Katso ihmistä silmiin

KUVA : Tuomas Tikkanen

Ole paljas, ole auki. Katso ihmistä sil­miin. Kuuntele tarina, jonka kerto­ja ei muuten tulisi kuulluksi, ja kerro se sitten kuvillasi.

Kun valokuvaaja Meeri Koutaniemi viisi vuotta sitten luki Ken Lightin kirjan dokumenttivalokuvaajien työstä ja elä­mästä, hän ahmi sanoja, lumoutui, itki ja luki tärkeinä pitämiään rivejä yhä uudel­leen. Juuri kuvajournalismin opintonsa aloittanut parikymppinen Koutaniemi sai vahvistusta tunteelleen siitä, että kuvajournalismilla voi vaikuttaa, jos luottaa tekemisen paloonsa. Ja suostuu kohtaamaan kuvattavat ihmisinä.

Ennen opintojaan Koutaniemi oli jo ehtinyt kuvata Latinalaisessa Ameri­kassa ja Intiassa. Hän oli käytännössä todennut, että kuvaaminen on hänelle luontaisin tapa tehdä työtä ja vaikuttaa ”sellaisiin sosiaalisiin ja poliittisiin on­gelmiin, jotka voivat muuttua vain otta­malla kantaa”.

Sittemmin vuoden lehtikuvaajana palkittu Koutaniemi on ottanut työs­sään kantaa esimerkiksi siihen, kuinka syyrialaiset pakolaiset tai meksikolaiset hiv-positiiviset transseksuaalit nähdään läntisessä kuvavirrassa. Hän sanoo haluavansa lisätä ymmärrystä, provosoi­da keskustelua, ärsyttääkin. Tuoda eten­kin kehitysmaakuvastoon uusia tasoja.

”Kuvani eivät uhriuta eivätkä glori­fioi, vaan kuvattavat saavat kertoa elä­mästään niin kuin ovat sen kokeneet”, Koutaniemi sanoo.

Kuvattavat katsovat monista kuvista silmiin ja haastavat katsojan dialogiin. Vaikka kuvien aiheet ovat rankkoja – pa­kolaisuus, vähemmistöjen alistettu ase­ma, väkivalta, sairaudet –, kuvattavista näkyy koko inhimillinen tunneskaala. Perimmäisenä on toivo.

”Tunteiden kirjo on sama kaikille, olivat olosuhteet mitkä tahansa. Esimerkiksi libanonilaisella pakolaislei­rillä rakkaus ja huolenpito voivat olla suurempia kuin Suomessa, vaikka pa­kolaisten avuntarve on ilmeinen. Tätä länsimaisen katsojan on joskus vaikea hyväksyä.”

Koutaniemi kutsuu ilmiötä ”toisten mielen kolonisoimiseksi”: moni länsimai­nen katsoja olettaa alitajuisesti tietävän­sä, mitä kuvien kohteiden mielessä voi tai ei voi liikkua. Katsoja voi esimerkiksi olettaa, että meksikolainen hiv-positii­vinen transseksuaali surkuttelee kohta­loaan – ja kun hän katsookin kuvasta kohtisuoraan ja sanoo, että hiv-tartunta on herättänyt hänet arvostamaan elämää, katsoja hämmentyy. Hyvä niin.

Koutaniemi viettää kuvattavien kans­sa pitkiäkin aikoja, niin pitkiä kuin työ ja elämä vaativat. Joihinkin paikkoihin, kuten Kenian Narokiin, hän myös palaa. Narokissa Koutaniemi on kuvannut ym­pärileikattuja tyttöjä, ja kuvat liittyvät tekeillä olevaan dokumenttielokuvaan.

”Kuvaamiselle pitää antautua. Ku­vatessani käyn matkan ihmisenä, ystä­vystyn kuvattavien kanssa ja luon hei­hin luottamuksen. Tallennusväline tulee vasta sitten.”

Eikö avoimuus vaadi tavattomasti rohkeutta?

”Ajatus rohkeudesta pitää kääntää tässä työssä päälaelleen. Rohkeutta ei kysytä minulta, vaan esimerkiksi siltä ympärileikatulta tytöltä, joka kertoo minulle, kuinka syvän haavan leikkaus on hänen mieleensä jättänyt.”

Toinen Lightin teoksen tärkeäksi osoittautunut ajatus on ollut se, että ih­miset pitävät huolta. Täytyy vain luottaa.

”Yhtään asiaa ei voi hoitaa eikä ensimmäistäkään kuvaa ottaa yksin. Matkoilla tarvitaan niin katumyyjät, taksikuskit kuin portinvartijatkin, jotta sekunnin murto-osan napinpainallus on mahdollinen.”