Tutun tarinan mukaan taloudellinen eriarvoisuus on Yhdysvalloissa räikeämpää kuin kertaakaan sitten 1920-luvun. Kasvu on hyödyttänyt rikkaista rikkaimpia kaikkien muiden kustannuksella. Köyhyys ei ole helpottanut, ja kutistuvan keskiluokan reaaliansiot ovat 1970-luvun tasolla.
Kovasta yrityksestä ei enää palkita, sosiaalinen liikkuvuus on vähentynyt ja ydinperheelläkin menee huonosti. Amerikkalainen unelma on rikki.
Joel Kotkinin mukaan tavanomaiset jaottelut, jotka perustuvat usein vasemmistoon ja oikeistoon, porvareihin ja työläisiin tai demokraatteihin ja republikaaneihin, sopivat nykytilanteen analysointiin huonosti. Tilalle hän tarjoaa uutta luokkajakoa.
Pahiksen roolissa ovat 2000-luvun nousevat ryhmät: digi- ja informaatiotaloudessa rikastuneet »tekno-oligarkit» sekä heidän rahoituksestaan riippuvaisten akateemisten älyköiden, johtavien virkamiesten ja liberaalimedian »papisto», joka tukee tekno-oligarkkien maailmankuvaa.
Päähänpotkitun sankarin viitan Kotkin pukee sosiaalisesti konservatiiviselle perusduunarille, joka asuu perheineen pikkukaupungin omakotitalolähiössä, pitää autoilusta ja käy kirkossa. Sympatiaa saa myös nuorten aikuisten petetty sukupolvi, jonka tulevaisuuden oligarkkien ja papiston luoma yhteiskuntamalli tuhoaa.
Toisin kuin perinteinen teollisuus, informaatiotalous tarjoaa vain vähän kohtuupalkkaisia keskitason työpaikkoja. Sosiaalisen median yritykset tarvitsevat harvoja huippuosaajia ja jonkin verran huonopalkkaista palvelusväkeä. Ne ulkoistavat kaiken mahdollisen halpatyömaihin ja minimoivat veronsa. Loputkin teollisuustyöt katoavat, kun itärannikon vihreä papisto asettaa ympäristönsuojelun ihmisten hyvinvoinnin edelle ja kuristaa teollisuustyön sääntelyllään, Kotkin valittaa.
Parhaimmillaan kirja on pureskellessaan tekno-oligarkian, markkinoiden ja politiikan suhdetta. Applen, Googlen ja Facebookin kaltaiset yhtiöt ovat oligopoleja, jotka pyrkivät sementoimaan markkina-asemansa rahoittamalla avokätisesti asiaansa ajavia poliitikkoja, tiedotusvälineitä ja järjestöjä – jotka puolestaan ovat avustuksista liiankin riippuvaisia.
Kotkinin mukaan liberaalista ja ekologiatietoisesta puheenparrestaan tunnetut teknomiljardöörit kuluttavat itse kestämättömästi, hyväksikäyttävät työvoimaa ja vähät välittävät sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.
Heikommin toimii Kotkinin papisto-käsite, joka niputtaaerilaisia toimijoita yhteen varsin epämääräisesti. Termi heijastaa lähinnä kirjoittajan halveksuntaa postmodernia kaupunkilaista elämäntapaa ja kaikkea hänen siihen liittämäänsä kohtaan.
Pohjimmiltaan teos on periamerikkalaisen elämänmallin puolustuspuhe, joka etsii ratkaisuja nykyajan ongelmiin romantisoidusta menneisyydestä.
Paikoin teksti on kuin menneen ajan teollisuuspatruunan kynästä. Uusi teknologia on epäilyttävää ja uusiutuva energia suoranainen uhka.
Yhdysvaltain rapistuneelle infrastruktuurille Kotkinin esittämä laaja julkinen investointiohjelma kuitenkin tekisi hyvää.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
