Skip to main content

Ennen oli paremmin

Teksti Henri Purje

Joel Kotkin: The New Class Conflict. Telos Press Publishing 2014, 230 s.

Joel Kotkin: The New Class Conflict. Telos Press Publishing 2014, 230 s.

Tutun tarinan mu­kaan taloudellinen eriarvoisuus on Yhdysvalloissa räi­keämpää kuin ker­taakaan sitten 1920-luvun. Kasvu on hyödyttänyt rikkaista rikkaimpia kaikkien muiden kustannuksella. Köyhyys ei ole helpottanut, ja kutistuvan keskiluokan reaaliansiot ovat 1970-luvun tasolla.

Kovasta yrityksestä ei enää palkita, sosiaalinen liikku­vuus on vähentynyt ja ydinperheelläkin menee huonosti. Amerikkalainen unelma on rikki.

Joel Kotkinin mukaan tavanomaiset jaottelut, jotka perustuvat usein vasemmis­toon ja oikeistoon, porvareihin ja työläisiin tai demokraattei­hin ja republikaaneihin, sopivat nykytilanteen analysointiin huonosti. Tilalle hän tarjoaa uutta luokkajakoa.

Pahiksen roolissa ovat 2000-luvun nousevat ryhmät: digi- ja informaatiotaloudessa rikastuneet »tekno-oligarkit» sekä heidän rahoituksestaan riippuvaisten akateemisten älyköiden, johtavien virka­miesten ja liberaalimedian »papisto», joka tukee tekno-oligarkkien maailmankuvaa.

Päähänpotkitun sanka­rin viitan Kotkin pukee sosiaalisesti konservatiiviselle perusduunarille, joka asuu perheineen pikkukaupungin omakotitalolähiössä, pitää autoilusta ja käy kirkossa. Sympatiaa saa myös nuorten aikuisten petetty sukupolvi, jonka tulevaisuuden oligark­kien ja papiston luoma yhteis­kuntamalli tuhoaa.

Toisin kuin perinteinen teollisuus, informaatiotalous tarjoaa vain vähän kohtuu­palkkaisia keskitason työ­paikkoja. Sosiaalisen median yritykset tarvitsevat harvoja huippuosaajia ja jonkin verran huonopalkkaista palvelus­väkeä. Ne ulkoistavat kaiken mahdollisen halpatyömaihin ja minimoivat veronsa. Loput­kin teollisuustyöt katoavat, kun itärannikon vihreä papisto asettaa ympäristönsuojelun ihmisten hyvinvoinnin edel­le ja kuristaa teollisuustyön sääntelyllään, Kotkin valittaa.

Parhaimmillaan kirja on pureskellessaan tekno-oligarkian, markkinoiden ja politiikan suhdetta. Applen, Googlen ja Facebookin kal­taiset yhtiöt ovat oligopoleja, jotka pyrkivät sementoimaan markkina-asemansa rahoit­tamalla avokätisesti asiaansa ajavia poliitikkoja, tiedotus­välineitä ja järjestöjä – jotka puolestaan ovat avustuksista liiankin riippuvaisia.

Kotkinin mukaan liberaa­lista ja ekologiatietoisesta puheenparrestaan tunnetut teknomiljardöörit kulutta­vat itse kestämättömästi, hyväksikäyttävät työvoimaa ja vähät välittävät sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.

Heikommin toimii Kotkinin papisto-käsite, joka niputtaaerilaisia toimijoita yhteen varsin epämääräisesti. Termi heijastaa lähinnä kirjoittajan halveksuntaa postmodernia kaupunkilaista elämäntapaa ja kaikkea hänen siihen liittä­määnsä kohtaan.

Pohjimmiltaan teos on periamerikkalaisen elämän­mallin puolustuspuhe, joka etsii ratkaisuja nykyajan ongelmiin romantisoidusta menneisyydestä.

Paikoin teksti on kuin menneen ajan teollisuuspatruunan kynästä. Uusi teknologia on epäilyttävää ja uusiutuva energia suoranainen uhka.

Yhdysvaltain rapistuneelle infrastruktuurille Kotkinin esit­tämä laaja julkinen investointiohjelma kuitenkin tekisi hyvää.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.