Tilaa UP-lehden uutiskirje
Kirja

Globaali uusjako

Teksti:
Julkaistu: 22.5.2013

Kuten kaikki talouden alueet, myös globaali maakauppa on viime ai­koina kytkeytynyt yhä tiiviimmin osaksi rahoitusmarkkinoita. Brittiläisen tiede­toimittajan Fred Pearcen mukaan lähes jokainen meistä on nykyään maakaap­pari vähintään eläkeyhtiönsä kautta. Väite pätee ainakin Suomen kaltaisissa myöhäiskapitalistisissa talouksissa.

Monen korvaan termi maakaap­pari, landgrabber, on asenteellinen tai syyttävä. Pearcen mielestä sana kuvaa kuitenkin hyvin hänen kirjansa aihetta: Pearcelle maakaappaus on mikä tahansa tilanne, jossa vieras valtio, yritys tai muu ulkopuolinen hankkii kiistanalaisesti oi­keuden suuren maa-alan käyttöön.

Maahankintojen ylivoimaisesti ylei­sin syy on tehomaanviljely. Muita käyt­tötarkoituksia ovat esimerkiksi metsä- ja karjatalous, kaivostoiminta ja teollisuus. Usein asialla on ruokaturvastaan huo­lestunut valtio, maatalous- tai luonnon­varasektorilla toimiva poikkikansalli­nen yritys tai tuottavaa sijoitusta etsivä rahasto.

Usein osto- tai vuokraussopimuksen ehdot ovat varsin edulliset, koska isäntä­maa toivoo investoinnin tuovan itselleen vaurautta ja työpaikkoja. Tavanomaista on myös, että maa-alaa aiemmin hyödyn­tänyt paikallisväestö kokee oikeuksiaan loukatun.

Kukaan ei tiedä ilmiön laajuutta. Arviot kaapatun maan kokonaisalasta vaihtelevat joistakin kymmenistä jopa sataan miljoonaan hehtaariin. Selvää on kuitenkin, että kyse on valtavista alueis­ta, että tahti kiihtyy – ja että tämä kaik­ki vaikuttaa ihmiskunnan suuren osan elämään.

Maakaappaukset eivät aina ole hai­tallisia, mutta aina ne ansaitsevat huo­miota, Pearce toteaa. Kirjan vajaassa neljässäsadassa sivussa osansa saavat kaikki keskeiset maakiista-alueet Aasi­asta Afrikkaan ja Latinalaisesta Ameri­kasta Oseaniaan. Ilmiö on ollut mitta­vin Kaakkois-Aasiassa, mutta vastedes painopiste siirtynee muualle. Valtaosa esimerkiksi Malesian ja Indonesian sa­demetsistä on jo hävitetty.

Pearce on kokenut tiedetoimittaja, ja häneltä on aiemmin ilmestynyt useita tietokirjoja. Tämä näkyy kunnioitettava­na asianhallintana ja erinomaisena taus­toituksena. Suurin ansio on kuitenkin se käsittämätön jalkatyö, jota kirjan eteen on tehty. Pearce kiersi maailmaa vuoden, jututti kyläpäälliköitä vaikeapääsyisim­millä syrjäseuduilla, tutustui päättäjiin, maanostajiin ja maansa menettäneisiin, vieraili plantaaseilla ja viljapörsseissä. Tyylillisesti kirja asettuu journalismin, matkakertomuksen ja tietokirjan väli­maastoon.

Lyhyen käsittelyn saa myös banaani­firma United Fruit, chileläisen runoilijan Pablo Nerudan ansiosta maailmanhis­torian kenties tunnetuimmaksi noussut maakaappari. Banaaniyhtiölle omistetus­sa, vuonna 1950 julkaistussa runossaan Neruda kuvaa ulkomaisia laivoja, jotka ”lipuvat tiehensä kuin tarjottimet, kuk­kuroillaan hukkuvan maamme aarteita”.

Banaanifirmat eivät enää pyöritä ko­konaisia yhteiskuntia, mutta pohjimmil­taan United Fruitin luoma ansaintamalli pätee Pearcen mukaan usein edelleen: monikansallinen yritys lupaa köyhän maan päättäjille taloudellista kehitystä, saa maata haltuunsa edullisin ehdoin ja jättää paikallisyhteisön oikeudet ”kehi­tyksen” jalkoihin.

Esimerkiksi Pearcen haastattelema sumatralainen kyläpäällikkö Mursyid Muhammad Ali oletettavasti tunnistai­si Nerudan kuvauksen paremmin kuin tahtoisi.

Indonesian hallitus antoi Alin johta­man kyläyhteisön metsät ilmoitusasiana Asian Pulp and Paper -paperifirmalle, ja paikallisten oli lähdettävä etsimään elantoa muualla. Puolessatoista vuodessa ympäröivältä alueelta hakattiin sata ne­liökilometriä sademetsää, mikä oli vain murto-osa Riaun maakunnan kokonais­hakkuista. Paperiyhtiö lupasi taloudelli­sesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää kehitystä, mutta etenkin monella kyläläi­sellä on asiasta eri näkemys.

 

Kirjoittaja toimii tutkijana vastuullista yritystoimintaa edistävässä Finnwatch-järjestössä.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa juttu