Ilari Aula: Teot sanojen jälkeen

Poliittinen muisti on lyhyt. Finanssikriisin alussa länsi­maiden johtajat tekivät useita rahoitusmarkkinoiden sääntelyä tiukentavia aloitteita. Viime aikoina uudis­tusten toteuttaminen on takellellut.

Kesällä 2010 Yhdysvalloissa runnottiin läpi Dodd-Frank-sääntely hillitsemään pankkien riskialtteinta kaupankäyntiä. Presidentti Obama ylisti sääntelyä suurimmaksi rahoitusmark­kinoiden uudistukseksi sitten 1930-luvun suuren laman.

Samoihin aikoihin Euroopassa neuvoteltiin monenkeski­sestä Basel III -uudistuksesta, jolla haluttiin ehkäistä suurten pankkien yhteiskunnalle kalliit konkurssit. Korkean tason so­pimuksella tiukennettiin muun muassa pankkien vakavaraisuu­delle asetettuja vaatimuksia.

Kriisitunnelman vallitessa uudistuksia nuijittiin läpi pika­vauhtia. Nyt vauhti on hidastunut.

Dodd-Frank-sääntelyn pankkien sijoituksia rajoittavaa osaa eli Volckerin sääntöä kirjoitettiin lähes kolme vuotta. Vaikka satojen sivujen pituinen järkäle on viimein valmis, pankit yrit­tävät vesittää säännön toimeenpanon oikeusteitse. Volckerin säännön on tarkoitus astua voimaan huhtikuun ensimmäinen päivä 2014. Vitkuttelu ja poikkeuslupien vaatiminen jatkunee tosin vielä aprillipäivän jälkeenkin.

Myös Basel III -juna hidastuu. Tammikuussa 2013 pankit onnistuivat saamaan viisi vuotta lisäaikaa maksuvalmiutensa nostamiseksi. Samalla pankkien pääoman muotoon liittyviä vaatimuksia höllennettiin. Pahan päivän varannoiksi kelpaa­vat jälleen korkean riskitason asuntoluottojen johdannaiset – sellaiset, joilla käytyä keinottelua pidetään keskeisenä syynä finanssikriisin puhkeamiseen.

Taustalla on onnistunut lobbaus. Esimerkiksi suuryritys JPMor­gan Chasen toimitusjohtaja Jamie Dimon on vaatinut Yhdysval­toja irtisanoutumaan ”räikeän antiamerikkalaisesta” Basel III -uudistuksesta, joka vaikuttaa myös amerikkalaispankkeihin. Pankit ovat luonnosteluvaiheesta asti vaikuttaneet sääntelyyn aikaa ja vaivaa säästämättä. Nyt työ palkitaan.

Talous kasvaa edelleen hitaammin kuin uudistuksia käyn­nistettäessä oletettiin. Näissä oloissa pankkien lobbareiden varoituksia kuunnellaan herkemmin. Kriisissä velkaantuneet valtiot välttävät liean kiristämistä pankkien ympärillä, koska pelkäävät sääntelyn johtavan rahoitusmarkkinoiden hidastu­miseen. Takkuilevan talouskasvun aikana moni maa tarvitsee pankkien välittämää lainaa – kenties vakauden kustannuksella.

Toisaalta sääntelyä hidastaa maailmantalouden monimut­kaisuus. Sääntelijätkään eivät ole varmoja, miten rahoitusmark­kinat korjataan. Useimpien taloustieteilijöiden mukaan vakaus edellyttää pankeilta enemmän omaa pääomaa lainoilla kikkai­lun sijaan. Aiemmat finanssikriisit ovat kuitenkin opettaneet, että huomion keskittyessä yhteen asiaan seuraava kriisi voi puhjeta aivan muusta syystä.

Takeltelu sääntelyn toimeenpanossa vihjaa poliittisen tahdon haihtumisesta. Hitaan kasvun aikana on helppo unohtaa, että reunaehtojen puuttuessa rahoitusmarkkinoilla otetut riskit siir­tyivät viime kerralla muun yhteiskunnan maksettaviksi.

Pankit palailevat nyt vanhoihin tapoihinsa. Tammikuussa The Economist uutisoi, että arvopaperistetuilla luotoilla käyty kauppa lisääntyy jälleen. Näiden rahoitusvälineiden valuviat johtivat osaltaan finanssikriisin syntyyn. Erityisesti Euroopas­sa rahantarve markkinoilla on suuri, joten sääntelijät antavat kaupankäynnille hiljaisen hyväksynnän.

Sääntelyn toimeenpano on työlästä ja epäkiitollista työtä, joka kaikessa teknisyydessään jää helpommin uutispimentoon kuin palopuheet, joilla uudistukset käynnistettiin. Myös teoilla sano­jen jälkeen tulisi silti olla paikkansa lehtien otsikoissa. Julkista painetta tarvitaan, jotta juhlitut uudistukset viedään kunnialla loppuun.

Kirjoittaja on kansainväliseen talouspolitiikkaan erikoistunut toimittaja.