Mikä tekee yhdestä maasta rikkaan ja toisesta köyhän? Taloustieteilijä Jeffrey Sachs ja tieteellinen moniottelija Jared Diamond ovat korostaneet maantieteen merkitystä kansakuntien kehityksessä. Toiset ovat sosiologi Max Weberistä lähtien kiinnittäneet huomion kulttuuripiirteisiin, jotka joko rikastuttavat tai köyhdyttävät. Moni nykytaloustieteilijä uskoo, että köyhien maiden kansantaloudet saataisiin kasvamaan, jos niiden hallitsijat osaisivat hoitaa taloutta paremmin.
Näin kuvailevat kehitysteorioiden kenttää Daron Acemoglu ja James A. Robinson uutuuskirjassaan Why Nations Fail. Massachusetts Institute of Technologyn kansantaloustieteilijä Acemoglu ja Harvardin valtio-oppinut Robinson viittaavat kintaalla maantieteelle, kulttuurille ja ymmärtämättömyydelle kehityksen tai kehittymättömyyden selittäjinä.
He tarjoavat selitykseksi institutionaalisen mallin, joka korostaa osallistavaa yhteiskuntaa: vain jos kansalaiset osallistuvat poliittiseen päätöksentekoon, syntyy talous, joka kasvaa kestävästi ja pitkään. Sen vastakohtana ovat ekstraktiiviset instituutiot, jotka hakevat hyötyä vain rajatulle ryhmälle.
Acemoglu ja Robinson perustelevat väitettään historiallisin esimerkein aina kivikauden lopulta nyky-Kiinan kasvuun. Kirjoittajien mukaan Englanti ja sen instituutioiden pohjalle kasvaneet Yhdysvallat ja Australia kehittyivät, koska niiden poliittiset rakenteet olivat avoimia laajoille kansanosille, erityisesti vuoden 1688 kuninkaan valtaa rajoittaneen ”mainion vallankumouksen” perintönä. Entistä avoimempi yhteiskunnallinen järjestelmä innoitti työntekoon, yrittämiseen ja keksintöihin.
Kirjoittajien mukaan ihmisten piti ja pitää olla varmoja, että he saavat myös pitää ansaitsemansa rahat. Keskiajan Venetsia käy heille esimerkiksi yhteisöstä, joka salli eri luokkien osallistua politiikkaan aikansa mutta joka myöhemmin sulkeutui poliittisesti ja surkastui taloudellisesti. Talouskasvu on siis pohjimmiltaan poliittisten päätösten ja muutosten tulos.
Ulkopolitiikka pyysi Euroopan yliopistoinstituutin professoria Luca Molàa, teknologian ja uuden ajan alun maailmanhistorian asiantuntijaa, lukemaan kirjan.
Ulkopolitiikka: Mitä mieltä olit kirjasta yleisesti?
Kirjan taustalla on rohkea ajatus osallistavasta ja toisaalta hyötyä hakevasta poliittisesta ja taloudellisesta rakenteesta. Lisäksi kirjan teesi kääntää vanhan marxilaisen rakenteen päälaelleen. Politiikka vie taloutta eikä päinvastoin.
Kirjoittajien hylkäämistä kehitysteorioista voi sanoa, että ilmaston merkitystä on tosiaan liioiteltu aikojen saatossa. Samoin tietämättömyyttä kehittymättömyyden selittäjänä voi korostaa liiaksi, sillä monissa kehitysmaissa on ollut johtavia taloustieteilijöitä ja sosiologeja poliitikkojen apuna. Kulttuurin suhteen olen kovin eri mieltä kuin kirjoittajat, jotka eivät ota kulttuuria huomioon. Sitä ei voi olla huomioimatta. Kulttuuri ja poliittiset instituutiot ovat yhteydessä toisiinsa, ja esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan merkitys kasvuun on huomattava.
UP: Kansalaisyhteiskunta jää kirjassa vähälle huomiolle. Toinen katveeseen jäävä näkökulma on naisten aseman kehitys. Mitä mieltä olet tästä?
Naisten asema ei ole osa poliittistaloustieteellistä kertomusta. Acemoglulle ja Robinsonille naisten työllä tai yrittäjyydellä ei ole merkitystä. Kirjoittajat jättävät kulttuurin huomioimatta myös silloin, kun he selittävät Latinalaisen Amerikan suhteellista köyhyyttä sillä, että kauppa keskitettiin Espanjan siirtomaissa mutta ei Englannin siirtomaissa. Tosiasiassa kasvu oli eritahtista näissä siirtomaissa, koska espanjalaisen ylä- ja keskiluokan eetokseen ei kuulunut kaupankäynti. Jos yhteiskunta liittää kaupankäyntiin stigman, kulttuurilla on totisesti merkitystä kasvulle.
Daron Acemoglu & James A. Robinson: Why Nations Fail. The Origins of Power, Prosperity and Power. Profile Books 2012, 464 s.UP: Oliko vuosi 1688 maailmamme alkuhetki, kuten kirjassa väitetään?
Ehkä Englannin historian tutkijoille! Vakavasti ottaen se oli merkittävä askel englantilaiselle demokratialle, mutta sen maailmanhistoriallista merkitystä on kirjassa liioiteltu. Ei kirjailijoiden korostamaa teollista vallankumoustakaan voi ymmärtää vain mainion vallankumouksen varjolla. Tässä tapauksessa kuningattaren ja parlamentin välisellä vallanjaolla selitetään Englannin ja muun Länsi-Euroopan välinen ero. Kirjassa ei edes mainita valistusta. Tämä on hyvä esimerkki kirjan perusongelmasta: politiikka nähdään kaiken takana.
UP: Acemoglu ja Robinson käyttävät Venetsiaa esimerkkinä yhteiskunnasta, joka olisi voinut olla avoin jo ennen englantilaisia mutta joka sulki ovensa. Mitä mieltä olet esimerkistä?
Englannin historian kerronnassa kirjoittajat eivät suuremmin kompastele, mutta Venetsian suhteen he tekevät monia virheitä. Sekä Venetsian väkiluku että talous kasvoivat vielä satoja vuosia sen jälkeen, kun poliittisten instituutioiden avoimuus väheni 1300-luvun alussa, toisin kuin kirjoittajat antavat ymmärtää. Aristokratia toki vakiintui, mutta Acemoglun ja Robinsonin teorian mukaan innovaatioiden olisi pitänyt loppua.
Todellisuudessa venetsialaiset tuottivat ensimmäiset patentit, järjestelmän, jonka englantilaiset kopioivat. Esimerkiksi William Lee epäonnistui patentin saamisessa ompelukoneelleen vielä 1500-luvun lopun Englannissa. Venetsiassa hän olisi saanut sen.
UP: Innovaatioiden ei siis tarvitse loppua, vaikka avoimet instituutiot suljettaisiinkin?
Aivan. Muutosten vaikutus voidaan nähdä vain viiveellä, joskus vasta vuosisatojen päästä. Kirjoittajien mielestä teollinen vallankumous oli köyhien ja rikkaiden välinen vedenjakaja, mutta missä on tieteellinen vallankumous? Kirjassa ei mainita Kopernikusta, Kepleriä tai Galileoa. Patenttien kehitys ja leviäminen olivat esimerkki eurooppalaisten muuttuneesta asenteesta teknologiaan. Hyvin nopeasti kaikkialla Euroopassa – tasavalloissa ja absolutistisissa kuningaskunnissa, siis enemmän tai vähemmän avoimissa yhteiskunnissa – pystyi saamaan patentin.
Kiinassa tai Japanissa ei tunnettu immateriaalioikeuksia. Näiden oikeuksien ja valistuksen ansiosta Eurooppaan syntyi 1700-luvulle mennessä kulttuurinen ympäristö, joka tuki teknologisia innovaatioita ja mahdollisti siten teollisen vallankumouksen. Sekin oli eurooppalainen eikä vain brittiläinen ilmiö. Siten teollisen vallankumouksen ja Euroopan sekä Kiinan eriytymisen tuotti pidempi kehityskulku, joka alkoi jo 1400- ja 1500-luvuilla.
UP: Acemoglulle ja Robinsonille siirtomaat ovat tärkeitä sen selittämisessä, miksi esimerkiksi Afrikka köyhtyi. Mitä mieltä olet ajatuksesta?
Kirjoittajat sanovat, että länsimaiden kasvun taustalla olivat vain niiden omat, osallistavat instituutiot. Mutta samat länsimaiset osallistavat poliittiset instituutiot loivat hyötyä tavoittelevia taloudellisia instituutioita muualle. Se on selvä paradoksi.
Tässä ollaan pikemminkin lähellä Immanuel Wallersteinin näkemystä siitä, miten hyväksikäyttö on välttämätöntä kasvulle. Jos selittää köyhien maiden köyhyyden riistolla, sillä on selitettävä myös rikkaiden maiden kasvu näissä vuorovaikutussuhteissa. Olisi sanottava, että osallistavat instituutiot vaativat riistoa. Kirjoittajat eivät sano tätä suoraan.
UP: Brasilia on kaikkein osallistavin nykyisistä nousevista talouksista, mutta maan kasvu on käytännössä pysähtynyt. Kiinassa se on noin kahdeksassa prosentissa. Eikö tämä ole kummallista Acemoglun ja Robinsonin institutionaalisen teesin kannalta?
Historioitsijoiden ennustajainkyvyt ovat usein kehnot, kuten myös poliittisten taloustieteilijöiden. Kirjoittajat uskovat, että Kiinan kasvu taittuu eikä siirtyminen demokratiaan ole näköpiirissä. Teos antaa ymmärtää, että Kiina ei kehity teknologisesti vaan ottaa teknologian ulkopuolelta. Väittämä on kyseenalainen, sillä Kiinassa opitaan nopeasti.
Viisitoista vuotta sitten italialaisia vaatetehtaita ulkoistettiin Kiinaan. Nyt tehtailijoita pelottaa, miten nopeasti kiinalaiset ovat oppineet käyttämään ja kehittämään uutta teknologiaa. Kirjoittajien näkemys, jonka mukaan Kiina on instituutioidensa vuoksi teknologisesti lamautunut, ei vakuuta. Kiina oli 1400-luvulle asti maailman innovatiivisin maa huomattavan sulkeutuneesta poliittisesta ja taloudellisesta järjestelmästään huolimatta.
UP: Kun länsimaiden suhteellinen asema heikkenee, onko seurauksena kansainvälinen noidankehä, jossa osallistavuus vähenee?
Tätä olemme oikeastaan nähneet. Vaikka elämme globaalissa ympäristössä, Acemoglun ja Robinsonin kirja keskittyy kansakuntiin. Oli kyseessä sitten Botswana, Kiina tai Japani, kaikki perustuu kansallisvaltioon. Missä on laajempi keskustelu monikansallisista yrityksistä? Kirjoittajien pitäisi kuvailla, mikä on useammassa kuin yhdessä maassa vaikuttavien taloudellisten toimijoiden merkitys.
Yksi globalisaation haasteista ovat erilaiset monikansalliset organisaatiot, kuten pankit ja sijoitusrahastot. Kansalliset poliittiset instituutiot ovat kovin voimattomia näiden poikkikansallisten taloudellisten voimien suhteen. Talous vie politiikalta vallan, muttei suoraan kansallistasolla.
UP: Miten vakuuttava on Acemoglun ja Robinsonin esittämä kuva aktiivisista kansalaisista oman elämänsä herroina?
Juuri nyt moni muu kyseenalaistaisi niin tavallisten kansalaisten kuin poliittisten instituutioidenkin todelliset vaikutusmahdollisuudet finanssikriisin ja pankkien vallan vuoksi. Acemoglu ja Robinson hyväksyvät ongelmattomasti, että demokratia toimii, jos vain voi äänestää. Demokratioissakin voi olla oligarkioita.
UP: Mitä historioitsijat voivat tarjota globalisaatiokeskustelulle?
Voimme korostaa kulttuurin merkitystä. Meidän pitää toistaa poliittisille taloustieteilijöille, etteivät politiikan ja talouden säännöt ole kaikki kaikessa. On käsiteltävä eroja perherakenteissa, ajattelumalleissa ja esimerkiksi työmoraalissa sekä työn tuottavuudessa.
Eron näkee jo Skandinavian ja Etelä-Euroopan välillä. Lisäksi eurooppalaisten ja ei-eurooppalaisten maiden välillä on merkittäviä eroja. Miten kungfutselaiset tai islamilaiset aatteet vaikuttavat kasvuun Kiinassa tai islamilaisessa maailmassa?
Acemoglu ja Robinson välttelevät kaikkia kiistanalaisia kysymyksiä. Historioitsijat voivat tuoda kulttuurisen ja sosiaalisen muutoksen mukaan kuvaan. Poliittinen valta tai taloudellinen etu ei selitä kaikkea. Olisi kovin determinististä väittää toisin.
Kirjoittaja on historian ja politiikan tutkija Brownin yliopistossa.
