Saksan kristillisdemokraattisen CDU-puolueen paikallispoliitikko Walter Lübcke ammuttiin kesällä 2019 Kasselissa kotipihalleen. Tekijäksi osoittautui Saksan uusnatsipiireissä jo vuosia liikkunut ja lukuisista ulkomaalaisvastaisista iskuista tuomittu henkilö. Teon tunnustaneen ampujan ohella iskusta epäillään myös muita uusnatsipiireissä toimineita hahmoja.
Muutamaa kuukautta myöhemmin Hallessa iskettiin muun muassa synagogaan ja döner-ravintolaan. Iskuista syytettyä alle 30-vuotiasta miestä epäillään kahdesta murhasta ja 68 murhan yrityksestä, joissa hän käytti osin itse tehtyjä aseita ja räjähteitä. Epäilty kertoi iskun taustoista verkossa jaetuissa teksteissä ja tekonsa aikana englanninkielisellä suoratoistovideolla. Tekijällä ei ole taustaa äärioikeistoryhmissä, mutta hänen tietokoneeltaan löytyi Hitlerin Mein Kampf sekä aiemmin samana vuonna tehdyn Uuden-Seelannin Christchurchin moskeijaiskun ampumisvideo.
Helmikuussa 2020 murhattiin Hanaussa kymmenen ihmistä, joista yhdeksän paikallisessa vesipiippuravintolassa. Tekijä, hieman yli 40-vuotias mies, julkaisi ennen tekoa englanninkielisen videon ja pitkän, salaliittoteorioita pursuavan manifestin. Ampuja surmasi teon päätteeksi itsensä. Hänen on epäilty kärsineen paranoidisesta skitsofreniasta.
Teot eroavat toisistaan monin tavoin, ja niissä näkyy koko äärioikeiston aiheuttaman uhan kirjo. Osa tekijöistä inspiroituu omasta, paikallisesta uusnatsimiljööstä. Toisille keskeinen kiinnekohta on kansainvälinen yleisö, jota he myös teoillaan puhuttelevat. Hanaun isku puolestaan todisti salaliittoteorioiden voimasta. Tyypillisesti ainakin osassa teoista poliittiset päämäärät sekoittuvat tekijöiden omiin kokemuksiin ja yksityisempiin vihan tunteisiin.
Tämänhetkisen tiedon mukaan Saksan iskujen kaikki tekijät olivat niin sanottuja yksinäisiä susia. Tämä on ollut yleinen kehityssuunta: äärioikeiston väkivalta on selvästi enemmän yksittäisten toimijoiden kuin ryhmien tekemää.
Saksassa on kymmenen viime vuoden aikana kuollut äärioikeiston iskuissa enemmän ihmisiä kuin islamistien terroriteoissa. Aiempien vuosien osin vähättelevienkin lausuntojen sijaan Saksan viranomaiset ovat nostaneet äärioikeiston keskeisimpien turvallisuusuhkien joukkoon.
Toisaalta pitkän aikavälin tarkastelussa äärioikeiston väkivalta on vähentynyt niin Saksassa kuin Länsi-Euroopassa ylipäätään.
Väkivalta on vähentynyt, mutta se on aiempaa kohdennetumpaa ja näyttävämpää.
Saksassa ja muuallakin läntisessä Euroopassa 1990-luvun alkupuolen skinhead-väkivallan aaltoa vastaavaa ilmiötä ei ole sittemmin nähty. Kuolonuhreja aiheuttaneiden iskujen määrässäkin muutos on merkittävä.
Ilmiö on muuttanut muotoaan. Vaikka väkivalta yleisesti ottaen on vähentynyt, se on aiempaa kohdennetumpaa ja näyttävämpää, ja kymmenen viime vuoden aikana varsinaisten terroritekojen tai niiden yritysten määrä on moninkertaistunut. On siirrytty paikallisista ilmiöistä, jotka eivät järkytä yhteiskuntarauhaa kansallisella tasolla, kohti entistä globaalimpaa liikettä.
Yksi keskeinen muutosta selittävä tekijä liittyy äärioikeiston organisoitumistapoihin, katsoo tilastojen valossa kehitystä analysoinut norjalainen tutkija Jacob Ravndal.
1990-luvulla väkivaltaan ajoi ryhmädynamiikka ja pakolaisvastaisuus, jota ilmensivät ideologialtaan monasti varsin epämääräiset mutta usein uusnatsien johtamat skinhead-jengit. Vastaava ilmiö nähtiin myös Suomessa. Erityisesti Joensuussa toimineet jengit työllistivät poliisia. Nykyään vastaava jengiväkivaltaa muistuttava ilmiö loistaa lähinnä poissaolollaan, ja organisoidut ryhmät ovat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta suhtautuneet varsin pidättyvästi väkivallan käyttöön.
Useissa maissa maahanmuuttovastainen liike on organisoitunut poliittisesti puoluemuotoon, eikä sen enää tarvitse hakea ajatuksilleen tukea katutoiminnalla. Ainoastaan kaikkein radikaaleimmat ryhmät, kuten kansallissosialistit, pysyttelevät useimmiten parlamentaarisen politiikan ulkopuolella.
Poikkeustilanteissa voidaan silti nähdä välähdyksiä 1990-luvulle tyypillisestä väkivallasta. Vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan ilmeni väkivallan aalto, joka muistutti 1990-luvun alun hyökkäyksiä vastaanottokeskuksiin.
Tutkija Daniel Koehler on nimittänyt Saksan tapauksessa ilmiötä parviterroriksi. Muun muassa Euroopan »islamilaistumista» vastustavan Pegida-liikkeen (Patriotische Europäer gegen die Islamisierung des Abendlandes) mielenosoituksissa käyneet toimijat iskivät myöhemmin esimerkiksi vastaanottokeskuksiin. Heillä ei ollut muodollista kytköstä väkivaltaisiin ääriliikkeisiin, ainoastaan niiltä omaksuttu sanoma ja kehotus toimintaan.
Kuolonuhreja vaatineiden äärioikeiston iskujen lukumäärä on vähentynyt Euroopassa vuoden 1992 jälkeen.
Kansainvälisen politiikan tutkija Vincent A. Auger on esittänyt, että äärioikeiston terrorismin kasvu täyttää monelta osin David Rapoportin klassisen aaltoteorian kriteerit terrorismin viidennestä aallosta.
Rapoportin teorian mukaan terrorismi ilmenee sykleinä, jotka huipentuvat ja kestävät aikansa. Teoria kuvaa terrorismin vaiheita neljänä aaltona, jotka etenivät 1800-luvun anarkistisesta terrorista nationalistisen ja uusvasemmistolaisen terrorin kautta uskontoon pohjautuvaan terrorismiin. Kukin aalto oli sidoksissa aikansa teknologiaan ja tuotti omanlaisensa opin vallankumouksellisten päämäärien saavuttamiseksi.
Tuorein aalto täyttää Augerin mukaan useita Rapoportin aaltojen tunnusmerkkejä: Sillä on ilmeiset, aiemmista aalloista eroavat juurisyyt, se on luonteeltaan kansainvälistä, ja iskujen tuhovoima on kasvanut. Kenties olennaisimpana seikkana Auger nostaa esiin viestinnässä tapahtuneet muutokset.
Augerin mukaan äärioikeiston terrorismin juurisyyt liittyvät oleellisesti Syyrian sisällissotaan ja sitä seuranneeseen pakolaisten tuloon Eurooppaan. Hän näkee pakolaiskriisin ohella toisena keskeisenä juurisyynä poliittisen toimintaympäristön muutoksen Donald Trumpin presidenttiyden vuoksi. Muun muassa valkoisen ylivallan kannattajat ovat kokeneet saavansa ajatuksilleen aiempaa laajempaa hyväksyntää.
Terrorin kansainvälisyys on osin edelleen tulkinnanvaraista. Vaikka äärioikeiston terrorista puhutaan usein globaalina ilmiönä, useimmiten tekijän motiivi kytkeytyy paikallisiin ilmiöihin tai henkilökohtaisiin tekijöihin. Viimeaikaiset iskut ovat kuitenkin enenevässä määrin kytkeytyneet myös kansainväliseen miljööseen.
Christchurchin moskeijaisku oli sikäli poikkeuksellinen, että tekijä toteutti iskunsa kotimaansa ulkopuolella, vaikka asuikin Uudessa-Seelannissa iskun aikaan. Tekijän mukaan tarkoitus oli osoittaa, että hänen vastustamansa »muslimien invaasio» tapahtui kaikkialla, jopa maapallon syrjäisimmissä kolkissa.
Oleellinen muutos Augerin kuvaamassa aallossa liittyy iskujen tuhovoimaan. Erityisesti 1990-luvulla äärioikeiston väkivalta oli nykyistä säännöllisempää, mutta vähemmän intensiivistä. Suuret, sivullisiinkin kohdistuvat iskut olivat harvinaisia. Viimeaikaiset näyttävät iskut osoittavat, että tämän suhteen muutos lienee jo tapahtunut.
Muutosta viestinnässä edustaa se, että useissa tuoreimmissa iskuissa tekijät ovat kertoneet motiiveistaan ja ylipäätään avoimesti julistautuneet tekijäksi. Aiemmin tarkoitusperiä ei julistettu avoimesti, vaan teon itsessään katsottiin riittävän propagandan välineenä.
Äärioikeiston nousu on usein kriisiajan ilmiö, ja pandemian aiheuttama taantuma tai lama voi ruokkia sitä edelleen.
Aiempaa suurempi merkitys on verkon kautta leviävillä kansainvälisillä narratiiveilla. Terrorin taustalla ei ole mikään yhtenäinen tai organisoitu liike, vaan samoja sanoman elementtejä jakava hajanainen aktivistien joukko, jonka jäsenet toimivat verkon ulkopuolella usein yksin. Väkivalta on siten hankalammin ennakoitavissa. Toisaalta verkostot ovat strategian tasolla hajanaisia eivätkä välttämättä ole kovin pitkäikäisiä.
Joidenkin ryhmien keskuudessa jopa pyhimyksiksi nostetut Anders Breivik ja Christchurchin iskun tekijä Brenton Tarrant toimivat inspiraation lähteinä uusille toimijoille. Vuonna 2016 iranilaistaustainen Breivikin ihailija ampui yhdeksän ulkomaalaistaustaista ihmistä ostoskeskuksessa Münchenissä Breivikin iskun vuosipäivänä.
Ääriliikkeet vaikuttavat myös kopioivan toistensa menettelytapoja. Esimerkiksi iskujen videointi propagandan tehostamiseksi on yhdistänyt äärioikeistoa ja islamisteja. Samoin tutkijat ovat havainneet yhtäläisyyksiä muun muassa ajoneuvojen käyttämisessä terrorin välineenä. Etenkin militanteimmat äärioikeistoryhmät ovat hakeneet inspiraatiota Hizbollahin ja Hamasin kaltaisilta järjestöiltä. Esimerkiksi saksalaisilla ryhmillä on ollut kontakteja Hizbollahiin jatkuvasti 1980-luvulta asti.
Suorana verkossa lähetetyt terroriteot, jotka usein muistuttavat ilmiasultaan videopelejä, korostavat sekä teon propagandaa että estetiikan merkitystä. Estetisoitu terrori etäännyttää tekijän ja yleisön uhreista. Estetisointia hyödyntävät eritoten niin sanotut akselerationistiset ryhmät, joiden päämääränä on aikaansaada vallankumous edistämällä väistämättömäksi koettua yhteiskunnan romahdusta. Saksan iskuista erityisesti Hallen terroriteossa oli piirteitä akselerationistisesta ajattelusta.
Uusnatsien akselerationistisista ryhmistä varhaisin oli amerikkalainen Atomwaffen Division, joka sittemmin on saanut jäljittelijöitä ja seuraajia myös Euroopassa. Ryhmät ovat toimineet pääasiassa verkon yksityisillä viestikanavilla, kuten Telegramissa, Discordissa ja Riotissa.
Idea vallankumousprosessin kiihdyttämisestä on itsessään vanha, ja sen perusajatus löytyy yli sadan vuoden takaa tai vieläkin kauempaa, muun muassa Karl Marxin kirjoituksista. Ideaa on sovellettu niin äärioikeistossa kuin äärivasemmistossakin, ja se tunnetaan myös jihadistisen terrorin puolella.
Käytännön keinoja ovat esimerkiksi polarisaation kasvattaminen sabotaasin tai niin sanottujen false flag -iskujen avulla. Jälkimmäisillä tarkoitetaan tekoja, jotka tehdään jonkin toisen ryhmän, esimerkiksi poliittisen vastustajan nimissä. Tämä voidaan nähdä myös hybridivaikuttamisen muotona, jota Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mikael Wigell on kutsunut kiilastrategiaksi.
Akselerationistisissa ryhmissä, jotka itsessään ovat kooltaan varsin marginaalisia, väkivallan estetisointi alentaa sen käytön kynnystä ja mahdollistaa sanoman ujuttamisen ryhmien ulkopuolelle huumorin ja kuvallisen viestinnän avulla. Kuvasto on levinnyt ryhmien ulkopuolella muun muassa äärioikeiston viestiryhmissä, kuten Pohjoismaisen vastarintaliikkeen jäsenten hallinnoimassa chatissa. Ajoittain se näkyy myös esimerkiksi Twitterissä.
Näillä ryhmillä on ollut edustajia myös Suomessa. Jotkut Pohjoismaisen vastarintaliikkeen aktivistit ovat esiintyneet esimerkiksi The Base ja Feuerkrieg Division -uusnatsiryhmissä. Suomessakin on jaossa muun muassa Christchurchin iskun videomateriaalia ainakin Vkontakte-palvelussa, viranomaisten siihen juuri puuttumatta.
Sosiaalisen median suuryritykset, kuten Facebook ja Twitter, ovat reagoineet terroristiseen propagandaan vaihtelevasti. Tärkeänä on pidetty muun muassa terroristisen sanoman nopeaa poistamista verkosta. Telegramin tapaisilla viestikanavilla ja Vkontakte-sivustolla propaganda saa kuitenkin kukoistaa varsin vapaasti. Uusien alustojen kehittyessä ilmiötä tuskin saadaan kitkettyä pois kokonaisuudessaan.
Väkivaltaisten ääriliikkeiden toiminnan ehkäisemisen kannalta olennaista olisi kenties keskittyä aiempaa laajemmin verkon ja reaalimaailman alakulttuureihin, joiden kautta tekijöiden narratiivit ja toimintamuodot leviävät. Lisäksi tulisi ottaa huomioon ääriliikkeiden viimeaikaiset muutokset ja auttaa ihmisiä irtautumaan liikkeistä. Pandemian aikana tämä olisi entistäkin keskeisempää, sillä globaalia uhkaa korostavat narratiivit ja salaliittoteoriat tarjoavat kasvualustaa myös terrorille.
Äärioikeisto on pyrkinyt hyödyntämään salaliittoteorioita niin Saksassa kuin muuallakin ja liittynyt pandemiatoimia vastustaviin mielenilmauksiin. Mielenilmauksia masinoivat salaliittouskovaiset, kuten QAnon-alakulttuurin kannattajat, ovat jo omalta osaltaan yrittäneet terroritekoja. Yhdistyessään väkivaltaan valmiin äärioikeistoliikehdinnän kanssa salaliittoalakulttuurit muodostavat varsin huolestuttavan koalition.
Jos arvio terrorismin viidennestä aallosta pitää paikkansa, edessä on varsin pitkä tie ilmiön kitkemiseksi. Teorian mukaan liikehdinnän huippuvuodet olisivat vasta edessä. Paljon toki riippuu siitä, saako liikehdintä tulevaisuudessa polttoainetta esimerkiksi vuoden 2015 pakolaiskriisin kaltaisista ilmiöistä. Äärioikeiston nousu on usein kriisiajan ilmiö, ja pandemian aiheuttama taantuma tai lama voi myös ruokkia sitä edelleen.
Kirjoittaja on poliittisen väkivallan tutkija ja tutkimuskoordinaattori Jyväskylän yliopistossa.
