EU-kansalaiset eivät rakasta Euroopan unionia, eikä heidän pidäkään.
EU on olemassa, jotta tavallisten ihmisten arki olisi mahdollisimman turvallista ja helppoa. Unioni ei voi olla EU-kansalaisten silmissä voittaja. Unioni on parhaimmillaankin vain Euroopan asukkaiden keskinkertainen palvelija. Kansalliset identiteetit elävät yhä voimakkaina, eivätkä EU-kansalaiset koe itseään ensisijaisesti eurooppalaisiksi. Siksi unionin on turha odottaa EU-kansalaisilta kiitosta, säätipä se kuinka erinomaisia lakeja tahansa.
Euron kriisin myötä unioni on kuitenkin muuttumassa välttämättömästä pahasta eräänlaiseksi häiriköksi. Kreikan, yhteisvaluutta-alueen ja koko EU:n ongelmille ei näy loppua. Miljardipäätökset seuraavat toisiaan, mutta epävarmuus ei väisty. Arkielämän sujuvuus on vaarassa.
Tämä ei jää EU-kansalaisilta huomaamatta. Seurauksena on EU:n olemassaolon oikeutuksen rapautuminen. Alkaa olla oikeutettua kysyä, onko EU:n rakenteissa ja toimintatavoissa jotain perustavanlaatuista vikaa.
Ihannemaailmassa EU:n päätöksenteko toimisi kuin keittiön monitoimikone ammattikokkien käsissä.
Juuri oikeat kokit heittäisivät juuri oikeat raaka-aineet juuri oikeassa järjestyksessä juuri oikeaan läpinäkyvään pyttyyn. Ja – sur sur sur – juuri oikea lopputulos olisi hetkessä valmis.
Todellisuus on tietysti toista. Unionin päätöksenteko on hyvinäkin aikoina hidasta, epäselvää ja lehmänkauppojen sävyttämää.
Huonoina aikoina, kuten nyt eurokriisin aikana, tilanne on vielä kehnompi. Päätöksiä pitäisi tehdä ja nopeasti. Nopeus on kuitenkin lähtökohtaisessa ristiriidassa päätöksenteon demokraattisuuden kanssa. Unionissa ei voi tehdä pikapäätöksiä sur sur -menetelmällä. EU-elimiä on liikaa, jäsenmaita on liikaa, ja näkemyksiä on liikaa. On tingittävä joko nopeudesta tai päätöksenteon demokraattisuudesta. Yhteistä ääntä tai kiistatonta yhteistä etua ei ole.
Euron kriisiä on nyt kestänyt parisen vuotta. Kriisipäätöksiä on leimannut epäonnistuminen nopeus-, laatu- ja muotovaatimuksissa. Rahoitusmarkkinoille suurin osa päätöksistä on liian hitaita ja riittämättömiä. Samaan aikaan osa EU-elimistä, ennen kaikkea EU-parlamentti, ja osa jäsenmaista kauhistelee päätöksenteon koreografiaa. Useammin kuin kerran Saksan liittokansleri Angela Merkel on sekoittanut oman keitoksensa yhdessä Ranskan presidentin Nicolas Sarkozyn ja parin armoitetun apukokin kanssa. Lopputulos on tarjoiltu muille euromaille puoliyllätyksenä: ottakaa tai jättäkää. Useimmiten on ollut pakko ottaa.
Ei ihme, jos tilanne vaikuttaa tavallisen EU-kansalaisen silmissä käsittämättömältä. EU-johtajat tekevät satojen miljardien eurojen pikapäätöksiä, joita sijoittajat ja ulkovallat soimaavat kuitenkin liian hitaiksi. Kukaan ei ota vastuuta tilanteesta. Kun yksi ongelma on saatu ratkaistua, syntyy sen tilalle kolme uutta, kerta toisensa jälkeen.
Jotta EU pysyisi kasassa ja kukoistaisi, sillä pitää olla legitimiteetti eli EU-kansalaisten hyväksyntä. Tavallisten ihmisten pitää pystyä ajattelemaan, että unioni on hyvä olla olemassa ja että sen toiminta on järkevää, vaikka yksittäiset päätökset tai päättäjät koettaisiinkin epäonnistuneiksi.
EU:n legitimiteetin kriisistä on toki puhuttu jo pitkään. EU-kansalaisia ei ole aikoihin kiinnostanut, mitä Brysselissä, Luxemburgissa ja Strasbourgissa tapahtuu. EU-päätökset on koettu turhiksi ja kaukaisiksi. Viime eurovaaleissa kesällä 2009 eurooppalaisista äänioikeutetuista äänesti vain 43 prosenttia.
Jäsenmaiden poliitikkojen mukaan syy on brysseliläisissä byrokraateissa. EU-virkamiehet taas moittivat jäsenmaiden hallituksia unionin mollaamisesta tai vaihtoehtoisesti sen saavutuksilla ratsastamisesta. Viime kädessä syylliseksi voi aina nimetä välinpitämättömän äänestäjän tai asioita vääristelevät viestimet.
Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Euron kriisin vuoksi unionista on tullut aivan uudella tapaa tarpeellinen. Euron ongelmissa on kyse konkreettisista asioista, jotka voivat vaikuttaa – ja monessa maassa jo vaikuttavatkin – tavallisten kansalaisten elämään. Pelissä ovat viimekädessä työpaikat, eläkkeet ja koko hyvinvointi. Kukaan ei usko, että yksittäinen jäsenmaa voi ratkaista kriisiä tai eristäytyä siitä. Siksi EU:lla on juuri nyt tilaus.
Mutta vaikka tilausta onkin, unioni ei ole pystynyt vastaamaan siihen. Taustalla on juuri edellä mainittu nopeuden ja demokratian ristiriita päätöksenteossa. Eivätkä EU-kansalaiset ole enää ainoa yleisö, jolle päätöksenteon kiemurat jäävät epäselviksi. Myös poliitikot ja virkamiehet niin EU-elimissä kuin jäsenmaissakin ovat joutuneet tunnustamaan, että kukaan ei enää tiedä tarkalleen, missä pelastustoimissa mennään.
Niin syynä kuin seurauksenakin on päätöksenteon käyminen entistä läpinäkymättömämmäksi. Kun jotain pitää tehdä ja nopeasti, joutuu yhteisömenettely väistymään hätäisen hallitustenvälisen päätöksenteon tieltä. Normaalitilanteessa EU-komissiolla on aloiteoikeus, ja lait säätävät jäsenmaat eli neuvosto sekä EU-parlamentti yhdessä. Kriisin pitkittyessä ja kiristyessä tilalle ovat nousseet hallitusten väliset pikapäätökset. Tilannetta ovat moittineet niin komission virkamiehet ja euroedustajat kuin pienten jäsenmaiden hallitukset.
Eurokriisi on kasvattanut entisestään Saksan valtaa ja auktoriteettia euroalueella ja koko unionissa. Päätöksenteon ytimeen ovat päässeet muutkin korkeimman mahdollisen AAA-luottoluokituksen euromaat Suomi mukaan lukien. Samalla koko euroryhmästä on tullut lyhyessä ajassa unionin keskeinen suunnannäyttäjä ja aivoriihi. Talous- ja rahoituskomitea on saanut pohjustaa päätöksentekoa visusti suljettujen ovien takana.
Voittajien hyöty jää kuitenkin lyhytaikaiseksi, jos kriisillä ei ole edes puolittain onnellista loppua. Jos luottamus jättipäätösten järkevyyteen hiipuu, luottamusta eivät nauti kohta myöskään merkitykseltään pienemmät EU-hankkeet. Seurauksena on itseään ruokkiva kehä. Luottamuspula lamauttaa unionin toimintaa, mikä puolestaan nakertaa luottamusta edelleen.
Unioni voi toivoa enintään, että sen olemassaolon oikeutus säilyy EU-kansalaisten hiljaisella hyväksynnällä, pienen napinan säestämänä. Eurokriisi ei vaaranna tällaista puolityytymättömyyden ihannetilaa lopullisesti. Edellytyksenä on, että kriisi loppuu aikanaan ja vauriot eivät jää liian suuriksi.
Paljonko unionilla on aikaa jäljellä? Riippuu siitä, keneltä kysyy. Euroskeptikkojen mielestä aika loppui jo kauan sitten. Toiveikkaimmatkin EU-uskovaiset pelkäävät, että eurokriisi on vaurioittanut mielikuvia unionista jopa vuosikymmeneksi.
