Vuoden ensimmäisessä Foreign Affairs -lehdessä julkaistussaartikkelissa ekonomisti Andrei Shleifer ja politiikan tutkija Daniel Treisman kirjoittavat, ettei Venäjän ulkopolitiikan ymmärtämiseksi kaivata psykologisointia. Venäjän reaktioita ei voida heidän mielestään selittää viittaamalla lapsellisiin purkauksiin, loukattuun ylpeyteen tai johonkin vielä epämääräisempään ”kylmänsodan mentaliteettiin”.
Tutkijat väittävät, että Venäjän ulkopolitiikkaa ohjaa kolmetavoitetta: talouskasvun edistäminen, Venäjän aseman vahvistaminen maan lähialueilla sekä terrorismin vastainen taistelu Venäjällä.
Kirjoittajien mukaan Venäjä ei tarvitse eikä halua Yhdysvaltojen apua omien etujensa ajamiseen. He arvioivat, että Venäjä tukee vastaavasti jatkossakin laimeasti Afganistanin rauhoittamisen tai Iranin ydinaseohjelman torjumisen kaltaisia Yhdysvaltain ulkopolitiikan ykköstavoitteita. Niinpä yhteisten intressien varaan rakennettu yhteistyö jää parhaimmillaankin rajalliseksi.
Shleiferin ja Treismanin mielestä tämä yhteisten intressien rajoittuneisuus pitäisi hyväksyä suhteiden lähtökohdaksi eikä elätellä toiveita suhteiden radikaalista muutoksesta.
Tutkijoiden mielestä Yhdysvaltojen ei pitäisi myöskään ylläpitää harhaluuloja maan kyvystä vaikuttaa Venäjän sisäpoliittiseen tilanteeseen. Sen sijaan he toistavat jo tuttua mantraa, että Venäjän integroituminen Eurooppaan ei ole poliittisten uudistusten tae mutta kuitenkin paras tapa edistää uudistuksia.
Tutkijoiden perusväittämän mukaan Venäjä on siis vaikea kumppani, koska sen edut eivät kohtaa Yhdysvaltojen etujen kanssa, eikä siksi, että Venäjän johto toimisi jotenkin erityisen impulsiivisesti tai olisi jonkun tietyn mentaliteetin vangitsema.
Heidän pyrkimyksenään lienee kirkastaa keskustelua Venäjästä ja asettaa sitä laajempaan viitekehykseen, jossa maailmantalouden dynamiikka on erityisen tärkeä. Siinä tarkastelussa Venäjällä on merkitystä lähinnä energian viejänä. Shleifer ja Treisman ovat esittäneet jo aiemmissa kirjoituksissaan tämänsuuntaisia näkemyksiä. He pudottavat Venäjän niin sanottujen tavallisten valtioiden joukkoon – yhdeksi pelaajaksi muiden joukossa.
Kotimaisen Venäjä-keskustelumme kannalta artikkeli nostaa esiin kiinnostavan kysymyksen, miten erilaiset lähtökohdat ja ennakkoasetelmat ohjaavat tulkintaa Venäjän politiikasta.
Suomessa tosin keskustelua käydään aivan toisin päin. Sen sijaan, että ongelmana nähtäisiin erilaisten psykologisten tekijöiden projisointi Venäjän politiikkaan, keskustelua käydään siitä, onko kotimainen puhe Venäjästä riittävän ”rehellistä”. Arto Luukkanen kirjoittaa näin uusimmassa pamfletissaan Suomi Venäjän taskussa (WSOY 2010) ja arvioi, että meidän keskustelumme Venäjästä on aivan liikaa erilaisten ennakkoluulojen ja pelkotilojen värittämää.
Jos päämääränä on ymmärtää, miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, tai mihin Venäjä ehkä toiminnallaan pyrkii, mielestäni olennaisinta on sittenkin ”lukea” tarkasti, mitä venäläiset itse asiasta sanovat.
Voi olla, että joissakin tapauksissa kansallisen edun tavoittelu näkyy selkeänä niin toiminnassa kuin puheissa. Toisissa tapauksissa on tarpeen miettiä myös, miten erilaiset historialliset kokemukset muokkaavat käsitystä kansallisista intresseistä. Tai miten Venäjälle tyypilliset tavat tehdä politiikkaa näkyvät maan ulkopolitiikassa.
Parhaimmillaan tämä pohdinta vahvistaa sellaista Venäjän ymmärtämisen taitoa, jossa yhdistyvät analyyttinen päättely ja politiikan teon kulttuurisidonnaisuuksien ymmärtäminen. Viittaus Venäjän ymmärtämisen taitoon sisältää myös ajatuksen näiden taitojen käytöstä, jopa käyttökelpoisuudesta. Harvoin tässä onnistutaan täydellisesti. Pikemminkin taitaa olla niin, että Venäjän ymmärtämisen taitomme paranevat käytettäessä.
