Talouskasvu nousi väittelynaiheeksi presidentinvaalien toisella kierroksella, kun kakkoseksi jäänyt Pekka Haavisto suomi vaalivoittaja Sauli Niinistön pitävän talouskasvua itseisarvona piittaamatta siitä, kuinka kasvu vaikuttaa esimerkiksi ympäristöön.
Niinistön mielestä kasvu on välttämätöntä yhteiskunnan rattaiden pyörittämiseksi. Haaviston mielestä itse kasvun lisäksi pitäisi mitata kasvun laatua.
Kasvun asettamista itseisarvoksi arvostelee myös kansainvälinen degrowth-liike, jonka mukaan nykyinen talouskasvumme perustuu liian halvaksi hinnoiteltujen fossiilisten polttoaineiden ja muiden luonnonvarojen liikakäyttöön. Siksi kasvu saakin loppua.
UP-lehti kutsui kaksi talousammattilaista väittelemään talouskasvusta ja degrowth-mallista. Talouskasvua ja liberaalia markkinataloutta puolusti tutkimusohjaaja, kansantaloustieteen tohtori Niku Määttänen Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksesta. Kasvukritiikin puolesta puhui kauppatieteiden tohtori, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun tutkimuspäällikkö ja degrowth-aktivisti Timo Järvensivu.
Erä 1: Maailman ekologiset rajat
Debatöörit toteavat ensi alkuun olevansa yhtä mieltä siitä, että talouskasvu – taloudellisen toimeliaisuuden arvonlisäys, jota yleensä mitataan bruttokansantuotteen vuosittaisena kasvuna – ei sinänsä ole ongelma. Sen sijaan ympäristön saastuminen ja ilmastonmuutos ovat.
Järvensivu: ”Nykyinen talouskasvu luo globaalia ympäristövelkaa, joka ei näy taloudessa. Vaikka ekologisten rajojen olemassaolo tunnustetaan, rajoja ei ole otettu taloudellisen toiminnan raamiksi, koska talouden ei ole katsottu olevan tarpeeksi vahva. Ympäristöstä pitäisi kuitenkin huolehtia ensiksi ja sitten pitäisi katsoa, minkä kokoinen talous ympäristörajojen sisään mahtuu.”
Määttänen: ”En ymmärrä, miksi ympäristöongelmia pitäisi lähteä lievittämään epäsuorasti rajoittamalla talouskasvua. Sen sijaan pitäisi puhua keinoista, joilla rajoittaa kasvihuonekaasujen päästöjä. Päästöistä pitäisi tehdä nykyistä kalliimpia esimerkiksi päästökaupan avulla.”
”Sitä paitsi monia ympäristöongelmia on jo ratkaistu. Esimerkiksi happosateita ei Suomessa enää ole, ja otsonikerrosta tuhoavien freonien käyttö on kielletty lähes maailmanlaajuisesti. On epätodennäköistä, että talouskasvu olisi tuomittu loppumaan ekologisten rajojen vuoksi nytkään. Kehitämme vähäpäästöisempiä teknologioita, kunhan päästöjen hinnat saadaan kohdalleen.”
Järvensivu: ”Yksittäisiä ympäristöongelmia on toki ratkaistu, mutta edes Suomen yhteenlaskettuja ympäristövaikutuksia ei ole onnistuttu kääntämään laskuun. Jos kaikki maailman asukkaat kuluttaisivat kuten suomalaiset, tarvittaisiin neljä maapalloa, jotta resurssit riittäisivät. Nykyisellä tuotantorakenteella Suomen bruttokansantuotetta pitäisi siis laskea 75 prosenttia, jotta saisimme ekologisen jalanjälkemme kestävälle pohjalle.”
”Siksi huomio pitäisi kääntää talouskasvun tavoittelusta kohti hyvinvoinnin varmistamista: Miten voimme tuottaa hyvinvointia oloissa, joissa emme voi käyttää öljyä emmekä muita resursseja yhtä paljon kuin tähän mennessä? Kumpi on tärkeämpää, Suomen kilpailukyky vai se, että ratkaisemme ekologiset ongelmat?”
Määttänen: ”Minusta on naiivia erottaa näitä asioita toisistaan. Siinä ei olisi erityistä järkeä, että laittaisimme Suomessa tiukat päästörajat omalle teollisuudellemme, jos muut maat eivät tekisi mitään. Kokonaispäästöt eivät laskisi juuri lainkaan mutta me köyhtyisimme huomattavasti. Teollisuus siirtyisi maihin, joissa päästöjä ei rajoiteta. Ensisijaisesti pitää tavoitella kansainvälisiä ympäristösopimuksia.”
Vihelletään ensimmäinen erä päättyneeksi. Siinä väittelijöitä näyttää jakavan ennen kaikkea kysymys siitä, pitäisikö ympäristöongelmiin puuttua laskemalla päästöille rajoja vai hintoja.
Erä 2: Hyvä ja paha kasvu
Järvensivu ottaa päästörajoista vauhtia ja haastaa Määttästä vastaamaan esimerkiksi kysymykseen siitä, eikö teollisuusmaiden taloustieteilijöiden pitäisi laskea maailman ekologisia rajoja entistä tarkemmin. Laskennallisten rajojen perusteella voitaisiin määritellä, mitä taloudessa voidaan pitkällä aikavälillä tehdä: paljonko esimerkiksi biodiversiteettiä on varaa hävittää tai meriä happamoittaa.
Määttänen: ”Tuohan kuulostaa suunnitelmataloudelta! Talous on ennakoimaton; talouskasvu voi syntyä niin monesta eri lähteestä, ettei sitä voi suunnitella. Markkinataloudessa hinta ohjaa resurssien käyttöä.”
”Sitä paitsi esimerkiksi biodiversiteetin tuhoutumisen tai merien happamoitumisen ei ole makrotasolla osoitettu aiheutuvan talouskasvusta. Luonnonvarojen kulutus ja ympäristön saastuminen riippuvat talouden rakenteista eli siitä, millaisten tuotteiden ja palveluiden tuottamiseen maailmassa keskitytään. Taloutemme rakenteissa on yhä paljon tilaa muutokselle tavaroiden tuottamisesta kohti palveluita.”
Järvensivu: ”Degrowth-ajattelussakaan kaikki kasvu ei ole pahasta. Hyvää on sellainen talouskasvu, joka syntyy uuden oppimisesta ja innovaatioista eikä kuluta energiaa, ainakaan enempää kuin kykenee tuottamaan. Toisaalta palvelutkaan eivät ole immateriaalisia, vaan niilläkin on kasvun rajat.”
Määttänen: ”Päästörajojen määrittäminen on kuitenkin poliittinen prosessi ja arvokysymys, ja moni kansantaloustieteilijä on haluton ottamaan kantaa arvokysymyksiin.”
Järvensivun: ”Juuri tämä on ongelma. Nyky-yhteiskunnassa oletetaan, että kunhan toimimme markkinatalouden pelisääntöjen mukaan, olemme arvovapaalla vyöhykkeellä, ja että valintojen vaikutuksia ei tarvitse miettiä, koska mahdolliset haitat sisältyvät hintoihin. Mutta eihän näin ole!”
”Me emme keskustele poliittisesti tarpeeksi siitä, millaisia vaikutuksia yksilöiden ja yhteiskunnan toiminnalla on. Nykyisellään markkinatalous toimii tavalla, joka tuottaa sekä ympäristöongelmia että monille myös sosiaalista pahoinvointia.”
Aika! Toisessa erässä väittelijöitä erottaa suhtautuminen arvoihin: onko hyvien ja huonojen valintojen määrittäminen vain poliitikkojen tehtävä, vai pitäisikö siihen ottaa kantaa myös taloustieteessä?
Erä 3: Hyvinvointivaltio
Kuinka sitten käy hyvinvoinnin ja hyvinvointivaltion, jos talous lakkaa kasvamasta? Kummankaan väittelijän mukaan nykyisenlaista hyvinvointivaltiota ei voida tulevaisuudessa säilyttää, jos ja kun talouskasvu hiipuu.
Määttänen: ”Hyvinvointiyhteiskuntamme on liian riippuvainen talouskasvusta. Poliitikot ovat luvanneet kansalaisille etuuksia, kuten eläkkeitä, jotka on tarkoitus maksaa tulevasta talouskasvusta. Sellainen jakojärjestelmä, jossa työtä tekevien veroilla kustannetaan esimerkiksi eläkkeitä ja vanhustenhoitoa, on sitä helpompi rahoittaa, mitä nopeammin palkkasumma kasvaa. Jos talous ei kasva, etuuksista on tingittävä.”
Järvensivu: ”Juuri siksi meidän tulee luoda sellainen hyvinvointimalli, joka perustuu muille tekijöille kuin energiaa ja muita materiaalisia resursseja syövälle talouskasvulle. Jos onnistumme luomaan järjestelmän, joka samaan aikaan sekä tuottaa meille hyvinvointia että kasvattaa taloutta, hyvä niin. Katson kuitenkin, että edessämme on 40–100 vuoden vyönkiristys.”
Mitä sitten on se hyvinvointi, johon pitäisi talouskasvun sijaan pyrkiä?
Järvensivu: ”Haluan välttää diktatorista otetta, jossa joku ulkopuolinen määrittelisi muille, millaista heidän hyvinvointinsa pitäisi olla. Jos hyvinvointia jotenkin pitäisi määritellä, viittaisin Amartya Senin ja Martha Nussbaumin ajatteluun toimintamahdollisuuksien teoriasta: jokaisella pitäisi olla mahdollisuus oman hyvinvointinsa tuottamiseen tavoilla, jotka ovat kestäviä eivätkä vie tulevien sukupolvien mahdollisuuksia tuottaa omaa hyvinvointiaan. Tähän kuuluu esimerkiksi mahdollisuus oppia ja osallistua yhteiskunnan toimintaan.”
Määttänen: ”Talouskasvulla on kuitenkin merkitystä esimerkiksi terveys- ja opetuspalveluiden tuotannolle, vaikka eläkkeistä luopuisimmekin. Jos Suomen talous lakkaisi kasvamasta tilanteessa, jossa talous kasvaisi edelleen muualla, palkkatasomme jäisi muista maista jälkeen. Silloin esimerkiksi monet opettajat ja lääkärit lähtisivät ulkomaille töihin.”
Entä väheneekö työ, jos talous lakkaa kasvamasta? Poliitikkojen kuulee usein puhuvan siitä, kuinka vain talouskasvu voi luoda uusia työpaikkoja.
Järvensivu: ”Talouskasvun ja työn määrän suhdetta tärkeämpi kysymys on, mikä on kestävää työtä. Energia korvaa ihmistyötä etenkin teollisuusmaissa nykyisin huimia määriä. Pelkästään yhden sadan watin hehkulampun polttaminen vaatii yhden ihmisen fyysisen työn, sillä ihmisen työteho on noin sata wattia. Kun meillä ei tulevaisuudessa ole varaa käyttää energiaa tässä mitassa, meidän on luovuttava nykyisenlaisesta elintavastamme ja alettava tehdä hyvin erilaisia töitä kuin nyt.”
”Siksi työntekoa ei itsessään pitäisi pitää arvokkaana, vaan pitäisi miettiä, millainen työ tuottaa hyvinvointia työn tekijälle ja yhteiskunnalle. Esimerkiksi sellaisesta mainosteollisuudesta, joka luo uusia ja turhia tarpeita, voisi ainakin osin luopua. Hyvinvointimme voi tulevaisuudessa lisääntyä esimerkiksi siten, että ihmiset tuottavat nykyistä enemmän omaa ruokaansa tai huolehtivat vanhuksista sillä ajalla, jota nyt kutsumme vapaa-ajaksi.”
Määttänen: ”En voi hyväksyä puhetta arvokkaasta ja arvottomasta työstä. Jokainen voi miettiä, tuoko työ itselle tyydytystä, mutta jos tuotteille tai palveluille on kysyntää, joku on niistä valmis maksamaan. Toistaiseksi talouskasvu on sitä paitsi lisännyt ihmisten hyvinvointia. Hyvinvoinnista kysyttäessä ihmiset sanovat yleensä voivansa sitä paremmin, mitä korkeampi heidän kotimaansa henkeä kohti laskettu bruttokansantuote on. Talouskasvu helpottaa myös tulonsiirtojen rahoittamista.”
Väittely on päättynyt. Kolmannessa erässä ei synny sopua siitä, mitä hyvinvointi on tai voidaanko sitä tuottaa talouskasvusta irrallaan. Kysymys jääköön mietittäväksi, kun seuraavan kerran sytytämme sadan watin hehkulampun.
