Skip to main content

Näin syntyi Ulkopolitiikka

Näin syntyi Ulkopolitiikka

Jaakko Iloniemi oli 1960-luvulla käynnistämässä Suomen kehitysapua ja 1970-luvulla valmistelemassa Etyk-huippukokousta Helsinkiin. 1990-luvun alussa hän muokkasi Suomen mielipideilmastoa suotuisaksi EU-jäsenyydelle. Niin, ja oli hän myös perustamassa Ulkopolitiikka-lehteä 50 vuotta sitten.

Teksti Joonas Pörsti

Kuvat SAŠA TKALČAN

Ravintola Victorian kabinettiin kokoontui keskiviikkona 27. marraskuuta 1957 valkoisten pöytäliinojen ääreen viidentoista miehen seurue. Ravintola sijaitsi Helsingin Kaivokadulla lähellä Rautatieasemaa, nykyisen Makkaratalon kohdalla. Päivä oli juhlavasti Juho Kusti Paasikiven syntymäpäivä. Professoreista, toimittajista ja parista everstistä koostuvan ryhmän olivat kutsuneet paikalle kaksi Helsingin yliopiston opettajaa: valtio-opin professori Jan-Magnus Jansson ja presidentti Urho Kekkosen lähipiiriin kuuluva kansatieteilijä Kustaa Vilkuna.

Illan aikana pohdittiin ”isänmaan asioita sekä keinoja Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden parantamiseksi.” Ryhmän tarkoituksena oli tukea Kekkosta. Samana syksynä lehdistössä oli virinnyt kriittistä kirjoittelua ensimmäistä kauttaan istuvan presidentin politiikkaa ja persoonaa kohtaan. Paasikiven linjaa kannattavat älymystön edustajat olivat huolestuneita Neuvostoliiton reaktioista. Kekkosta pidettiin Moskovassa Suomen idänpolitiikan takuumiehenä.

Yksi Victorian kabinettiin kokoontuneen keskustelupiirin jäsenistä oli 25-vuotias valtiotieteen kandidaatti ja Suomalaisuuden liiton pääsihteeri Jaakko Iloniemi. Iloniemi oli saanut kutsun ryhmään tunnettuna ylioppilaspoliitikkona.

Edellisenä vuonna Iloniemeä oli yritetty savustaa ulos Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksesta Unkarin kansannousun jälkimainingeissa. Vanhalla ylioppilastalolla käytiin kiivas keskustelu sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli kukistanut kansannousun. Keskustelussa Iloniemi asettui vastustamaan enemmistön vaatimusta mielenilmauksista Neuvostoliittoa vastaan.

Budapestissa ja muualla Unkarissa käydyissä taisteluissa oli kuollut arviolta 3000 unkarilaista ja 679 neuvostoliittolaista. Toisen maailmansodan päättymisestä oli kulunut kaksitoista ja Stalinin kuolemasta vasta kolme vuotta. Näissä oloissa Suomen nuori polvi joutui päättämään, minkä linjan se valitsee suhteessa itänaapuriin.

”Olin toinen niistä kahdesta jotka esittivät, ettei ryhdytä ollenkaan mielenosoituksiin, vaan keräämään rahaa niille, jotka ovat kärsineet kansannousun aikana”, Iloniemi sanoo.

Iloniemi astui tällä esiintymisellään Suomen ulkopolitiikan areenalle, ja siellä hän on edelleen, nyt 78-vuotiaana kolumnistina ja taustavaikuttajana. Hänen varmaääninen esiintymisensä on monille tuttua kansainvälistä politiikkaa käsittelevistä keskustelutilaisuuksista. Tässä välissä hän on tehnyt pitkän uran diplomaattina, pankinjohtajana ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan toimitusjohtajana.

Helsingin Liisankadulla asuvan Iloniemen kodin seiniä kehystävät isokokoiset maalaukset, pitkäaikaisen taideharrastuksen peruina. 1990-luvulla hän toimi luottamustehtävissä Taideyhdistyksen hallituksen puheenjohtajana. Kotiin hankituista maalauksista hänen suosikkinsa on espanjalaisen nykytaiteilijan Manolo Valdésin vahvavärinen naisfiguuri, joka on löytänyt paikan kahvipöydän takaa. ”Valdés on yksi Espanjan tämän hetken suurimpia nimiä”, Iloniemi kertoo.

Iloniemen kattama kahvitarjoilu voisi olla juhlakahvitus. Ulkopoliittinen instituutti ja Ulkopolitiikka-lehti viettävät tänä vuonna 50-vuotissyntymäpäiviä. Iloniemi oli perustamassa molempia vuonna 1961, yhdessä muiden Paasikivi-Seuran aktiivien kanssa.

Vissinlainen tehtävä

Ravintola Victorian piiristä kasvaneella Paasikivi-Seuralla oli vahvat kytkökset Kekkoseen. Oikeastaan Ulkopolitiikka-lehti syntyi Kekkosen toisen vaalikampanjan sivutuotteena vuoden 1962 presidentinvaalien alla.

”Vaalien alla julkaistiin kampanjalehteä, jossa oli paljon ulkopolitiikkaa. Minä kirjoitin siihen useamman jutun nimimerkillä, koska en halunnut astua julkisuuteen Kekkosen avoimena kannattajana.”

”Sen jälkeen todettiin, että Suomeen tarvittaisiin lehti, joka seuraa pitkäjänteisesti ulkopolitiikkaa. Mutta se oli vahvasti sidoksissa Paasikiven linjan tukemiseen. Siinä ei pyritty objektiivisuuteen, vaan otettiin selkeän ’luokkatietoinen kanta’, kuten siihen aikaan oli tapana sanoa, vaikka tässä ei ollut luokasta kysymys”, Iloniemi toteaa.

Paasikiven linjasta kulki korollaari, suora yhteys, Kekkosen tukemiseen. Ulkopolitiikka-lehden ensimmäiseksi päätoimittajaksi tuli Kekkosen lähipiiriin kuuluva Eino S. Repo, Yleisradion tuleva pääjohtaja, joka järjesteli pitkään Tamminiemen ”lastenkutsuja”, eli presidentin ja nuoren polven vaikuttajien tapaamisia.

Iloniemi toimi itsekin lyhyen aikaa lehden päätoimittajana 1960-luvulla. ”Se oli vähäpätöinen lehdykäinen, ei sen suurempia. Meillä oli vissinlainen tehtävä, mutta se ei ollut millään lailla jännittävää, koska tarkoituksena oli, ettei mikään muuttuisi”, hän naurahtaa.

Toiminnan mallia haettiin muista Pohjoismaista: Ruotsin ja Norjan ulkopoliittiset instituutit olivat tahoja, joita seurattiin. ”Eivät ne nyt aivan esikuvia olleet, koska emme yltäneet niiden tasolle. Etenkin Ruotsissa käytiin ulkopolitiikasta keskustelua.”

Paasikivi-Seuran toisena pyrkimyksenä olikin kansainvälisen politiikan tutkimuksen vahvistaminen Suomessa. Sitä tarkoitusta varten perustettiin Ulkopolitiikan tutkimuksen säätiö, joka vastasi vuoteen 2006 saakka Ulkopoliittisen instituutin toiminnasta.

Jaakko Iloniemi

Jaakko Iloniemi

  • Syntynyt Helsingissä 1932
  • 1990–2000 Elinkeino-elämän valtuuskunnan toimitusjohtaja
  • 1983–1990 Suomen Yhdys­pankin hallituksen jäsen
  • 1961–1983 Eri tehtävissä ulkoministeriössä
  • 1991–1997 Suomen edustaja Bilderberg-ryhmässä
  • 1992–1997 Suomen taideyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja
  • Ministerin arvonimi 1994
  • Koulutus: valtiotieteen kandidaatti
  • Perhe: kolme lasta
  • Puoliso Helena Iloniemi (1932–2009)

”Meillä oli 1960-luvun alussa ulkopolitiikan tutkimusta, mutta se oli vähäistä ja jälkikäteen ajateltuna aika muodollista. Siinä yritettiin etupäässä saada aikaan teorianmuodostusta kansainvälisten esikuvien mukaisesti. Etenkin amerikkalainen vaikutus oli voimakasta.”

Iloniemen tärkeisiin vaikuttajiin kuului Jan-Magnus Janssonin ohella poliittisen historian professori Lauri Puntila Helsingin yliopistossa. ”Puntila ei ollut suuri tiedemies, mutta hän oli erinomainen opettaja”, Iloniemi sanoo. Puntila oli ollut sodan aikana pääministeri Risto Rytin sihteeri. ”Hän oli ollut mukana, kun kansainvälistä politiikkaa tehtiin.”

Puntila liittyi myöhemmin sosiaalidemokraatteihin Kekkosen mielivallan rajoittamiseksi ja havitteli jopa presidentiksi. ”Minä en ajatellut, että Kekkonen harjoitti mielivaltaa”, Iloniemi toteaa.

”Ajattelin kyllä, että hän käytti valtansa hyvin tarkkaan, kaiken sen mikä oli perustuslain mukaan mahdollista. Moitin enemmän muita suomalaisia poliitikkoja kuin Kekkosta, kun muut olivat niin löperöitä, etteivät rajoittaneet hänen vallankäyttöään.”

Moitin enemmän muita suomalaisia poliitikkoja kuin Kekkosta, kun muut olivat niin löperöitä, etteivät rajoittaneet hänen vallankäyttöään.

Iloniemi liittyi itse sosiaalidemokraatteihin 1960-luvun lopulla yhtä aikaa Martti Ahtisaaren kanssa. He työskentelivät silloin molemmat ulkoministeriöön vasta perustetussa kehitysaputoimistossa, jonka päälliköksi Iloniemi nimitettiin.

”Ulkoministeriö oli siihen aikaan läpipolitisoitunut, kuten moni muukin ministeriö. Jos mieli päästä mukaan toimintaan, piti kuulua johonkin puolueeseen.” Iloniemen isä, Porin kaupungin palopäällikkö, oli sosiaalidemokraatti, joten puolueen ajatusmaailma oli tuttua jo kotoa.

Etyk-valmistelu käynnistyy

Ulkoministeriön virkaura oli auennut Iloniemelle 1960-luvun alussa pääministerin kanslian kautta. Maalaisliittolainen pääministeri Jussi Sukselainen oli kuullut pohjoismaisessa ministerikokouksessa, että siellä ”puhutaan jostain kehitysavusta” ja todennut, että ”meidänkin pitäisi tehdä jotakin sillä alalla”. ”Siihen pitää panna komitea”, Sukselainen totesi avustajalleen Helsinkiin palattuaan.

Sukselaisen poliittinen sihteeri Kalervo Siikala soitti Iloniemelle Ylioppilaskuntien liittoon ja kysyi, tiesikö tämä hyvää kandidaattia komitean sihteeriksi. ”Sanoin, että aloitetaan nyt minusta”, Iloniemi muistelee. Niin hän meni pääministerin luokse haastatteluun ja sai paikan.

”Minä moitin enemmän muita suomalaisia poliitikkoja kuin Kekkosta.”

Virkaura johdatti Iloniemen 1970-luvun alussa New Yorkiin YK:n yleiskokoukseen Suomen pysyvän edustajan sijaiseksi. Hän oli ollut tehtävässä vasta vuoden päivät, kun ulkoministeri Kalevi Sorsa soitti Helsingistä ja pyysi mukaan pieneen ryhmään, joka valmistelee Euroopan turvallisuuskokousta.

”Sorsa sanoi, että emme tiedä tuleeko sitä kokousta koskaan, mutta se pitää valmistella niin kuin se tulisi. Vastasin, että olen ollut New Yorkissa vasta vuoden, enkä ole kovinkaan valmis lähtemään mihinkään näin epämääräiseen puuhaan”, Iloniemi jatkaa.

Sorsa antoi virkamiehelleen viikon miettimisaikaa, jonka jälkeen Iloniemi kertoi haluavansa jäädä Yhdysvaltoihin. ”Vai niin”, sanoi Sorsa: ”Mutta jos nyt kuitenkin tulisit tänne.”

Niin Iloniemi lähti. ”Eikä sitä tarvinnut myöhemmin katua”, hän toteaa nyt.

Etyk-huippukokouksen valmistelut alkoivat alkusyksystä 1972. Suomen edustajien tehtävänä oli alkuvaiheessa vakuuttaa maailmalle, että kukaan ei sitoudu mihinkään osallistumalla ensimmäiselle tunnustelukierrokselle. Länsimaissa ajateltiin yleisesti, että Suomi oli kokousjärjestelyissä Neuvostoliiton asialla.

Tämä ei ollut yllättävää, sillä Neuvostoliitto oli ehdottanut vastaavan turvallisuuskokouksen järjestämistä jo vuonna 1964, ja Varsovan liitto uudelleen vuonna 1971. ”Suomi oli ottanut vasta siitä kopin, ja lähtenyt kehittämään ideaa omalla tavallaan”, Iloniemi toteaa.

Vuoden 1975 Etyk-kokousta on kuvattu joissakin historiateoksissa eräänlaisena Suomen puolueettomuuspolitiikan huippuhetkenä toisen maailmansodan jälkeen: osoituksena siitä, miten taitavasti Kekkosen Suomi hyödynsi erityisasemaansa idän ja lännen välisten jännitteiden lievittämiseen. Iloniemellä on kokouksesta hieman toinen käsitys.

”Olemme liioitelleet Etykin merkitystä ja ennen kaikkea Suomen roolia kokouksessa. Suomen rooli oli pienempi kuin mitä meillä yleisesti kuvitellaan, samoin Kekkosen rooli. Sen näkee helposti kun ryhtyy lukemaan vuoden 1975 huippu­kokoukseen osallistuneiden neuvottelijoiden muistelmia.”

”Tapahtumat noteerataan, mutta ei minään käänteentekevänä. Kerrotaan että Helsingissä pidettiin tällainen kokous, ja puhetta johti Urho Kekkonen, siinä se. Sankarikertomus, jonka olemme itsellemme sepittäneet, on turhan kultareunainen.”

Iloniemi työskenteli Etyk-kokouksessa Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana. Hän haluaa laittaa myös oman panoksensa oikeisiin mittasuhteisiin.

”Ulkoasiainministeriön historiassa väitetään yhdessä kohdassa, että minulla olisi ollut suorastaan ratkaiseva osa joihinkin vaiheisiin. Minusta se on mahtavaa liioittelua. Ei sellaista vaihetta ole ollutkaan. En kuvittele, että Suomen valtuuskunnan rooli olisi ollut ratkaiseva, mutta hyödyllinen kokouksen onnistumiselle se oli. Se riittää ihan hyvin.”

Iloniemellä on vaikeuksia keksiä myöskään nykyajasta sellaista aluetta, jossa Suomi voisi erottua kansainvälisesti edukseen muita osaavampana. Pienen miettimisen jälkeen hän nostaa esiin maamme eri tutkimuslaitosten Venäjä-osaamisen.

”Venäjää tutkitaan nykyään paljon monipuolisemmin ja meillä on edellytykset ymmärtää Venäjää paljon paremmin kuin aikaisemmin. Osittain syynä on, että Venäjä on paljon avoimempi yhteiskunta kuin ennen. Sieltä on saatavissa enemmän tietoa.”

Hajoaako Venäjä?

Dmitri Medvedevin parin vuoden takainen ehdotus ”Helsinki kakkosesta”, uudesta Euroopan turvallisuusjärjestelystä, sai nihkeän vastaanoton länsimaissa. Iloniemen mielestä on ilmeistä, miksi näin kävi. Venäläisten ensimmäisestä selostuksesta­ kävi selväksi, että kaik­kien tulisi pidättäytyä sellaisista toimista, jotka olisivat tulkittavissa vihamielisiksi sopimuksen toista osapuolta kohtaan.

”Siitä saattoi lukea, että Natoa ei saisi laajentaa, sitähän se tietysti tarkoittaa. Silloin huomasi heti, että aloite oli non-starter eikä johda mihinkään.”

”Jäljelle jäi kysymys, mikä ehdotuksen tarkoitus oli, kun venäläiset varmasti tiesivät tämän. On kaksi eri mahdollisuutta: joko se oli kotimaiseen kulutukseen tai neuvoteltavissa – tietysti se voi myös olla molempia yhtä aikaa. Tällä hetkellä näyttää, että se on neuvoteltavissa, mutta halukkaita osapuolia ei ole ilmaantunut.”

Iloniemi on seurannut Venäjän kehitystä vuosikymmenet eri tehtävissä. Viime vuoden alkupuolelle saakka hänen perustamansa konsultointiyritys Unifin tuotti maaraportteja ja analyysejä suomalaisten liikeyritysten käyttöön Venäjästä ja muista maista.

Venäjän lähivuosien näkymiä hän pitää huolestuttavina. Perusongelmana on Venäjän jakautuminen 89 alueeseen, joiden väliset taloudelliset ja etniset eroa­vaisuudet ovat suuret.

Iloniemi näkee mahdollisena kaksi erilaista kehityskulkua. Ensimmäisessä keskusvalta vahvistaa otettaan hallinnollisista alueista, eli Pietarin kaupungin, Tšetšenian tasavallan ja Irkutskin alueen kaltaisista ”subjekteista”, ja rajoittaa niiden oikeuksia edelleen. Sillä tiellä on jo edettykin aika pitkälle.

”Jos Venäjän keskushallinto ei kehity kohti oikeusvaltiota ja demokraattista järjestelmää, silloin tämä on aika huolestuttava kehityssuunta. Näemme eräänlaisen pehmennetyn version Neuvostoliitosta syntyvän uudelleen.”

Toisessa mallissa Venäjä siirtyy vastakkaiseen suuntaan ja muodostaa itsenäisten alueiden liiton eli konfederaation. Ongelmana on silloin resurssien epätasainen jakautuminen. ”89 alueesta vain puolisen tusinaa tuottaa varoja yhteiseen budjettiin, ja muut ovat etupäässä saajapuolella. Jos mentäisiin niin pitkälle, että kaikki 89 itsenäistyisivät ja siitä muodostettaisiin löyhä liitto, olisimme luultavasti jatkuvien taisteluiden tiellä.”

Iloniemi muistuttaa, että Venäjän nykyisistä 140 miljoonasta asukkaasta reilut 20 miljoonaa ei ole etnisiä venäläisiä. ”Venäjällä on huomattavia vähemmistöongelmia, jotka tuovat tullessaan kulttuuriongelmia. Välitkään eivät ole järin hyvät eri ryhmien välillä. Koheesiota edistävät tekijät ovat vähissä.”

Euroopan valtioiden liitto

Vielä viime kesänä Iloniemi puolusti Suomen Kuvalehden kolumnissaan nopeita pelastustoimia Euroopan velkakriisiin. Tilanne on muuttunut sen jälkeen melkoisesti. Unionin suurten maiden on entistä vaikeampi löytää yhteistä linjaa talouskriisin ratkaisuun.

”Tämä kiertyy paljossa siihen, että Saksa näkee roolinsa toisin kuin aikaisemmin. Siihen on ymmärrettäviä syitä. Valtaa Saksassa nykyisin käyttävä polvi ei ole enää niin huolissaan isoisiensä synneistä kuin aiemmat. Se voi puolustaa pystypäin maansa intressejä, ja tekee sen vähitellen.”

Valtaa Saksassa nykyisin käyttävä polvi ei ole enää niin huolissaan isoisiensä synneistä kuin aiemmat. Se voi puolustaa pystypäin maansa intressejä, ja tekee sen vähitellen.

Odotettavissa on, että Saksa ottaa taloudellisen painonsa vuoksi johtoaseman unionissa, etenkin talouden alueella. ”Se ei välttämättä tarkoita poliittista hegemoniaa, mutta se tarkoittaa taloudellista kehitystä kohti hegemoniallisempaa asetelmaa. Nähdäkseni sen ei pitäisi olla ylivoimaista, koska periaatteessa muutkin ovat tasapainotetun budjetin kannalla ja vastustavat yli varojensa elämistä.”

Odottaako tämän kehityksen päätepisteessä siirtyminen Euroopan liittovaltioon?

”Jos sillä tarkoitetaan Yhdysvaltojen, Kanadan tai Australian mallin mukaista liittovaltiota, vastaukseni on ei. Euroopassa on niin monenlaisia historiallisen kehityksen tuloksena syntyneitä arvojärjestelmiä, että kovin tiiviiseen liittoval­tioon täällä ei voida mennä.”

”Esimerkiksi brittiläinen näkemys korostaa paljon suuremmassa määrin yksilönvastuuta kuin pohjoismainen näkemys. Ei tällaista poliittisen kulttuurin muutosta tehdä noin vain.”

Sen sijaan Iloniemi pitää hyvinkin mahdollisena, että syntyy nykyistä tiiviimpi Euroopan konfederaatio. Tällainen unioni keräisi kansalaisiltaan verovaroja yhteiseen budjettiin. Lisäksi konfederaation osavaltioilla, kuten Suomella, olisi oma budjetti vaikkapa sivistystoimea varten. ”Saksassa asian laita on juuri näin, osavaltioilla on pitkälle menevää autonomiaa monissa asioissa.”

”Konfederaatio voisi jättää runsaasti tilaa kansallisten erityispiirteiden huomioimiseen. Voi olla, että kun mennään tarpeeksi monta vuosikymmentä eteenpäin, nämä kansalliset erityispiirteet liudentuvat, jolloin se luo edellytyksiä vielä tiiviimmälle unionille. Mutta 20–30 vuoden aikajänteellä konfederaatio on todennäköisesti lähempänä lopputulosta kuin tiivis liittovaltio.”

Jaakko Iloniemi muistelee ulkopolitiikan tärkeitä käännekohtia.

1958 Yöpakkaset

”Yöpakkaset ja vuoden 1961 nootti­kriisi vaikuttivat koko sen ystäväpii­rin ajatteluun, jossa silloin liikuin. Tilannetta mietittiin Paasikivi-seurassa, jota olin mukana perusta­massa vuonna 1958.”

1961 Kuuban ohjuskriisi

”Kriisi sai hyvin valppaiksi ja huo­lestuneiksi kaikki ne ihmiset, jotka ajattelivat ulkopolitiikkaa muuten­kin kuin viran puolesta.”

1963 Kennedyn murha

”Satuin olemaan New Yorkissa YK:n yleiskokouksessa ja katselin ame­rikkalaisten reaktioita paikan päällä. Tilanteesta on jäänyt mieleen eräänlainen neuvottomuus, joka vallitsi vähän aikaa.”

”Varapresidentti Lyndon B. Johnsoniin ei suhtauduttu kovin suurella arvostuksella silloin. Ken­nedylla oli ollut sädekehä päänsä päällä jo ennen kuolemaansa.”

1968 Prahan miehitys

”Miehitystä seuraavana päivänä oli vastaanotto Romanian lähetystös­sä. Romania ei osallistunut miehi­tyspuuhaan, ja oli eräänlainen hiljai­nen vastalause mennä Romanian lähetystöön.”

”Ovensuussa näin silloisen SKDL:n taloudenhoitajan. Hän ker­toi sanoneensa vastaanotolla DDR:n sotilasasiamiehelle ja tämän avustajille: ’Kyllä se on hyvä, että olette tässä mukana, teillä kun on kokemusta Prahan miehityksestä’.”

”Tämä osoittaa, minkälaisia tunnelmat olivat. Ihmiset menetti­vät kokonaan normaalit käyttäyty­mismallinsa vähäksi aikaa.”

1975 Etyk-huippukokous

Ulkoministeriön virkamiehet saivat ponnistella, jotta suomalaiset polii­tikot eivät olisi ryhtyneet sooloile­maan kesken huippukokouksen valmistelun. ”Monella oli kiusaus sanoa asiasta jotakin omintakeista, ja tässä piti pitää kieli niin keskellä suuta kuin mahdollista. Se oli mo­nelle poliitikolle ylivoimaista.”

1977 Suurlähettilääksi Washingtoniin

Suurlähettiläskauden tärkeimpiä tapahtumia oli Yhdysvaltain Tehe­ranin-lähetystön miehitys. ” Se oli ensisijainen syy siihen, ettei Jimmy Carter tullut uudelleenvalituksi.”

1985 Mihail Gorbatšov

”Maaliskuussa Andrei Gromyko esitteli Mihail Gorbatšovin: hänellä on suloinen hymy, mutta teräksiset hampaat. Gromyko taisi erehtyä hampaiden lajissa.”

1990 Kohti EU-jäsenyyttä

”Itävallan ratkaisu oli silloin ilmassa, ja heti syksyllä Ruotsi ilmoitti bud­jettineuvotteluiden yhteydessä aloittavansa neuvottelut. Se herätti lopulta keskustelun myös Suomes­sa. Silloin myös Norja oli menossa mukaan, ja me olimme jäämässä rannalle sekä ryhmässä puolueetto­mat että ryhmässä Pohjoismaat.”

”Elinkeinoelämän valtuuskun­nassa Evassa teimme hyvin paljon työtä, voisi sanoa propagandatyötä jäsenyyden puolesta.”

1991 Neuvostoliitto hajosi

”Se oli suorastaan uskomaton taitekohta. Minulta kysyttiin Yleis­radion haastattelussa, näinkö en­nalta sen, että Neuvostoliitto hajo­aisi. Minä vastasin, että minulla oli aivan liian perusteelliset tiedot uskaltaakseni kuvitella mitään niin järjetöntä.”

”On hyvä muistaa, että kun Berliinin muurista oli jo päästy läpi, seuraavan vuoden tammikuussa Helmut Kohl ilmoitti, että tämä johtaa Saksan yhdistymiseen, ken­ties jo kymmenessä vuodessa. Kymmenen kuukauden päästä Saksa oli yhdistynyt. Että se johtaisi myös Neuvostoliiton hajoamiseen, ei sellaisia spekulaatioita ollut mo­nellakaan.”

1990-luvun alun lama

”Suomen tulevaisuus näytti huo­nolta. Evassa pohdimme, miten elinkeinorakenteen tulisi uudistua, kun se ei voi enää nojata suhteelli­sen edulliseen neuvostokauppaan. Juuri tähän saumaan tuli Nokian ja elektroniikkateollisuuden alkava nousu, joka vahvisti tulevaisuuden­uskoa.

Iloniemi uskoo, että EU seilaa tämänhetkisen kriisin läpi niin, että mikään jäsenmaa ei putoa pois kyydistä. ”Minusta on vaikea kuvitella Euroopan unionia ilman Ranskaa, ja Ranskan intressit ovat tavattoman suuret Etelä-Euroopassa.”

”Olemme jo aiemmin nähneet vuoroin edistymistä kohti tiiviimpää unionia, vuoroin pientä löyhentymistä. Nyt me näemme löyhentymisen vaiheen, kun eräät jäsenistä pysyvät mukana vain tekohengityksellä.”