut laittomuuksia viranomaisille. »Kaivosherrat soittelivat minulle ja lupasivat ostaa auton tai veneen, jos olen hiljaa», hän kertoi El País -lehdelle.
Amazonia on kuin villiä länttä. Siellä tehdään mitä huvittaa.
Hänen tyrmistyksekseen pahimmat uhkaukset tulivat kuitenkin naapuriyhteisöistä. Muutamissa kylissä alkuperäiskansojen johtajat olivat liittoutuneet kaivosmafioiden kanssa.
»Se oli ämpärillinen kylmää vettä niskaan», Chicaje kertoi. Hän painotti, että alueelle tarvitaan kunnollisia työpaikkoja, jotta yhteisöt eivät myy periaatteitaan.
Chicaje otti tappouhkaukset todesta, sillä vuosina 2016–2021 Brasilian, Kolumbian, Ecuadorin ja Perun Amazonialla murhattiin 58 ympäristönsuojelijaa. Valtaosa heistä oli alkuperäiskansayhteisöjen johtajia, jotka ilmiantoivat kotialueillaan tapahtuvia laittomuuksia. Suurin osa tapauksista on yhä selvittämättä.
Bora-kansa sai kuitenkin erävoiton, sillä Liz Chicajen kampanjoinnin myötä Loretoon perustettiin yli 800 000 hehtaarin kokoinen Yaguasin kansallispuisto. Se on rauhoitettu kaikelta ihmisen toiminnalta ja aluetta valvotaan aktiivisesti. Chicaje sai arvostetun kansainvälisen Goldman-ympäristönsuojelupalkinnon ponnisteluidensa vuoksi.
Pieni kulma Amazoniasta sijaitsee itäisen Bolivian alueella.
Kun sademetsässä oli laajoja metsäpaloja vuonna 2019, presidentti Evo Morales oli todennäköisesti tyytyväinen. Hän ei pitänyt kiirettä sammutuslentokoneiden lähettämisessä, sillä kulotettu maa on hyvää karjalaidunta.
»Moralesin hallintokaudella valtapuolue MAS liittoutui sademetsäalueen varakkaan eliitin kanssa, joka elää lihakarjabisneksestä», sanoo globaalin kehitystutkimuksen akatemiatutkija Eija Ranta. Hän on perehtynyt globaaleihin kansanliikkeisiin, etenkin Boliviaan.
Vaikka autoritaarisesti valtakauttaan pidentänyt Morales puhui mielellään »Äiti Maan oikeuksista», tosiasiassa hän ei suojellut sademetsää tuholta. Päinvastoin.
Ranta selittää Latinalaisen Amerikan ympäristöpolitiikan suuria linjoja Bolivian esimerkin kautta. Perusteet luonnonvarojen kestämättömään käyttöön luotiin kolonialismin aikana, mutta 1990-luvun kehityspolitiikka johti osaltaan nykyisiin ongelmiin.
Globaalin etelän valtiot joutuivat silloin noudattamaan Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston määrittämää kehityspolitiikkaa, niin sanottuja rakennesopeutusohjelmia. Näitä kehitystutkijat ovat kritisoineet ankarasti.
Talouskuriohjelmat ohjasivat leikkaamaan julkista sektoria ja avaamaan markkinoita vastineeksi ulkomaanlainoista. Ulkomaiset yhtiöt saivat tulla hyödyntämään raaka-aineita, jotka menivät pitkälti vientiin. Ympäristön kestävyydestä ei välitetty. Tätä talousmallia kutsutaan ekstraktivismiksi, ja valtiot ovat sittemmin itse jatkaneet tätä politiikkaa.
»Bolivian nykyinen hyvinvointipolitiikka perustuu ekstraktivismille.»
Rannan mukaan ekstraktivismi vahvistui Etelä-Amerikassa 2010-luvulla, kun mantereen yli pyyhkäisi vasemmistolaisten hallitusten aalto. Sosiaalipoliittiset ohjelmat kuten tulonsiirrot rahoitettiin luonnonvaroilla, sillä alueen valtioiden verotulot ovat usein melko mitättömät. Boliviassa hallitus ohjasi maan sisäistä muuttoliikettä karuilta Andien maanviljelysalueilta viljavalle sademetsäalueelle. Myös Brasilia on tehnyt samantyylistä politiikkaa.
Bolivian hallitus määritteli myös alkuperäiskansastatuksen uudelleen, jotta yhä useampi sai perinteisen maankäyttöoikeuden Amazonian alueelle. Amazonian alkuperäiskansojen järjestöt kritisoivat aktiivista kolonisaatiopolitiikkaa, jonka myötä metsäkato paheni. Hallinto alkoi kuitenkin tukahduttaa itsenäisiä kansanliikkeitä. Samalla Bolivia paradoksaalisesti julistautui »plurietniseksi» valtioksi ja korosti ympäristön oikeuksia juhlapuheissa.
Valtapuolue MAS perusti merkittävimmän Amazonian alkuperäiskansoja edustavan järjestön tilalle oman rinnakkaisjärjestönsä. Sen luottamushenkilöt puolue itse valitsi.
»Se on sama kuin jos demarihallitus perustaisi Saamelaiskäräjien rinnalle oman organisaation, nimittäisi sinne vain SDP:n jäseniä ja ohjaisi kaiken rahoituksen sinne», Ranta vertaa.
Rannan haastattelemien autonomisten kansanliikkeiden johtajat ovat peloissaan, koska pienviljelijät sekä paikallispoliitikot uhkailevat heitä. Hallitus edisti pienviljelijöiden muuttoa alueelle. Autoritaarisuus on muuallakin Latinalaisessa Amerikassa lisääntynyt viime vuosina, ja se linkittyy ekstraktivismin kiihtymiseen.
Perulaisaktivisti Chonon Bensho puhui yleisölle madridilaisessa kirjakaupassa. Kuva: Kukka-Maria AhokasAutoritaarisuuden ja ekstraktivismin yhdistelmään vaikuttavat monet syyt. Ranta kertoo, että esimerkiksi perinteisten kehitysyhteistyön rahoittajien kuten EU:n rooli on kutistunut. Kehittyvien maiden uudet rahoittajat, kuten Kiina tai Intia, eivät vaadi demokratiaa, ihmisoikeuksia tai kansalaisvapauksia. Etelän kansalaisjärjestöillä ja yhteiskunnallisilla liikkeillä on täten yhä harvempia tukijoita.
Lisäksi yksityisen sektorin rooli korostuu kehityspolitiikassa aiempaa enemmän. Siihen liittyy ongelmia, sillä taloudellisen ja poliittisen eliitin intressit sekoittuvat toisiinsa. Rannan mukaan yksityiksiä yrityksiä pitäisi velvoittaa kunnioittamaan ihmisoikeuksia ja demokratiaa toiminnassaan, sillä nyt velvoitteet koskevat lähinnä valtiollisia toimijoita ja järjestöjä.
Nyt EU-komissio valmistelee uutta yritysvastuulakia, jolla voisi olla vaikutuksia kehityspolitiikkaan. David Alegria Meneses on seurannut neuvotteluita kiinnostuneena.
Esityksen mukaan vastuullisuus, niin sanottu huolellisuusvelvoite, pitäisi ulottaa koko tuotantoketjuun, siis myös maihin, joissa raaka-aineet tuotetaan. Esimerkiksi ympäristörikkomuksista seuraisi sanktioita, toisin kuin nyt.
Ympäristöjärjestöt pitivät aloitetta hyvänä, mutta yritysmaailma lobbasi alkuperäistä komission ajatusta vastaan. Kun esitys lopulta julkistettiin, arvioi Finnwatch että 99 prosenttia eurooppalaisista yrityksistä jäisi lain soveltamisalan ulkopuolelle, sillä esitys koskee vain kaikkein suurimpia yhtiöitä.
Cambridgessä opiskeleva Alegria on hiukan huvittunut. Hänen mukaansa on yleisessä tiedossa, miten eurooppalaisyritykset käyttävät kehittyvien maiden korruptiota ja löyhää säätelyä hyväkseen. Samaan aikaan Eurooppa kehottaa suojelemaan Amazoniaa.
»Ei teillä Euroopassa toki olekaan paljoa mitä suojella. Britanniassa alkuperäisestä luonnosta suurin osa on hävinnyt, vain jokunen hassu kettu on jäljellä. On itsestään selvää, että vastuu elonkirjon suojelusta kaatuu globaaliin etelään.»
Artikkelia varten on haastateltu myös Amazonian asiantuntijaa, diplomaatti emeritus Mikko Pyhälää.
