Skip to main content

Auli Leskinen: Latinokevät on milleniaalien hätähuuto

Etelä-Amerikan mielenosoitusaalto on ollut alueen suurin kylmän sodan jälkeen. Chilessä se on oire demokratian kriisistä, joka voi johtaa uuteen autokratiaan.

Teksti Auli Leskinen

Yli 400 rikkoutunutta silmää Chilessä, verenvuodatusta ja presidentin maastapako Boliviassa, kaupungista toiseen pakeneva hallitus Ecuadorissa. Latinokevään mielenosoitukset pyyhkäisivät hyökynä halki vakaina demokratioina tunnettujen Chilen, Perun ja Ecuadorin sekä aseellisista konflikteista tunnettujen Kolumbian ja Bolivian. Kylmän sodan jälkeen Etelä-Amerikan maissa ei ole nähty yhtä massiivista mielenosoitusaaltoa kuin se miljoonien kansalaisten kansannousu, johon vuosi 2019 päättyi.

Syitä protesteihin on monia. Alueen hallitukset ovat epäonnistuneet poliittisissa ja taloudellisissa valinnoissa. Aiempi voimakas talouskasvu on hidastunut. Valtaosa hallituksista on toteuttanut uusliberaalia politiikkaa, jossa valtion omaisuutta ja peruspalveluita on yksityistetty. Julkiset palvelut ovat surkastuneet. Etusijalle on asetettu ulkomaisten sijoittajien ja kotimaisen eliitin edut, ei kansan.

 

Alueen maissa on aiempaa enemmän myös koulupudokkaita. 15–24-vuotiaita, työelämän ja opintojen ulkopuolelle pudonneita nini-nuoria (ni trabaja ni estudia) on koko maanosassa yli 20 miljoonaa. Ninien osuus nuoresta väestöstä on yksi rakenteellinen tekijä demokratioiden uskottavuuden kriisissä, josta protestit versovat.

Chilessä koulutetun väestön työllistymismahdollisuudet ovat tilastojen mukaan hyvät, mutta koulutus on huippu­kallista. Milleniaalien sukupolvi on katkeroitunut: heillä on kymmeniä tuhansia euroa opintovelkaa, mutta palkka voi olla tuhat euroa kuussa.

Chilen kansannousu on heterogeeninen liike. Siihen kuuluu protesteissa toimivia vapaaehtoisia lääkäreitä, sairaanhoitajia, lakimiehiä ja terapeutteja. Osa jakaa kaduilla mielenosoittajille kyynelkaasun limakalvoärsytystä lieventävää ruokasoodaliuosta, toiset ilmaisia vesipulloja. Perheenäidit hoitavat vuorotellen korttelin lapsia, jotta muut pääsevät mielenosoituksiin.

Vimmaisin uusista kansalaisliikkeistä on ihailua ja pelkoa herättävä La primera linea, Etulinjan liike. Se on nuorisoliike, joka järjestäytyi sosiaalisessa mediassa viime syksynä.

Etulinjan liike ottaa mielen­osoitusten etulinjoissa ensimmäisenä vastaan karabinieeripoliisien haulit, kyynelkaasusuihkut, pippurisuihkeet ja pamputuksen. Aktivistit ovat uhmakkaita ja poliiseja kohtaan aggressiivisia.

Etulinjan liikkeen jäsenet ovat paitsi nini-nuoria, myös slummien lapsia, keskiluokan nuoria ja joskus opiskelijoita. Useilla heistä ei ole mitään menetettävää.

Chilen hallitus käyttää mielenosoittajista usein halventavaa termiä lumpen, joka juontuu Karl Marxin käsitteestä Lumpenproletariat (lumppuproletariaatti tai kurjalistoproletariaatti) ja viittaa työväenluokan köyhimpään osaan.

Mieltään osoittavat nuoret ovat Chilen menetetty väestön­osa, jonka riskinottokyvyllä ei ole rajoja. Se on uusi ilmiö.

Demokratia on ollut monelle Latinalaisessa Amerikassa pettymys.

 

Poliisin raa’istunut väkivalta mielenosoituksissa on selkeä muutos aiempaan: viranomaiset eivät arkaile käyttää tuliaseita siviilejä kohtaan. Diktatuurin jälkeisessä Chilen nuoressa demokratiassa sotilaiden, poliisien ja siviilien suhdetta rakennettiin hitaasti, mutta sen uskottiin paranevan. Nyt usko ja hyvät aikeet ovat menneet rikki.

Maan lääkäriliitto raportoi syksyllä karabinieerien tähtäävän haulit mielenosoittajien pään alueelle ja silmiin. Lääkäreillä on käsissään maan historian pahin silmävamma­kriisi.

Chilen ihmisoikeusinstituutin INDH:n mukaan tämän vuoden tammikuun loppuun mennessä mielenosoituksissa ja pidätysten aikana loukkaantui 3 746 ihmistä. Poliisien aiheuttamia silmävammoja todettiin 427 ja kidutustapauksia 418. Raiskauksen tai seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutui 192 ihmistä. Loukkaantuneiden joukossa on 253 alaikäistä.

Epävakaudesta todistaa sekin, että Chilessä, Boliviassa ja Ecuadorissa viime syksynä työskennelleiden YK:n ihmisoikeusraportoijien mukaan ihmisoikeusrikokset »osoittavat liiallista voimankäyttöä, joka on johtanut mielivaltaisiin surmiin, kidutukseen ja pahoinpitelyihin, seksuaaliseen väkivaltaan ja mielivaltaisiin pidätyksiin».

 

Latinalaisen Amerikan kansannousu kertoo yhteiskunnallisen ilmapiirin ja poliittisen kulttuurin muutoksesta: uudesta sukupolvesta, joka toimii eri tavoin ja kantaa eri symboleja kuin kylmän sodan kaksinapaisessa oikeisto–vasemmisto-maailmankuvassa kasvaneet vanhempansa.

He ovat milleniaaleja, jotka eivät itse kokeneet diktatuureja, keskitysleirejä, kidutuksia ja joukkohautoihin johtanutta tuhontaa. He ovat kuulleet niistä mutta ovat traumasta vapaampia ja pelottomia. He reagoivat yhteiskunnallisesti nopeammin, kollektiivisemin ja uskaliaammin kuin ennen.

Digivallankumouksen lapsista köyhimmätkin hallitsevat sosiaalisen median. He ovat kasvaneet mainonnan ja kulutuksen kulttuurissa, mutta eivät itse pysty kasvamaan kuluttaviksi aikuisiksi eivätkä haaveilemaan mistään. Usean vanhemmat tekevät montaa työtä, koska yksi palkka ei riitä. Koulutus, oma koti ja hyvä elämä pakenevat saavuttamattomiin.

Etelä-Amerikan demokratioiden kriisi kertoo myös voimatasapainon muutoksesta.

Kriisi voi olla oire vuosikymmeniä juurrutetun uusliberaalin talousmallin epäonnistumisesta. Samalla kriisi kyseenalaistaa sen, onko Chilen demokratia oikeaa demokratiaa vai kulkeeko maa kohti uutta autokratiaa, eliittien valtaa, jolla on demokratian valenaamio.

Demokratia on ollut monelle Latinalaisessa Amerikassa pettymys. Tämä oli perusta, jolta äärioikeistolainen Jair Bolsonaro nousi valtaan Brasiliassa. Samoin voi käydä Chilessä. Kenraali Pinochet’n vankkumattomat tukijat eivät ole kadonneet, he ovat vain olleet kauan hiljaa. Nyt diktaattorin manttelinperijät ovat jo sosiaalisessa mediassa ja pyytävät armeijaa apuun.

Kirjoittaja on toimittaja, kirjailija ja Latinalaisen Amerikan tutkija.