Itseään etsimässä

Kaikkein suurinta maailmanpoliittista valtaa on kyky määri­tellä se, mitä pidetään normaalina.

Ajatuksen esitti Kööpenhaminan yliopiston kansainvälisten suh­teiden professori Ian Man­ners, joka 2000-luvun alussa luonnehti Euroopan unio­nia normatiivisen vallan käyttäjäksi. Man­nersin mukaan unioni pystyi esimerkillään vakuuttamaan muut omien arvojensa ylivoi­maisuudesta ja siten levittämään maailmaan demokratiaa, avoimuutta ja vapauksia sekä ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen kunnioitusta.

Näihin arvoihin ja liberaaliin kapitalismiin perustuva länsimainen yhteiskuntamalli on kylmän sodan jälkeen ollut globaali normaali. Mallia on näyttänyt Euroopan lisäksi Yhdys­vallat, joka on myös taannut normaalin säily­misen sotilaallisella ylivoimallaan.

Länsimainen malli on perustunut lupauk­seen kapitalistisesta modernisaatiosta: talou­dellisen vaurauden karttuminen on johtanut demokratiaan, ja demokratia on näyttänyt ta­kaavan taloudellisen hyvinvoinnin.

Nyt Euroopan talous on polkenut paikal­laan 2000-luvun ensimmäisen vuosikymme­nen lopulta. Teollisuustyöpaikat ovat valuneet Kiinaan ja muualle Aasiaan, ja euron kriisi on syventänyt lamaa.

Yksittäisissä maissa, kuten Suomessa ja vii­meksi Tanskassa, vaaleissa ovat menestyneet populistipuolueet, jotka haluavat vähentää avoimuutta ja purkaa yhdentynyttä Eurooppaa. EU:n tasolla talouskriisi on kyseenalaistanut demokratian kyvyn hoitaa mittavia talousongelmia: Kreikkaa ei tukipaketeista huoli­matta ole saatu jaloilleen, ja maalle on saneltu lainaehtoja, joilla se on ajettu lakimuutoksiin muutaman päivän varoitusajalla.

Yhdysvalloissa talous kasvaa nopeam­min kuin Euroopassa, mutta talousongelmat ja poliittinenjakautuneisuus ovat saaneet demokraattisen koneiston yskimään siel­läkin. Samaan aikaan Kiina, autoritaarinen yksipuoluediktatuuri, on noussut maailman toi­seksi suurimmaksi taloudeksi. Euroopan naapu­rissa Venäjä näyttää hylänneen länsimaiset ar­vot ja niihin perustuvan järjestyksen kokonaan.

On kuin länsi olisi pudonnut kehitysmallin­sa kyydistä ja menettänyt kykynsä määritellä sitä, mikä on normaalia. Onko länsi menettä­nyt arvonsa?

»Talouden seisahtuminen ja työttö­myys näyttävät lamaannuttaneen arvojen kehityksen etenkin Euroo­passa», sanoo valtio-opin professori Ronald Inglehart Michiganin yliopistosta.

Inglehart johtaa globaalia World Values Survey -arvotutkimusta ja on tutkinut modernisaatiota ja ihmisten arvoja lähes sadassa maailman maassa 1980-luvulta lähtien. Hänen mukaansa niin sanottujen itseilmaisuarvojen arvostus ei enää lisäänny. Näitä arvoja ovat esimerkiksi ilmaisunvapaus, poliittinen toimeliaisuus ja demokraattiseen päätöksentekoon osallistuminen.

Arvojen taantuma on hälyttävää siksi, että itseilmaisuarvot ovat demokratian vakauden edellytys.

Inglehartin tutkimusten mukaan yhteis­kuntien arvot muuttuvat demokratialle suo­tuisiksi yleensä kahdessa vaiheessa sitä mukaa, kun vauraus lisääntyy.

Ensimmäisessä vaiheessa teollistuminen ja kaupungistuminen lisäävät taloudellista hyvinvointia ja muuttavat ihmisten arvoja perinteisistä, esimerkiksi yhteisöllisyyttä ja uskonnollisuutta korostavista arvoista ratio­naalisiin ja maallistuneisiin arvoihin. Toises­sa vaiheessa siirrytään tietoyhteiskuntaan: koulutustaso nousee, itsenäinen ja kriittinen ajattelu lisääntyy ja ihmiset haluavat aiempaa enemmän valtaa omaa elämäänsä ja yhteis­kuntaansa koskeviin asioihin.

Kun yhteiskunnat modernisoituvat, ih­misillä on varaa keskittyä muuhunkin kuin päivästä toiseen selviämiseen. Niin sanottu­jen eloonjäämisarvojen merkitys vähenee, ja sananvapauden ja demokratian kannatus li­sääntyy, samoin erilaisuuden sietokyky, suvait­sevaisuus ja yleinen avarakatseisuus.

Jos yhteiskunnan taloudellisen vaurauden perusta murenee, myös arvot voivat alkaa ko­ventua. Avoimuus menettää merkitystään, ja vapauksien sijaan aletaan taas keskittyä ai­neellisen hyvinvoinnin sekä oman yhteisön aseman turvaamiseen.

Inglehartin mukaan tämä näkyy jo Euroo­passa esimerkiksi siinä, että nykyisen laman aikana suvaitsevaisuus ulkomaalaisia kohtaan ei enää lisäänny, vaan poliittiselle kentälle on noussut maahanmuuttoon kielteisesti suhtau­tuvia poliittisia liikkeitä.

»Emme me kuitenkaan vielä ole missään suuren laman kaltaisessa tilanteessa, eli ar­voteivät ole vielä alkaneet ottaa takapakkia», Inglehart toteaa.

Teemu Pokela

Itseilmaisuarvojen kannatus ei vielä riitä takaamaan demokratiaa, vaan yksi demokratian tärkeimmistä taustavoimista on turvallisuuden tunne, Inglehart sanoo. Se syntyy yhteiskunnallisista turvaverkoista ja siitä, että kansalaiset luottavat poliittiseen järjestelmään.

Luottamuksen turvin ihmiset uskaltavat vaatia oikeuksiaan. Niin laman ja leikkausten kanssa painivassa Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin luottamus näyttää olevan kortilla.

Eurooppalaisiin poliittisiin instituutioihin luottaa viime vuoden lopussa julkaistun euro­barometrin mukaan harvempi kuin joka toinen Euroopan unionin kansalainen.

Demokraattisesti valittuun Euroopan par­lamenttiin luottaa 42 prosenttia eurooppalai­sista, komissioon 38 prosenttia. Kansalliseen hallitukseensa tai parlamenttiinsa sanoo luot­tavansa vain joka kolmas EU-kansalainen.

Yhdysvalloissa viimekesäiseen Gallup-mielipidetiedusteluun vastanneista kahdek­sanprosenttia sanoi luottavansa kongressiin paljon tai melko paljon. 37 prosenttia luottaa kongressiin jonkin verran, ja lähes puolet – 48 prosenttia – hyvin vähän.

Presidenttiin luottaa useampi: 60 prosent­tia vastanneista sanoi luottavansa presidentinhallintoon ainakin jonkin verran. Toisaalta useampi kuin joka kolmas luottaa president­tiin hyvin vähän. Viisi prosenttia vastaajista sanoi, ettei luota kongressiin eikä presidenttiin lainkaan.

Yhdysvalloissa luottamusta poliittisiin ins­tituutioihin nakertaa etenkin se, että järjestel­mä on pahoin jakautunut.

Karkeasti jaotellen presidentti Barack Obama hallintoineen kannattaa globalisaa­tioon sopeutumista ja ajaa esimerkiksi uusia vapaakauppasopimuksia, kun taas etenkin kongressin edustajainhuone haluaisi sulkea Yhdysvallat globalisaation negatiivisten vaiku­tusten ulottumattomiin, sanoo kansainvälisen historian professori Jussi Hanhimäki Geneven Graduate Institute -yliopistosta.

Edustajainhuoneen jäsenet valitaan suoraan kustakin osavaltiosta, joten he haluavat esimerkiksi turvata kotiosavaltionsa asukkaiden teollisuustyöpaikat. Poliittisen jär­jestelmän jakautuneisuus johtaa siihen, että päätöksenteko takkuaa juuri niissä kansain­välistä taloutta koskevissa kysymyksissä, jotka ovat amerikkalaisten aineellisen hyvinvoinnin kannalta kaikkein oleellisimpia.

Toinen, kenties vielä tärkeämpi, turvalli­suudentunteen tekijä on Ronald Inglehartin tutkimusten mukaan ihmisten subjektiivinen kokemus siitä, että elämä on pitkällä aikavälillä hyvää. Ihmisten usko taloudellisiin mahdol­lisuuksiinsa korreloi demokratian vakauden kanssa vahvemmin kuin positiivinen suhtau­tuminen poliittiseen järjestelmään.

Noin kaksi kolmesta eurooppalaisesta pitää taloustilannetta huonona sekä omassa maas­saan että koko unionissa. Lähes joka kolmas us­koo tilanteen heikentyvän omassa maassaan, neljäsosa Euroopan unionin tasolla. Kaksi kol­mesta eurooppalaisesta kuitenkin pitää vielä omaa taloustilannettaan hyvänä.

Yhdysvalloissa taloustilannetta pitää huo­nona 56 prosenttia kansalaisista, kertoo puo­lestaan tuore World Values Survey -tutkimus. Kolmannes kuitenkin uskoo, että tilanne pa­ranee seuraavan vuoden aikana.

Inglehartin mukaan niin Euroopan kuin Yhdysvaltainkin kannattaisi viimeistään nyt huolestua modernisaatiomallinsa sisäisestä kestävyydestä.

Teemu Pokela

»Tärkeintä olisi vastustaa taloudellisen hyvinvoinnin keskittymistä harvoille», Ingle­hart sanoo.

»Jos kourallisella ihmisiä on hallussaan suu­rin osa vauraudesta, yhteiskunnallinen soli­daarisuus rapautuu. Se tekee huonoa ihmisten turvallisuudentunteelle.»

Sama näyttää pätevän myös Euroopan unio­nin tasolla: kun taloudellinen hyvinvointi kes­kittyy harvoihin maihin ja osa velkaantuu ja köyhtyy, vähäkin solidaarisuus sulaa ja demo­kraattisen järjestelmän oikeutus horjuu.

Siinä missä lännen kehitys osoittaa, että taloustaantuma voi haurastuttaa demo­kratiaa, Kiinan esimerkki näyttää, että vaurastuminen ei välttämättä johda demokratisoitumiseen. Kiina kasvatti talout­taan 2000-luvun parhaina vuosina reilusti yli kymmenen prosentin vuosivauhtia, mutta maa on edelleen autoritaarinen yksipuoluevalta.

»Kiina on erittäin osaava talous, joka on onnistunut nostamaan miljoonia ihmisiä köy­hyydestä. Niin kauan kuin talous kasvaa, kan­salaisilla ei ole kiirettä kaataa autoritaarista yksipuoluehallintoa, vaikka he kaipaisivatkin vaihtoehtoja», Inglehart sanoo.

Sitä paitsi Kiinan hallinto on poliittisesti varsin itsevarma.

»Eliitti ei näe yksipuoluejärjestelmälle vaihtoehtoja ja tekee varmasti kaikkensa, että järjestelmä säilyy.»

Tutkimusten mukaan myös tämä vaikuttaa modernisaatioon ja demokratisoitumiseen, tai niiden puutteeseen: jos valtaapitävät eivät avaa demokratisoitumiselle tietä vaan vastustavat sitä valtion väkivaltakoneiston voimin, kansa­laisten ei yksinkertaisesti kannata alkaa ajaa arvojaan, vaikka he kaipaisivatkin itseilmaisua ja demokratiaa.

Inglehart kuitenkin uskoo, että Kiinan on pakko avautua sitä mukaa kun se kehittää ta­louttaan. Innovaatioyhteiskunnassa ei enää riitä, että teknologiaa tuodaan ulkomailta ja autotehtaista rakennetaan tuplasti niin suuria kuin muualla.

»Jos Kiina haluaa alkaa innovoida itse eikä vain kopioida muita, se tarvitsee avoimuutta», Inglehart toteaa.

Innovaatiot vaativat vapautta ajatella itse, ja sillä on modernisaatioteorian valossa yleensä myös poliittista järjestelmää demokratisoiva vaikutus.

Avautuminen ja demokratisoituminen to­sin edellyttäisivät oppimista paitsi kansalaisil­ta myös Kiinan poliittiselta eliitiltä. Demokra­tia edellyttää myös oppositiota, joka voi luottaa siihen, että valtapuolue ei vainoa ja vangitse vaan luovuttaa hallitusvallan oppositiolle, jos kansa vaaleissa niin päättää.

»Opposition synnyttäminen vaatii paljon itsekuria. Helppoa se ei tule olemaan, sillä Kiinan poliittinen kokemus kertoo, että avau­tumisesta seuraa kaaos», Inglehart sanoo ja viittaa esimerkiksi 1980-luvun avautumiseen ja Tiananmenin protesteihin.

Venäjää Inglehart ei pidä vakavasti otetta­vana läntisen modernisaatiomallin haastajana. Sen sijaan hän luonnehtii maata surullisek­si esimerkiksi siitä, kuinka voi käydä, jos maa demokratisoituu epäsuotuisissa talousoloissa.

»Venäjän taloutta on Neuvostoliiton hajoa­misen jälkeen hoidettu niin kehnosti, että kan­sa on menettänyt luottamuksensa talouteen,» Inglehart sanoo.

Läntisillä demokratia-arvoilla olisi tilaa levitä, mutta niille on aiempaa vähemmän kysyntää.

Vaikka presidentti Vladimir Putin palautti Venäjälle jonkinlaisen järjestyksen 1990-luvun kaaoksen jälkeen, taloutta ei ole modernisoitu, ja järjestelmä hyödyttää ennen muuta Putinin omaa valtapiiriä.

Inglehartin mukaan Putinia kuitenkin kan­natetaan niin kauan kuin edes näyttää siltä, että tämä voisi palauttaa järjestyksen ja vau­rauden uudelleen. Arvot tuskin avautuvat en­nen kuin talous on kunnossa.

Lännen oma arvojen kriisi ja Kiinan ke­hitysmallin nousu ovat luoneet uuden kilpailuasetelman myös maailmanpoli­tiikkaan.

Vielä kylmän sodan jälkeen läntinen kehi­tysmalli näytti ainoalta mahdolliselta: sulkeu­tuneen ja autoritaarisen järjestelmän perintö oli niin selvästi nähtävissä, että avoimuus ja demokratia näyttivät ylivoimaisilta.

2000-luvun alussa Yhdysvaltain arvovalta vapaan maailman esikuvana alkoi kuitenkin heiketä. Yksi syy siihen on paradoksaalisesti juuri se, että supervallan ajamat arvot olivat siihen saakka menestyneet niin hyvin, Jussi Hanhimäki sanoo.

»Läntisinä pidetyissä arvoissa ei ollut enää mitään erityistä. Vapautta ja länsimaisen tyylistä demokratiaa oli ja on jo kaikkialla», Hanhimäki toteaa.

Toisaalta niin Yhdysvallat kuin Euroopan unioni tekivät 2000-luvulla ulkopolitiikas­saan virheitä, jotka saivat lännen arvoineen näyttämään ylimieliseltä. Yhdysvallat ajoi de­mokratiaa Lähi-itään asein; Euroopan unioni puolestaan sanoi tekevänsä demokratiaan pe­rustuvaa naapuruuspolitiikkaa, mutta näytti etenkin vuoden 2011 arabikevään aikana ole­van enemmän kiinnostunut Välimeren etelä­laidan vakauden säilyttämisestä kuin maiden demokratisoitumisesta.

Nyt maailmassa on 89 vapaata maata, joissa monipuoluedemokratiaa täydentävät poliittiset ja kansalaisvapaudet, kuten sanan- ja kokoontumisvapaus. Sen sijaan yli sadastamaasta ainakin osa vapauksista puuttuu, kertovat yhdysvaltalaisen vapauksia ja demo­kratiaa tilastoivan Freedom House -järjestön tilastot.

Läntisillä demokratia-arvoilla olisi tilaa levitä, mutta niille näyttää olevan aiempaa vähemmän kysyntää kehittyvissä maissa esi­merkiksi Afrikassa. Kiina on noussut Afrikan maiden tärkeäksi kauppakumppaniksi, joka rakentaa luonnonvaroja vastaan teitä, rauta­teitä ja satamia eikä välitä kauppakumppa­niensa demokratian, poliittisten vapauksien tai ihmisoikeuksien tilasta.

»Kiina tarjoaa muulle maailmalle voimak­kaan vastamallin suhteessa läntiseen moderni­saatiomalliin. En kuitenkaan usko, että tarinan loppua on vielä nähty», Ronald Inglehart sanoo.

Hän viittaa siihen, että demokratia-arvot korostunevat Kiinankin ulkopolitiikassa sitä mukaa kun maa itse joutuu avautumaan.

Sen sijaan Kiinan lähialueilla »kiinalainen kehitysmalli» tuskin houkuttelee, Jussi Hanhi­mäki sanoo. Se johtuu siitä, että Kiina kasvat­taa sotilaallista voimaansa ja myös uhittelee sillä etenkin Etelä-Kiinan meren saarikiistoissa.

»Naapurustossa Kiina koetaan uhkaksi. Tur­vallisuutta haetaan Yhdysvalloilta, ja siksi sen malli vetoaa Aasiassa enemmän», Hanhimäki sanoo.

Jotta länsi voisi valaa voimaa omaan kehi­tysmalliinsa, sen pitäisi pystyä ensinnäkin palauttamaan kansalaistensa luottamus siihen, että demokraattinen järjestelmä todella pystyy turvaamaan ihmisten hyvin­voinnin.

Tämä vaatisi uudenlaista poliittista liikettä, Inglehart sanoo.

»Kun länsimaisten teollisuustyöläisten muodostamaa sosiaalidemokraattista liikettä ei enää entisessä mielessä ole, keskiluokan laki­miesten, lääkärien ja professorien pitäisi löytää uusi luokkatietoisuus ja muodostaa uudenlai­nen koalitio», Inglehart toteaa.

Uusi koalitio voisi ajaa länsimaisten yhteiskuntien etua globalisoituneessa taloudessa. Se kuitenkin edellyttäisi, että länsimaisissa yhteiskunnissa ymmärrettäisiin, millaisissakeskinäisissä vastuusuhteissa maat ja maan­osat globaalissa taloudessa toisiinsa näh­den ovat: miten Yhdysvallat ja Euroopan maat esimerkiksi hyötyvät Kiinan edullises­ta teollisuustuotannosta – ja miten globaalit taloussuhteet kannattaisi järjestää, jotta ne tuottaisivat mahdollisimman paljon hyötyä mahdollisimman monelle.

Käytännössä lännen pitäisi näyttää esi­merkkiä siinä, kuinka globaaleja riippuvuus­suhteita voidaan hallita demokraattisesti.

»Lännen pitäisi johtaa kansainvälistä yhteisöä tuottamaan uusia globaaleja standardeja», sanoo Globaali turvallisuus -tutkimusohjelman johtaja Mika Aaltola Ulkopoliittisesta instituutista.

Tämä tarkoittaisi Aaltolan mukaan esimer­kiksi sitä, että Eurooppa ja Yhdysvallat pääsi­sivät sopuun TTIP-vapaakauppasopimuksen säännöistä. Ne loisivat mallin muulle maail­mankaupalle – ja jos länsi ei mallia luo, esi­merkiksi Kiina tekee sen varmasti.

»Lännessä monista tuntuu, että täällä ollaan menettämässä kontrolli. Koska uusia, globaale­ja visioita ei ole, yritetään palata kuviteltuihin vanhoihin aikoihin», Aaltola sanoo.

Olemme kuin katsomossa, jonka edessä esirippu avautuu, mutta niin hitaasti, ettem­me näe, mitä sen takaa paljastuu – emmekä tiedä, pitäisikö taputtaa vai ei. Siksi länneltä vaaditaan Aaltolan mukaan myös aiempaa enemmän epävarmuuden sietokykyä. Natio­nalistisen populismin nousu Euroopassa on nimenomaan oire pelottavalta tuntuvasta tilanteesta.

Toinen tapa hallita keskinäisriippuvuuksia demokraattisesti voisi olla se, että länsi ottaisi Kiinan nykyistä vahvemmin mukaan kansain­välisten järjestöjen, kuten Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n, päätöksentekoon – jos Kiina tätä vielä haluaisi.

Kiina ja muut kehittyvät maat ovat jo vuosia vaatineet itselleen nykyistä enemmän ääni­valtaa Bretton Woods -instituutioiden päätök­senteossa. IMF:n äänimäärien uudistuksesta päästiin sopuun vuonna 2010, mutta Yhdys­valtain kongressi ei ole suostunut ratifioimaan päätöstä.

Kiina on sittemmin perustanut Aasiaan oman investointipankin, ja Brics-maat eli Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka ovat panneet pystyyn uuden kehityspankin. Investointipankillaan Kiina on lyönyt kiilaa länsimaiden keskinäisiin suhteisiin: Euroopan maista esimerkiksi Saksa, Ranska ja Britannia ovat lähteneet pankin rahoittajiksi, Yhdysvallat ei.

Vaikka Kiinan uudet instituutiot eivät haastakaan länsimaisen kehitysmallin perus­tuksia, lännen lienee aika myöntää, ettei se enää välttämättä pysty vakuuttamaan muita esimerkkinsä ylivoimaisuudesta. Maailmanjärjestyksessä on jo muitakin kuin länsimaiden määrittelemä normaali.