Historia on meidän puolellamme ja johtaa meidät voitosta voittoon.»
Donald Trumpin entinen neuvonantaja Steve Bannon ei säästellyt superlatiiveja puhuessaan äärioikeistolaisen Kansallisen rintaman puoluekokouksen kutsuvieraana Pohjois-Ranskassa viime maaliskuussa.
»Te olette osa maailmanlaajuista liikettä, joka on suurempi kuin Ranska, suurempi kuin Italia, suurempi kuin Puola, suurempi kuin Unkari!» Bannon hehkutti.
Kuluneen vuoden aikana Euroopan äärioikeistolla on tuntunut olevan tuulta purjeissa. Vuosi sitten keväällä Kansallisen rintaman Marine Le Pen ylsi presidentinvaalien toiselle kierrokselle Ranskassa. Saksan syksyisissä vaaleissa Vaihtoehto Saksalle (Alternativ für Deutchland, AfD) sai 90 paikkaa ja nousi ensimmäistä kertaa liittopäiville.
Maaliskuussa Italian Lega, entinen Pohjoisen liitto, menestyi kaikkialla maassa ja nousi Silvio Berlusconin Forza Italian kanssa vaalivoittajaksi. Kuukautta myöhemmin pääministeri Viktor Orbánin Fidesz-puolue vei vaalivoiton Unkarissa jo kolmatta kertaa peräkkäin.
Alkuvuoden kiertueellaan Bannon vieraili Ranskan lisäksi Saksassa, Italiassa ja Sveitsissä. Haastatteluissa hän luonnehti Orbánia »sankariksi» ja »[poliittisen] näyttämön merkittävimmäksi tyypiksi juuri nyt».
Suuri kysymys on, onko Euroopassa todella yhtä suurta äärioikeistolaista liikettä niin kuin Bannon maalaili.
»Euroopassa olisi erotettava radikaali oikeisto varsinaisesta äärioikeistosta», tähdentää ruotsalaisen Södertörnin yliopiston lehtori Ann-Catrine Jungar, joka on tutkinut pohjoismaisia puolueita. »Radikaali oikeisto pyrkii valtaan demokratian keinoin, kun taas äärioikeisto ajaa avoimesti rasistista ja juutalaisvastaista yhteiskuntaa eikä halua pelata demokratian säännöillä.»
Tuhansia islaminvastaisen Pegida-liikkeen jäseniä kokoontui lokakuussa 2017 Dresdeniin juhlimaan liikkeen kolmivuotista historiaa.Jälkimmäiseen luokkaan Jungar laskee muun muassa Unkarin Jobbikin ja Kreikan Kultaisen aamunkoiton, joilla kummallakin on myös militaarisia jaostoja.
»Radikaalin oikeiston ja äärioikeiston sisällä on valtavia eroja, etenkin talouskysymyksissä ja yhteiskunnallisissa asioissa. Esimerkiksi suhtautuminen seksuaalisiin vähemmistöihin vaihtelee suuresti», toteaa Jungar.
Eroja löytyy myös puolueiden historiasta. Fasistiset juuret ovat rasite valtaan pyrkiville liikkeille. Siksi niistä on sanouduttava irti – ainakin julkisesti. Siinä mielessä eurooppalaiset liikkeet ovat kaukana valkoista ylivaltaa saarnaavasta yhdysvaltalaisesta alt right -liikkeestä, jota Bannon edustaa.
Jungar muistuttaa, miten esimerkiksi Ruotsidemokraatit siivosivat rivejään vuoden 2010 vaalien jälkeen ja peräänkuuluttivat nollatoleranssia rasismin suhteen. Näin puolue pyrki selkeästi eroon fasistisesta perinnöstään. Samanlaisia pyrkimyksiä on nähtävissä myös Ranskan Kansallisessa rintamassa ja Belgian Vlaams Belang -puolueessa.
»Valkoisen vallan kannattajat ovat siirtyneet puolueiden liepeillä toimiviin ääriliikkeisiin tai perustaneet omia, pienempiä puolueitaan.»
Yksi esimerkki tästä on viime joulukuussa perustettu Vaihtoehto Ruotsille (Alternativ for Sverige, AfS). Samanlaista liikehdintää on nähtävissä myös Hollannissa, jossa Forum voor Democratie on noussut Geert Wildersin Vapauspuolueen (PVV) haastajaksi ja sai viime vuoden vaaleissa kaksi paikkaa parlamentissa.
»Kaikkia radikaalin oikeiston ja äärioikeiston puolueita yhdistävät maahanmuuttajavastaisuus, monikulttuurisuuden kritiikki ja euroskeptisyys. Suurin yhteinen tekijä on tällä hetkellä käsitys islamista yhteisenä vihollisena ja uhkana länsimaiselle kulttuurille ja arvoille», Jungar sanoo.
Islam-vastaisuus yhdistää Keski-Euroopan äärioikeiston ja radikaalin oikeiston liikkeitä myös Caterina Froion tuoreimmassa tutkimuksessa, joka käsittelee äärioikeistolaista aktivismia sosiaalisessa mediassa.
Ranskalaisessa Espol-korkeakoulussa opettava Froio halusi selvittää, kuinka paljon äärioikeiston liikkeillä on yhteyksiä keskenään. Tutkimusta varten hän kävi läpi neljäkymmentä Twitter-tiliä Ranskassa, Saksassa, Italiassa ja Britanniassa. Mukana oli äärioikeistolaisten puolueiden ja liikkeiden virallisia tilejä sekä merkittävimpien vaikuttajien, kuten Marine Le Penin tai Matteo Salvinin, henkilökohtaisia tilejä. Froio analysoi tilien kautta tuotetun sisällön vuosilta 2016 ja 2017 ja etsi joukosta ylikansallisia teemoja, viittauksia muihin äärioi-
Biologisesta rasismista ei puhu julkisesti juuri kukaan. Sen on korvannut islam.
keiston johtohahmoihin ja uudelleen twiitatun sisällön määrää.
Median kautta muodostuu helposti käsitys jonkinlaisesta eurooppalaisesta verkostosta, joka toimisi erityisen tehokkaasti netin kautta, Froio sanoo. »Useat puolueet ovat kieltämättä investoineet paljon nettisivujensa sisältöön ja käyttäjäystävällisyyteen. Strategian tulokset ovat kuitenkin epäselviä.»
Ylikansallisia yhteyksiä oli hyvin vähän. Vain kolme prosenttia uudelleen twiitatusta sisällöstä ylitti maan rajat. Sen sijaan valtaosa tästä sisällöstä koski pääasiallisesti islamia.
»Maahanmuutto on ollut liikkeiden yhdistävä tekijä jo pitkään. Muuttajista on tullut klassinen, etninen vihollinen», Froio analysoi. Hän viittaa politiikan tutkijan Cas Mudden käsitteeseen nativismista eurooppalaisen äärioikeiston yhdistäjänä. Mudde määrittelee nativismin »muukalaisvihaan perustuvaksi nationalismiksi», pyrkimykseksi yhdistää kansa ja valtio poliittiseksi ja kulttuuriseksi kokonaisuudeksi.
»Yllättävämpää on, että nativismi kumpuaa nyt – ainakin tässä aineistossa – hyvin selkeästi islaminvastaisuudesta. Muslimit nähdään sekä turvallisuusriskinä että kulttuurisena uhkana Euroopalle.»
Froio näkee taustalla ranskalaisen Nouvelle droite -liikkeen perinnön. Nouvelle droite, Uusi oikeisto, on ranskalaisen filosofi Alain de Benoist’n vuonna 1968 perustama poliittinen koulukunta, joka uudisti äärioikeiston ideologiaa selittämällä eroja ihmisryhmien välillä ennen kaikkea kulttuurisilla seikoilla. Liike tuomitsi kovin sanoin kaikenlaisen monikulttuurisuuden ja kansanryhmien sekoittumisen.
Aikaisemmin eroja selitettiin biologisilla, ulkoisilla seikoilla, kuten erilaisella ihonvärillä. Uuden oikeiston ajattelun myötä äärioikeisto on siirtynyt biologisesta rasismista kulttuuriseen rasismiin, Froio toteaa. Liikkeen perintö näkyy vahvasti nykyisissä äärioikeistolaisissa ja radikaalin oikeiston puolueissa Euroopassa, etenkin Ranskassa ja Italiassa. Se selittää Froion mukaan tavan, jolla useimmat niistä puhuvat nykyisin islamista.
»Puhutaan kulttuurien yhteentörmäyksestä. Islamin ei yksinkertaisesti katsota sopivan yhteen niin sanottujen syntyperäisten eurooppalaisten arvojen kanssa. Mutta puhtaasta biologisesta rasismista ei puhu julkisesti juuri kukaan. Sen on korvannut islam.»
Mutta toisaalta, eikö tällä viitata käytännössä aivan samaan todellisuuteen kuin biologisella rasismilla – eli ihmisiin, jotka koetaan eri värisiksi ja muualta tuleviksi?
»Kyllä», toteaa Froio. »Mutta islam yhdistää etniseen stigmaan kulttuurisen ulottuvuuden, joka vetoaa paljon laajempaan äänestäjäkuntaan kuin biologinen rasismi tai jopa maahanmuuttajavastaisuus.»
Resepti tuntuu toimivan suuressa osassa Eurooppaa. Radikaalin oikeiston ja äärioikeiston vaalimenestys ei niinkään nousisi yhdessä rakennetusta ideologiasta tai liikkeiden välisestä yhteistyöstä, joka on suhteellisen heppoisella pohjalla. Islamin ja maahanmuuton vastustamisen lisäksi yhteisiä tekijöitä ei juurikaan ole, Froio muistuttaa.
Esimerkiksi talouskysymyksissä erot ovat valtavia, aina liberaalista markkinataloudesta protektionistiseen valtiontalouteen. Samoin suhtautuminen hyvinvointivaltioon vaihtelee suuresti. Italialainen Lega suhtautuu kriittisesti koko käsitteeseen, kun taas Pohjoismaissa se on erittäin tärkeä – joskin niin, että valtion tulisi huolehtia ainoastaan syntyperäisistä kansalaisista.
Vaalimenestyksessä kyse olisi ennen kaikkea suosiollisesta ajan hengestä, jossa islam yhteisenä vihollisena houkuttelee laajaa äänestäjäkuntaa radikaalin oikeiston ja äärioikeiston puolueiden perinteisten kannattajien ulkopuolelta. Suurten puolueiden heikkeneminen useissa Euroopan maissa lisää entisestään kysyntää poliittisilla markkinoilla.
Ilmiö näkyi varsin selkeästi Ranskan viimekeväisissä presidentinvaaleissa, toteaa ranskalaiseen äärioikeistoon erikoistunut sosiologi Erwan Lecoeur Grenoblen Sciences Po -korkeakoulusta.
»Ranskan perinteinen oikeisto ja vasemmisto ovat tällä hetkellä haamupuolueita, jotka eivät edusta mitään yhteiskunnallisia voimia. Poliittisella näyttämöllä pääroolia vetää pragmaattista keskilinjaa ajava presidentti Emmanuel Macron, jonka ympärillä on kaksi ääripäätä: Marine Le Penin Kansallinen rintama ja vasemmistoradikaali Jean–Luc Mélenchonin liike France Insoumise, Kapinallinen Ranska.»
Lecoeur muistuttaa, että Macron tuli toisella kierroksella valituksi äärioikeistoa vastaan, eikä niinkään oman ohjelmansa vuoksi.
»Tietyllä tavalla Macron siis tarvitsee Marine Le Peniä. Tässä kaavassa sekä Le Penillä että Mélenchonilla on korttinsa pelattavanaan, jos Macron epäonnistuu.»
Mediassa Kansallisen rintaman tappio presidentinvaalien toisella kierroksella on tulkittu liikettä heikentäneeksi tekijäksi. Lecoeur ei usko tähän hypoteesiin.
»On totta, että sisäiset riidat ovat repineet puoluetta. Äärikonservatiivista linjaa ajava Marion Maréchal–Le Pen on vetäytynyt sivuun samalla kun Marine Le Penin adjutanttina tunnettu ja liberaalimpaa otetta ajava Florian Philippot on perustanut oman puolueensa.»
Samantyyppistä liikehdintää on myös Saksan AfD:n ympärillä. Maltillista linjaa ajava Frauke Petry vetäytyi pois puolueen johdosta syksyn liittovaalien jälkeen.
»Tällainen liikehdintä on kuitenkin täysin luonnollista, kun muistetaan, miten erilaisista aineksista Kansallinen rintama ja muut äärioikeistopuolueet koostuvat. Ranskan Kansallisessa rintamassa on mukana sekä uuspakanoita että perinteisen katolilaisuuden kannattajia, ranskalaisen Algerian kannattajia ja valkoisen tasavallan puolestapuhujia.»
Lecoeur ei usko sisäisten skismojen heikentävän puolueen vetovoimaa äänestäjien parissa.
»Ei pidä unohtaa, että 30 prosenttia ranskalaisista on nyt äänestänyt ainakin kerran Kansallista rintamaa. Se on valtava luku.»
Ranskalainen yhteiskunta on pikkuhiljaa omaksunut useita äärioikeiston ajamia teesejä, joista on tullut yleisesti hyväksyttyjä mielipiteitä, Lecoeur huomauttaa. Yksi teeseistä on poliittisen islamin uhka.
»Se on ranskalaisten äänestäjien mielikuvissa nykyisin paljon vahvempi uhka kuin esimerkiksi maahanmuutto. Vuoden 2015 terrori-iskut ovat vahvistaneet uhkakuvaa entisestään. Se on johtanut hyvin epäilevään suhtautumiseen esimerkiksi pohjoisafrikkalaista syntyperää olevaan kansanosaan.»
Toisin kuin esimerkiksi Unkarissa, jossa muslimien osuus väestöstä on olematon, Ranskassa he ovat näkyvä osa yhteiskuntaa. Unkarilainen politiikantutkija Péter Kreko puhuu Itä-Euroopan niin sanotusta »platonisesta muukalaisvihasta», joka kohdistuu kuviteltuun, kaukana olevaan uhkaan – eikä olemassa olevaan väestönosaan niin kuin Ranskassa.
Kun soppaan lisätään poliittisen islamin vaatimukset muualla maailmassa ja valkoisen väestönosan tunne siitä, että uudet tulijat ovat viemässä heidän etuoikeuksiaan, vastakkainasetteluja on helppo ruokkia.
»Makrotaloudellinen kilpailutilanne maiden välillä on siirtynyt yksilöiden tasolle. Se luo pelkoa oman paikan menettämisestä ja syrjäytymisestä.»
Lecoeur näkee äärioikeiston menestyksen taustalla äänestäjien osin tiedostamatonta halua »palauttaa menetetty etninen kunnia».
»Näitä asioita voisi hyvin tarkastella myös psykoanalyyttisestä näkökulmasta», hän toteaa. »Eurooppa on menettämässä etuoikeuksiaan ja vaikutusvaltaansa maailmassa, ja eurooppalaisten on vaikea hyväksyä sitä.»
Vastakkainasettelut voivat Lecoeurin mukaan johtaa pahimmassa tapauksessa »kylmään sisällissotaan» maahanmuuttaja-asukkaista koostuvien lähiöiden ja muiden kansanosien välillä, jos yhteisöt puolin ja toisin ryhtyvät asuttamaan erillisiä kortteleita ja siirtyvät kyräilemään toisiaan.
»Se olisi tietysti Marine Le Penin voitto.»
Vallankahvaan pääsy ei ehkä olekaan edellytys äärioikeiston menestykselle, sillä hallitusyhteistyön vaatimat kompromissit johtavat kovin usein pettymyksiin. Näin kävi muun muassa Perussuomalaisille. Seuraavaksi kompromisseja joutuu ehkä tekemään Italian Lega, joka kasvatti vaalitulostaan viidessä vuodessa 13 prosenttiyksiköllä, neljästä prosentista 17 prosenttiin.
Äärioikeisto voi menestyä muutenkin kuin istumalla hallituksessa. Sille voi riittää, että muukalaisviha ja islam-kritiikki lyövät läpi yhteiskunnassa – ja sitä kautta myös muiden puolueiden politiikassa.
Kirjoittaja on Pariisissa asuva vapaa toimittaja.
