Martti Koskenniemen mukaan meillä on ongelma. Emme ymmärrä maailmaa, jossa elämme.
Ongelma kiteytyy kysymykseen, jonka Koskenniemi saa haastattelussa vastattavakseen Syyrian sisällissodasta. Pitäisikö kansainvälisen yhteisön soveltaa Syyriassa suojeluvastuun periaatetta, eli pitäisikö Syyrian tilanteeseen puuttua sotilaallisesti siviilien suojelemisen nimissä?
”Ei harmainta aavistusta!” Koskenniemi vastaa. ”Olen vain juristi, en profeetta.”
Kysymys ilmentää ongelmaa kahdella tapaa. Ensinnäkin se kysyy, miten asioiden pitäisi olla. Sen määritteleminen on poliittista. Kansainvälisen oikeuden professorina Koskenniemi tarkkailee sitä, millainen maailma on.
Toiseksi kysymys keskittyy epäolennaiseen. Syyrian tai minkään muunkaan maan konflikti ei ole maailman todellinen ongelma. Se on syvemmällä, konflikteja koskevan kauhistelun alla.
”Kansainvälinen yhteisö rakastaa konflikteja ja keskittää niihin kaiken huomionsa. Minusta se on merkki siitä, että keskustelulla yritetään peittää jotakin”, Koskenniemi sanoo.
Otetaan siis askel taaksepäin ja annetaan Koskenniemen selittää.
Vakuuttamisen taidetta
”Intellektuellina työni on katsoa maailmaa ja kirjata ylös, mitä näen. Ylöskirjaus riittää kritiikiksi”, Koskenniemi toteaa työpöytänsä ääressä Helsingin yliopiston Porthanian kampusrakennuksessa.
Aurinko pyrkii sisään professorin selän takaa kuudennen kerroksen pölyisestä ikkunasta. Ikkunalaudalla istuu kansainvälisen oikeuden perusteosten armeija, ja hyllystä erottuu muun muassa YK:n peruskirja.
Tarkemmin sanottuna Koskenniemi määrittelee työnsä näin: tärkeintä on tarkastella sitä, kuinka vallassa olevat ihmiset kykenevät kuvaamaan maailmaa meille siten, että me vakuutumme maailmassa todella olevan kyse juuri niistä asioista, joissa sattumalta juuri nämä vallakkaat ihmiset ovat parhaita asiantuntijoita.
Siksi professori tutkii kansainvälisen oikeuden kielenkäyttöä, jonka avulla vallanpitäjät saavat muut edistämään haluamiaan pyrkimyksiä – ja vielä oikeuttavat toimintansa juridisesti sitovilla kansainvälisillä sopimuksilla.
Esimerkiksi Syyriasta ja muista konfliktialueista puhuttaessa on kansainväliseen oikeuteen piilotetun vallan näkökulmasta kiinnostavaa tutkia sitä, kuka siviilien suojelemisesta puhuu ja kuka interventiota vastustaa, millaisin sanankääntein ja millä perustein. Näin voidaan selvittää, millaista politiikkaa oikeusnormien puitteissa voidaan tehdä.
Ja aina sitä tehdään, Koskenniemi toteaa.
Professorin mukaan kansainvälinen oikeus on sekä oikeutta että politiikkaa, ja molempia sataprosenttisesti. Hän ottaa esimerkiksi Libyaa koskevan YK-päätöslauselman numero 1973. Sen turvin Libyan ylle muodostettiin vuonna 2011 lentokieltoalue ja kansainvälinen yhteisö valtuutettiin suojelemaan siviilejä kaikin mahdollisin keinoin.
”Päätöslauselmaa voidaan lukea oikeutena, onhan se virallisesti sovittu ’oikeudellinen akti’. Toisaalta sitä voidaan tulkita politiikkana, sillä YK:n voimavaltiot käyttivät sen avulla voimaa Libyaa vastaan”, Koskenniemi selittää. Tapahtumia voidaan siis kuvata yhtä hyvin normien kuin intressien näkökulmasta.
Hän kurottaa työpöytänsä laidalta kynän ja kaivaa pinosta puhtaan paperin. Paperille hän piirtää pienen jäniksen näköisen hahmon. Vai onko se sittenkin sorsa?
Koskenniemi kääntää paperia: jänis. Ja takaisin: sorsa. ”Hahmo on näkökulman mukaan täydellisesti kumpikin”, hän toteaa.
Professori luennoi asiaansa rauhallisesti mutta jämptisti, ja toimittajan väärät käsitykset korjataan viipymättä. Ja sitten – ”ergo*”, hän huudahtaa, läimäyttää kätensä vasten pöytää ja ponnahtaa seisomaan.
”Yhtä lailla kansainvälisen oikeuden oikeudellisuus tai poliittisuus ei ole oikeuden säännöissä sinänsä, vaan siinä katsannossa, joka sääntöihin otetaan.”
Askelet rytmittävät sanoja, kädet näyttävät tapailevan ulos maailmaan. Professori on päässyt asian ytimeen. Eleissä on aavistus dandya.
Hallitsijaksi hallitsijan paikalle
Koskenniemen ura kansainvälisessä oikeudessa alkoi vuonna 1972, kun silloinen 19-vuotias turkulainen aloitti opintonsa kotikaupunkinsa yliopistossa. Hän meni mukaan myös opiskelijapolitiikkaan, työskenteli ylioppilaskunnan hallituksessa ja kokoomuksen Varsinais-Suomen piirisihteerinä.
Kaiken takana oli ”halu hallita maailmaa”, professori sanoo reilut 40 vuotta myöhemmin.
”Aika oli hyvin poliittista ja peli raakaa. Siellä minä junttasin kokouksia läpi ja tein kaikkea muutakin sopimatonta.”
1970-luvun puolivälissä Koskenniemi valmistui, lopetti politiikanteon ja hakeutui ulkoministeriön kansainvälisten asioiden valmennuskurssille. Halu hallita maailmaa poltti edelleen mielessä.
”Halusin YK:n pääsihteeriksi. Ajattelin, että diplomaattina se voisi onnistua. Mutta näin siinä sitten kävi.”
Harmittaako, ettei diplomaatin ura edennyt alkuperäiseen tavoitteeseen asti?
”Ei. Haave pääsihteeriydestä oli nuoren miehen ideologinen virhekuvitelma. Ymmärsin, ettei YK:n pääsihteeri hallitse maailmaa vaan on vain nukke, jota muut vetävät naruista.”
1970-luvun lopusta aina vuoteen 1994 Koskenniemi teki uraa ulkoasiainhallinnossa. Hän toimi muun muassa Suomen turvallisuusneuvostodelegaation oikeudellisena neuvonantajana, istui lähes kaikissa mahdollisissa alansa kansainvälisissä työryhmissä, toimi lähetystöneuvoksena Suomen pysyvässä YK-edustustossa ja eteni lopulta ministeriön kansainvälisen oikeuden yksikön johtajaksi.
Työnsä ohessa Koskenniemi väitteli vuonna 1989. Väitöskirjassaan hän tarkasteli, millaisia retorisia rakenteita kansainvälisessä oikeudessa käytetään ja kuinka niillä voidaan peittää kansainvälisten suhteiden oikeudellisen sääntelyn poliittisuus.
Koskenniemen vastaväittäjä oli yhdysvaltalainen kansainvälisen oikeuden kriittisen koulukunnan kärkinimi David Kennedy. Hän on luonnehtinut Koskenniemen väitöskirjaa ”kansainvälisen oikeuden tutkimuksen merkittävimmäksi 1900-luvun lopun englanninkieliseksi monografiaksi”. Kirjasta tuli nopeasti kriittisen koulukunnan klassikko.
Sitten Koskenniemi sai puhelun yliopistolta. Silloinen kansainvälisen oikeuden professori Bengt Broms oli jäämässä eläkkeelle, ja hänelle etsittiin seuraajaa.
Ikävä rintamatovereita
Vuonna 1994 ulkoministeriön silloinen yksikönjohtaja siirtyi valtionhallinnosta akatemiaan. Koskenniemi sai ensimmäisen ja nykyisen yliopistovirkansa.
”Olin ehtinyt tehdä diplomaatin urallani suunnilleen kaiken, mitä kansainvälisen oikeuden harjoittaja voi”, hän sanoo.
Nyt professori johtaa tutkimusryhmää Suomen Akatemian rahoituksella ja kirjoittaa kansainvälisen oikeuden ensimmäistä aatehistoriaa. Naurahtaen hän sanoo olevansa tyytyväinen uranvaihdokseensa, vaikka kaipaakin joskus monenkeskisen diplomatian intensiteettiä: sopimusneuvotteluja, päätöslauselmien luonnostelua, kiivasta koordinoimista ja lobbaamista, myöhään venyviä kokouksiakin.
”Noissa tilanteissa saattoi kokea vieneensä voiton tai kärsineensä tappion”, professori sanoo. ”Ja ystävyyssuhteita, joita työssä syntyi, voi melkein verrata isiemme sukupolven rintamatoveruuteen. Niitä minulla on ajoittain ikävä.”
Mutta palataan vielä kansainvälisen oikeuden retoriikan peittämään vallankäyttöön ja Syyriaan.
Kansainvälinen oikeus voidaan määritellä kahdella tapaa. Yhdet juristit sanovat, että YK:n peruskirja kieltää nykyisellään voimankäytön suvereenia valtiota vastaan. Sääntöön on vain kaksi poikkeusta: se, että voimaa käytetään itsepuolustukseksi, ja se, että kansainvälisen yhteisön interventiolle on YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntä.
Syyrian tapauksessa näistä kumpikaan ei toteudu. Siksi Syyrian-interventio olisi tästä näkökulmasta laiton.
Toiset taas väittävät, ettei YK:n peruskirja sääntele voimankäyttöä tyhjentävästi vaan että 1990-luvulla syntyi humanitaarisen voimankäytön salliva normi. Nämä juristit pitävät hyökkäystä Syyriaan mahdollisena, turvallisuusneuvoston päätöksestä riippumatta.
Kumpikin tulkinta on juridisesti mahdollinen, Koskenniemi sanoo, mutta valinta niiden välillä on poliittinen.
”Mielestäni on syytä pitää kiinni suppeasta tulkinnasta.”
Asiaa vaikeuttaa se, että laki ja oikeudenmukaisuus tulee joskus erottaa toisistaan. Koskenniemi ja moni muu kansainvälisen oikeuden juristi piti esimerkiksi Naton Belgradin-pommituksiavuonna 1999 laittomina mutta oikeudenmukaisina sillä perusteella, että länsi pelkäsi serbien suunnitelleen joukkomurhaa Kosovossa. Nato ei ollut saanut pommituksille YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta.
”Tapauksessa vältettiin argumentoimasta lain pohjalta, koska ei haluttu, että pommituksista tulee ennakkotapaus. Ei haluttu antaa sotilaallisesti vahvoille maille yleistä valtakirjaa humanitaarisiin pommituksiin”, Koskenniemi sanoo.
Yksi kansainvälisen yhteisön keino puhua sekaisin laista ja oikeudenmukaisuudesta on vedota suojeluvastuuseen. Sillä tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan kansainvälisellä yhteisöllä on velvollisuus suojella siviilejä vakavilta rikoksilta, kuten kansanmurhilta ja etnisiltä puhdistuksilta, tarpeen mukaan vaikka aseellisesti.
Se on suuri muutos YK-järjestelmän ajattelu- ja puhetavoissa. Kun järjestelmää pystytettiin toisen maailmansodan jälkeen, kaiken takana oli ajatus valtioiden välisen sodan välttämisestä. Siksi korostettiin, etteivät suvereenit valtiot saa puuttua toistensa asioihin.
Ne joilla on pyssyjä ja rahaa
Suojeluvastuun periaate hyväksyttiin YK:n korkean tason kokouksessa vuonna 2005. Periaatetta oli alettu muotoilla Belgradin pommitusten jälkeen, ja Libyan sodan aikana vuonna 2011 siihen alettiin vedota ikään kuin se olisi oikeusnormi, kansainvälisen oikeuden alaan kuuluva, juridisesti sitova sääntö.
Koskenniemi ei tätä tulkintaa hyväksy.
”Oikeusteoreetikot ovat pitkään pohtineet sitä, miten laki tunnistetaan. Minusta on aina ollut itsestään selvää, että oikeusnormi on se, minkä juristit sanovat olevan oikeusnormi. Tämän kummempaa testiä ei tarvita. Suojeluvastuussa tämä ei toteudu”, professori sanoo.
Koskenniemi oli mukana, kun pieni joukko YK:n pääsihteerin koolle kutsumia juristeja eri puolilta maailmaa pohti suojeluvastuun periaatetta ennen varsinaista korkean tason kokousta vuonna 2005. Kun pääsihteerin oikeudellinen neuvonantaja kysyi 50 juristilta, mitä nämä ajattelivat suojeluvastuusta, vain yksi käytti puheenvuoron.
Kyllä etelässä tajutaan, ettei Uganda koskaan tee interventiota Los Angelesin rotumellakoihin eikä Suomi puutu Tšetšenian tapahtumiin.
Indonesialaisjuristi totesi, että suojeluvastuun periaate ei saisi alentaa voimankäytön kynnystä.
”Yksikään meistä ei sanonut muuta. En ole koskaan kokenut niin selvää juristien yhteisymmärrystä mistään asiasta”, Koskenniemi kertaa.
Hänen mukaansa juristien yksimielisyyden taustalla oli ”poliittinen yhteisymmärrys siitä, että oikeudellisena normina suojeluvastuu alentaisi vaarallisesti väkivallan käytön kynnystä”.
Suojeluvastuussa on Koskenniemen mukaan kyse ennen kaikkea väkivallan oikeuttamisesta: termi on kiertoilmaus humanitaarisille interventioille. Humanitaariset interventiot ovat leimautuneet läntisiksi interventioiksi etelässä, ja siksi niistä ei enää haluta puhua oikealla nimellä. Vallankäyttö olisi liian ilmeistä.
”Mutta kyllä etelässä tajutaan, ettei vaikkapa Uganda koskaan tee interventiota Los Angelesin rotumellakoihin eikä Suomi puutu Tšetšenian tapahtumiin. Suojeluvastuun nimissä toimivat ne, joilla on pyssyjä ja rahaa.”
Mutta kenellä Syyrian tilanteessa sitten on vastuu, jos kerran kansainvälinen yhteisö on sitonut itsensä sääntöihin, joiden nojalla tilanteeseen ei voida puuttua laillisesti?
Koskenniemi istuu muutaman hengenvedon verran hiljaa.
”Kysymys on jännittävä… Tekisi mieli sanoa, että meillä kaikilla on tavallaan vastuu, mutta ei se niinkään ole. Se, että meillä on tällainen maailma, on hallitsevien piirien vastuulla.”
Viimeisiä sanoja säestää naurahdus, sillä ”hallitsevien piirien” määrittelyssä ollaan jälleen kieli keskellä suuta. Hallitsevat piirit ovat juuri niitä, jotka kykenevät vakuuttamaan meidät siitä, että maailmassa todella on kyse niistä asioista, joista he haluavat puhua.
”Ehkä kysymys vastuusta ei lopulta ole niin olennainen”, professori toteaa sitten.
Hän vertaa tilannetta William Shakespearin Hamletiin. Klassikkotarinassa Hamletin isä murhataan, ja Hamlet epäilee äitinsä olleen juonessa mukana. Hän miettii, kuinka saisi äitinsä kuningatar Gertrudin vastuuseen, ja keksii sitten esittää äidilleen näytelmän. Siinä isä murhataan.
Kuningattaren huono omatunto kuohuu esiin, ja hän paljastaa syyllisyytensä paheksumalla näytelmän juonta voimakkaasti. Lännen reaktio esimerkiksi Kosovon, Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kriiseihin on Koskenniemen mukaan vastaavanlainen. Maailman tapahtumia koskevat reaktioiden ryöpyt peittävät alleen sen, kuinka epäoikeudenmukaiset valtasuhteet ovat nykymaailman katastrofien taustalla.
”Pohjoinen ja länsi ovat neljä vuosisataa riistäneet etelää ja siten tuottaneet sen katastrofin, joka maailma nyt on”, Koskenniemi sanoo.
Se on maailman todellinen ongelma.
Ratkaisuehdotuksia professori ei toki suostu tarjoamaan, vaikka pyydettäisiin. Maailman hallitsemisesta hänellä on kuitenkin vielä sanottavaa.
”Se on alkanut minulle selvitä, että jos maailmaa aikoo hallita, täytyy ensin ymmärtää, miten ja mistä sitä hallitaan.”
Tässä välissä Koskenniemi ei enää mainitse ”valtaapitävien piirien” tapoja käyttää esimerkiksi kansainvälisen oikeuden kieltä siten, että saavat muut näkemään maailman kantiltaan. Mutta varsinainen valta piiloutuukin yleensä nimenomaan – rivien väleihin.
”Siksi maailmaa voikin kenties hallita vaikkapa täältä Porthanian kuudennesta kerroksesta.”
