Eero Heinäluoman mukaan Pohjois-Euroopasta etelään virrannut raha on luonut kuplatalouden.Yhdysvaltojen yksityisen ja julkisen velan nimellisarvo 50-kertaistui vuosina 1964–2007. Tämän johdosta rahaa oli ennen finanssikriisin alkua liikkeellä erilaisina velkasitoumuksina 6,6 kertaa enemmän kuin”oikeaa” rahaa eli käteistä, talletuksia ja pankkien rahavarantoja.
Kokonaisvelan määrä ei ole vuoden 2007 jälkeen taittunut, päinvastoin. Kun yksityisen sektorin asuntosäästäjät ja asuntoluottolaitokset eivät pystyneet ottamaan enempää luottoa kontolleen, valtio tuli hätiin. Yhdysvaltain liittovaltion velka lisääntyi 83 prosenttia kriisin kolmen ensimmäisen vuoden aikana ja kasvaa edelleen.
Koko nykyinen talousjärjestelmä perustuu kestämättömään velanottoon, päättelee Singaporessa sijoitusrahaston pääekonomistina työskentelevä Richard Duncan. Uusi velkatalous sai alkunsa 1970-luvun vaihteessa, kun maailman johtavat taloudet irrottivat valuuttansa kultakannasta lopullisesti. Tämän jälkeen uutta paperirahaa on luotu markkinoille ennakkoluulottomasti milloin mistäkin syystä: yleensä talouskasvun piristämiseksi tai hyvinvoinnin parantamiseksi, toisinaan sotilasmenojen kattamiseksi.
Duncan ennustaa, että kulutukseen nojautuva velkatalous voi jatkua Yhdysvalloissa vielä 20 vuotta. Sen jälkeen maa olisi yhtä velkaantunut kuin Japani nykyään. Kun luoton rajat tulevat lopulta vastaan, globaali talous romahtaa.
Täydellinen myrsky voidaan vielä välttää, mutta tämä edellyttää Duncanin mukaan velkaantumisvaran käyttämistä jättimäisiin uutta luoviin investointeihin. Barack Obaman pitäisi nyt olla yhtä rohkea kuin John F. Kennedyn aikanaan kuuohjelmineen ja ilmoittaa, että maa siirtyy energiankäytössään kokonaan kotimaiseen aurinkovoimaan vuoteen 2025 mennessä. Duncan uskoo, että tällainen ohjelma romauttaisi öljyn hinnan ja antaisi tarvittavan sysäyksen talouteen.
UP: Pidättekö velkaantumista niin vakavana ongelmana kuin kirja esittää?
Eero Heinäluoma: Jos jossain on velkaa, muualla täytyy olla rahoitusta velalle. Ongelma on lopulta enemmän epätasapainossa. Joissain maissa velkaannuttiin liian pitkään ja toisissa maissa säästettiin eikä annettu tilaa kotimaiselle kulutukselle.
Kun tulin valtiovarainministeriksi2005, lähdin ensimmäisenä päivänä Yhdysvaltoihin Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston vuosikokouksiin. Kaikki tarinat siitä eteenpäin alkoivat maailmantalouden vakavasta epätasapaino-ongelmasta. Tarinat päättyivät aina samaan malliin: joko ongelma purkautuu yhdessä toimien hallitusti tai sitten hallitsemattomasti, kuten syksyllä 2008 näimme.
Toinen puoli on, että taloustieteilijä John Maynard Keynes palasi yllättäen arvoonsa, vaikka hänet oli julistettu joka suhteessa vanhentuneeksi ja harhaoppiseksi. Vuoden 2008 jälkeisessä maailmassa huomattiin, että selviytyminen edellyttää valmiutta elvyttämiseen. Näin Yhdysvallat ja Kiina sitten tekivät massamitassa.
Kun maailman päättäjät vuosien 2008–2009 kriisissä näkivät kuilun partaalla pudotuksen syvyyden, syntyi halu koordinointiin, joilla pystyttiin estämään 1930-luvun suuren laman toisinto.
Nyt on palattu uudelleen tilanteeseen, jossa kukin maa tekee politiikkaa omista lähtökohdistaan, enemmän tai vähemmän haluttomana sovittamaan toimiaan yhteen muiden maiden kanssa. Duncan kuvaa hyvin sen mahdollisuuden, että kriisi jatkuu ja koko talouden pyörien pysähtyminen nousee uudelleen esiin.
Minkälaisella aikataululla tällainen riski saattaa realisoitua?
Yhdysvaltojen yksityisen ja julkisen velan nimellisarvo 50-kertaistui vuosina 1964–2007. Tämän johdosta rahaa oli ennen finanssikriisin alkua liikkeellä erilaisina velkasitoumuksina 6,6 kertaa enemmän kuin”oikeaa” rahaa eli käteistä, talletuksia ja pankkien rahavarantoja.
Kokonaisvelan määrä ei ole vuoden 2007 jälkeen taittunut, päinvastoin. Kun yksityisen sektorin asuntosäästäjät ja asuntoluottolaitokset eivät pystyneet ottamaan enempää luottoa kontolleen, valtio tuli hätiin. Yhdysvaltain liittovaltion velka lisääntyi 83 prosenttia kriisin kolmen ensimmäisen vuoden aikana ja kasvaa edelleen.
Koko nykyinen talousjärjestelmä perustuu kestämättömään velanottoon, päättelee Singaporessa sijoitusrahaston pääekonomistina työskentelevä Richard Duncan. Uusi velkatalous sai alkunsa 1970-luvun vaihteessa, kun maailman johtavat taloudet irrottivat valuuttansa kultakannasta lopullisesti. Tämän jälkeen uutta paperirahaa on luotu markkinoille ennakkoluulottomasti milloin mistäkin syystä: yleensä talouskasvun piristämiseksi tai hyvinvoinnin parantamiseksi, toisinaan sotilasmenojen kattamiseksi.
Duncan ennustaa, että kulutukseen nojautuva velkatalous voi jatkua Yhdysvalloissa vielä 20 vuotta. Sen jälkeen maa olisi yhtä velkaantunut kuin Japani nykyään. Kun luoton rajat tulevat lopulta vastaan, globaali talous romahtaa.
Täydellinen myrsky voidaan vielä välttää, mutta tämä edellyttää Duncanin mukaan velkaantumisvaran käyttämistä jättimäisiin uutta luoviin investointeihin. Barack Obaman pitäisi nyt olla yhtä rohkea kuin John F. Kennedyn aikanaan kuuohjelmineen ja ilmoittaa, että maa siirtyy energiankäytössään kokonaan kotimaiseen aurinkovoimaan vuoteen 2025 mennessä. Duncan uskoo, että tällainen ohjelma romauttaisi öljyn hinnan ja antaisi tarvittavan sysäyksen talouteen.
UP: Pidättekö velkaantumista niin vakavana ongelmana kuin kirja esittää?
Eero Heinäluoma: Jos jossain on velkaa, muualla täytyy olla rahoitusta velalle. Ongelma on lopulta enemmän epätasapainossa. Joissain maissa velkaannuttiin liian pitkään ja toisissa maissa säästettiin eikä annettu tilaa kotimaiselle kulutukselle.
Kun tulin valtiovarainministeriksi2005, lähdin ensimmäisenä päivänä Yhdysvaltoihin Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston vuosikokouksiin. Kaikki tarinat siitä eteenpäin alkoivat maailmantalouden vakavasta epätasapaino-ongelmasta. Tarinat päättyivät aina samaan malliin: joko ongelma purkautuu yhdessä toimien hallitusti tai sitten hallitsemattomasti, kuten syksyllä 2008 näimme.
Toinen puoli on, että taloustieteilijä John Maynard Keynes palasi yllättäen arvoonsa, vaikka hänet oli julistettu joka suhteessa vanhentuneeksi ja harhaoppiseksi. Vuoden 2008 jälkeisessä maailmassa huomattiin, että selviytyminen edellyttää valmiutta elvyttämiseen. Näin Yhdysvallat ja Kiina sitten tekivät massamitassa.
Richard Duncan: The New Depression. The Breakdown of the Paper Money Economy. John Wiley & Sons 2012, 179 s.Kun maailman päättäjät vuosien 2008–2009 kriisissä näkivät kuilun partaalla pudotuksen syvyyden, syntyi halu koordinointiin, joilla pystyttiin estämään 1930-luvun suuren laman toisinto.
Nyt on palattu uudelleen tilanteeseen, jossa kukin maa tekee politiikkaa omista lähtökohdistaan, enemmän tai vähemmän haluttomana sovittamaan toimiaan yhteen muiden maiden kanssa. Duncan kuvaa hyvin sen mahdollisuuden, että kriisi jatkuu ja koko talouden pyörien pysähtyminen nousee uudelleen esiin.
Minkälaisella aikataululla tällainen riski saattaa realisoitua?
Talouspolitiikan vaihtoehtoisten ratkaisujen määrä on tällä hetkellä Yhdysvalloissa poikkeuksellisen suuri. Presidentinvaalien jälkeen täytyy tehdä nopeasti perustavanlaatuisia muutoksia, jotka vaikuttavat merkittävästi maailmantalouteen. Jos ei tehdä mitään, menoleikkaukset ja verojen korotukset astuvat maassa automaattisesti voimaan ensi vuoden alkupuolella. Joidenkin arvioiden mukaan ne supistavat Yhdysvaltojen taloutta lähes neljä prosenttia bruttokansantuotteesta. Lienee selvää, että sellaista vaihtoehtoa ei voi laittaa toimeen.
Siitä seuraisi deflaatiokierre?
Todennäköinen seuraus olisi deflatorinen tilanne, jossa hinnat lähtevät laskuun ja työttömyys nousee. Se järisyttäisi koko maailmantaloutta.
Duncanin mukaan maailman talousjärjestelmästä on tullut valtiojohtoista velkataloutta eli kreditismiä. Voidaanko peli viheltää poikki?
Hänen analyysissään on paljon totta. Velkaantuminen on ollut tärkeä tekijä pitkässä kasvupolitiikassa ja varallisuusarvojen nousussa. Velan määrän kasvu on ruokkinut osakkeiden hintoja ja kiinteistöjen arvoja.
Eurooppa on vastannut pienoiskoossa Duncanin kuvausta koko maailmantaloudesta. Euroopassa pohjoisen ylijäämäiset valtiontaloudet ovat rahoittaneet etelän elämistä velaksi. Edessä on hankalia valintoja, jotka saattavat tarkoittaa pitkää hitaan kasvun aikaa länsimaissa tai koko maailmassa. Kun luottovetoista kasvua ei voi jatkaa, on kysyttävä, kuinka paljon tämä leikkaa talouden kasvua ja toimeliaisuutta.
Duncan näkee kolme vaihtoehtoa: leikkauslinjan, velkavetoisen kulutuksen jatkamisen tai velan ottamisen rationaalisiin investointeihin.
Se on hyvä kiteytys. On selvää, että Duncan kannattaa rationaalisten investointien ohjelmaa. Se on ikään kuin modernia keynesiläisyyttä. Hän ei ole ajattelussaan yksin. Jos valtiot menevät yksiniittisesti julkisen talouden leikkauslinjalle, on suuri riski, että kokonaiskysyntä vähenee koko maailmantaloudessa ja talouden kasvulle saadaan sanoa hyvästit.
Investointi energiatalouteen on rationaalista, koska energiaa tarvitaan kaikissa vaihtoehdoissa. Hyöty on moninkertainen, jos kehitetään energiaa säästäviä ja uusiutuvaan energiaan nojaavia tekniikoita. Yhdysvaltain keskustelussa ei kuitenkaan näy sellaista poliittista voimaa, joka uskaltaisi toteuttaa tällaista ohjelmaa.
Eikö Euroopassa toisaalta jo kokeiltu tällaista mallia? Esimerkiksi Saksa ja Espanja investoivat laajamittaisesti tuuli- ja aurinkovoimaan.
Euroopassa on ollut kunnianhimoinen ohjelma leikata päästöjä ja siirtyä samanaikaisesti uusiutuviin energianlähteisiin. Kun Euroopan talous yskii näin pahasti, jää jäljelle kysymys, onko Euroopalla taloudellista hauista viedä ohjelmaa lävitse. Toisella puolella on riski, että ohjelma siirtää teollisuuden työpaikkoja maihin, joissa on alhaisemmat päästönormit.
Kyse on siitä, kuinka kalliiksi energian hinta nousee, jos perinteisiä fossiilisen energiantuotannon hintoja nostetaan ja toisaalta tuetaan uusiutuvaa energiaa. Ohjelma toimii silloin kun talous kasvaa kohtuullisesti. Kun talouden kasvu on hiipunut, se ei toimi kovin hyvin. Tämä on keynesiläisyyden vanha ongelma: vapaan maailmantalouden oloissa kysynnän lisääminen voi kääntyä tuontikysynnän lisäämiseksi, jolloin elvytys valuu maan rajojen ulkopuolelle.
Jos energiantuotantoon halutaan investoida massamitassa ja nopeasti, tämä pitäisi tehdä koordinoidusti yhdessä sopien. Maailman kaikkien suurten talouksien, Euroopan ja Yhdysvaltojen ohella myös Aasian suurten talouksien, täytyisi olla mukana.
Suomessa on kaikki perusteet investoida energiasektorille.
Miten Eurooppa pääsee tilanteesta eteenpäin?
Olen ollut [talousnobelisti] Joseph Stiglitzin finanssikriisin jälkihoitoa pohtineessa työryhmässä neljä vuotta. Ryhmässä on 15–20 jäsentä: ekonomisteja Yhdysvalloista ja entisiä valtiovarainministereitä sekä keskuspankki-ihmisiä eri puolilta maailmaa.
Stiglitzin mukaan taloutta pitäisi vahvistaa Yhdysvalloissa suurella infrastruktuurin investointiohjelmalla. Samanlaista ohjelmaa tarvittaisiin Euroopassa. Liikkumatila on täällä rajallisempi, koska Etelä-Eurooppa on niin velkaantunut. Niiden maiden, joilla on taloudellista liikkumatilaa, kuten Saksan, tulee olla valmiita käyttämään sitä.
Mihin Suomen kannattaisi investoida?
Suomen talous on aika pieni, joten olemme tuomittuja tiettyyn varovaisuuteen. Suomessa on kaikki perusteet investoida energiasektorille. Meillä on lisäksi kaksi isoa väylää, joiden varaan pitäisi rakentaa. Ensimmäinen on nopea kaksiraiteinen junayhteys Helsingistä Ouluun. Sillä voitaisiin luoda todellinen vaihtoehto lentoliikenteelle ja vähentää Pohjois- ja Etelä-Suomen välistä etäisyyttä. Toinen on Turun, Helsingin ja Pietarin välinen raideliikenne.
Deflaation ohella Duncan pitää riskinä korkeaa inflaatiota, jos keskuspankit alkavat rahoittaa velkatalouksia liikaa. Kumpi riski on suurempi?
Meillä on harvinainen talouspoliittinen tilanne, kun keskustelussa on mukana kaksi täysin erisuuntaista kehityskulkua. Globalisaation vaikutuksesta suhde inflaatioon on muuttunut peruuttamattomasti. Tätä ei ole riittävästi ymmärretty Euroopassa, erityisesti Saksassa.
Duncan kuvaa hyvin, kuinka työvoiman hinnannousu on pysähtynyt. Amerikkalaisen autotyöntekijän työvoimakustannuksesta on jäljellä vain viisi prosenttia, kun auto tehdään Kiinassa. Kiinasta tuotantoa siirtyy Vietnamin kaltaisiin maihin, joissa palkkataso on vielä alempi. Globalisaatio estää perinteistä palkkainflaatiota pitämällä teollisuustuotannossa yllä kovaa kilpailua.
Euroopan talouspolitiikkaa on haitannut pitkään sotatieteestä tuttu ongelma, jossa kenraalit käyvät aina edellisiä sotia. Saksalaisten inflaatiokammo perustuu heidän 1920- ja 1930-luvun kokemuksiinsa, vaikka maailma on muuttunut. Suurimmat riskit ovat ilman muuta deflaatiossa.
EKP päätti syyskuussa, että se voi ostaa rajattomasti ongelmamaiden velkapapereita jälkimarkkinoilta eli luoda uutta rahaa. Tämä voisi kiihdyttää inflaatiota.
Euroopan akuutin velkakriisin purku on eri asia. Jokaisen valtion pitää itse huolehtia omista veloistaan, eikä velkojen yhteisvastuuseen pidä siirtyä. Monimutkaista Brysselin monitorointi- ja reagointikehikkoa rakennetaan nyt kuin Iisakin kirkkoa jäsenmaiden budjettien pitämiseksi kurissa. Epäilen, ettei tämä johda parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.
Kun ikävyydet alkavat koskea suuria maita, niillä on taipumus puhua puolestaan, eivätkä ne ole kovin valmiita ottamaan sanktioita päällensä.
On halvempaa ja helpompaa nojata markkinakuriin: ne, jotka lainaavat valtioille rahaa, kantavat riskin rahan saamisesta takaisin. Jos lainataan valtiolle, jolla on holtiton taloudenpito, riski on suuri, ja sen vastapainona on iso korkotuotto. Se taas pakottaa vähentämään nopeammin velkaantumista.
Duncan pitää esillä mahdollisuutta, että edessä on 1930-luvun lamaa muistuttava katastrofi, joka johtaa poliittisiin levottomuuksiin. Onko Suomi valmistautunut tällaiseen tilanteeseen?
Luulen, että maailma on paremmin informoitu kuin 1930-luvulla. Meillä on enemmän tietoa ja kyky toimia yhdessä suurien kriisien estämiseksi.
Uskon, että maailman päättäjät kykenevät sopimaan yhteisestä toimintalinjasta, jos tilanne uhkaa riistäytyä käsistä, oli kyse sitten deflaatiosta tai hyperinflaatiosta. Ongelma tietenkin on, että meillä on vähän käyttökelpoisia instrumentteja. YK ei ole tähän pystynyt, joten toiveet täytyy laittaa G20:een, joka on osoittanut pystyvänsä ratkaisuihin.
Maailman rahajärjestelmä perustuu paperirahaan ja luottamukseen. Onko tälle järjestelmälle vaihtoehtoja?
En usko, että kultakantaan on paluuta. Maailmantalouden kasvu on sitä luokkaa, ettei sitä voida sitoa yhteen raaka-aineeseen. Mutta kriiseistä tulee oppia. Yksi oppi on, että markkinatalous tulee rakentaa terveelle sääntelylle.
Paradoksiin kuuluu, että amerikkalaisen kapitalismin pelastamisen rahoittivat kiinalaiset kommunistit. Kuten kiinalainen ystäväni sanoi: hän ymmärtää, että kiinalaisten täytyy pelastaa sosialismi, mutta täytyykö heidän vielä pelastaa kapitalismikin?
