Siirry sisältöön

Eturintamassa Isisiä vastaan

Turvatakuut. Ranskan sotilaalliset väliintulot saavat huomiota, kun Yhdysvallat ja Britannia ovat aiempaa haluttomampia interventioihin.

Teksti David Cadier

En vietä kenenkään puo­lustusministerin kanssa yhtä paljon aikaa kuin Jean-Yvesin», sanoi Yhdysvaltojen puolus­tusministeri Ashton Carter tammikuussa ja viittasi ranska­laiseen kollegaansa Jean-Yves Le Drianiin.

Ranska on ollut länsimai­den ilmaiskujen eturintamassa terroristijärjestö Isisiä vastaan Irakissa ja Syyriassa. Lisäksi Ranska on nousemassa Yhdys­valtojen tärkeimmäksi sotilaal­liseksi kumppaniksi Lähi-idän alueella. Mikä selittää Ranskan sotilaallisen interventionismin ja uuden atlantismin?

Vielä vuonna 2003 Ranska vastusti Yhdysvaltain hyökkä­ystä Irakiin Tämä oli kuitenkin poikkeus: Ranskan hallitus ei vastustanut presidentti George W. Bushin hyökkäystä silkasta pasifismista, vaan siksi, että se piti hyökkäystä laitto­mana ja arvioi sen vaikutukset haitallisiksi.

Sen sijaan ilmaiskujen aloittaminen Syyriassa jatkaa interventioiden sarjaa. Vuo­desta 2011 Ranska on yksin tai liittolaistensa kanssa käynnis­tänyt operaatioita Norsunluu­rannikolla, Libyassa, Malissa, Keski-Afrikan tasavallassa, Sahelin alueella ja Irakissa.

Ranska ryhtyy operaatioi­hin, koska sillä on tarvittavaa voimaa ja koska sen päättäjät pitävät operaatioita välttä­mättöminä.

Ranskalla on operatiivinen valmius lähettää sotilasosas­toja nopeasti maailmalle. Lisäksi maassa on siihen tarvittava strateginen kulttuuri ja sisäpoliittiset olosuhteet, jotka sallivat voimankäytön, toisin kuin Saksassa. Ranska on myös vapaa Irakin- ja Afganis­tanin-sotien traumoista, toisin kuin Britannia.

Ranska kuuluu Britannian, Belgian ja Tanskan tavoin pieneen ryhmään eurooppa­laisia maita, jotka ovat valmiita sotilaallisen voiman käyttöön ulkomailla. Ranskassa ope­raatioista voidaan päättää nopeasti, koska poliittinen päätöksenteko sotilaiden käy­töstä on keskitetty presiden­tille. François Hollande päätti esimerkiksi Malin operaatiosta vain muutamassa tunnissa.

Myös Ranskan poliittinen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri on väliintulojen puolella. Hollande ja entinen presidentti Nicolas Sarkozy ovat saattaneet kerätä voimankäytöllä poliitti­sia pisteitä, vaikka väliintulojen taustalla on ollut aina myös muita tekijöitä. Oleellista Ranskan päätöksissä on huoli kahdesta samanaikaisesta trendistä: Yhdysvaltojen strategisesta vetäytymisestä ja kärjistyneestä epävakaudesta alueilla, jotka ovat Ranskalle geopoliittisesti ja -taloudelli­sesti tärkeiltä.

Ranskan entinen ulkominis­teri Laurent Fabius on kuvail­lut nykytilannetta vaaralliseksi siirtymäksi, »jossa entinen maailmanjärjestys ei ole täysin kadonnut mutta jossa uusi maailmanjärjestys ei ole vielä noussut kokonaan esille».

Vuonna 2003 epävakautta aiheutti ylivoimaisen vahva, yksin toimiva Yhdysvallat, joka ei voimankäytössään piitannut monimutkaisista paikallisista olosuhteista. Nyt vielä suurem­pana uhkana ovat Fabiuksen sanoin alueelliset jännitteet, romahtaneet valtiot ja ter­rorismi »apolaarisessa maail­massa», joka on vailla johtajaa.

Ranskan tavoitteena on estää vaaravyöhykkeessä olevia maita luisumasta terro­ristien tukialueeksi ja osoittaa Yhdysvalloille, että se voi kan­taa osan vastuusta kansainvälisen järjestyksen ylläpidossa.

Ranska lisää kahdenvälistä yhteistyötä liittolaisten kanssa.

Pariisin marraskuiset terrori-iskut vahvistivat käsi­tystä mainituista uhkakuvista. Ranska on kuitenkin tietoinen siitä, ettei sen sotilaallinen väliintulo tuhoa Isisiä. Siksi Ranska on kääntynyt liittolais­tensa puoleen EU:ssa ja ottanut ensimmäistä kertaa käyttöön Lissabonin sopimuksen artiklan 42.7 turvatakuut. Artikla sitoo muita jäsenmaita auttamaan kaikin keinoin, jos yksi maa jou­tuu sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi.

Artiklan valinta kertoo Ranskan ulkopolitiikan suun­nasta terrori-iskujen jälkeen. Ranskalla oli sen rinnalla mui­takin vaihtoehtoja, joista valita.

Vetoaminen Naton viiden­teen artiklaan olisi kuitenkin lisännyt pitkiin sotilasoperaa­tioihin väsyneen Yhdysvaltain hallinnon taakkaa. Lisäksi Ranska toimii jo ennestään yhdessä Yhdysvaltojen kanssa jihadistiryhmiä vastaan eten­kin Sahelin alueella. Nato-operaatio olisi myös velvoit­tanut Ranskan yhteistyöhön Turkin kanssa, mikä olisi taas katkaissut yhteyden Venäjään. Se olisi rajoittanut Ranskan liik­kumavaraa muissa päätöksissä.

Ranska katsoi myös, että kääntyminen EU:n puoleen antaa vahvemman kansainvä­lisen oikeutuksen toimia Lähi-idässä kuin Nato-yhteistyö.

Kolmas vaihtoehto olisi ollut vedota Lissabonin sopimuk­sen artiklaan 222. Ei ole yhtä ilmeistä, miksi näin ei tehty. Artikla kirjattiin sopimukseen nimenomaan solidaarisuuden varmistamiseksi terrori-iskun tai luonnonkatastrofin varalta. Artiklan on kuitenkin tarkoitus tukea jäsenvaltiota »sen omalla maaperällä» ja auttaa maata »puolustamaan demokraattisia instituutioita ja siviiliväestöä».

Jos Ranska olisi vedon­nut tähän artiklaan, se olisi tunnustanut menettäneensä tilanteen hallinnan ja kykynsä taata maan turvallisuus, mikä olisi viestinyt kansalaisille val­tion heikkoudesta.

Lisäksi Ranska tarvitsee apua alueensa ulkopuolella pikemmin kuin suojelua omalla maaperällään. Syyriasta palaavia jihadisteja jäljitetään yhteistyössä muiden maiden tiedustelupalveluiden ja poliisin kanssa. Sitä paitsi artikla 222:n käyttöä valvovat EU:n instituu­tiot. Artikla 42.7 mahdollistaa hallitustenvälisen yhteistyön, joka ollut Ranskan suosima lähestymistapa 2000-luvun alusta alkaen.

Pariisin iskujen jälkeen Ranska todennäköisesti siirtää painopistettään Isisin vas­taiseen taisteluun muiden operaatioiden kustannuksella. Ranska ilmoitti jo aikeistaan lopettaa Operaatio Sangaris Keski-Afrikan tasavallassa vuoden loppuun mennessä. Ranska lisää todennäköisesti kahdenvälistä ja tilapäistä yhteistyötä liittolaistensa kanssa sen sijaan, että se toi­misi Naton tai EU:n kautta.

Tästä huolimatta EU:n turvatakuiden käyttöönotto oli symbolisesti tärkeä päätös.

Vaikka EU on tukenut Ranskaa vahvasti ja yksimieli­sesti, yksittäisten jäsenmaiden osallistumisintoon vaikuttaa maiden sisäinen politiikka.

Saksa, Britannia ja Belgia ovat vahvimmin sitoutuneet auttamaan Ranskaa. Sen sijaan osa EU:n sotilaallisesti vah­voista maista, kuten Espanja ja Puola, ei ole vielä ilmoittanut osallistumisestaan. Suomi on tarjonnut Ranskalle lentotun­teja kuljetuskoneista ja ilmoit­tanut lisäävänsä kriisinhallinta­joukkojaan YK:n operaatioissa Libanonissa ja Malissa.

 

Kirjoittaja on vieraileva vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa.