Brasilia on suunnannut finanssikriisin jälkeen talousyhteistyötään voimakkaasti muihin kehittyviin maihin. Viime vuosina yhteistyö on saanut lisää myös poliittisia ulottuvuuksia. Vuonna 2013 perustettu Brics-maiden kehityspankki on nähty läntisten kehitysrahoituslaitosten haastajana. Viiden Brics-maan yhteistyö ei ole kuitenkaan ongelmatonta.
”Ryhmän maista Brasilia, Intia ja Etelä-Afrikka ovat demokratioita, mutta Kiina ja Venäjä eivät”, muistuttaa Rio de Janeiron katolisen yliopiston kansainvälisten suhteiden professori Adriana Abdenur. ”Demokraattiset Brics-maat joutuvat hankalien valintojen eteen avoimuutta ja ihmisoikeuksia koskevissa asioissa, kun ne yhdistävät voimansa autoritaaristen maiden kanssa.”
Toistaiseksi yhteisymmärrys on saavutettu helpoimmin taloussuhteissa ja kehitysrahoituksessa. Turvallisuuspolitiikka on ryhmälle hankalampi aihe, koska Kiinalla ja Venäjällä on pysyvä paikka YK:n turvallisuusneuvostossa. Myös kolme muuta haluaisivat jäseniksi neuvostoon, mutta se ei ole halukas jakamaan valtaansa.
Abdenurin mukaan Brics-yhteistyöstä on eniten hyötyä Etelä-Afrikalle, joka on taloutensa koon puolesta ryhmän pienin. Brics-ryhmän jäsenenä maa voi esiintyä koko Afrikan edustajana.
”Myös Brasilia antaa arvoa Brics-ryhmälle, koska korostaa etelän kehittyvien maiden välistä yhteistyötä. Kiina puolestaan tekee työtä muidenkin liittoumien, kuten Shanghain yhteistyöjärjestön eteen”, Abdenur sanoo. Hän arvioi, että myös Venäjä ja Intia asettavat muut geopoliittiset huolenaiheet Brics-yhteistyön edelle.
Brasilia on vaatinut pitkään YK-järjestelmän ja kehitysrahoituslaitosten uudistamista. Rikkailla mailla on jälkimmäisissä eniten päätösvaltaa, ja Brasilian mukaan valtioiden äänimäärät pitäisi jakaa tasapuolisemmin. Maan hallituksen mielestä globaali hallinta on nykymuodossaan tehotonta ja keskittyy liiaksi turvallisuuspolitiikkaan.
”Brasilian johtajat huomauttavat usein, että kansainvälinen kehityspolitiikka on jäänyt terrorisminvastaisen sodan alusta asti turvallisuuden jalkoihin. Heidän mielestään turvallisuuteen keskittyminen on näkynyt erityisen huonoina tuloksina Irakissa ja Libyassa, missä sotilaallinen väliintulo ei näytä johtaneen pysyvään rauhaan eikä liberaalin demokraattisen mallin mukaiseen toimivaan valtioon.”
