Kirjoittaja

Teija Tiilikainen

Kuka päättää EU:n tulevaisuudesta? Kysymys tulee väistämättä mieleen, kun kuuntelee unionin kriiseistä käytävää keskustelua. Onko EU tullut tiensä päähän, ellei se kykene luomaan riittävän yhteistä ulkorajapolitiikkaa ja suojaamaan näin vapaan liikkuvuuden Schengen-järjestelmää, kysytään. Pohditaan myös, viekö valtioiden voimapolitiikkaan ja vastakkainasetteluun nojaava geopolitiikan nousu EU:n alati syvenevään heikkouden tilaan ja käynnistääkö Britannian mahdollinen ero unionin hajoamisen.

EU:n taival 28 jäsenmaan tiiviiksi poliittiseksi ja taloudelliseksi liitoksi ei koskaan ole ollut helppo. Unionin kriisit ovat heijastelleet valtiokeskeisen järjestelmän muuttumista yhteiseurooppalaiseksi vallankäyttöjärjestelmäksi. Poliittisista ja historiallisista syistä EU:n jäsenmaiden kysy sopeutua tähän muutokseen on ollut kovin erilainen.

Talouskriisi teki ikävällä tavalla näkyviksi ne unionimaiden keskinäisriippuvuudet, joilta haluttiin ummistaa silmät vielä Euroopan talous- ja rahaliitto EMU:a perustettaessa. Käynnissä oleva turvallisuuspoliittinen kriisi puolestaan muistuttaa konkreettisesti siitä, että poliittisen vallankäytön keskeisenä tukipilarina on sotilaallinen voima. Monissa jäsenmaissa tunnetaan edelleen tuskaa siviilivallaksi tarkoitetun EU:n pönkittämisestä sotilaallisin välinein. Pakolaiskriisi taas osoittaa, että yhteiskunnallista ja poliittista taakanjakoa koskeva keskustelu on unionissa vielä pahasti kesken.

Vahva usko EU:n tarpeellisuuteen on aiemmin auttanut unionin vaikeidenkin kriisien yli. EU:n jäsenmaissa on katsottu, ettei unionille sen ongelmista huolimatta ole vaihtoehtoa. Tuleville sukupolville on haluttu jättää ennemmin yhdentynyt Eurooppa kuin vanhoihin jakolinjoihin palannut manner. Viime vuosien aikana tämä visio on kriisien koetellessa himmentynyt.

EU:n jäsenmaat ja niiden kansalaisyhteiskunnat ratkaisevat, onko unionin koossapysyminen vaadittujen uhrausten arvoista. Tässä UP-lehdessä esitellään unionin alasajoa vaativia poliittisia liikkeitä ja erityisesti niiden suhteita Venäjään. EU-kriittisten liikkeiden tulisi tuntea myös vastuunsa ja esitettävä uskottava vaihtoehto eurooppalaiselle politiikalle. Jos halutaan palata kansallisvaltiokeskeiseen politiikkaan, on kannettava vastuu valinnan poliittisista seurauksista.

Kuluva vuosi on ehditty julistaa maailmanpolitiikassa käänteentekeväksi. Koetuksella on EU:n kehityssuunnan ohella Venäjän poliittinen kestokyky. Nähtäväksi jää, vahvistaako Venäjän hallinto asemaansa uusilla voimapoliittisilla avauksilla Syyriassa tai eurooppalaisessa naapurustossaan. Turvallisuuspolitiikan pelikentän ymmärtämiseksi tässä lehdessä kerrotaan äärijärjestö Isisin taustoista, Mustanmeren alueen voimasuhteista ja Iranin poliittisesta järjestelmästä. Lisäksi esittelemme komissaarin, joka on päättänyt pelastaa unionimaiden talouden panemalla verolle Googlen, Gazpromin ja muut EU:ssa toimivat suuryritykset.

Kirjoittaja

Anu Koivunen

Kirjoittaja on elokuvatutkimuksen professori Tukholman yliopistossa.

Ruotsin turvapaikkapolitiikassa tapahtui täyskäännös loppuvuo­desta 2015. Maa, jonka hallitukset väristä riippumatta olivat koros­taneet kansainvälistä humanitääristä vastuuta, alkoi viestiä ole­vansa kantokykynsä äärirajoilla. Kuuden puolueen yhteisrintama tiukensi oleskelulupien myöntämistä, ja lopulta hallitus päätti aloittaa vuoden 2016 alusta tilapäiset rajatarkastukset.

Myös julkisen keskustelun ääriviivat ovat muuttuneet. Maahanmuut­tokysymys oli vielä vuoden 2014 vaaleissa muille kuin ruotsidemokraattien äänestäjille marginaalinen. Nyt gallupit kertovat maahanmuuton nousseen ykköskysymykseksi. Poliittisten keskustelijoiden ja journalistien yksimielisyys humanitäärisyyttä korostavasta linjasta on murentunut.

Toisin kuin Suomessa, Ruotsissa muut kuin ruotsidemokraatit ja valemedia (esimerkiksi vihasivustot Avpixlat, Fria Tider ja Exponerat) eivät puhu turva­paikanhakijoista ryhmänä, joka uhkaa eurooppalaisia arvoja.

Keskustelun symboliksi on noussut sana systemkollaps – järjestelmäromahdus. Sekä hallitus- että oppositiopoliitikot ovat käyttäneet ilmausta perustelemaan turvapaikkapolitiikan tiukennuksia.

Vaikka käsite dramaattisuudessaan kuulostaa neutraalilta, sellainen se ei ole. Sen suojissa tehdään politiikkaa, ja sitä onkin kritisoitu niin vasemmalta kuin oikealta. Myös viranomaisten kriisivalmiutta valvova Myndigheten för samhällsskydd och beredskap (MSB) on kiistänyt väitteet, että maahantulijoiden määrä olisi vaarantanut yhteiskunnan perustoiminnot.

Media heijastaa poliittisia keskusteluja, mutta se myös tuottaa niitä. Medi­alla on suuri valta määrittää, miten ongelmat muotoillaan ja mistä lähtökoh­dista ja keiden ehdoilla niistä keskustellaan. Sillä on seurauksensa, jos koko kansakunta alkaa pelätä yhteiskunnan ympärillään romahtavan.

Maahanmuuttoa koskevissa keskusteluissa median rooli on erityisen hankala, koska niissä vihasivustot ja osa poliittisesta kentästä on nimennyt perinteiset viestimet poliittiseksi vastustajakseen. Nyt yhä useampi arvioi viestinten toimintaa suhteessa väitteisiin salailusta tai puolueellisuudesta.

Ruotsissa julkinen debatti on suomalaiseen verrattuna moniäänistä ja kiihkeää. Journalistit käyvätkin kovaa itsekriittistä keskustelua siitä, miten he ovat onnistuneet pakolaistilanteen uutisoinnissa. Onko käsi­telty sitä, mikä yleisöille on tärkeää ja kiinnostavaa, vai onko uutistyö mukautunut poliittisten puolueiden agendaan? Myös Suomessa olisi aiheellista pohtia, kuinka lojaaleja eri viestimissä ollaan hallituksen linjauksille.

Toimittaja Annika Hamrud kirjoitti Journalisten.se-sivustolla helmi­kuussa siitä, kuinka uutisjournalismin merkitys jatkuvasti vähenee mieli­pidekirjoittelun ja sosiaalisen median kustannuksella. Journalismi onkin se järjestelmä, jonka romahtamista kannattaisi pelätä.

Mistä löytää kaupungin sielun?

Varsovan sielu on vihreä. Kaupunkia halkovat valtavat puistoalueet tarjoavat mahdol­lisuuden niin rauhoittumiseen, lenkkeilyyn kuin taide-elä­myksiinkin. Jokainen puisto on omanlaisensa: kuninkaallinen Park Łazienkowski, luonto- ja taidereservaatti Królikarnia tai Pragan-kaupunginosan henki­reikä Park Skaryszewski Wisła-joen itäpuolella.

Mistä puhutaan?

Puolalainen kansalais­yhteiskunta osoitti voimansa, kun mielenosoitukset kerä­sivät kymmeniätuhansia ihmisiä kokoon ympäri Puolaa joulu–tammikuussa. Kaduilla marssittiin vapauden ja demo­kratian puolesta.

Lokakuun vaaleissa enem­mistön sai katolis-konserva­tiivinen Laki ja oikeus -puolue, jonka uudet lakihankkeet kaventavat oikeusvaltiota. Eniten demokratiaa uhkaa uusi laki, jonka nojalla perustus­lakituomioistuimen tuomarit valitaan puoluemandaatein. Puolueen valtaa pönkittävät myös lait, joilla julkisrahoittei­sen median ja valtionvirastojen johto on otettu valtapuolueen käsiin.

Puolalainen yhteiskunta on jakautunut: siinä missä suuri joukko on kauhuissaan poliit­tisesta nykymenosta ja pitää kehitystä takapakkina matkalla eurooppalaisuuteen, valtapuo­luetta kannattaa noin kolman­nes puolalaisista.

He elävät nyt oman puolu­eensa vallan tuomaa hurmosta, joka saa kansallismielisiä piir­teitä. Maan historia on täynnä arpeutumattomia haavoja, kuten Katynin joukkoteloituk­set vuonna 1940 tai Smolenskin lentokoneturma 2010. Viime vuosina poliittinen päätöksen­teko on ollut hidasta tai ole­matonta sosiaaliturvan paran­tamiseksi tai asuntotilanteen helpottamiseksi. Sosiaalisen epätasa-arvon tunne purkautui ulos viime vaaleissa.

Varsovalaisia perheitä puhuttaa valtapuolueen vaalilupaus 500 zlotyn eli reilun 100 euron lapsilisästä, jota maksettaisiin toisesta lapsesta alkaen. Moni haluaisi, että lapsilisän sijaan hallitus takaisi kaikille lapsille ilmaiset oppikirjat ja kouluruoan sekä -terveydenhuollon. Monen mielestä pullonkaulana on asuminen: jos olisi edullisia asuntoja, lapsiakin uskallettai­siin tehdä enemmän. Melkein joka kymmenes palkansaaja saa minimikuukausipalk­kaa, 1 850 zlotyä eli noin 450 euroa kuussa. Keskikokoinen vuokra-asunto Varsovassa ja muissa isoissa kaupungeissa maksaa noin 1 700 zlotyä.

Minne mennä syömään?

Puolalaisten kuntoiluinnostus ja kiinnostus terveelli­seen ravintoon ovat nostaneet edullisen soppakeittiön uuteen kukoistukseen. Maukkaita keittoja on vaikka kuinka, kuten hapankurkuista valmis­tettu ogórkowa tai punajuuri­liemi barszcz czerwony, joista tapaa nykyisin monenlaisia luovia versioita. Keitto kuuluu usein lounaspakettiin. Hyvä ruokabaari on esimerkiksi vanhastakaupungista länteen sijaitseva Vege Miasto, jossa saa taatusti vatsansa täyteen.

 

Kirjoittaja on teatteriammattilainen, tiedottaja ja vapaa kirjoittaja, joka asuu parhaillaan Varsovassa.

Ministeri Jaakko Iloniemi on Suomen koke­neimpia maail­manpolitiikan tarkkailijoita ja arvostettu ulkopolitiikan toimija, tunnettu ytimekkäästä kommentoinnis­taan. Hän on ottanut teok­sensa otsikoksi presidentti J. K. Paasikiven ajatuksen, jonka mukaan maantieteelle emme mahda mitään. Tästä ajatuk­sesta lähtien Iloniemi tarkaste­lee Suomen suhteita Venäjään, Ruotsiin ja Saksaan.

Iloniemelle maantiede ei tarkoita geopoliittista deter­minismiä. Hän huomauttaa, ettei maantiede ole »kokonaan muuttumaton tekijä», sillä »vaikka fyysinen maantiede ei muuttuisikaan, sen merkitys saattaa muuttua».

Jaakko Iloniemi: Maantieteelle emme mahda mitään. Docendo 2015, 217 s.

Paasikivelle Venäjän naa­puruus tarkoitti, että Suomen tulee hoitaa suhteensa Venä­jään itse, tukeutumatta mui­den apuun – siitä huolimatta, että presidentti tuskaili aikojen hirmuisuutta ja sitä, ettei itä­naapurin aikeista oikein tiedä. Kekkonen katsoi, että Suomi voi turvata oman rauhansa ja toimia lisäksi sillanrakentajana lännen ja idän välillä.

Iloniemelle viittaus maan­tieteeseen taas tarkoittaa lähinnä vain turvallisuuspoliit­tisen ympäristön tarkastelua. Iloniemi on valinnut kirjalleen Paasikiven iskulauseen mutta ei sen paasikiveläistä merkitystä.

Iloniemi keskittyy pohti­maan Itämeren alueen nyky­tilaa ja erityisesti Ukrainan sodan vaikutuksia. Kriisi on vaikuttanut Itämeren alueella ennen kaikkea ilmapiiriin, eli juuri siihen, mikä merki­tys maantieteelle annetaan. Suomen ja Ruotsin kehittyvää puolustuspoliittista suhdetta Iloniemi tarkastelee myöntei­sesti. Niin ikään hän tutkailee Suomen mahdollista Nato-jä­senyyttä, tuomatta kuitenkaan mitään uutta jo parikymmentä vuotta jatkuneeseen keskus­teluun.

Yllättävintä Iloniemen teoksessa on se, että kirjoittaja katsoo Venäjän tökeröiden ydinaseuhkailujen vaikutta­neen saksalaisten ja muiden läntisten yleisöjen Ukraina-nä­kemyksiin Venäjän haluamalla tavalla. Mutta eiköhän län­nessä muutoinkin olisi pää­telty, ettei Ukrainan kriisiin ole sotilaallista ratkaisua.

 

Kirjoittaja on Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen emeritustutkija.

Jaana Kivi:Bryssel myyty. Lobbausparatiisin kauppiaat. Into 2016, 240 s.

Työskennellessään Ylellä vuonna 2013 toimittaja Jaana Kivi kiinnitti huomionsa bloggaajiin, jotka kritisoivat salaperäistä kirjain­yhdistelmää TTIP. Uutisointi Euroopan ja Yhdysvaltojen välisestä vapaakauppa- ja investointisopimuksesta oli vielä vähäistä, joten Kivi alkoi kirjoittaa aiheesta itse.

Kiinnostuksesta syntyi kirja Bryssel myyty. Se kertoo jour­nalistisen tarinan siitä, miten suuryritysten lobbarit ovat päässeet vallan kabinetteihin ja miten EU-päättäjien ja lobba­rien välinen tiivis yhteistyö on syntynyt.

Kivi puhuu kirjassaan val­lanpitäjien sisäpiiristä, johon kuuluu päättäjien lisäksi vai­kutusvaltaisia elinkeinoelämän lobbareita. Lobbausryhmät kir­joittavat vallanpitäjille valmiita lakitekstiluonnoksia, jotta niitä olisi vaivatonta käyttää lain­säädännössä. Valmiista laeista on löydetty kohtia, jotka on kopioitu suoraan suuryritysten lobbareilta: esimerkiksi suuria teollisuusyrityksiä edustava lobbausjärjestö ERT kirjoitti 1990-luvun alussa raportin »Reshaping Europe», jonka komissio näyttää sittemmin kopioineen lähes suoraan omaksi EU:n laajuiseksi infra­struktuurin kehittämishank­keekseen.

Sisäpiirissä poliitikot ryh­tyvät lobbareiksi ja toisinpäin, jolloin politiikan ja lobbauksen välinen suhde lähenee entises­tään. Pyöröovi-ilmiöön sisältyy Kiven mukaan eturistiriita, joka hyödyttää lobbareita demo­kratian kustannuksella. Hänen haastattelemansa lobbaus­järjestöt taas kieltävät koko asian: esimerkiksi European Roundtable of Industrialists (ERT) -järjestön pääsihteeri Brian Ager sanoo, ettei ole koskaan kuullutkaan mistään sisäpiiristä.

Kansalaisjärjestöt ovat vaatineet kolmen vuoden karenssiaikaa, jotta EU-päättä­jät eivät voisi hypätä korkeista poliittisista viroista suoraan merkittäviin lobbaustehtä­viin. Viime vuoden räikeimpiä tapauksia olivat Kiven mukaan muun muassa komissaari Siim Kallas, joka siirtyi teollisuus­jätti Nortalin konsultiksi, ja Eurooppa-neuvoston puheen­johtaja Herman Van Rompuy, josta tuli TomorrowLab-nimi­sen teollisuuskonsulttifirman asiantuntijaryhmän puheen­johtaja.

Kiven kirjan rivien välistä saa vaikutelman, että Euroo­pan ja Yhdysvaltain välinen vapaakauppasopimus TTIP olisi sisäpiirin lobbareiden kruunun­jalokivi.

TTIP-lobbarit sanovat Kiven mukaan suoraan, etteivät he pyri purkamaan tulleja tai muita kaupan esteitä. Ne on jo purettu. Lobbarit tavoitte­levat sopimuksella finanssialan sääntelyn poistamista ja investointien kasvattamista alueille, jotka lainsäädäntö nykyisin sulkee investoinneilta. Kivi varoittaa, että investoijille ollaan myöntämässä sopimuk­sessa laajat oikeudet, joilla he voivat vaikuttaa esimerkiksi ympäristöä, työoikeuksia ja tekijänoikeuksia suojaavaan lainsäädäntöön.

Kiven mukaan EU:hun pitäisi saada pakollinen lob­bausrekisteri. Tällä hetkellä rekisteri on vapaaehtoinen. Siihen merkitään lobbaustahon lisäksi vaikuttamistyön aiheet ja tapaamisten tavoitteet sekä lobbaukseen käytetyt varat, mutta tiedot eivät ole tarkkoja tai luotettavia. Suomessa lob­baukselle ei ole minkäänlaisia sääntöjä.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Dani Rodrik: Economics Rules. The Rights and Wrongs of the Dismal Science. W. W. Norton & Company 2015, 272 s.

Miten ekono­misti pelastau­tuu autiolta saarelta? Hän olettaa, että hänellä on käytössään kumi­vene.

Harvardin yliopiston kan­santaloustieteen professorin Dani Rodrikin kirja muistuttaa vanhasta vitsistä, jonka idea on siinä, että taloustieteelliset »totuudet» perustuvat oletuk­siin asioiden tilasta. Esimer­kistä käy kansantaloustieteen isän Adam Smithin ajatus näkymättömästä kädestä eli yksinkertaistetusti siitä, kuinka yksilöiden oman edun tavoit­telu johtaa vapailla markki­noilla yhteiseen hyvään.

Talousnobelistit Kenneth Arrow ja Gerard Debreu todistivat Smithin ajatuksen matemaattisesti vuonna 1950. Rodrik kuitenkin huomauttaa, että todistus perustuu moniin oletuksiin, kuten siihen, että kuluttajat ovat täysin tietoisia markkinoilla olevien tuotteiden ominaisuuksista jo ennen kuin he ostavat tuotteita.

Taloustiede tekee oletuksia monimutkaisesta todellisuu­desta, jotta tutkittavia vaikutus­mekanismeja voidaan eristää. Ongelmat alkavat, kun kansan­taloustieteen malleja käytetään julkisessa keskustelussa selvit­tämättä ensin, missä määrin mallien oletukset ovat voimassa kyseisissä tapauksissa. Rodri­kin mukaan tähän syyllistyvät toisinaan myös taloustieteili­jät itse. Erityisen varovaisesti hän kehottaa suhtautumaan asiastaan varmoina esiintyviin taloustieteilijöihin.

Rodrikin suurimmat aka­teemiset meriitit ovat kehi­tystaloustieteestä. Hän on osoittanut, kuinka kehitysra­hoituslaitokset, kuten Maail­manpankki, tarjosivat 1980-ja 1990-luvuilla kehitysmaille ja entisille sosialistisille maille yksinomaan talouden, ulko­maankaupan ja rahoituksen vapauttamista kiinnittämättä huomiota siihen, että maista puuttuivat uudistusten onnis­tumiseen tarvittavat instituu­tiot. Siksi politiikkasuositusten taustalla olleet mallit eivät sopineet kehittyviin maihin.

Rodrikin keskeisin ohjeistus maallikoille on, että taloustiede ei ole monoliittinen kokonai­suus vaan siinä on kilpailevia malleja. Osa sopii tiettyjen tilanteiden kuvaamiseen paremmin kuin toiset.

Rodrikin ohje oli unohtunut ekonomistikunnalta itseltään­kin ennen vuonna 2008 puh­jennutta finanssi- ja talouskrii­siä. Hegemoniseen asemaan olivat 1980-luvulta alkaen nousseet uusklassinen ajattelu ja tehokkaiden markkinoiden hypoteesi. Sen mukaan mitään talouskuplia ei olisi pitänyt pystyä syntymään.

Rodrik muistuttaa, että taloustieteessä on päteviä malleja ja niiden kehittäjiä, jotka varoittivat esimerkiksi asuntojen hintakuplasta ja uusista finanssi-innovaatioista. Esimerkiksi Robert Shiller, yksi tunnetuimmista varoitteli­joista, sai taloustieteen Nobelin vuonna 2013 – samana vuonna kuin tehokkaiden markkinoi­den hypoteesin isä Eugene Fama.

Entä mitkä ovat toimivim­mat taloustieteelliset mallit nykyisenä matalan kasvun aikana?

Rodrikin mukaan yleispäte­viä vastauksia ei edelleenkään ole olemassa, vaan kulloisiinkin kysymyksiin pitää soveltaa useita malleja. Sitten katso­taan, mikä niistä sopii parhaiten.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Kehitys-lehden päätoimittaja.

YK:n rauhanturvatoi­minnan tehostami­nen on kuin yrittäisi keksiä ikiliikkujaa, selviää ranskalai­sen älykön ja diplomaatin Jean-Marie Guéhennon muistelmateoksesta.

Guéhenno johti maailman­järjestön rauhanturvaosastoa vuosina 2000–2008. Hänen tehtävänään oli päivittää sini­kypärien rooli uuteen maail­mantilanteeseen, jossa konflik­tien perinteisten valtiollisten osapuolten rinnalle oli alkanut tulla muita toimijoita.

Kirjan näkökulma on reaa­lipoliittinen: isot vallat pitävät aina puolensa, ja siksi YK:n on oltava suojaa tarvitsevien ihmisyhmien rinnalla.

Guéhennon YK-ajalla sodat ja kriisit vyöryivät Afganis­tanista, Irakista ja Kongon demokraattisesta tasavallasta Sudaniin ja Darfuriin. Niistä kaikki jatkuvat jossain muo­dossa yhä.

Tyynellä YK-proosalla Guéhenno avaa rauhanturvaoperaatioiden politiikkaa ja kenttätoiminnan anatomiaa. Rauhanturvaamiseen kuuluvat muun muassa jatkuva materi­aalinen ja tiedollinen resurssi­pula sekä toiminnan ja odotta­misen välinen tasapainottelu.

Jean-Marie Guéhenno: The Fog of Peace. A Memoir of International Peacekeeping in the 21st Century. Brookings Institution Press. 2015, 331 s.

Guéhenno kirjaa, kuinka esi­merkiksi Georgiassa ja Norsun­luurannikolla konflikti lopulta jäätyi tai unohtui – suurval­tojen intressien tai niiden puuttumisen vuoksi. Toisissa operaatioissa, kuten Kongossa, päästiin plussan puolelle, kun edes estettiin jotakin vielä pahempaa tapahtumasta. Dar­furin tuloksia Guéhenno pitää epäonnistumisena.

YK:ssa on parannettavaa. Guéhennon mukaan maa­ilmanjärjestöstä on tultava »oppiva organisaatio». Tarvit­taisiin motivoitunut ja nykyistä ammattimaisempi virkako­neisto. Lisäksi päämajan ja kentän välistä yhteistyötä tulisi lisätä sekä rauhanturvaajien tietoja ja kokemuksia jakaa tehokkaammin.

Guéhennon mukaan rau­hanturvaamisen suurin haaste on kuitenkin poliittinen. Niin kauan kuin jäsenvaltiot ovat erimielisiä YK:n tehtävistä, ongelmia ei kyetä ratkaise­maan. Guéhenno ei silti usko rauhanturvaoperaatioista päättävän turvallisuusneuvos­ton uudistamiseen.

Sen sijaan suurvaltojen ris­tiriidat tai välinpitämättömät asenteet avaavat sihteeristölle tilaa toimia. Guéhenno puhuu YK-virkamiesten muodosta­masta sihteeristöstä erään­laisena kuudentena pysyvänä jäsenenä ja korostaa heidän omatoimisuutensa tärkeyttä annetun mandaatin sisällä.

Esimerkiksi Kongossa Guéhenno kertoo joutuneensa punnitsemaan, kutsuako YK-pataljoona suojelemaan siviilejä maan itäosaan. Soti­laat saapuivat ja pelastivat ihmishenkiä. YK:n edustajan on mandaattien puitteissa uskal­lettava toimia, Guéhenno kat­soo. Se vaatii vahvaa eettistä näkemystä.

Guéhenno muistuttaa, että YK-operaatioiden ympäristö on muuttunut aiempaa vai­keammaksi jäsentää, koska rauhaa uhkaavat nykyään myös heikot tai romahtaneet valtiot ja ei-valtiolliset toimijat. Siksi YK:n jäsenmaiden olisi ajateltava rauhanturvaamista uudella tavalla.

Operaatiot pitäisi nähdä paitsi sotilastoimintana myös jälleenrakennustehtävänä. On vain työlästä uskoa, että maksajavaltiot jaksaisivat sitoutua isoihin, pitkäkestoisiin ja rahoituskustannuksiltaan korkeisiin tehtäviin.

 

Kirjoittaja on MTV3:n ulkomaantoimittaja.

Anja Reschke (toim): Und das ist erst der Anfang. Deutschland und die Flüchtlinge. Rowohlt Polaris 2015, 334 s.

Saksassa on viime kuukausina tervehditty turvapaikanhakijoita sekä ystävällisellä avu­nannolla että poltto­pulloilla. Kristillisdemokraatteja edustava parlamentaarikko Jens Spahn on toimittanut aiheesta teoksen, jonka kir­joittajien joukossa on Spahnin puoluetovereita. Samaa aihetta käsittelevään tv-toimittaja Anja Reschken kirjaan on koottu kirjoituksia tutkijoilta ja toimittajilta, joista muutamien tausta on vasemmistossa.

Kiistellyimpiä seikkoja pakolaiskeskustelussa on ollut, voidaanko vastaanotettavien pakolaisten määrälle asettaa yläraja. Liittokansleri Angela Merkel (CDU) on todennut, että pakolaisten määrää on pyrittävä vähentämään, mutta pitänyt kiinni siitä, että oikeus turvapaikkaan on perusoikeus.

 

Spahnin kirjassa Baijerin valtiovarainministeri, Merkelin CDU:n sisarpuoluetta CSU:ta edustava Markus Söder myöntää, että Merkelin kanta kuulostaa hyvältä. Söderin mukaan maahanmuuttoa tulee kuitenkin rajoittaa ennen kuin väestön myötätunto joutuu liian kovalle koetukselle. Söder pitää kantaansa »vastuullisen eetikon» mielipiteenä.

Söder vetoaa vuoden 2014 tilastoihin ja katsoo niiden perusteella, että Saksan turva­paikkapolitiikka ei toimi. Saksa vastaanotti tuona vuonna yli 202 000 turvapaikka-ano­musta, joista hylättiin 43 000, mutta maasta poistui vain 15 000 henkilöä. Lisäksi Söder muistuttaa yleisesti todetusta epäonnistumisesta aiempien vierastyöläisten kotouttami­sessa.

»Jopa joissakin kolmannen polven (maahanmuuttaja)perheissä šaria ja klaani ovat perustuslain yläpuolella. Mie­het eivät puhu naisten kanssa, kieltäytyvät kädenpuristuk­sesta ja torjuvat naispuoliset lääkärit ja poliisit», Söder väittää.

Kristillisdemokraattien johtama Baijerin osavaltio on suhtautunut turvapaikan­hakijoihin Saksassa kaikkein kielteisimmin. Aihe on repinyt hajalle Saksan hallituksen rivejä puolueen sisällä.

Jens Spahn katsoo kir­jassaan, että Saksan valtio on epäonnistunut monessa suhteessa. Hän perustelee väi­tettään sillä, että viranomais­ten arvioiden mukaan ainakin 300 000 maahantulijaa on jäänyt rekisteröimättä ja että poliisin on vaikea hoitaa varsi­naisia tehtäviään, kun se tekee ylityötunteja toisensa jälkeen Saksan ja Itävallan rajalla.

Toisaalta Spahn myön­tää, että Saksa on Dublin-sopimuksen avulla pyrkinyt helpottamaan tilannettaan liikaakin, kun se on halunnut siirtää turvapaikkahake­musten käsittelytaakan EU:n rajavaltioille. Dublinin sopi­muksen mukaan hakemuksen käsittelee se EU-maa, johon turvapaikanhakija on ensim­mäiseksi tullut.

Jens Spahn (toim.): Ins Offene. Deutschland, Europa und die Flüchtlinge. Herder 2015, 202 s.

Muiden muassa toimittaja Gabriele Gillen edustaa vastakkaista näkökulmaa Anja Reschken toimittamassa kir­jassa. Gillenin mielestä Euroo­pan maat torjuvat kasvavaa pakolaismäärää kiivaasti muun muassa siksi, että rikkaan poh­joisen valkoinen valhe uskot­telee hyvinvointimme olevan pelkästään oman työmme ansiota. Toivomme kaiken jäävän ennalleen, kun olemme hyötyneet epäoikeudenmu­kaisesta maailmankaupasta ja riistosta, Nordrhein-Westfale­nin yleisradioyhtiössä työsken­televä Gillen kirjoittaa.

Useat kirjoittajat käsitte­levät kriittisesti Saksan turva­paikkapolitiikkaa ja pitävät sitä paljon viime kuukausien yleis­kuvaa tiukempana. Vuonna 1992 Saksaan tuli Jugoslavian sotien takia 440 000 turva­paikanhakijaa. Tästä seurasi lukuisia tuhopoltto- ja muita hyökkäyksiä ulkomaalaisia vas­taan. Poliittinen eliitti säikähti, ja perustuslakia muutettiin niin, että turvapaikkaa ei saa henkilö, joka tulee turvalli­seksi katsotusta kolmannesta maasta.

Süddeutsche Zeitungin Heribert Prantl katsoo, että Dublin-asetuksella rangaistaan niitä EU:n ulkorajamaita, jotka eivät saa rajojaan suljettua. Suojelun tarpeesta siinä ei väli­tetä. Kaksikymmentä vuotta järjestelmä toimi Saksan, ei Kreikan eikä Italian eduksi, kunnes se romahti viime vuonna, Prantl kirjoittaa.

Zeit-Magazinin toimittaja Mohamed Amjahid puoles­taan pitää Merkeliä tekopy­hänä: »Angela Merkel viittoilee toisella kädellä apua hakeville pakolaisille Euroopan turval­liselta rannalta ja huolehtii toisella kädellä siitä, että he astuvat kumiveneisiin. Laillisia, turvallisia reittejä EU:hun ei juuri ole.»

Politiikan tutkija Herf­ried Münkler on kirjoittanut molempiin teoksiin. Jens Spahnin kirjassa hän toteaa kotoutumisen edellyttävän, että kantaväestö näkee maa­hanmuuton mahdollisuutena. Münklerin mukaan niin Saksan kuin Ranskankin kokemukset osoittavat, että maahan­muuttajien kotouttaminen on onnistunut pienissä kaupun­geissa paremmin kuin suurissa. Poliitikkojen pitäisi pystyä viestimään onnistumisista kansalaisille.

Anja Reschken toimit­tamassa kirjassa Münkler huomauttaa, että nykyinen muuttoliike eroaa olennaisella tavalla aiemmista. Se kohdis­tuu yhteiskuntiin, jotka ovat nyt haavoittuvia siksi, että niiden alimmat yhteiskunta­luokat pelkäävät joutuvansa kilpailemaan maahanmuutta­jien kanssa hyvinvointivaltion eduista.

Münkler arvioi, että jos Saksa onnistuu kotouttamaan nyt tulleet siirtolaiset osaksi yhteiskuntaa, Saksan vaiku­tusvalta kasvaa. Tämän vuoksi osassa Eurooppaa on vähätelty Saksan humanitaarista toimin­taa, ja Unkarin pääministeri Victor Orbán on moittinut epäsuorasti Merkeliä moraali­sesta imperialismista.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Joskus tavalliset lehdenlukijat kykenevät ennus­tamaan lähitulevaisuu­den poliittisia tapahtumia hämmästyttävän tarkasti, kirjoittavat Philip E. Tetlock ja Dan Gardner populaaritieteel­lisessä teoksessaan poliittisen ennustamisen psykologiasta.

Kirja kertoo Tetlockin tutkimusryhmän The Good Judgment Project -tutkimus­hankkeen (GJP) tuloksista. Hanke käynnistyi vuonna 2011, ja se voitti heti ensimmäisenä vuonna selvästi Yhdysvaltojen tiedusteluyhteisön ennustamis­kilpailun. Se päihitti jopa tiedus­teluanalyytikoiden tuottamat ennusteet, joiden laatimisessa oli hyödynnetty julkisen tiedon lisäksi salaista tiedustelutietoa.

Kilpailussa tutkimusryhmille annettiin vuosittain vastat­tavaksi 150 kysymystä. Teos keskittyy GJP:n vapaaehtoisten joukosta erottuneisiin par­haisiin ennustajiin eli »superennustajiin».

Superennustamisen salai­suus ei ole aivojen suuri las­kentateho tai korkea koulutus vaan tiettyjen asenteiden tai ajattelutapojen kokonaisuus. Keskeisin superennustajan piirre on valmius korjata omia ennusteita. Tämä todettiin laskemalla, kuinka monta kertaa kukin ennustaja päivitti yksittäistä kysymystä koske­vaa ennustettaan ennen kuin ennuste piti lyödä lukkoon.

Philip E. Tetlock & Dan Gardner: Superforecasting. The Art and Science of Prediction. Crown 2015, 352 s.

Superennustajat näkivät paljon vaivaa myös ensimmäi­sen arvionsa eteen. Yleensä he ottivat lähtökohdakseen jonkin tilastollisen odotusarvon.

Kun kysyttiin esimerkiksi, kieltäytyykö Yhdysvalto­jen senaatti vahvistamasta Chuck Hagelin virkanimitystä puolustusministeriksi, eräs superennustaja kertoi selvittä­neensä, kuinka usein senaatti historian aikana on torjunut presidentin nimityksen puolus­tusministerin virkaan. Tämän tiedon pohjalta superennus­taja muokkasi ennustettaan tapauskohtaisen tiedon perus­teella.

Tetlockin aiempien tutki­musten mukaan niin sano­tut siilit, jotka tarkastelevat maailmaa yhden suuren idean tai teorian kautta, ennustavat huonommin kuin ketut, jotka tarkastelevat kutakin asiaa erikseen ja kaikista relevan­teista näkökulmista. Kettumai­sen monialaisuuden lisäksi superennustaja epäilee omia arvioitaan ja ymmärtää epä­varmuuden asteita.

Teos kertoo esimerkiksi eräästä superennustajasta, joka on ammatiltaan asian­tuntija. Hän epäröi korjata ennusteitaan nimenomaan sotilaspoliittisissa kysymyk­sissä, koska virheen myöntä­minen omalla erikoisalalla on kasvojen menettämisen pelon vuoksi vaikeaa.

Tetlockin ja Gardnerin mukaan monet julkisuudessa esiintyvät asiantuntijaennusta­jat eivät väärin ennustettuaan myönnä virheitään. Sen sijaan he joko muistavat ennusteensa revisionistisella tavalla väärin tai tulkitsevat sen uudelleen. Tällainen luova uudelleentul­kinta on mahdollista, kunhan ennuste on esimerkiksi ajalli­sesti riittävän epäselvä, kuten »euroalueen taantuma on päättymässä».

Ennusteet kuitenkin pitäisi laatia nimenomaan sellaisiksi, että ne voivat mennä myös pieleen. Vain silloin ennusta­jalle tarjoutuu tilaisuus oppia virheistään.

 

Kirjoittaja on filosofian ja oikeustieteen maisteri.

Marcel H. van Herpen: Putin’s Propaganda Machine. Soft Power and Russian Foreign Policy. Rowman & Littlefield 2016, s. 317 s.

Krimin miehitys asetti koko Venäjän viime vuosien politiikan uusiin kehyksiin. Monet palaset näyt­tivät loksahtavan kohdalleen: Venäjä oli investoinut vuosien ajan Russia Today -kaapelika­naviin ja kulttuurikeskuksiin ulkomailla sekä säätänyt auto­ritaarisia lakeja kansalaistoi­minnan ja tiedotusvälineiden kontrolloimiseksi kotimaassa.

Venäjän tavoitteena on palauttaa Neuvostoliiton entinen imperiumi valtansa alle, toteaa hollantilainen turvallisuuspolitiikan asian­tuntija Marcel H. van Herpen uudessa kirjassaan. Maan propagandakoneisto tukee tätä tavoitetta.

Venäjä on tehnyt taustatyönsä hyvin. Venäjän »ohjatulla demokratialla» on ollut lännessä monia valtiomiestason puolustajia, kuten Henry Kissinger ja Gerhard Schröder.

Herpenin mukaan Venäjä tukeutuu voimapolitiikkaan ja propagandaan, koska sen houkutusvoima pehmeän vallankäytön alueella on niin olematon. Nykyisen hallin­non autoritaariset otteet ovat kuluttaneet loppuun ne myönteiset mielikuvat, joita länsimaissa syntyi kosmonautti Juri Kagarinin tai presidentti Mihail Gorbatšovin aikana.

Siinä missä läntiset demo­kratiat ovat rahoittaneet Venäjällä demokraattisia ihanteita levittäviä koulutuslai­toksia, ajatuspajoja ja vapaata kansalaistoimintaa, Venäjä on katsonut olevansa vihamie­listen »vaikuttaja-agenttien» myyräntyön kohteena. Taus­talla on kapea tulkinta Joseph Nyen vuonna 1990 ensim­mäisen kerran muotoilemasta pehmeän vallan ideasta.

Nyen mukaan valtion vetovoima perustuu kolmeen tekijään: kulttuuriin, poliittisiin arvoihin ja ulkopolitiikkaan. Venäläisen tulkinnan mukaan kaikki – mukaan lukien kan­salaistoiminta – on viime kädessä valtiojohtoista. Siksi pehmeän vallan idea kääntyy Venäjällä päälaelleen, ja siitä tulee osa voimapolitiikkaa, Marcel van Herpen kirjoittaa.

Van Herpen siteeraa otetta paljon puhuvasta julistuksesta, jonka Vladimir Putin julkaisi kolmannen presidenttikau­tensa alussa Moskovskie Novosti -lehdessä vuonna 2012:

»Valitettavasti näitä [peh­meän vallan] menetelmiä käytetään usein viljelemään ja lietsomaan ääriliikkeitä, separatis­mia, kansallismielisyyttä, julkisen mielipiteen manipulointia, [ja] suvereenien valtioiden sisäisiin asioihin puuttumista.»

Putin tarkoitti, että länsi­maat olivat väärinkäyttäneet pehmeää valtaa Venäjää vastaan. Hänen julistuksensa voisi lukea yhtä hyvin toi­mintaohjelmana, jonka avulla Venäjä on sittemmin vas­tannut läntisen informaation levittämiseen.

Venäjä on imitoinut demo­kratioiden keinoja pehmeän vallan levittämiseksi, van Her­pen kirjoittaa. Maa on perus­tanut New Yorkiin ja Pariisiin Demokratian ja yhteistyön instituuteiksi nimettyjä ajatus­hautomoita. Ohjelmaltaan ne ovat kuitenkin Kremlin politii­kan suoraviivaisia äänitorvia. Vastaavasti Venäjän humani­taarisesta yhteistyöstä vas­taava Rossotrudnitšestvo sekä venäjän kieltä ja kulttuuria vaaliva Russki Mir -säätiö ovat saaneet tehtäväkseen venä­jää puhuvien »maanmiesten» näkemysten muokkaamisen ulkomailla.

Venäjän propaganda on onnistunut kylvämään län­tisiin demokratioihin paljon hämmennystä siitä, miten maan aggressiiviseen ulkopo­litiikkaan tulisi reagoida. Van Herpen katsoo kirjansa johto­päätöksissä, että propagan­daan tulisi vastata nostamalla tosiasiat esiin ja lisäämällä toi­sen asteen kouluihin opetusta propagandan keinoista.

Suoranaista valheiden levittämistä ei tarvitse sanan­vapauden nimissä suvaita, hän muistuttaa. Esimerkiksi Britannian viestintävirasto on huomauttanut RT-kanavaa useaan otteeseen yksipuo­lisesta tiedonvälityksestä. Liettuassa NTV Mir -kanava menetti keväällä 2014 toimilu­pansa kokonaan.

Suomesta on tullut Ukrai­nan konfliktissa Venäjän infor­maatiosodankäynnin kohde, arvioi sotatieteiden tohtori Saara Jantunen runsaasti huomiota saaneessa kirjas­saan. Jantusen mukaan Venäjä on onnistunut mielipidevai­kuttamisessa Suomessa hyvin. Sen osoituksena Venäjän sodankäynnin hyssyttelijöitä ja Krimin miehityksen ymmär­täjiä ilmaantui myös meillä, eduskuntaa ja tutkimuslaitok­sia myöten.

Informaatiosota on kirjan mukaan valtion johtamaa toi­mintaa, jonka kohteena ovat vihollismaan sotilaiden sijasta tiedotusvälineiden yleisö ja sosiaalisen median käyttäjät – siis me kaikki ruutujemme äärellä.

Taistelua tällä tiedon sota­tantereella käydään todellisuu­den tulkinnoista. »Informaa­tiosotaa ei voiteta faktoilla tai todisteilla, vaan mielikuvilla», Jantunen kirjoittaa. Tässä sodassa väkivalta on henkistä. Jantunen kuvaa kirjassa vähät­telyä ja henkilöön käyviä her­jauksia, joita netissä on kohdis­tettu esimerkiksi trollausta eli häiriköivää mielipidevaikutta­mista käsitteleviin toimittajiin ja tutkijoihin – myös Jantuseen itseensä.

Saara Jantunen: Infosota. »Iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan». Otava 2015, 318 s.

Toimittajista poikkeuksel­lisen laajan ja pitkäkestoisen hyökkäyksen kohteeksi on joutunut Suomessa Ylen Jes­sikka Aro, joka kyseli katsojilta kokemuksia Venäjän trolleista. Hän on kokenut myös netin ulkopuolella häirintää, josta suuri osa on tullut Venä­jältä. Vakavimmasta päästä ovat puhelut, joissa Aroa on uhkailtu laukausten äänillä.

Myös Suomessa on Jantu­sen kirjan valossa yllättävän­kin paljon Venäjän politiikan kannattajia, joita hän kutsuu »resonaattoreiksi». He hei­jastelevat Venäjän viestintää omissa kirjoituksissaan ja kannanotoissaan.

Jantunen kuvaa terävästi, miten Venäjä pyrkii täyt­tämään informaatiotilaa kuvitteellisilla simulaatioilla, todellisuuden jäljittelyllä. Esimerkiksi kesällä 2014 Venä­jän propagandaan ilmaantui Novorossijan liittovaltio, jonka historia, kartat, liput ja mitalit täyttivät muutaman kuukau­den ajan internetin kanavia. Novorossijasta yritettiin tehdä symbolisesti totta, koska vain pieni osa Ukrainan venäjän­kielisistä halusi irtautua Kiovan hallinnon alaisuudesta tai liittyä Venäjään.

Jantunen suosittelee puolustusstrategiaksi infor­maatiosodankäynnin mene­telmien paljastamista, ja siinä hän on tehnyt palveluksen suomalaiselle keskustelulle. Jantusen käyttämän informaa­tiosota-käsitteen ongelma kuitenkin on, että se voi tukea mielikuvaa päättymättömästä sotatilasta Venäjän ja muun Euroopan välillä. Tämä on juuri se mielikuva, jolla Putinin hal­linto on viime vuosina lujitta­nut omaa valtaansa.

Esimerkiksi presidentti Sauli Niinistö kommentoi lap­siasiakiistaa alkuvuodesta 2015 puhumalla Venäjän informaa­tiovaikuttamisesta. Niinistö luonnehti informaatiosotaa kovaksi sanaksi. Ratkaisu ei ollut välttämättä pelkkää val­tiomiesviisautta.

Jason Stanley: How Propaganda Works. Princeton University Press 2015, 353 s.

Hyvin toisenlaisesta näkö­kulmasta propagandaa lähes­tyy Yalen yliopiston filosofian professori Jason Stanley. Hänen ensisijainen tutkimus­kohteensa on demokraattisissa valtioissa levitetty propaganda. Stanley hakee vauhtia antii­kin Kreikasta, jossa filosofi Platon varoitti, että demo­kratiat ovat erityisen alttiita kansalaisten manipuloinnille. Platonin mukaan demokratia luisuu helposti tyranniaan, kun voimakkaat demagogit esiintyvät kansan pelastajina ja hyödyntävät kaunan tunteita, joita taloudellinen eriarvoisuus herättää.

Myös Stanley kytkee pro­pagandan eriarvoisuuteen. Taloudellisesti ja sosiaalisesti epätasa-arvoinen yhteiskunta on Stanleyn mukaan vahva kasvualusta stereotypioille, syvään iskostuneille virheelli­sille ideologisille uskomuksille.

Rikkailla on esimerkiksi taipumus perustella vaurau­tensa omilla ansioillaan, vaikka se olisi perittyä. Tällaisista käsityksistä tulee identiteetin rakennuskiviä, jolloin käsityk­siä on enää vaikea muuttaa rationaalisilla argumenteilla. Vastaava tilanne syntyy, jos yhteiskunnassa on eriarvoi­suutta etnisten ryhmien välillä.

Stanleyn mukaan ideolo­giset uskomukset ovat ongel­mallisia, kun ne alkavat rajoit­taa tiedonsaantia ja yhteis­kunnallista keskustelua, jotka ovat demokratian kulmakiviä. Propagandan tavoitteena on sulkea keskustelun ulkopuo­lelle demokraattisen päätök­senteon kannalta olennaisia näkökulmia.

Tavoitteeseen päästäk­seen propagandisti ruokkii ja vahvistaa ennakkokäsityksiä. Menetelmät ovat tilannekoh­taisia. Propagandisti voi vedota yhtä lailla kuulijoiden tunteisiin kuin järkeen. Propagandan ei tarvitse myöskään koostua valheista. Asiayhteydestään irrotetut tosiasiat voivat olla propagandassa paljon hyödyl­lisempiä.

Stanley varoittaa, että pro­paganda naamioituu demo­kraattisissa yhteiskunnissa demokraattisiin ideaaleihin, jolloin sitä on vaikea tunnis­taa. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee ilmastoskeptikko­jen esittämän kritiikin, jonka mukaan ilmastonmuutosta ei ole osoitettu tieteellisesti pitävästi. Ilmastoskeptikot vetoavat tieteellisiin ihanteisiin, vaikka heidän tavoitteensa on päinvastoin murentaa tieteellisten johtopäätösten merkitystä.

Stanleyn mukaan propa­ganda pyrkii vaikuttamaan demokratioissa pääsääntöisesti huomaamatta. Totalitaarisissa valtioissa propagandaan taas ei välttämättä suhtauduta vaka­vasti, koska se on niin ilmeistä.

Viktor Orbánin ja Donald Trumpin kaltaisten poliitik­kojen suosio tosin kertoo, että voimakkaisiin stereotypioihin perustuvaa propagandaa voi esittää ainakin nimellisesti demokraattisissa yhteiskun­nissa myös keskellä kirkasta päivää. Nähtäväksi jää, ovatko tasa-arvoisemmat Pohjois­maat suojassa tällaiselta kehitykseltä.