Ranskan presidentti Emmanuel Macron ja Saksan liittokansleri Olaf Scholz tapasivat toukokuussa Berliinissä.
Vuosi sitten valtaan astunut Saksan liittokansleri Olaf Scholz näyttää vahvasti »väärältä mieheltä väärään aikaan väärässä asemassa». Näin kommentoi eräs turhautunut saksalainen Twitterissä, kun Scholz hapuili vastaustaan Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa.
Kuusitoista vuotta vallassa ollutta entistä liittokansleria Angela Merkeliä ei kuitenkaan ole Saksassa ikävöity, jos kohta hänen poliittinen perintönsä on joutunut aivan uudenlaiseen valoon. Merkelin kädenjälki näkyy etenkin Saksan pitkäaikaisessa energiapolitiikassa Nord Stream -kaasuputkineen.
Riippuvuus Venäjän maakaasusta on osoittautunut kohtalokkaaksi koko Euroopalle. Ydinenergiasta luopuminen oli niin ikään Merkelin päätös vuoden 2011 Fukushiman voimalaonnettomuuden jälkeen. Vaikka ydinvoiman vastustaminen on ollut klassinen teema Saksan vihreille, Merkelin kristillisdemokraattinen puolue CDU ylpeili vuonna 2019 ydinvoiman alasajolla.
Ydinvoimasta on tullut Saksassa tunteisiin menevä tabu, josta suostuttiin nyt joustamaan vain kynsin ja hampain Venäjän aiheuttaman energiakriisin vuoksi: tämän vuoden lopulle suunniteltua kolmen ydinvoimalan alasajoa siirrettiin, mutta vain huhtikuuhun 2023 asti.
Kohtalokas energiariippuvuus Venäjästä ilman minkäänlaista riskienhallintaa on pöyristyttänyt Saksan eurooppalaisia kumppaneita. Koska Saksalla on keskeinen asema Euroopan sisämarkkinoilla, ovat saksalaisten ongelmat myös eurooppalaisia ongelmia. Jos Saksan talous taantuu pahasti, koko Euroopan talous kärsii. Yleiseurooppalaisesta näkökulmasta Saksan riskinotto on ollut harvinaisen räikeää ja vastuutonta.
Taloutensa vuoksi Saksa esti EU:ta keväällä lisäämästä öljyä ja maakaasua pakotelistalle. Kyseessä ei tosin ole pelkkä veruke vaan aito ongelma: Saksa on energiapolitiikassaan ulkoistanut riskit Euroopalle yhteiseksi ja niittänyt hyödyt suurimmaksi osaksi itse, kansallisena etuna teollisuudelleen.
Ilman kätevää energiantuontia Saksan kaltaisessa resurssiköyhässä maassa ei olisi voinut syntyä sellaista raskasta teollisuutta tai auto- ja kemianteollisuutta, jotka yhdistynyt Saksa kylmän sodan jälkeen rakensi. Saksan rooli on nyt joutunut uudelleenarvioinnin kohteeksi ja voi olla, että sen dominanssi EU:ssa hiipuu tämän seurauksena. Tämä ei välttämättä ole huono asia, koska Saksan johtajuudesta on kenties ollut enemmän hyötyä Saksalle itselleen kuin Euroopalle.
Merkelin ajan virheet eivät rajoitu vain energiapolitiikkaan.
Saksassa koettiin kylmän sodan päättymisen ja Saksojen yhdistymisen jälkeen Francis Fukuyaman »historian lopun» tapainen hetki. Ajateltiin, että sota on poistunut Euroopasta eikä uusia syty, ellei Saksa hyökkää minnekään. Tällä logiikalla asevoimien eli Bundeswehrin alasajo oli hyvä ja kustannustehokas idea.
Saksalaiset ovat edelleen varmoja, etteivät naapurimaat halua sotilaallisesti vahvaa Saksaa. Liittolaiset vakuuttavat, että heitä huolestuttaa enemmän Saksan toimettomuus kuin maan aloittama sota. Nämä puheet kaikuvat kuuroille korville.
Puolustuskykyä ei vuosikymmeniin nähty järkevänä tai tarpeellisena investointina, eikä sille ollut kansan tukeakaan. Lopputuloksena on Bundeswehr, jonka lentokoneista osa ei ole edes lentokuntoisia ja jonka ammusvarastot riittäisivät vain noin kahdeksi päiväksi Naton määräämän 30 päivän sijaan.
Saksassa puolustusministeriö ei ole hallituksen sisällä järin vaikutusvaltainen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana puolustusministereiksi ovat usein päätyneet poliitikot, joilla ei ole ollut aiempaa turvallisuuspoliittista kokemusta, kuten Ursula von der Leyen tai Annegret Kramp-Karrenbauer. Välillä ministereillä ole ollut edes varsinaista kiinnostusta pestiä kohtaan, mikä vaikuttaa olevan tämänhetkisen viranhaltijan Christine Lambrechtin tilanne.
Zeitenwendestä uhkaa tulla pannukakku, jota käännellään edes takaisin.
Merkelin valtakaudella turvallisuuspoliittinen keskustelu lakaistiin tietoisesti maton alle. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa julkista keskustelua hallitsivat avoimet kirjeet, joissa vaadittiin kumpaakin osapuolta laskemaan aseet ja lopettamaan verenvuodatus. Niistä huomasi, että sellaisetkin perusasiat kuin hyökkäys- ja puolustussodan ero eivät olleet kirjoittajille lainkaan selviä. Syy on maan historiassa: Saksa on ollut hyökkäävä osapuoli, joten ymmärrystä oikeutetun sotilaallisen puolustuksen konseptista on vähän.
Myös turvallisuuspoliittisilta riskeiltä tietoisesti suljettiin silmät. Nord Stream -hankkeet olivat täysin markkinataloudellisia projekteja, ja kaasusäiliötkin myytiin venäläiselle Gazpromille. Näin Saksassa oltiin tumput ojossa, kun jo vuoden 2021 kesällä alkoi näyttää siltä, että Gazprom ei täyttänyt Saksan kaasuvarastoja kuten piti.
Asialle ei tehty mitään ennen huhtikuuta 2022, kun kaasuvarastot lopulta kansallistettiin. Saman kohtalon koki suomalaisen Fortumin vaikeuksiin joutunut tytäryhtiö, kaasujätti Uniper.
Mahdottomasta tulee mahdollista vasta pakon edessä. Sama pätee Saksassa ydinvoimaan: päätökset tehdään aina viime hetkellä ennalta varautumisen sijaan.
Talousministeri Robert Habeck spekuloi vielä heinäkuun alussa Uniperin ja Fortumin neuvottelujen aikaan, että Nord Stream 1:stä voisi vuosihuollon jälkeen taas virrata lisää kaasua – »kaikki on mahdollista». Toisin kävi, Venäjä laittoi kaasuputken kokonaan kiinni. Kuten arvata saattoi.
Venäjän hyökkäyssota yllätti Saksan kaikin puolin housut kintuissa. Scholz reagoi julistamalla uuden aikakauden, Zeitenwenden, pian sodan alettua. Hän lupasi tukea Ukrainalle, lisärahaa puolustukseen ja loppua energiariippuvuudelle Venäjästä. Puolustusmenot piti lisäksi nostaa Naton vaatimaan kahteen prosenttiin bruttokansantuotteesta.
Scholz ei ollut sopinut puheensa sisällöstä hallituskumppaneidensa vihreiden ja liberaalien kanssa etukäteen, minkä vuoksi poliittinen vääntö lähti käyntiin vasta julistuksen jälkeen. Siitä alkoi vesittyminen.
Ensin kesäkuussa parlamentti päätti, että Scholzin lupaama 100 miljardin euron puolustuspaketti tulee osaksi kahden prosentin bkt-tavoitetta – ei sen päälle. Kahden prosentin tavoitekin toteutuisi vain keskimäärin seuraavan viiden vuoden ajan.
Kesällä julkistetulta hankintalistalta osa kohteista pudotettiin syksyllä pois tai siirrettiin myöhemmäksi inflaation ja dollarin vahvistumisen takia. Punakynän uheriksi päätyivät muun muassa F-35 hävittäjät, joita Saksa päätti keväällä hankkia enintään 35 kappaletta. Nyt hävittäjien määrä on jäämässä vieläkin pienemmäksi.
Zeitenwendestä uhkaa tulla pannukakku, jota käännellään edes takaisin. Saksan asevoimien materiaalipulan paikkaamisessa menee väkisinkin vuosia, mutta henkisessä muutoksessa kestää vielä kauemmin.
Saksalaiset ovat pysyneet Ukrainan tukemisen kannalla, mutta mielipidekyselyt näyttävät, että ylivoimainen enemmistö ei halua Saksan ottavan turvallisuuspoliittista ja varsinkaan sotilaallista johtoasemaa. Puolustusministeri Lambrecht yritti lokakuussa esittää Saksalle aiempaa vahvempaa sotilaallista roolia, mutta ehdotus ei vakuuttanut sen paremmin saksalaisia kuin muitakaan liittolaisia.
Vaikka Saksa yhtäkkiä löytäisikin poliittisen tahtotilan johtoaseman ottamiseksi, ei sillä olisi rahkeita siihen Bundeswehrin puutteiden vuoksi. Lisäksi Nato-kumppaneita – etenkin Baltiassa – epäilyttää Saksan luotettavuus rientää puolustamaan liittolaisiaan. Baltian maat pelkäävät, että kriisitilanteessa Saksa ensin avaisi puhelinyhteyden ja alkaisi neuvottelemaan Moskovan kanssa.
Saksa visioi aiemmin olevansa Natossa niin kutsuttu Anlehnungsmacht, muita tukeva keskeinen valtio. Tämä olisi ollut toimiva konsepti, jos sen toteuttamiseen olisi kunnolla laitettu rahaa eli kehitetty Bundeswehriä.
Nyt onkin käynyt ilmi, että Saksa itse on nojannut muihin, etenkin Yhdysvaltoihin, jonka takaaman turvallisuuteen se on tukeutunut vuosikymmeniä. Samalla se on itse osallistunut Naton kollektiiviseen puolustukseen minimipanoksella.
Hyppäämällä Saksan kelkkaan pienet valtiot ovat auttaneet sitä saamaan intressejään läpi EU:ssa.
Historiasta johtuen Saksassa kansallisista intresseistä puhuminen on syvälle iskostunut tabu, mikä vaikeuttaa poliittista keskustelua. Se, että kansallisista intresseistä ei avoimesti puhuta, ei tietenkään tarkoita, etteikö Saksalla niitä olisi. Poliittisella johdolla on tapana kääriä omat intressit eurooppalaiseen pakettiin, joka on helpompi myydä saksalaisäänestäjille.
Tämä kuitenkin hämärtää saksalaisten käsitystä siitä, mitkä ovat aidosti eurooppalaisia intressejä ja mitkä vain Saksan omaa etua. Monet saksalaiset ovat esimerkiksi edelleen vakuuttuneita siitä, että Merkel – ja Suomi uskollisena hanslankarina – toimi eurokriisissä Euroopan yhteisen edun mukaisesti.
Etelä-Euroopassa mielipide eroaa tästä tulkinnasta huomattavasti. Saksan nähdään ajaneen vain omia ja varsinkin pankkiensa etuja tiukan talouskurin ja »Euroopan yhtenäisyyden» nimissä.
Viime kesänä Saksan vaatimusta eurooppalaisesta solidaarisuudesta sen itse aiheuttamassa energiasotkussa ei otettu hyvin vastaan Etelä-Euroopassa. Siellä on vielä tuoreessa muistissa, miten Saksa vaati useilta mailta ankaraa säästökuuria, koska maat olivat itse päästäneet julkisen taloutensa retuperälle.
Paineen alla Scholz on vetäytynyt puolustusasemiin. Huhtikuussa hän vastasi asiantuntijoiden ja hallituskumppaneiden vaatimuksiin entistä vahvemmasta aseavusta Ukrainalle sanomalla, että »minä johdan, koska en tee kuten tytöt ja pojat vaativat.»
Saksa on Scholzin johdolla joutumassa epäsuosioon myös Brysselissä. Varsinkin Saksan valtava 200 miljardin euron kansallinen energia-apupaketti on saanut paljon kritiikkiä osakseen ja suututtanut myös Ranskan. Ranskan presidentti Emmanuel Macron on moittinut Saksan ja Espanjan suunnitelmia rakennuttaa uusi kaasuputki Etelä-Euroopasta Saksaan.
Saksalais-ranskalainen integraation moottori yskii pahemman kerran: lokakuulle suunniteltu kahdenvälinen huippukokous siirrettiin osittain sillä perusteella, että saksalaiset ministerit eivät halunneet keskeyttää syyslomiaan. Oikea syy oli kuitenkin syvä erimielisyys varsinkin energiapolitiikassa. Jo aiemmin keväällä Ranska pahastui Saksan aikeesta ostaa uutta puolustusmateriaalia Yhdysvalloista sen sijaan, että se investoisi yhteisiin eurooppalaisiin hankkeisiin.
Saksan oman edun tavoittelu Euroopan nimissä on tullut aiempaa räikeämmin esiin tänä vuonna. Saksa kieltäytyy antamasta Leopard-tyyppisiä länsimaisia panssarivaunuja Ukrainalle vetoamalla lännen yhteisiin pelisääntöihin. Saksan oman valtavan kansallisen energiatukipaketin vaikutukset Euroopan yhtenäisyyteen eivät vaikuta myöskään huolestuttavan Scholzia.
Euroopan yhteistyön tärkeyttä korostavasta retoriikasta huolimatta teot puhuvat eri kieltä. Zeitenwenden lässähtämisen aiheuttama pettymys on ollut niin syvää, ettei mistään Saksan lupauksista enää uskalleta innostua.
Saksan asema voi muuttua EU:n sisällä sen menettämän luottamuksen vuoksi. Saksassa mielellään huomautetaan, että pienemmät EU-maat – Suomi mukaan lukien – usein piilottelevat Saksan selän takana ja sitten vain valittavat kaikesta jälkikäteen.
Vaikka syytös on oikeutettu, on ilmiöllä toinenkin puoli: hyppäämällä Saksan kelkkaan pienet valtiot ovat auttaneet sitä saamaan intressejään läpi EU:ssa. Tähän saakka uskolliset pienet kumppanimaat saattavat arvioida, ettei Saksaan ehkä voikaan luottaa. Jos niin käy, Saksa menettää osan valta-asemastaan unionissa.
Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
Lue lisää Ulkopolitiikasta 4/2022, miten Saksan itänaapurissa suhtaudutaan Saksaan:
Visegrádin viimeinen valssi – Venäjä ja EU jakavat nelikkoa
