Kiinan maailmanpoliittisen merkityksen kasvaessa kommunistisen puolueen johtajavalinnoista on tullut Yhdysvaltojen presidentinvaalien rinnalla maailman tärkeimpiä poliittisia henkilövalintoja. Mutta Kiinassa viiden vuoden välein tehtäviä johtajavalintoja leimaa salamyhkäisyys ja arvoituksellisuus, päinvastoin kuin Yhdysvalloissa, missä presidentinvaalien parivuotinen mediasirkus ei jätä montakaan kiveä kääntämättä.
Siksi Kiinan johtajavalinnoista käytävää monimutkaista peliä voi luonnehtia samoin kuin Winston Churchill aikoinaan kuvasi Venäjän toimien ennustamista: se on arvoituksen sisään kätkeytyvä pulma, joka on kääritty mysteeriin, ”a riddle, wrapped in a mystery, inside an enigma”.
Kiinan johtajavalintojen ymmärtämisessä on hyödyllistä hahmottaa ainakin kolme eri tasoa. Ensinnä on virallinen puoli, eli se valintakoreografia ja marssijärjestys, jonka mukaan ainakin teoriassa edetään. Toinen taso on tilannetta työkseen seuraavien yleinen käsitys siitä, miten asiat etenevät. Kolmas taso on se, miten asiat oikeasti ratkaistaan.
Tutkijoiden, diplomaattien ja kirjeenvaihtajien keskuudessa yleinen käsitys Kiinan eliittipolitiikasta on, että sen logiikka kulkee ylhäältä alas. Puolueen sisäiset, kilpailevat fraktiot kamppailevat ensin keskeisistä paikoista. Tämän pelin lopputulema määrittää sen, miten muut valtaisan palapelin palat loksahtavat paikoilleen.
Tämä puoli johtajavaihdoksista pidetään yleensä visusti puolue-eliitin sisäisenä asiana. Ulkomaailma saa tietää siitä lähinnä kahta kautta: harvalukuisten sisäpiiriläisten elämäkertapaljastuksista, jotka yleensä liittyvät jo menneisiin eliittikiistoihin, tai silloin harvoin, kun eliitin sisäiset kiistelyt yltyvät niin voimakkaiksi, että ne putkahtavat julkisuuteen.
Yleensä puolue on pyrkinyt pesemään likapyykkinsä suljettujen ovien takana, ja puolueen kärkijohtajat ovat vain harvoin olleet julkisesti eri mieltä. Yksi tällainen tilanne koettiin 2006, kun silloinen Shanghain puoluejohtaja Chen Liangyu asettui vastustamaan keskushallinnon talouspolitiikkaa. Chen tuomittiin sittemmin korruptiosta Shanghain sosiaaliturvarahastoskandaalissa, ja hän joutui jättämään tehtävänsä.
Edellistä isoa vallanvaihtoa vuonna 2002 pidetään Kiinan ensimmäisenä suunnitelman mukaan edenneenä kommunistisen puolueen johtajavaihdoksena. Myös johdon viiden vuoden takaiset pienemmät uudistukset sujuivat melko lailla käsikirjoituksen mukaan. Tuolloin puoluekokouksessa nostettiin politbyroon pysyvään komiteaan kaksi uuden johtajasukupolven edustajaa, Xi Jinping ja Li Keqiang. Sittemmin on pidetty jokseenkin varmana, että he muodostavat seuraavan johtokaksikon.
Koska varmaa tietoa on vähän, tulkintaa Kiinan eliittipolitiikasta luovat etenkin Yhdysvalloissa toimivat tutkijat. Brookings-tutkimuslaitoksen Kiina-keskuksen tutkimusjohtajan Cheng Lin kirjoitukset puolue-eliitin sisäisten fraktioiden kiemuroista kiertävät sen verran näkyvästi maailmalla, että hänen näkemyksistään on tullut lähes yhtä kuin yleinen käsitys.
Chengin mukaan johtopaikoista kilpailevat tällä kertaa kaksi lähes tasavahvaa ryhmittymää. ”Kruununperilliset” (taizi) ovat vanhojen kommunistijohtajien jälkeläisiä, urbaaneja ja markkinahenkisiä elitistejä. Cheng laskee tähän ryhmään esimerkiksi Xi Jinpingin ja edellisen ylimmän johtajan Jiang Zeminin. Heidän kanssaan vallasta kilpailee puolueen nuorisojärjestöstä ponnistanut tuanpai-fraktio, joka tulee tavanomaisemmista perhetaustoista ja sisämaan maakunnista. Tähän ryhmittymään Cheng laskee nykyisen johtokaksikon sekä Li Keqiangin ja nousevan poliittisen tähden, Guangdongin maakunnan puoluesihteerin Wang Yangin.
Monet asiantuntijatkin olivat jo tuudittautuneet siihen uskoon, että Kiinan vallanvaihdot ovat nykyisin tarkkaa koreografiaa noudattavia näytelmiä. TapausBo Xilai kuitenkin toi Kiinan valtapeliin uuden yllätyksellisyyden elementin. Bo oli vuosia Kiinan kiistellyin poliitikko, karismaattinen mutta kovaotteinen populisti, joka välillä avoimesti asettui keskusvallan talouspoliittisia linjauksia vastaan. Bo kävi Kiinan mittapuun mukaan harvinaisen julkista kampanjaa paikasta ylimmässä johdossa.
Bon tarkkaan rakentama ura sortui muutamassa viikossa, kun hänen vaimonsa Gu Kailai pidätettiin epäiltynä osallisuudesta erään britin murhaan. Gu sai elokuussa ehdollisen kuolemanrangaistuksen. Bo on joutunut jättämään poliittiset tehtävänsä, ja ilman ihmeitä hänen uransa on ohi.
Vaikka Bo Xilai todennäköisesti oli yksittäistapaus, hänen kohtalonsa saattaa liittyä laajempaan fraktioiden väliseen vääntöön johtopaikoista. Brookings-instituutin Chengin mukaan myös Bo kuuluu ”kruununperillisten” ryhmittymään.
Suuri tuntematon
Kahden fraktion välinen valtakamppailu on kuitenkin vain tarkkailijoiden luoma narratiivi, ei välttämättä totuus. Kiinan eliittipolitiikan todellista laitaa emme voi tyhjentävästi tietää, vaikka mahdollisten johtajien joukkoa voidaankin selvästi rajata esimerkiksi poliittisten johtajien pakollisten yläikärajojen perusteella. Politbyroon johtajat valitaan lähes varmasti nykyisen keskuskomitean valintakelpoisista täysjäsenistä. Mahdollisia kandidaatteja lienee alle sata.
Tästä huolimatta harva asiantuntija uskaltaa veikata lopullista johtajakokoonpanoa tarkasti: kun tiedettyjä tosiasioita on vähän ja tulkintoja paljon, fakta ja fiktio sekoittuvat helposti.
Financial Times -lehti tosin uskaltautui elokuun alussa veikkaamaan jopajohtajaksi valittavien henkilöiden nimiä. Lehdellä lienee muutamien muiden suurten kansainvälisten sanomalehtien tapaan hyvät kontaktit Kiinan vallan ytimen liepeillä.
Pääosin olennainen tieto ei kuitenkaan vuoda järjestelmästä ulos, ei ainakaan siinä mittakaavassa, johon länsimaisessa politiikassa on totuttu.Tästä pitävät huolen puolueen sisäiset promootio-ja kurinpitojärjestelmät, joita valvovat puolueen organisaatio-osasto nomenklatura-järjestelmineen ja sen pelätty kurinpitoelin. Entinen Financial Timesin Kiinan-kirjeenvaihtaja Richard McGregor on ansiokkaasti avannut tätä puolueen julkisuudelta visusti pidettyä puolta pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan The Party.
Älä ennusta tulevaisuutta
Kohtuullisella varmuudella Kiinan johtajavalinnoista siis tiedetään, että puolueen uusi johtajakaarti julkistetaan tulevana syksynä, todennäköisesti marraskuussa pidettävässä puoluekokouksessa, ja että suurin osa puolueen ylimmästä johdosta vaihtuu. Pysyvän komitean jäsenistä vain kaksi, Xi Jinping ja Li Keqiang, säilyttänevät paikkansa. Xi noussee puolueen, valtion ja ehkä myös asevoimien ylimmäksi johtajaksi ja Li pääministeriksi. Uuteen pysyvään komiteaan tuskin valitaan vieläkään naista, eikä komitean paikkaluku välttämättä pysy ennallaan.
Fraktionäkökulmasta kiinnostavaa on, miltä eliittifraktioiden välinen tasapaino johtajavaihdosten jälkeen näyttää: onnistuuko edellinen johtaja Jiang Zemin säilyttämään liittolaisia ylimmässä johdossa ja kuinka vahvana nyt väistyvän johdon vaikutus uuteen johtajistoon säilyy.
Yleisen käsityksen mukaan suurin vaikutus johtajavalintoihin on edellisillä johtajilla, etenkin entisellä ylimmällä johtajalla. Heillä on tarve vaikuttaa johtajavalintoihin, sillä omien suojattien asemoiminen avainasemiin suojelee heidän mahdollisuuksiaan viettää rauhallisia eläkepäiviä. Muualla Aasiassa entiset johtajat ovat vallasta luovuttuaan usein löytäneet itsensä telkien takaa erilaisten korruptiotuomioiden takia. Kiinassa ylimmät johtajat ovat välttyneet tältä kohtalolta. Silti monia kalvanee pelko omasta ja lähipiirin tulevaisuudesta.
Edellisten johtajien vaikutusvalta on pitkään rajoittanut Kiinan uusien johtajien toimintavapautta. Tämä voi tulevaisuudessa muodostua hankalaksi, koska maa kohtaa enemmän ja isompia ongelmia kuin pitkään aikaan. Talouden pitkän kasvubuumin hidastuminen, vielä puhkeamaton kiinteistökupla, rahoitusjärjestelmän uudistaminen ja avaaminen, ympäristökriisi sekä tuloerojen kasvun hillitseminen ovat melkoisia haasteita. Ennen kaikkea Kiinan pitäisi tulevina vuosina pystyä muuttamaan talouskasvunsa mallia investointivetoisuudesta kohti kulutuskysyntään nojaavaa taloutta.
Kiinan todennäköisten uusien johtajien joukossa on paljon kykyä ja näkemystä muutostarpeista. Xi Jinping on kantanut huolta yksityisyritysten tasapuolisista toimintaedellytyksistä, Li Keqiang puolestaan perusterveydenhuollon ja kohtuuhintaisen asumisen kehittämisestä. Uudistusten läpivieminen voi silti olla hankalaa, jos johdon sisällä on kovin erilaisia näkemyksiä prioriteeteista ja jos uusilla johtajilla ei ole riittävää toimintavapautta.
Jo nyt ilmassa on merkkejä siitä, että talouskasvun hidastuessa talousrakenteiden uudistaminen on jäämässä taka-alalle. Kiinan järjestelmä on varsin tehokkaasti tukeutunut vanhanmalliseen määrälliseen kasvuun. Tiukassa paikassa tämän politiikan jatkaminen on tuttua ja turvallista. Lyhyellä aikavälillä kiinalainen talouselvytys voi hidastaa maailmantalouden kysynnän romahtamista. Epätasapainoista maailmantaloutta ei silti Kiinassakaan korjata siirtämällä välttämättömiä rakenneuudistuksia tulevaisuuteen.
Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
