Kehitysyhteistyön uudet tähdet

Kuva: Joonas Pörsti

Etiopian pääkaupunki Addis Abeba sijaitsee ylängöllä kah­den ja puolen kilometrin kor­keudella. Miljoonakaupunki on täynnä rakennusnostureita, jotka kurkottavat kohti taivasta.

Afrikan unionin uusi päämaja on omaa luokkaansa. Sata metriä korkea massiivinen toimistotalo muistuttaa Eu­roopan unionin hallintokortteleita Brys­selissä: lasia, terästä ja kiveä on suunnil­leen samassa suhteessa.

Rakennus on Kiinan lahja Afrikalle – 200 miljoonan dollarin arvoinen käynti­kortti. Kiinan valtiollinen rakennusyhtiö on vastannut lähes kolme vuotta kestä­neestä urakasta. Työnjohto ja rakennus­tarvikkeet on tuotu pääosin Kiinasta, vaikka 1 200 rakennusmiehen joukossa on ollut myös etiopialaisia.

”Afrikan unionin päämaja on uusi maamerkki Addis Abebassa, mutta myös Kiinan ja Afrikan pitkässä ystävyyssuh­teessa”, Xinhua-uutistoimisto ilmoitti avajaisten yhteydessä tammikuussa.

Kiinalla näyttää olevan Afrikas­sa käytössään pohjaton kassa. Dar es SalaamissaKiina on rakentanut Tansanialleuuden ulkoministeriön avaimet käteen -periaatteella. Kiinalai­set rakensivat kaupunkiin myös 60 000 hengen urheilustadionin.

Viime vuoden alussa kiinalainen val­tionyhtiö ilmoitti kolmen miljardin dol­larin investoinneista ison hiilivoimalan ja kahden rautakaivoksen pystyttämiseen Tansaniassa. Syksyllä syntyi uusi sopi­mus kaasuvoimaloiden ja kaasuputken rakentamisesta.

Tahti on samanlainen parissakymme­nessä Afrikan maassa: öljyä Angolasta, Nigeriasta ja Sudanista; kuparia Sambi­asta ja Kongosta; puutavaraa Gabonista, Kamerunista ja Mosambikista.

Usein Kiina huolehtii koko toimitusketjusta: Kiinan valtion Exim-pankki tarjoaa lainoja, joiden turvin rakenne­taan kaivoksia raudan, alumiinin, ko­boltin ja nikkelin louhintaan. Kiinalai­nen valtionyhtiö vetää tiet ja rautatiet kaivoksilta rannikolle ja rakentaa sinne syväsataman. Sieltä mineraalit laivataan jalostettavaksi Aasian nälkäisille mark­kinoille.

Kiina hieroi ystävyyttä Afrikan mai­den kanssa jo 1970-luvun alussa, jolloin se rakensi aikansa jättihankkeena Ta­zaran rautatien Tansaniasta Sambiaan. Nykyisessä rynnistyksessä uutta on mit­takaava. Länsimaat ovat jäämässä mo­nessa Afrikan maassa taka-alalle, vaikka ne ovat käyneet Afrikan kanssa kauppaa ja vieneet mantereelle kehitysapua vuosikymmenien ajan.

Kiina rakentaa Afrikan tiet ja satamat, vaikka Afrikan ja Euroopan välissä on Gibraltarin salmessa vain 12 kilometriä.

Kiinalaiset eivät yleensä erota liike­toimintaa ja kehitysyhteistyötä selkeästi toisistaan, kuten lännessä vaaditaan. Kiinalaiset vieroksuvat perinteisen kehi­tysavun käsitettä ja kertovat avoimesti, että yhteistyön on oltava heille itselleen kannattavaa.

Kiina ei myöskään liiemmin valikoi kumppaneitaan. Lokakuussa 2009 Gui­nean hallitus ilmoitti sopineensa Kiinan kanssa yli seitsemän miljardin dollarin rakennushankkeista vastineeksi Guine­an mineraali- ja öljyvaroista. Guinean päämies oli tuolloin armeijan kapteeni, jonka johtama sotilasjuntta oli kaapan­nut vallan vain kymmenen kuukautta aikaisemmin.

Välimatka: 12 kilometriä

Afrikan hallitukset ovat ottaneet Kiinan tarjoaman infrastruktuurin avosylin vastaan. Kumppanuus Kiinan kanssa tarjoaa niille kehitystä, joka näyttää junnanneen monessa maassa paikallaan siirtomaavallan murenemisesta saakka. Samalla afrikkalaiset saavat lisää pelivaraa, kun neuvottelupöydässä istuu vanhojen siirtomaaisäntien lisäksi uusi vahva osapuoli.

Afrikan unionin talousjohtaja René Kouassi kuuluu harvoihin afrikkalaisiin korkean tason päättäjiin, jotka ovat arvostelleet Kiinan toimintaa Afrikas­sa. Norsunluurannikolla syntynyt ja Ranskassa opiskellut Kouassi varoitti muutama vuosi sitten Afrikan maita ”hyppäämästä jalat ja kädet sidottuina yhdentyyppisestä neokolonialismista uu­teen Kiina-vetoiseen neokolonialismiin”.

Silti myös Kouassi pitää Kiinan kehityspanoksia hyödyllisinä. ”Kun kiina­laiset rakentavat tien, ihmiset pääsevät liikkumaan, vaikka tien laatu ei olisi kummoinen”, hän sanoo työhuonees­saan Addis Abebassa.

”Kiinan rakentama infrastruktuu­ri täyttää mantereella selkeän aukon. Kiinan ansiosta monet sellaisista inves­toinneista, jotka eivät olleet eurooppa­laisten mielestä kannattavia, ovat nyt kannattavia.”

Länsimaissa on kiinnitetty runsaas­ti huomiota Kiinan avun poliittisiin seurauksiin: mitä tapahtuu Afrikan kehitykselle, jos kiinalaiset eivät ota huomi­oon ihmisoikeus- ja ympäristönormeja?

Kouassi myöntää, että Afrikka tar­vitsisi kaikkia kumppanimaita koskevan yhteisen strategian. ”Vaarana on, että putoamme huomenna samaan suden­kuoppaan, jossa olimme teidän euroop­palaisten kanssa. Sen vuoksi yhteistyöllä on oltava selkeät raamit. Myös yhteis­työn Kiinan kanssa täytyy hyödyttää molempia osapuolia”, hän sanoo.

Kouassi uskoo, että Afrikan on yh­dennyttävä taloudellisesti ja poliittises­ti, jotta maanosa voi pärjätä Kiinan ja muiden suurvaltojen kanssa. ”Afrikalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yhdentyä, tai manner jää pysyvästi poliittiselle sivuraiteelle.”

Samalla Kouassi ihmettelee euroop­palaisten passiivisuutta. Afrikan kasvava talous tarjoaisi monia käyttämättömiä mahdollisuuksia eurooppalaiselle liike­toiminnalle.

”Miksei Eurooppa tule Afrikkaan ra­kentamaan infrastruktuuria, vaan jättää sen Kiinan tehtäväksi? Kiina rakentaa tiet ja satamat, vaikka Afrikan ja Euroo­pan välissä on Gibraltarin salmessa vain 12 kilometriä.”

Vapaaehtoisuus porkkanaksi

Eurooppa on vastannut Kiinan rynnis­tykseen houkuttelemalla maata yhteiseen neuvottelupöytään kehitysyhteistyön pe­lisäännöistä. Etelä-Korean Busanissa ko­koontui joulukuussa yli 3 000 päättäjää OECD:n järjestämään kokoukseen, jonka virallisena tavoitteena oli kehitysavun tu­loksellisuuden arviointi ja parantaminen.

Euroopan unioni oli asettanut omak­si tavoitteekseen Busanissa Kiinan, Intian ja muiden kehittyvien maiden taivutte­lemisen mukaan kokouksen loppuasia­kirjaan. Siinä alleviivataan Pariisissa vuonna 2005 sovittuja avun periaatteita, kuten rahavirtojen läpinäkyvyyttä, avun­antajien välistä yhteistyötä ja avunsaajien päätösvaltaa.

Lisäksi läntiset avunantajat halua­vat edistää kehitysavulla demokratiaa, ihmisoikeuksia ja hyvää hallintoa, joi­den arvioidaan osaltaan vähentävän köyhyyttä. Kiinaa on hankala sovittaa tähän yhtälöön.

Kokouksen lopputuloksena syntyi asiakirja, jossa tunnustetaan heti aluksi, että yhdessä sovitut periaatteet koskevat kehittyviä maita, eli niin sanottua etelän maiden välistä yhteistyötä, vain vapaa­ehtoispohjalta.

Kansalaisjärjestöjen mielestä Euroo­pan unioni meni liian pitkälle myönty­essään tällaiseen valinnaisuuteen. EU ja sen jäsenmaat rahoittavat yli puolet globaalista kehitysavusta, joten niiden tulisi kriitikoiden mielestä pitää kiinni periaatteistaan. EU esiintyi Busanin ko­kouksessa muutenkin hajanaisesti, kun taas avausseremoniassa YK:n pääsihtee­rin Ban Ki-moonin rinnalla päättäväises­ti puhunut Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clinton voitti monet kuulijat puolelleen.

Clinton sisällytti puheeseensa verhoil­tua kritiikkiä Kiinan politiikkaa kohtaan. Clintonin mukaan avunsaajien kannattai­si olla ”fiksuja shoppailijoita” ja harkita kahteen kertaan, jos avun tarjoaja on kiinnostuneempi luonnonvaroista kuin kohdemaata palvelevasta kehityksestä. Lisäksi Yhdysvallat vaati neuvotteluissa EU:ta päättäväisemmin, että Kiinan on ryhdyttävä julkistamaan kehitysyhteis­työnsä kohteita ja rahoitusta.

Avoimuuden puute on länsimaisesta näkökulmasta yksi Kiinan kehitysyhteis­työn suurimpia ongelmia: Kiinan suunni­telmista ei tiedetä etukäteen juuri mitään, ja rahavirtojen läpinäkymättömyys voi lisätä korruptiota. OECD-maat ovat yhtä mieltä siitä, että nykyisiä kehitysponnis­tuksia haittaa lisäksi avun sirpaloitumi­nen moniin rinnakkaisiin aloitteisiin, kun avunantajat kilpailevat kentällä toistensa kanssa.

”Jos tiedetään, että Kiinalta on tulos­sa esimerkiksi iso infrastruktuuriprojek­ti, se voitaisiin ottaa huomioon kaikkien muiden suunnitelmissa”, sanoo yleisen kehityspolitiikan yksikön päällikkö Timo Olkkonen ulkoministeriöstä.

Kiina on tottunut päättämään isois­ta hankkeista suoraan kahdenvälisissä neuvotteluissa ja vierastaa koordinointia muiden kanssa. Ennen kaikkea Kiinalta näyttää puuttuvan selkeä toimintakult­tuuri kehityspolitiikassa, joka on alistet­tu maan kauppaministeriölle.

Maa näyttää kuitenkin suhtautuvan aiempaa avoimemmin kansainväliseen yhteistyöhön. Joulukuussa Kiina läh­ti mukaan historiansa ensimmäiseen kolmenväliseen kehityshankkeeseen Kambodžassa, jonne se kouluttaa manio­kin viljelijöitä yhteistyössä YK-järjestö UNDP:n kanssa.

”Olemme kiinnostuneita oppimaan muiden maiden kokemuksista kolmen­välisessä yhteistyössä”, Kiinan kauppa­ministeriön varapääjohtaja Zhu Hong sanoi Busanin kokouksessa.

Kiina näyttää olevan nyt samanlais­ten ongelmien edessä kuin länsimaat 1970- ja 1980-luvuilla.

”Kun olemme rakentaneet jonkin laitoksen valmiiksi ja kouluttaneet pai­kallisen väen käyttämään sitä, Kiinalle on monesti todellinen päänsärky, miten saada laitos toimimaan myös tulevaisuu­dessa”, Zhu Hong jatkoi.

Uusia rahoituslähteitä

Rikkaiden maiden osuus globaaleista kehitysmäärärahoista on toistaiseksi 85 prosenttia, mutta asetelma muuttuu nopeasti. OECD:n arvion mukaan ke­hittyvät maat kasvattavat lähivuosina kehitysmäärärahojaan 5–7 prosenttia vuodessa, kun taas rikkaat maat junnaa­vat paikoillaan tai joutuvat leikkaamaan budjettejaan. Avunantajien väliselle yh­teistyölle on siis tilausta.

Aasian toisen nousevan suurval­lan Intian suunnitelmista tiedetään, jos mahdollista, vielä vähemmän kuin Kiinan suunnitelmista. Intia jättäytyi kokonaan Busanin kokousta edeltävien neuvottelujen ulkopuolelle, mutta hyväk­syi loppuasiakirjan Kiinan tavoin. Intian varsinainen kehitysyhteistyö on pieni­muotoista. Sen sijaan intialaiset liike­miehet ovat vuokranneet viime vuosina valtavia maa-alueita omaan käyttöönsä esimerkiksi Etiopiassa.

Latinalaisen Amerikan maat koros­tavat Brasilian johdolla keskituloisten maiden välistä yhteistyötä ja tarjoavat teknistä apua köyhille maille. Brasilia on vienyt maanviljelyn ja terveydenhuol­lon osaamistaan Afrikkaan ja Karibian alueelle. Demokratia- ja ihmisoikeusasi­oissa Brasilialla ei ole vaikeuksia asettua samaan rintamaan länsimaiden kanssa.

Suurten kehittyvien BRIC-maiden ta­kana on mielenkiintoista liikettä. Busa­nissa esiintyi näkyvästi useita Meksikon, Vietnamin ja Indonesian kaltaisia maita, jotka ovat nousseet köyhyydestä keski­tuloisten maiden sarjaan ja ryhtyneet antamaan apua muille.

Kiinan ja muiden kehittyvien talouk­sien rynnistys on vauhdittanut Afrikan talouskehitystä voimakkaasti. Pelkäs­tään Kiinan ja Afrikan välinen kauppa on kuusinkertaistunut vuosikymmenessä ja on nyt 120 miljardia dollaria vuodes­sa. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ennustaa, että Saharan eteläpuolisen Af­rikan talouskasvu nousee tänä vuonna lähes kuuteen prosenttiin.

Odotettavissa on, että rynnistys vai­kuttaa myös tapaan, jolla länsimaat te­kevät kehitysyhteistyötä.

Perinteisen kehitysrahoituksen osuus Afrikan maiden kansantulosta on noin neljä prosenttia, ja se pienenee kaiken aikaa verrattuna yritystoimintaan ja in­vestointeihin, tulli- ja verotuloihin sekä ulkomailla asuvien afrikkalaisten raha­lähetyksiin. Monen Afrikan maan jul­kinen sektori on silti yhä riippuvainen kehitysavusta.

Länsimainen avunantajayhteisö on sitoutunut YK:n vuosituhattavoitteisiin, joiden mukaan äärimmäisessä köyhyy­dessä elävien määrä tulee puolittaa vuo­teen 2015 mennessä.

Perinteinen kehitysyhteistyö jatkuu ainakin siihen saakka, Timo Olkkonen ulkoministeriöstä arvioi. ”Sen jälkeen on avoimempaa, mitä tapahtuu.”

”On mietittävä, miten kehitysrahoi­tuksen voisi sovittaa paremmin yhteen muun rahoituksen kanssa. Apuriippu­vuuden vähentämiseksi tulisi tehostaa myös kehitysmaiden omien resurssien käyttöä, esimerkiksi verotusta kehittä­mällä. Virallisen kehitysrahoituksen kri­teerejä ei välttämättä tarvitse löyhentää, mutta tulee tunnustaa realiteetit.”