Kuten kaikki talouden alueet, myös globaali maakauppa on viime aikoina kytkeytynyt yhä tiiviimmin osaksi rahoitusmarkkinoita. Brittiläisen tiedetoimittajan Fred Pearcen mukaan lähes jokainen meistä on nykyään maakaappari vähintään eläkeyhtiönsä kautta. Väite pätee ainakin Suomen kaltaisissa myöhäiskapitalistisissa talouksissa.
Monen korvaan termi maakaappari, landgrabber, on asenteellinen tai syyttävä. Pearcen mielestä sana kuvaa kuitenkin hyvin hänen kirjansa aihetta: Pearcelle maakaappaus on mikä tahansa tilanne, jossa vieras valtio, yritys tai muu ulkopuolinen hankkii kiistanalaisesti oikeuden suuren maa-alan käyttöön.
Maahankintojen ylivoimaisesti yleisin syy on tehomaanviljely. Muita käyttötarkoituksia ovat esimerkiksi metsä- ja karjatalous, kaivostoiminta ja teollisuus. Usein asialla on ruokaturvastaan huolestunut valtio, maatalous- tai luonnonvarasektorilla toimiva poikkikansallinen yritys tai tuottavaa sijoitusta etsivä rahasto.
Usein osto- tai vuokraussopimuksen ehdot ovat varsin edulliset, koska isäntämaa toivoo investoinnin tuovan itselleen vaurautta ja työpaikkoja. Tavanomaista on myös, että maa-alaa aiemmin hyödyntänyt paikallisväestö kokee oikeuksiaan loukatun.
Kukaan ei tiedä ilmiön laajuutta. Arviot kaapatun maan kokonaisalasta vaihtelevat joistakin kymmenistä jopa sataan miljoonaan hehtaariin. Selvää on kuitenkin, että kyse on valtavista alueista, että tahti kiihtyy – ja että tämä kaikki vaikuttaa ihmiskunnan suuren osan elämään.
Maakaappaukset eivät aina ole haitallisia, mutta aina ne ansaitsevat huomiota, Pearce toteaa. Kirjan vajaassa neljässäsadassa sivussa osansa saavat kaikki keskeiset maakiista-alueet Aasiasta Afrikkaan ja Latinalaisesta Amerikasta Oseaniaan. Ilmiö on ollut mittavin Kaakkois-Aasiassa, mutta vastedes painopiste siirtynee muualle. Valtaosa esimerkiksi Malesian ja Indonesian sademetsistä on jo hävitetty.
Pearce on kokenut tiedetoimittaja, ja häneltä on aiemmin ilmestynyt useita tietokirjoja. Tämä näkyy kunnioitettavana asianhallintana ja erinomaisena taustoituksena. Suurin ansio on kuitenkin se käsittämätön jalkatyö, jota kirjan eteen on tehty. Pearce kiersi maailmaa vuoden, jututti kyläpäälliköitä vaikeapääsyisimmillä syrjäseuduilla, tutustui päättäjiin, maanostajiin ja maansa menettäneisiin, vieraili plantaaseilla ja viljapörsseissä. Tyylillisesti kirja asettuu journalismin, matkakertomuksen ja tietokirjan välimaastoon.
Lyhyen käsittelyn saa myös banaanifirma United Fruit, chileläisen runoilijan Pablo Nerudan ansiosta maailmanhistorian kenties tunnetuimmaksi noussut maakaappari. Banaaniyhtiölle omistetussa, vuonna 1950 julkaistussa runossaan Neruda kuvaa ulkomaisia laivoja, jotka ”lipuvat tiehensä kuin tarjottimet, kukkuroillaan hukkuvan maamme aarteita”.
Banaanifirmat eivät enää pyöritä kokonaisia yhteiskuntia, mutta pohjimmiltaan United Fruitin luoma ansaintamalli pätee Pearcen mukaan usein edelleen: monikansallinen yritys lupaa köyhän maan päättäjille taloudellista kehitystä, saa maata haltuunsa edullisin ehdoin ja jättää paikallisyhteisön oikeudet ”kehityksen” jalkoihin.
Esimerkiksi Pearcen haastattelema sumatralainen kyläpäällikkö Mursyid Muhammad Ali oletettavasti tunnistaisi Nerudan kuvauksen paremmin kuin tahtoisi.
Indonesian hallitus antoi Alin johtaman kyläyhteisön metsät ilmoitusasiana Asian Pulp and Paper -paperifirmalle, ja paikallisten oli lähdettävä etsimään elantoa muualla. Puolessatoista vuodessa ympäröivältä alueelta hakattiin sata neliökilometriä sademetsää, mikä oli vain murto-osa Riaun maakunnan kokonaishakkuista. Paperiyhtiö lupasi taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää kehitystä, mutta etenkin monella kyläläisellä on asiasta eri näkemys.
Kirjoittaja toimii tutkijana vastuullista yritystoimintaa edistävässä Finnwatch-järjestössä.
