Ihmisoikeuksien puolustamisesta asein

Amnesty Internationalin Suo­men osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson ko­kee ongelmana sen, että pe­rinteinen rauhanturvaaminen on muut­tunut sotilaalliseksi kriisinhallinnaksi (Ulkopolitiikka 4/2011). Ihmisoikeusjärjestön johtajalta ajatus on erikoinen, sillä ihmisoikeuksien suojelu voi edellyt­tää puuttumista valtioiden sisäisiin asioi­hin tarvittaessa jopa sotilaallisin keinoin.

Toisen maailmansodan jälkeen on luotu varsin kattava kansainvälinen ih­misoikeuksia ja valtioiden välisiä suhtei­ta koskeva sopimusjärjestelmä. Samalla on pyritty heikentämään voimapolitiikan vaikutusta ja vahvistamaan yhteisiä oi­keusperiaatteita. Keskinäisriippuvuus pakottaa määrittelemään valtion suve­reniteetin uudelleen. YK:n entinen pää­sihteeri Kofi Annan on todennut, että YK:n peruskirjan tavoitteena on suojella yksilöiden oikeuksia eikä niitä, jotka rik­kovat näitä oikeuksia.

YK:n perustajat halusivat tehdä YK:sta ”maailmanpoliisin”, missä ei kui­tenkaan onnistuttu. Tavoite on edelleen kannatettava.

Yhteisymmärrystä ei kuitenkaan ole saavutettu siitä, milloin jossain maassa tapahtuvat räikeät ihmisoikeuslouk­kaukset velvoittaisivat kansainvälistä yhteisöä estämään nämä loukkaukset sotilaallisen väliintulon keinoilla. Toi­saalta kansainvälisellä yhteisöllä on vel­vollisuus toimia sotilaallisen intervention keinoin, mikäli jokin valtio ei kykene suojelemaan kansalaisiaan. Tässä mieles­sä Johanssonin sotilaallista kriisinhallin­taa kohtaan tuntema karsastus vaikuttaa oudolta.

Johanssonin haastattelusta voi myös saada käsityksen, että Suomi olisi vasta aivan viime aikoina herännyt puolusta­maan ihmisoikeuksia. Näkemys ei ole perusteltu.

Ulkoministeri Rudolf Holsti esitti 19.6.1919 toivomuksen, että valtioiden keskinäisten kysymysten ratkaiseminen ei enää riippuisi voimasuhteista vaan yleisten oikeusperiaatteiden soveltami­sesta. Samalla kannalla olivat niin presi­dentti J. K. Paasikivi etenkin päiväkirjo­jensa perusteella kuin presidentti Risto Ryti keskeisissä puheissaan.

Kylmän sodan vuosikymmeninä Suomi joutui vaikenemaan ilmiselvistä ihmisoikeusloukkauksista ollakseen är­syttämättä Neuvostoliittoa. Itäblokin maiden ihmisoikeuskriisi sivuutettiin, ja syylliset löytyivät avoimista markkina­talouksista.

Tämä ei merkitse, että maamme ansiot ihmisoikeuspolitiikassa noina vuosina olisivat mitättömät. Suomi edesauttoi monia neuvotteluprosesseja, joilla edistettiin ihmisoikeussopimuksia ja turvallisuutta lisääviä sopimusjärjeste­lyjä. Tunnetuin esimerkki on Helsingissä vuonna 1975 järjestetty Euroopan tur­vallisuus- ja yhteistyökonferenssi (Etyk), joka oli Suomelle myös keino vastustaa Neuvostoliiton valtapolitiikkaa.

Suomen edistämä monenkeskisen sopimusdiplomatianverkosto kompen­soi osittain Suomen matalaa profiilia ihmisoikeuksiin liittyvissä kannan­otoissa. Kun kirjailija Václav Havel tuomittiin lokakuussa 1979 ”tasaval­lan järkyttämisestä” viiden vuoden kuritushuonerangaistukseen, kaikkien muiden länsimaiden paitsi Suomen ja Tanskan Prahan-lähettiläät joutuivat Tšekkoslovakian ulkoministeriön pu­hutteluun kannanottojensa vuoksi. Suo­mi vaikeni Havelin tuomiosta, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut, että Suomi olisi pitänyt tuomiota oikeutettuna.

Ovatko kylmän sodan vuodet ja suo­mettumisen varjo jättäneet Suomen ulko­politiikkaan jonkinlaisen trauman? Sitä olisi syytä selvittää tutkimuksen keinoin.

Vuoden 1997 artikkelissaan Jo­hansson kritisoi myös Martti Ahtisaar­ta siitä, että tämän prioriteetti oli ”Oy Suomi Ab:n markkinoiminen eri puolilla maailmaa”. Tuo markkinointityö voi­daan nähdä myös osana ihmisoikeuspolitiikkaa. Ahtisaari sai Kiinan presi­dentin lupaamaan, että maa liittyy YK:n poliittisten oikeuksien sopimukseen. Hyväpresidentti edistää sekä vientiä että ihmisoikeuksia.

Kansalaisjärjestöjen ja ei-valtiollisten toimijoiden merkitys kansainvälisessä yhteisössä on kasvamassa. Pohjoisen Af­rikan demokratialiikehdintä syntyi länsimaista riippumatta. Sama pätee uusiin sosiaalisiin liikkeisiin: ne syntyvät valtapuolueista riippumatta. YK tekee uusia aloitteita alkaneen muutoksen hyödyntä­misessä. Tässä Amnesty Internationalilla on tunnustettu paikkansa.

Kirjoittaja on Suomen suurlähettiläs Sveitsissä.