Skip to main content

Katri Pynnöniemi: Venäjän ymmärtämisen taidosta

Vuoden ensimmäisessä Foreign Affairs -lehdessä jul­kaistussaartikkelissa ekonomisti Andrei Shleifer ja politiikan tutkija Daniel Treisman kirjoittavat, ettei Venäjän ulkopolitiikan ymmärtämiseksi kaivata psy­kologisointia. Venäjän reaktioita ei voida heidän mielestään selittää viittaamalla lapsellisiin purkauksiin, loukattuun yl­peyteen tai johonkin vielä epämääräisempään ”kylmänsodan mentaliteettiin”.

Tutkijat väittävät, että Venäjän ulkopolitiikkaa ohjaa kolmetavoitetta: talouskasvun edistäminen, Venäjän aseman vahvis­taminen maan lähialueilla sekä terrorismin vastainen taistelu Venäjällä.

Kirjoittajien mukaan Venäjä ei tarvitse eikä halua Yhdysval­tojen apua omien etujensa ajamiseen. He arvioivat, että Venäjä tukee vastaavasti jatkossakin laimeasti Afganistanin rauhoitta­misen tai Iranin ydinaseohjelman torjumisen kaltaisia Yhdysval­tain ulkopolitiikan ykköstavoitteita. Niinpä yhteisten intressien varaan rakennettu yhteistyö jää parhaimmillaankin rajalliseksi.

Shleiferin ja Treismanin mielestä tämä yhteisten intressien rajoittuneisuus pitäisi hyväksyä suhteiden lähtökohdaksi eikä elätellä toiveita suhteiden radikaalista muutoksesta.

Tutkijoiden mielestä Yhdysvaltojen ei pitäisi myöskään yllä­pitää harhaluuloja maan kyvystä vaikuttaa Venäjän sisäpoliit­tiseen tilanteeseen. Sen sijaan he toistavat jo tuttua mantraa, että Venäjän integroituminen Eurooppaan ei ole poliittisten uudistusten tae mutta kuitenkin paras tapa edistää uudistuksia.

Tutkijoiden perusväittämän mukaan Venäjä on siis vai­kea kumppani, koska sen edut eivät kohtaa Yhdysvaltojen etujen kanssa, eikä siksi, että Venäjän johto toimisi jotenkin erityisen impulsiivisesti tai olisi jonkun tietyn mentaliteetin vangitsema.

Heidän pyrkimyksenään lienee kirkastaa keskustelua Venä­jästä ja asettaa sitä laajempaan viitekehykseen, jossa maailman­talouden dynamiikka on erityisen tärkeä. Siinä tarkastelussa Venäjällä on merkitystä lähinnä energian viejänä. Shleifer ja Treisman ovat esittäneet jo aiemmissa kirjoituksissaan tämän­suuntaisia näkemyksiä. He pudottavat Venäjän niin sanottujen tavallisten valtioiden joukkoon – yhdeksi pelaajaksi muiden joukossa.

Kotimaisen Venäjä-keskustelumme kannalta artikkeli nostaa esiin kiinnostavan kysymyksen, miten erilaiset lähtökohdat ja ennakkoasetelmat ohjaavat tulkintaa Venäjän politiikasta.

Suomessa tosin keskustelua käydään aivan toisin päin. Sen sijaan, että ongelmana nähtäisiin erilaisten psykologisten teki­jöiden projisointi Venäjän politiikkaan, keskustelua käydään siitä, onko kotimainen puhe Venäjästä riittävän ”rehellistä”. Arto Luukkanen kirjoittaa näin uusimmassa pamfletissaan Suomi Venäjän taskussa (WSOY 2010) ja arvioi, että meidän keskustelumme Venäjästä on aivan liikaa erilaisten ennakko­luulojen ja pelkotilojen värittämää.

Jos päämääränä on ymmärtää, miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, tai mihin Venäjä ehkä toiminnallaan pyrkii, mielestäni olennaisinta on sittenkin ”lukea” tarkasti, mitä venäläiset itse asiasta sanovat.

Voi olla, että joissakin tapauksissa kansallisen edun tavoit­telu näkyy selkeänä niin toiminnassa kuin puheissa. Toisissa tapauksissa on tarpeen miettiä myös, miten erilaiset historialli­set kokemukset muokkaavat käsitystä kansallisista intresseistä. Tai miten Venäjälle tyypilliset tavat tehdä politiikkaa näkyvät maan ulkopolitiikassa.

Parhaimmillaan tämä pohdinta vahvistaa sellaista Venäjän ymmärtämisen taitoa, jossa yhdistyvät analyyttinen päättely ja politiikan teon kulttuurisidonnaisuuksien ymmärtäminen. Viittaus Venäjän ymmärtämisen taitoon sisältää myös ajatuk­sen näiden taitojen käytöstä, jopa käyttökelpoisuudesta. Harvoin täs­sä onnistutaan täydellisesti. Pikem­minkin taitaa olla niin, että Venäjän ymmärtämisen taitomme paranevat käytettäessä.

 

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin tutkija