Kansainvälinen sananvapausjärjestö Reporters sans frontières (RSF) nosti tam­mikuussa internetissä etusivulleen bannerin, joka julisti: »Sananvapaudella ei ole us­kontoa. Me olemme Charlie.»

Suomen Toimittajat ilman rajoja -järjestön puheenjoh­tajan Christian Sundgrenin mukaan sananvapaus on kui­tenkin sidoksissa kulttuuriin. Jotta kaikista uskonnoista voidaan puhua yhtä kriittisesti, uskonnoilla on oltava yhtäläi­nen asema yhteiskunnassa.

Mitä voimme oppia Pa­riisin ja Kööpenhaminan terrori-iskujen jälkeisestä sananvapauden rajoja kos­kevasta keskustelusta?

Suomessa ei vielä ole ranskalaistyyppistä satiirin perinnettä, jossa kaikki arvot voivat olla kritiikin kohteena. Suomi voisi kehittyä tässä, ja jotta niin voisi käydä, valtion ei pitäisi suojata eikä suosia mitään uskontoa enempää kuin toista. Kansankirkkojen asema pitäisi purkaa.

Toisaalta: vaikka Rans­kassa uskotaan vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon ja kirkko on erotettu valtiosta, eri ryhmät suhtautuvat sananvapauteen eri tavoin. Suuri osa Ranskan kuudesta miljoo­nasta muslimista on kärsinyt maan talousahdingosta enem­män kuin valtaväestö, moni on jäänyt työttömäksi ja on vaarassa syrjäytyä. Jos osa hy­vinvoivaa yhteiskuntaa käyttää sananvapauttaan pilkatak­seen heidän arvojaan, etenkin nuoret voivat radikalisoitua.

Miten sananvapaus voi globaalisti?

Ihmisten enemmistöllä ei ole sananvapautta. Viime vuonna RSF:n lehdistönvapausindeksi heikentyi kaikkialla paitsi Aasiassa, missä se pysyi edellisvuoden tasolla.

Viiden viime vuoden aikana maailmassa on tapettu 730 toimittajaa, viime vuonna lähes sata. Lisäksi toimittajia kidnapattiin ja vangittiin vii­me vuonna enemmän kuin edellisvuonna. Toimittajat eivät voi työskennellä turval­lisesti etenkään Syyriassa ja Irakissa, Libyassa, Pakistanissa, Kolumbiassa sekä Ukrainassa Donetskin ja Luhanskin alueilla.

Siinä missä press-liiviin pukeutuneet toimittajat saattoivat ennen luottaa jon­kinlaiseen turvaan, he ovat nyt etenkin terroristijärjestö Isisin valtaamilla alueilla ensimmäi­siä maalitauluja. Uusi trendi on, että toimittajia käyte­tään terroristien propagan­dassa: joko heidät tapetaan kameroiden edessä tai heidät laitetaan raportoimaan muista tapetuista, niin kuin Isisin sieppaama japanilaistoimittaja tammikuussa.

Miten suhtaudut ehdotukseen siitä, että EU perustaisi vastapropagandatoimiston Venäjän levittämän väärän tiedon vuoksi?

Propagandaa ei voiteta propagandalla. Euroopan maiden julkisen palvelun televisio- ja radioyhtiöiden pitäisi sen sijaan alkaa tuottaa paljon nykyistä enemmän venäjänkielisiä ohjelmia, ja uutisia sekä dokumentteja voitaisiin tekstittää venäjäksi. Materiaalia pitäisi levittää internetissä, jotta venäläiset niin Suomen raja-alueilla kuin Venäjälläkin voisivat päästä siihen käsiksi.

Suomi on RSF:n sananvapauslistan kärjessä. Onko sananvapaustilanteemme täydellinen?

Ei. Suomi on niin pieni maa, että tunnemme melkein kaikki toisemme. Siksi etenkään pienissä paikallislehdissä ei voida kirjoittaa avoimesti esimerkiksi poliitikkojen taloudellisista kytköksistä.

Myös kansallisella tasolla julkinen keskustelukulttuurimme on kehittymätön. Esimerkiksi viimeisimmästä ydinvoimapäätöksestä ei käyty syvällistä julkista keskustelua. Tätä ihmeteltiin muun muassa Ranskassa, vaikka siellä sananvapauden tila on heikompi kuin Suomessa.

Kolmanneksi media-omistus keskittyy; esimerkiksi Suomen ruotsinkielisestä uutisoinnista suurin osa on nyt Hufvudstadsbladetia jul­kaisevan KSF Media Groupin käsissä. Tämä johtaa yksiäänisyyteen, mikä kaventaa sananvapautta.

Kirjoittaja

Teija Tiilikainen

Vain yhden vuoden aikana Euroopan turvallisuuspolitiikka on kokenut täyskäännöksen. Valtioiden välinen sota, jonka useim­mat Euroopan maat olivat jo sulkeneet pois uhkakuvistaan, on palannut eurooppalaiseen arkeen. Ukrainan sisäisistä tapahtu­mista liikkeelle lähtenyt konflikti on eskaloitunut pahimpien skenaarioiden mukaisesti. Venäjän ja lännen väliin revennyt kuilu mer­kitsee lähestulkoon kaiken normaalin poliittisen yhteistyön jäätymistä.

Münchenin helmikuisessa turvallisuuskonferenssissa pidetyt puheen­vuorot veivät ajatukset vuosikymmenten taakse jakautuneeseen Euroop­paan. Yhdysvaltain ja EU-maiden sekä toisaalta Venäjän puheenvuorois­sa ei juuri ollut yhteistä agendaa. Osapuolet syyttivät toisiaan Ukrainan kriisin kärjistymisestä ja kansainvälispoliittisen tilanteen kriisiytymises­tä. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov katsoi, että lännen turvallisuuspolitiikka on asettunut kylmän sodan jälkeen kaikessa olennaisessa Ve­näjää vastaan.

Venäjän toiminta on aktivoinut Naton keskittymään perinteiseen ydin­tehtäväänsä eli jäsenmaiden kollektiiviseen puolustukseen. Liittokunta on palannut juurilleen. Münchenissä niin suurten kuin pientenkin Nato-maiden johtajat alleviivasivat, että Naton sopimuksen viides artikla, jonka mukaan hyökkäys yhtä jäsenmaata vastaan tulkitaan hyökkäykseksi kaik­kia vastaan, on pitävä. Ainoan särön Euroopan ja Yhdysvaltain johtajien näkemyksiin on luonut kysymys Ukrainalle tarjottavasta aseavusta.

EU:n puhevaltaa kokouksessa edustivat näkyvimmin Saksan liittokans­leri Angela Merkel ja unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini. Kumpikin vakuutti, ettei Euroopan unionia ole rakennettu ketään vastaan. Merkel viittasi Venäjän johtaman Euraasian unionin ja EU:n yhteistyön mahdollisuuteen, kunhan Ukrainan kriisi on selvitetty. Euroopan varautuminen pitkään kriisiin kävi ilmi kummankin puheenvuorosta. Symbolinen osoitus varautumisesta on se, että EU alkaa tänä vuonna laatia uutta turvallisuuspoliittista strategiaa.

Puolustus puhuttaa näin vaalikeväänä myös Suomessa, ja siksi sitä tarkastellaan tässä UP-lehden numerossa. Lehti selvitti, mikä on puolus­tusyhteistyön tila nyky-Euroopassa ja miten yhteiseksi asia koetaan EU:n ja Naton jäsenmaiden kesken. Turvallisuuspoliittisen ilmapiirin äkilli­nen muuttuminen on koetellut naapurustossamme ehkä kaikkein eni­ten Ruotsia, joka suuntasi puolustuspoliittisen kurssinsa kylmän sodan jälkeen nopeasti ja päättäväisesti kohti kansainvälisiä tehtäviä. Tämän muutoksen logiikkaa ja siihen kohdistettua kritiikkiä arvioi tämän lehden profiilihaastattelussa ruotsalainen turvallisuuspolitiikan toimittaja Mikael Holmström. Hän valotti Ruotsin salattuja kylmän sodan aikaisia Nato-yhteyksiä muutaman vuoden takaisessa kirjassaan.

Lehdessä arvioidaan myös Venäjän puolustusuudistusta ja sitä, miksi demokratia on niin heikosti ankkuroitunut venäläiseen yhteiskuntaan.

KUVA: DENNIS JARVIS/FLICKR

Belgradin itäeuroop­palaisen arkkitehtuu­rin rosoinen roman­tiikka ja balkanilainen elämännälkä tekevät kaupungista yhden Euroopan nousevista tähdistä. Belgradiin ei tulla etsimään arkkitehtuu­risia helmiä, mutta Serbian pääkaupunki voittaa monet läntisemmät eurooppalaiskaupungit tunnelmallaan.

Mistä löytää kaupungin sielun?

Elämä Belgradissa keskittyy kafanoihin. Kafana on sekoitus kahvilaa, pubia ja ravintolaa. Kantakafanat periytyvät parhaimmillaan sukupolvilta toisille ja ovat sosiaalisille ser­beille usein omaa olohuonetta rakkaampia. Kafanapöytien ääressä puhutaan jokapäiväisestä elämästä: perheestä, naapureista, harrastuksista ja politiikasta. Serbit ovat uteliai­ta: he kysyvät lempielokuvaasi ja kertovat sen perusteella, millainen ihminen olet.

Mistä puhutaan?

Kafanoiden kuumimpia puheenaiheita ovat tällä hetkellä Serbian talouskriisi ja keskustaoikeistolaisen Edistyspuolueen johtaman hallituksen säästötoimet. Vaikea työttömyys, palkkojen ja eläkkeiden leikkaukset sekä sähkön ja energian hinnan kallistuminen herättävät kysymyksiä siitä, miten hallitus aikoo turvata kansalaisten tulevaisuuden. Kaikesta huolimatta hallituksella on vielä kansan enemmistön tuki. Heikkoa oppositiota johtaa keskustavasemmistolainen Demokraattinen puolue, eikä oppositio saa kriittistä ääntään kuuluville.

Mihin mennä syömään?

Yksi kaupungin perinteisistä kafanoista on Kalenić, joka tarjoaa erinomaista serbialais­ta ruokaa. Kannattaa kokeilla paikan erikoisuutta kolenicaa, sian potkaa, paikallisia kebabeja eli ćevapeja tai lihamuhennosta eli mućkalicaa. Serbialainen ruoka ei ole ke­vyttä, mutta maukasta se on.

Matkailijan kannattaa rohkeasti jututtaa myös kaupungin taksikuskeja. Kahdenkymmenen minuutin matkan aikana lentokentältä keskustaan ehtii kuulla mielipiteen niin maan sisäpolitii­kasta, Kosovosta, säästä kuin Serbian EU-integraatiosta ja Venäjästä.

Belgrad ei ole aiheetta tun­nettu vilkkaasta yöelämästään. Parhaat jokinäkymät avautu­vat kymmenistä ravintola- ja yökerholaivoista splavoista, jotka sijaitsevat kaupunkia halkovien Savan ja Tonavan rannoilla. Zemunin kaupunginosassa sijaitsevaan paikallisten suosimaan Reka-ravintolaan kannattaa mennä illalla aidon serbialaisen tunnelman vuoksi. Ilta toisensa jälkeen ravintolan bändi saa ihmiset tanssimaan ruokailun lomassa ja laula­maan balkanilaisia ikivihreitä.

Trendikästä Belgradia tarjoavat Sava-joen keskustan puoleiselle rannalle entiseen teollisuusrakennukseen avatut ravintolat, joiden ruokalistoilta löytyy vaihtoehtoja japanilai­sesta meksikolaiseen. Suoma­laiseen illallisaikaan tottunei­den ei kannata hämmentyä, vaikka ravintolat olisivat tyhjiä iltakahdeksalta. Serbialaisten illallisaika alkaa aikaisintaan yhdeksältä.

 

Kirjoittaja on lähetystösihteeri Suomen Belgradin-suurlähetystössä.

Andrei Zvjagintsev: Leviathan. 2014, 140 min.

Harva venäläinen elokuva on saanut viime aikoina yhtä paljon kansainvälistä huomiota kuin Andrei Zvjagintse­vin viime vuonna julkaistu Leviathan.

Kriitikoiden ylistämä elo­kuva on jo niittänyt palkintoja maailmalla. Se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla ja parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Kultaisen maapallon.

Leviathan sijoittuu pieneen kylään jonnekin Barentsin­meren rannikolle. Viinaanme­nevä automekaanikko Kolja (AlekseiSerebrjakov) ja pai­kallinen pormestari (Roman Madjanov) ajautuvat napit vastakkain, kun pormestari suunnittelee purkavansa Koljan rapistuvan sukutalon bisnes­suunnitelmiensa tieltä.

Kolja pyytää avukseen vanhan toverinsa, lakimiehen Moskovasta. Oikeustaistelussa katsojalle avautuvat venäläisen yhteiskunnan mädät kerrokset.

Korruptio on osa arkipäivää, eivätkä yksilöt kykene vastus­tamaan koneistoa, joka ulottuu paikallisvirkamiehistä korkealle ortodoksisen kirkon hierarkias­sa. Kirkasotsaiselle lakimiehelle näytetään maan tapa, jossa erimielisyydet ratkaistaan joko rahalla tai väkivallalla. Yhteis­kuntakritiikki on koko ajan läsnä, vaikka tarina liikkuukin paikallistasolla.

Eräässä kohtauksessa Kolja ystävineen käyttää ammuske­lumaaleina Venäjän johtajien kuvia Leninistä Gorbatšoviin. Liian aikaista nykyiselle presi­dentille, miehet toteavat, kun katsojalle näytetään Putinin kasvot korruptoituneen pormestarin työhuoneen seinällä.

Venäjällä Leviathanin vastaan­otto on ollut ristiriitainen, ja elokuvan ensi-iltaa jouduttiin lykkäämään useaan otteeseen erinäisten verukkeiden nojalla. Elokuvaa syytettiin muun muassa liiasta kiroilusta.

Leviathania on kritisoinut muun muassa kulttuuriminis­teri Vladimir Medinski, joka totesi Izvestija-lehden haastat­telussa, että elokuva edustaa »irvokasta kuvaa venäläisistä». Medinskin kritiikille mausteen­sa antaa se, että Leviathan on saanut Venäjän kulttuuriminis­teriön rahoitusta. Sillä muutkin kriitikot ratsastavat: heidän mukaansa julkista rahoitusta saaneen elokuvan ei sovi arvostella yhteiskuntaa.

Teatterilevityksen viiväs­tymiseen kyllästynyt ohjaaja Zvjagintsev kehotti venäläisiä lataamaan elokuvan laitto­masti internetistä, ja 1,5 miljoo­nan latauksen jälkeen Leviat­han otettiin maanlaajuiseen teatterilevitykseen valtavan julkisuuden saattelemana.

Elokuva sai ensi-iltansa Ve­näjällä 5. helmikuuta, yli kah­deksan kuukautta Cannesin ensinäytöksen jälkeen.

Leviathan on masentava elokuva, sillä sen kuvaama todellisuus tuntuu uskotta­valta. Satiirinen ote kuitenkin takaa katsojalle muutamat hyvät naurut, vaikka tunnelma synkkenee hetki hetkeltä. Raa­matun Jobin kirjasta innoitusta saanut tarina ja pohjoisen jyl­hät maisemat jäävät mieleen.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Leviathanin Suomen ensi-ilta 17.4.2015.

Kirjoittaja

Salla Nazarenko

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Välimeri huuhtelee Gaza Cityn roskaista rantaa. Pienet kalastusalukset keinahtelevat muutaman kymmenen metrin pää­hän kultaisesta rantaviivasta hankkimaan isännilleen elantoa. Kauemmaksi kalastajat eivät pääse, sillä Israelin veneet partioivat kalastusalusten liikkeitä.

Kesän 2014 sodasta kielivät Gazassa reikäiset rakennukset ja kivimurska. Päivittäinen puuhastelu peittää epätoivon. Aasien vetämät kauppakärryt myyvät purukumia ja juotavaa.

Neljän tarkastuspisteen päässä idässä on Länsiranta moderneine kauppa­keskuksineen ja sushiravintoloineen. Nyky-Palestiina on kahteen viipaleeseen jaettu alue. Etenkin Gazaa leimaavat kurjuus ja terrorismi.

»Meille olisi tärkeää, että ihmiset tietäisivät, että elämme niin normaa­listi kuin voimme. Että meillä on yliopistoja ja yrityksiä ja että teemme kaiken, minkä saarron sisällä voimme», sanoo Al-Aqsan yliopiston journa­lismin apulaisprofessori Bahjat Abuzanouna. Hän puhuu täydellistä brittienglantia; väitöskirjansa hän teki Westminsterin yliopistossa Lontoossa.

Abuzanouna kollegoineen puhuu siitä, mistä professorit kaikkialla: rahoituksesta ja opettajavaihdosta – sekä Gazan tarpeesta olla yhteydessä ulkomaailmaan. Tasavertaisesti, akateemisia ajatuksia vaihtaen, koulutusta kehittäen. Kukaan ei jaksa puhua politiikkaa, vaikka politiikka on imeytynyt kaikkialle Gaza Cityyn kuin virus.

Hamasin vallasta kertoo yliopiston seinien sisällä lähinnä se, että naiset ja miehet on jaettu eri ryhmiin. Naisilla on huivit päässään, mutta kasvot peittäviä huntuja näkee vähän – eikä Hamas ole saanut läpi huivipakkoa. »Mitä te luulette olevanne, talebaneja vai», Gazassa tuhahdettiin, kun Hamas asiaa ehdotti.

Naisopiskelijoiden silmät kimmeltävät lyhyen tapaamisemme aikana. »Me Palestiinan naiset olemme vahvoja,» nuoret journalistinalut sanovat. Kaikki haluavat jatkaa yhteydenpitoa Facebookissa. Suurin osa ei ole eläessään käynyt Gazan kaistaleen 363 neliökilometrin ulkopuolella.

Hamasin ja tavallisten gazalaisten liitto näyttää pakkoavioliitolta. Hamas ja islamistit ovat saarron aikana olleet lähes ainoa taho, joka on tarjonnut ihmisille työtä ja toimeentuloa, mutta Gazan kaistan virallinen työttömyys­prosentti lähentelee 40:tä. Tämä on saanut gazalaiset osoittamaan mieltään YK:n rakennusten edessä: miksi te olette täällä ja mitään ei tapahdu?

Gazan kaduilla, kahviloissa ja kouluissa puhutaan varsin vapaasti. »Emme me ole mitään aivopestyjä ääliöitä. Haluaisimme vain nähdä, millaista on edes Länsirannalla.»

Vaikea olla eri mieltä.

Kun Rooman tasavalta uhkasihajota Caesarin aikana, se muuttui eräänlaiseksi perus­tuslailliseksi demokratiaksi. Brysselin yliopiston Rooman historian professori David Engels pohtii, ollaanko Euroo­pan unionissa nyt vastaavassa tilanteessa ja tarvittaisiinko EU:ssakin aiempaa voimak­kaampaa johtoa talouskriisin voittamiseksi. Rooma menestyi, ja Pax Romana vallitsi.

Engels perustelee analo­giaansa muun muassa Eurobarometrin mielipidekyselyillä. Useampi kuin joka toinen EU-kansalainen suhtautui EU:hun erittäin myönteises­ti vielä vuoden 2007 kyselyn mukaan. Lokakuussa 2011 myönteisen arvosanan antoi enää alle kolmannes vastaa­jista. Samaan aikaan kansallistunne on lisääntynyt. Viime europarlamenttivaaleissa joka viides ääni annettiin puolueille, jotka suhtautuvat varaukselli­sesti EU:n toimintaan.

 

Kirjoittaja on EU:n komissionentinen virkamies.

David Engels: Le Déclin. La crise de l’Union européenne et la chute de la république romaine. Analogies historiques. Paris 2013, 384 s.Lawrence Wright: Thirteen Days in September. Carter, Begin and Sadat at Camp David. Knopf 2014, 289 s.

Camp Davidin huippukokouk­sessa 1978 piti solmia Egyptin ja Israelin rauhansopimus ja ratkaista Palestiinan kysymys. Lawrence Wright loihtii aiheesta psykologisen trille­rin, jossa vanhaa on höystetty uusilla aikalaishaastatteluilla.

Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter yritti suostutel­la Israelin periksiantamatonta pääministeriä Menachem Beginiä ja Egyptin ailahte­levaista presidenttiä Anwar Sadatia. Lopulta hän uhkaili suhteiden katkaisemisella.

Israel suostui luopumaan Siinain siirtokunnista. Sadat sai mitä halusi, palestiinalaiset eivät oikein mitään. Begin oli tyytyväinen sopimukseen.

Egyptin ja Israelin kylmä rauha on pitänyt, mutta pales­tiinalaisilla ei ole valtiota vielä­kään. Tilanne voisi olla toinen, jos palestiinalaisilla olisi ollut edustaja neuvotteluissa.

Nyt palestiinalaiset koet­tavat saada maailmalta tunnustusta valtiolleen.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Joel Kotkin: The New Class Conflict. Telos Press Publishing 2014, 230 s.

Tutun tarinan mu­kaan taloudellinen eriarvoisuus on Yhdysvalloissa räi­keämpää kuin ker­taakaan sitten 1920-luvun. Kasvu on hyödyttänyt rikkaista rikkaimpia kaikkien muiden kustannuksella. Köyhyys ei ole helpottanut, ja kutistuvan keskiluokan reaaliansiot ovat 1970-luvun tasolla.

Kovasta yrityksestä ei enää palkita, sosiaalinen liikku­vuus on vähentynyt ja ydinperheelläkin menee huonosti. Amerikkalainen unelma on rikki.

Joel Kotkinin mukaan tavanomaiset jaottelut, jotka perustuvat usein vasemmis­toon ja oikeistoon, porvareihin ja työläisiin tai demokraattei­hin ja republikaaneihin, sopivat nykytilanteen analysointiin huonosti. Tilalle hän tarjoaa uutta luokkajakoa.

Pahiksen roolissa ovat 2000-luvun nousevat ryhmät: digi- ja informaatiotaloudessa rikastuneet »tekno-oligarkit» sekä heidän rahoituksestaan riippuvaisten akateemisten älyköiden, johtavien virka­miesten ja liberaalimedian »papisto», joka tukee tekno-oligarkkien maailmankuvaa.

Päähänpotkitun sanka­rin viitan Kotkin pukee sosiaalisesti konservatiiviselle perusduunarille, joka asuu perheineen pikkukaupungin omakotitalolähiössä, pitää autoilusta ja käy kirkossa. Sympatiaa saa myös nuorten aikuisten petetty sukupolvi, jonka tulevaisuuden oligark­kien ja papiston luoma yhteis­kuntamalli tuhoaa.

Toisin kuin perinteinen teollisuus, informaatiotalous tarjoaa vain vähän kohtuu­palkkaisia keskitason työ­paikkoja. Sosiaalisen median yritykset tarvitsevat harvoja huippuosaajia ja jonkin verran huonopalkkaista palvelus­väkeä. Ne ulkoistavat kaiken mahdollisen halpatyömaihin ja minimoivat veronsa. Loput­kin teollisuustyöt katoavat, kun itärannikon vihreä papisto asettaa ympäristönsuojelun ihmisten hyvinvoinnin edel­le ja kuristaa teollisuustyön sääntelyllään, Kotkin valittaa.

Parhaimmillaan kirja on pureskellessaan tekno-oligarkian, markkinoiden ja politiikan suhdetta. Applen, Googlen ja Facebookin kal­taiset yhtiöt ovat oligopoleja, jotka pyrkivät sementoimaan markkina-asemansa rahoit­tamalla avokätisesti asiaansa ajavia poliitikkoja, tiedotus­välineitä ja järjestöjä – jotka puolestaan ovat avustuksista liiankin riippuvaisia.

Kotkinin mukaan liberaa­lista ja ekologiatietoisesta puheenparrestaan tunnetut teknomiljardöörit kulutta­vat itse kestämättömästi, hyväksikäyttävät työvoimaa ja vähät välittävät sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.

Heikommin toimii Kotkinin papisto-käsite, joka niputtaaerilaisia toimijoita yhteen varsin epämääräisesti. Termi heijastaa lähinnä kirjoittajan halveksuntaa postmodernia kaupunkilaista elämäntapaa ja kaikkea hänen siihen liittä­määnsä kohtaan.

Pohjimmiltaan teos on periamerikkalaisen elämän­mallin puolustuspuhe, joka etsii ratkaisuja nykyajan ongelmiin romantisoidusta menneisyydestä.

Paikoin teksti on kuin menneen ajan teollisuuspatruunan kynästä. Uusi teknologia on epäilyttävää ja uusiutuva energia suoranainen uhka.

Yhdysvaltain rapistuneelle infrastruktuurille Kotkinin esit­tämä laaja julkinen investointiohjelma kuitenkin tekisi hyvää.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Suomi ja monet muut valtiot painivat budjet­tialijäämiensä kanssa, ja samaan aikaan verokil­pailu rapauttaa etenkin yritysten voittojen ja pääomien verotusta. Veroparatiiseja on entistä vaikeampi sietää.

Helsingin Sanomien toimit­taja Jyri Hänninen on kirjoit­tanut kirjan ajankohtaisesta aiheesta. Kirjassa selvitetään veroparatiisien suomalaisia asiakkaita. Hännisen matka veroparatiiseissa alkaa Luxem­burgilaisesta pankista. Pankkitili jää toimittajalta avaa­matta, mutta hän ei lannistu vaan kartoittaa tunnettujen suomalaisten yksityishenki­löiden Luxemburg-yhteyksiä. Sen jälkeen matka jatkuu Liechtensteiniin, mistä Hän­ninen löytää sikäläisen LGT-pankin tietovuodosta ilmenneitä suomalaisnimiä.

Suomalaiset luxemburgi­laistoimijat ja Liechtensteiniin tallettajat osoittautuvat kui­tenkin nappikauppiaiksi, kun heitä verrataan seuraavan luvun pääesiintyjään, venäläis-suomalaiseen miljardööriin Gennadi Timtšenkoon. Suo­messa hän on Hännisen mu­kaan veroparatiisikuningas, mutta maailmanlaajuisesti Hänninen luonnehtii häntä »vain» veroparatiisiparoniksi. Vaikka Timtšenko on Suo­men kansalainen, Suomella ei ole verotusoikeutta hänen maailmanlaajuisiin tuloihinsa.

Jyri Hänninen: Veroparatiisit ja Suomi. HS Kirjat 2014, 220 s.

Timtšenkon jälkeen kirjas­sa siirrytään yritysten veroparatiisikytkentöihin. Ne muodostuvat muun muassa eläkelaitosten veroparatiisien kautta kiertävistä sijoituksis­ta, kotimaisten lentoyhtiöiden maksamista leasing-vuokrista, varustamojen toiminnasta, lääkäriyhtiöistä ja perintäfirmoista. Mukana ovat tieten­kin myös kansainväliset jätit McDonald’s, Google, Apple, Microsoft ja Shell.

Lukijan on hyvä huomata, että Hänninen maalailee isolla siveltimellä.

Se näkyy siinä, mitä valtioita pidetään veroparatiiseina. Hän­ninen laskee veroparatiiseiksi Hollannin, Belgian, Irlannin ja Luxemburgin. Yleensä näitä maita ei pidetä veroparatiisei­na, koska verotuksen taso ei niissä ole erityisen matala eikä tietojen saaminen ole korkean kynnyksen takana. Maiden verolainsäädäntö ja verotus­käytännöt kuitenkin houkutte­levat nimenomaan yrityksiä.

Toiseksi iso sivellin joh­taa pieniin virheellisyyksiin ja epätarkkuuksiin. Hänninen toteaa esimerkiksi, että »yksi klassinen tapa siirtää varoja veroparatiisiin on perustaa sinne oma yhtiö ja ostaa tältä palveluja tai tuotteita». Hän jättää kuitenkin mainitsematta Suomen väliyhtiölainsäädän­nön. Se antaa mahdollisuuden verottaa Suomessa asuvien henkilöiden ja suomalaisten yritysten varsinaisiin veroparatiiseihin perustamien yhtiöiden tuloja Suomessa.

Veroparatiisiyhtiön tiedot verotusta varten saadaan suo­malaisen yhtiön tilinpäätös- ja kirjanpitoinformaatiosta tai viimeistään verotarkastukses­ta. Jos esimerkiksi pörssiyhtiö jättää ilmoittamatta väliyhtei­sötulona pidettävän tulon, ve­roviranomaiset tekevät tulon­lisäyksen veronkorotuksineen.

Kirja päättyy Hännisen kahdeksan kohdan ohjelmaan, jota toteuttamalla veroparatiisien aiheuttamia hait­toja voitaisiin tekijän mukaan vähentää. Kirjassa ei käsitellä sitä, että esimerkiksi OECD:ssä ja EU:ssa veroparatiisitalouden kuriin saattamisessa on jo me­nossa ryhtiliike.

Tämänhetkisen pöhinän perusteella voisi ennustaa, että veroparatiisien kulta-ajat alkavat jäädä taakse. Toisaalta ennustus voi olla ennenaikai­nen, ovathan veroparatiisit aikaisemminkin osoittautuneet muuntautumiskykyisiksi.

Seppo Penttilä

Kirjoittaja on vero-oikeuden professori Tampereen yliopistossa.

Marcel Fratscher: Die Deutschland-Illusion. Warum wir unsere Wirtschaft überschätzen und Europa brauchen. Carl Hanser Verlag 2014, 278 s.

Saksalainen taloustieteen professori Marcel Fratscher ja toimittaja Timo Harakka ryöpyttävät kumpikin kirjoissaan totut­tuja käsityksiä eurokriisistä. Fratscher osoittaa Saksan talouskunnon olevan paljon huonompi kuin yleisesti us­kotaan. Harakka kritisoi EU:n kuripolitiikkaa, joka on tyreh­dyttänyt talouskasvun ja aja­nut esimerkiksi kreikkalaisia inhimilliseen kurjuuteen, mikä alkuvuodesta johti vasemmis­ton vaalivoittoon.

Fratscher haluaa kumota kolme illuusiota. Ensimmäinen niistä on se, että Saksan tu­levaisuus olisi turvattu maan harjoittaman erinomaisen talouspolitiikan vuoksi. Toisen illuusion mukaan Saksa ei tar­vitse Eurooppaa, koska maan talous nojaa mantereemme ulkopuolelle. Kolmas illuusio on, että Saksa olisi uhri, jonka rahoja Eurooppa havittelee.

2000-luvun alun teknolo­giakuplasta seurannut taan­tuma koetteli Saksaa erityisen kovasti. Liittokansleri Gerhard Schröder käynnisti vuonna 2003 Agenda 2010 -ohjelman, jossa useita sosiaalietuuk­sia leikattiin. Fratscher pitää kyseenalaisena, kuinka rat­kaiseva ohjelman merkitys oli Saksan toipumiselle.

Saksan työttömyys on vä­hentynyt näyttävästi, vuoden 2005 yli viidestä miljoonasta alle kolmeen miljoonaan vuon­na 2014. Fratscherin mukaan tämä johtui ennen muuta työ­markkinaosapuolten sopimista joustavista työaikajärjestelyis­tä. Saksalla oli myös onnea, kun Aasian, Itä-Euroopan ja Latinalaisen Amerikan kysyntä loi uusia markkinoita.

Talouspolitiikka sinänsä ei Fratscherin mielestä kui­tenkaan ole ollut laadukas­ta. Fratscher moittii etenkin investointien vähyyttä koti­maassa: 2000-luvun ensim­mäisellä vuosikymmenellä investoinnit vähenivät lähes kautta yrityskentän. Fratsche­rin mukaan talouspolitiikas­sa tulisi kehittää esimerkiksi koulutusta ja laiminlyötyä liikenneinfrastruktuuria. Myös saksalaisesta ujoudesta riski­pääomaa kohtaan pitäisi pääs­tä eroon, Fratscher katsoo.

Työllisyysihmeen kään­töpuoli on määrä- ja osa-aikaisten työsuhteiden suuri määrä. Prekariaatti tekee sa­mat työt kuin vakituisessa työ­suhteessa olevat, mutta huo­nommilla työehdoilla. Kaikissa muissa EU- ja teollisuusmaissa palkat ovat nousseet 15 vuo­dessa enemmän kuin Saksassa, Fratscher kirjoittaa.

Toisen esittämänsä illuusion Fratscher kumoaa toteamalla, että globaalissa mittakaavas­sa Saksa on avoin ja kansainvälisistä taloussuhteista hyvin riippuvainen pieni kansantalous, joka voi puolustaa etujaan vain Euroopan unionin jäsenenä. Saksan oma paino­arvo vähenee väistämättä, ja siksi Saksa tarvitsee Euroop­paa, Fratscher toteaa.

Lisäksi valuuttakurssien hei­lahtelut merkitsevät yrityksille suurta epävarmuutta. Yhteis­valuutta on kasvattanut EU:n sisämarkkinoiden kaupankäyn­tiä, ja euron rooli kansainväli­senä valuuttana helpottaa sak­salaisten yritysten toimintaa myös Euroopan ulkopuolella.

Fratscherin mukaan saksa­laiset eurokriitikot maalaavat synkkää kuvaa, jossa apupaketit aiheuttavat Saksal­le suuria tappioita ja Saksa vastaa osaltaan kriisimaiden ongelmista myös Euroopan keskuspankin kautta. Tämä­kään illuusio ei ole totta: Apu­paketeilla on suojattu saksa­laisia investointeja ja luottoja, ja Saksan keskuspankki on kerännyt paljon rahaa EKP:n luottojen avulla. Voitot ovat Fratscherin mielestä oikeutet­tuja, koska Saksa vastaa myös eurokumppaneiden riskeistä.

Myöskään Timo Harakka ei päästä Saksaa vähällä. Hänen vauhdikkaaseen teokseensa sisältyy samoja aineksia kuin Fratscherinkin. Harakan mu­kaan »saksalaiset eivät ole havaitsevinaan, että hyötyvät toisten haavoittuvuudesta».

Harakka muistuttaa Saksan 1900-luvun historiasta. Ensim­mäisen maailmansodan »hä­peärauhassa» Saksalle mää­rättiin mahdottoman suuret sotakorvaukset. Toisen maail­mansodan jälkeen seurauksista oli opittu ja Saksaa elvytettiin Marshall-avulla. Miksi saksalai­set eivät ole halunneet eläytyä kreikkalaisten vaikeaan ase­maan, Harakka ihmettelee.

Saksan ylijäämän takia euron kurssi asettuu nyt Sak­salle sopivaksi, mutta Suomelle liian korkeaksi. Suomi on me­nettänyt markkinaosuuksiaan muita EU-maita enemmän, Harakka kirjoittaa.

Markkinavoimia Harakka ei arvosta. Niiden hyväksyn­tä tai tuomio ei osoita poli­tiikkaa oikeaksi tai vääräksi, sillä »markkinoilla etsitään hinnoitteluvirheiden tarjo­amia tuottotilaisuuksia». Sa­maan tapaan Fratscher puhuu toimimattomista finanssi­markkinoista yhtenä nykykriisin aiheuttajana.

Timo Harakka: Suuri kiristys. Tie ulos eurokriisistä. Schildts & Söderströms 2014, 299 s.

EU-komission kiristyspolitiikka, jota Olli Rehn enti­senä talouskomissaarina ajoi, on aiheuttanut euroalueen haavoittuvimmissa maissa sosiaalisen katastrofin, Ha­rakka toteaa. Itsemurhat ovat lisääntyneet, ja esimer­kiksi malaria leviää Kreikassa ensimmäistä kertaa 40 vuo­teen. Harakka ei kuitenkaan pidä Kreikkaa syyttömänä: Kreikan poliittinen järjestelmä on silkkaa kaupantekoa lahjuk­sineen ja palkintovirkoineen, hän sivaltaa.

Kirjoittajien ajatukset EU:n tulevasta suunnasta vaikutta­vat samankaltaisilta: tarvitaan entistä syvempää integraa­tiota ja demokraattista legi­timointia. Fratscher puhuu taloushallituksesta, jonka europarlamentti valitsisi omis­ta edustajistaan ja jota parla­mentti myös valvoisi. Talous­hallituksella tulisi olla oikeus puuttua rajoitetusti kansalli­siin budjetteihin, varsinkin jos vakauskriteerejä on rikottu, Fratscher kaavailee.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.