Liettua palautti 9. syyskuuta viisi luvatta rajan ylittänyttä afganistanilaista takaisin Valko-Venäjälle. Liettuan sisäministeri Agnė Bilotaitė piti tapausta yrityksenä luoda uusi laittoman siirtolaisuuden väylä Eurooppaan Afganistanin tilannetta hyväksikäyttämällä.
Liettuaan on kuluvana vuonna tullut Valko-Venäjältä yli 4 000 ihmistä, suurin osa irakilaisia. Vastaavasti ihmisiä on tullut Valko-Venäjältä Latviaan ja Puolaan. Uutisten mukaan Puolan rajavartiolaitos on estänyt noin 16 000 luvatonta rajanylitystä Valko-Venäjältä elokuun jälkeen. Moni tulija on jäänyt rajoille jumiin. EU katsoo heidän joutuneen presidentti Aljaksandr Lukašenkan poliittisen juonittelun uhreiksi: Ensin Lukašenka tuotti heistä monet Valko-Venäjälle tiivistetyin lentoyhteyksin ja työnsi sitten rajan yli painostaakseen Euroopan unionin jäsenmaita.
Liettuan ulkoministeri Gabrielius Landsbergis totesi syyskuisella Yhdysvaltain-matkallaan, että Lukašenka haluaa Liettuan lopettavan Valko-Venäjän opposition ja demokratisoitumisen tukemisen.
Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen kutsui unionin tilaa tarkastelleessa puheessaan toimintaa hybridivaikuttamiseksi. Hybridivaikuttamisen keinoja on muitakin, mutta tavoite on sama: poliittisen ja yhteiskunnallisen hajaannuksen aiheuttaminen ja pohjimmiltaan koko demokraattisen, sääntöperustaisen järjestelmän horjuttaminen.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi syyskuussa, että Liettua ei olisi saanut palauttaa maahan jo tulleita afganistanilaisia takaisin Valko-Venäjälle. He olivat tulleet hakemaan kansainvälistä suojelua ja olivat haavoittuvassa asemassa Talibanin valtaannousun jälkeen.
Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden ensisijainen huoli Talibanin jälleen vallattua Afganistanin on ollut, ettei vuoden 2015 kaltainen tilanne toistuisi. Silloin yli miljoona uutta turvapaikanhakijaa tuli EU:n alueelle ennen kaikkea Syyriasta. Moni heistä oli paennut ensin Syyrian naapurimaihin, joissa ei ollut tarjolla säällisiä mahdollisuuksia uuden elämän aloittamiseen. Samaan aikaan salakuljettajat houkuttelivat Eurooppaan katteettomilla lupauksilla.
EU-maat eivät käytännössä kyenneet jakamaan vastuuta tulijoista keskenään, ja unioni ajautui sisäiseen poliittiseen kriisiin.
Ihmisten joutuminen Lukašenkan pelinappuloiksi on omiaan koventamaan asenteita.
Vuonna 2016 EU alkoi uudistaa yhteistä turvapaikkajärjestelmäänsä. Tavoitteena on ollut päättää keskinäisestä solidaarisuusmekanismista, jolla vastuuta turvapaikanhakijoista voitaisiin jakaa. Uudistus on ollut jumissa alusta lähtien ennen kaikkea itäisten jäsenmaiden, kuten Unkarin ja Puolan, vastustuksen vuoksi.
Nyt EU haluaa estää uuden kriisin pyrkimällä pitämään Afganistanin pakolaiset niissä naapurimaissa, joihin he todennäköisesti ensimmäiseksi pakenevat, siis esimerkiksi Iranissa tai Pakistanissa. Saksan väistyvä liittokansleri Angela Merkel on myös vannottanut unionia ja jäsenmaita tukemaan Afganistanin naapurimaita.
Yksi tapa tukea Afganistanin naapurimaita – ja afganistanilaisia pakolaisia – olisi uudelleensijoittaminen. Osa EU-maista on kuitenkin todennut, että afganistanilaisia ei haluta päästää maahan edes pakolaiskiintiöissä. Suomessa perussuomalaiset ovat vaatineet samaa oppositiossa. Asenteet turvapaikanhakijoita ja pakolaisia kohtaan ovat kiristyneet kautta Euroopan, ja pyrkimyksestä pitää heidät Euroopan ulkopuolella on tullut valtavirtaa. Ihmisten joutuminen Lukašenkan pelinappuloiksi on omiaan koventamaan asenteita.
Mahdollisuus turvapaikan hakemiseen on kuitenkin kansainvälisen oikeuden jokaiselle takaama oikeus ja kansainvälisen sääntöperustaisen järjestelmän osa. Lukašenkan harjoittama hybridivaikuttaminen onnistuu, jos Euroopan unionin jäsenmaat kiertävät pakolaisoikeutta ja lakkaavat sallimasta kansainvälisen suojelun hakemisen ihmisiltä, joita autoritaarinen johtaja käyttää poliittisesti hyväkseen.
Siksi on välttämätöntä, että Eurooppa pystyy yhtäältä torjumaan ihmisten käyttämisen ulkoisen painostamisen välineenä ja toisaalta takaamaan ihmisoikeuksien toteutumisen ja mahdollisuuden hakea kansainvälistä suojelua.
Ensimmäinen askel olisi käsitellä esimerkiksi Liettuassa jo olevien ihmisten turvapaikkahakemukset puolueettomasti ja tehokkaasti. Niille, jotka ovat jumissa EU:n ulkorajoilla, on annettava hätäapua ja heidän suojeluntarpeensa on selvitettävä. Samaan aikaan on käytettävä niin diplomatian kuin pakotepolitiikankin keinot, jotta ihmisten käyttäminen ulkoisen painostamisen välineenä loppuu.
Toiseksi EU:n on tuettava Afganistanin naapurimaita ja niissä toimivia järjestöjä, etenkin YK:n pakolaisjärjestöä. Lisäksi afganistanilaisia pakolaisia on pystyttävä uudelleensijoittamaan Eurooppaan. Mitä paremmin EU pystyy pakolaisia auttamaan, sitä vähemmän Lukašenkalle jää mahdollisuuksia käyttää ihmisiä poliittisesti hyväkseen.
Merkittävin askel olisi kuitenkin se, että EU saisi uudistettua yhteisen turvapaikkajärjestelmänsä. Kansainvälisen suojelun myöntämisen kriteerit ja mekanismit tulee yhtenäistää, ja jokaisella jäsenmaalla pitää olla velvollisuus kantaa osansa vastuusta, kun unionin alueelle tulee turvapaikanhakijoita.
Hybridivaikuttamisen aikana yhteiseen, inhimilliseen ja tehokkaaseen turvapaikkajärjestelmään sitoutuminen olisi kaikkien EU-maiden edun mukaista. Jos jäsenmaat sitoutuisivat solidaarisuuteen sekä toisiaan että kansainvälistä suojelua hakevia kohtaan, ihmisiä olisi nykyistä vaikeampi käyttää ulkoisen painostuksen välineenä.
