Skip to main content

Kirjaessee: Pakolaisten oikeuksien toteutuminen olisi kaikkien etu

Teksti Anna-Kaisa Hiltunen

Pakolaisten vastaanottamiseen ovat kautta historian vaikuttaneet sekä humanitaariset motiivit että hyötynäkökulmat – ja toisinaan ne myös vaikuttavat toisiinsa. Tämä käy selväksi kahdesta ajankohtaisesta kirjasta, jotka ruotivat globaalin pakolaisjärjestelmän historiaa, ongelmia ja uudistustarpeita.

Wienin yliopiston historian professori Philipp Ther tarkastelee kirjassaan pakolaisten vastaanottoa aina modernin ajan alusta nykypäivään.

Esimerkiksi Espanjasta pakeni 1400–1500-luvuilla juutalaisia ja muslimeja katolisen vainon alta muun muassa muualle Eurooppaan. Tuon ajan monarkiat suhtautuivat pakolaisiin myönteisesti pääosin käytännöllisistä syistä: pakolaiset kasvattivat monarkioiden asukasmäärää, toivat mukanaan taitoja ja saattoivat olla taloudellisesti hyödyksi. Samoin suhtauduttiin esimerkiksi protestanttisiin hugenotteihin, jotka pakenivat 1500–1600-luvuilla Ranskasta muualle Eurooppaan.

Humanitaariset perustelut pakolaisten suojelemiseksi ovat nousseet keskeisiksi kansallisvaltioiden ja ihmisoikeusajattelun vakiinnuttua. Jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kansainliitossa luonnosteltiin modernin pakolaisjärjestelmän ensimmäisiä periaatteita, kuten kieltoa palauttaa ketään lähtömaahansa vainon kohteeksi. Nykyinen pakolaisjärjestelmä perustettiin Euroopassa toisen maailmansodan aseiden vaiettua. Katastrofin jälkeen näytti selvältä, että kansainvälisen yhteisön oli tarjottava kotimaittensa poliittisesti vainoamille ihmisille suojelua.

Geneven pakolaissopimus solmittiin vuonna 1951, ja nykyisin sen on ratifioinut 146 maata. Sopimuksen mukaan pakolainen on ihminen, joka on jättänyt kotimaansa ja jolla on perusteltuja syitä pelätä kotimaassaan vainoa alkuperänsä, kansallisuutensa, uskontonsa, yhteiskunnallisen ryhmänsä tai poliittisen mielipiteensä perusteella.

 

Kansainvälinen pakolaisjärjestelmä toimi vielä kylmän sodan alussa, kun pakolaisuus suuntautui ennen kaikkea itäisestä Euroopasta länteen. Ther osoittaa, kuinka hyötynäkökulma ja humanitaariset syyt vastaanottaa pakolaisia sekoittuivat: Länsi korosti kommunismia paenneiden vastaanotossa humanitaarisuuttaan, koska sillä voitiin osoittaa itäblokille lännen liberaalin järjestelmän paremmuutta. Se oli lännelle hyödyksi.

Nykyään toisen maailmansodan jälkeen luotu pakolaisjärjestelmä ei kuitenkaan enää toimi, toteavat newyorkilaisen New Schoolin muuttoliiketutkija, professori T. Alexander Aleinikoff ja New Yorkin yliopiston vanhempi analyytikko Leah Zamore tuoreessa kirjassaan. Ihmiset pakenevat poliittisen vainon lisäksi esimerkiksi väkivaltaisia konflikteja tai luonnon­katastrofeja. Siksi pakolaisiksi pitäisi kirjoit­tajien mukaan määritellä kaikki ne, joiden elämä kotimaassa on syystä tai toisesta käynyt mahdottomaksi. Heidän pakoaan voidaan pitää välttämättömänä.

Toinen syy ongelmiin on kirjoittajien mukaan se, että järjestelmä ei kykene takaamaan pakeneville ihmisille heille kuuluvia oikeuksia eikä pääsyä ulos pakolaisuudesta.

Geneven pakolaissopimus lupaa kotoaan paenneille esimerkiksi pääsyn koulutukseen ja työmarkkinoille sekä sosiaali­turvaan. Käytännössä oikeudet eivät toteudu etenkään kehittyvissä maissa, missä neljä viidestä maailman lähes 71 miljoonasta kotoaan paenneesta asuu. Pakolaisleireillä ei käytännössä ole koulutus- tai uramahdollisuuksia, ja kehittyvien maiden kaupungeissa moni pakolainen elää vailla virallista asemaa.

Lisäksi suurimmalta osalta pakolaisista puuttuu tieto tulevasta. Moni heistä ei pysty palaamaan kotimaahansa, mutta vain murto-osa heistä pääsee kiintiöpakolaisina kolmansiin maihin. Tiet ulos pakolaisuudesta ovat tukossa.

 

Aleinikoffin ja Zamoren mukaan pakolaisjärjestelmä tulisi korjata siten, että se takaisi kotinsa jättäneille ensiksi pääsyn turvaan oman maansa lähialueelle ja toiseksi mahdollisuuden uudelleenrakentaa elämäänsä: kouluttautua, tehdä työtä, säästää. Kolmanneksi järjestelmän tulisi taata kaikille ulospääsy pakolaisuudesta. Kirjoittajien mukaan etenkin kansainvälisen pakolaisjärjestelmän isoilla toimijoilla, kuten Yhdysvalloilla ja Euroopan unionilla, on päävastuu järjestelmän korjaamisesta.

Jotta kolmas edellytys toteutuisi, Aleinikoff ja Zamore ehdottavat, että pakolaisille sallittaisiin vapaus liikkua Geneven pakolaissopimuksen allekirjoittajamaiden alueella. He voisivat muuttaa sinne, missä töitä ja uuden elämän edellytyksiä on tarjolla.

Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä ehdotus kuulostaa utopistiselta. Humanitaarisille perusteluille ei nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä ole kysyntää. EU ja Yhdysvallat näyttävät hyötyvän pakolaisjärjestelmästä, joka sulkee suuren osan pakolaisista kehitysmaihin määräämättömän pitkään välitilaan.

Mutta: Jos kansainvälinen yhteisö tukisi kehittyviä maita tarpeeksi pakolaisten ensivaiheen vastaanottamisessa, pakolaisten oikeudet suojaan ja elämän jatkamiseen voisivat toteutua jo oman kotimaan lähialueilla. Aiempaa harvemmalla olisi pakottavia syitä pyrkiä hakemaan suojelua Euroopasta tai Yhdysvalloista – etenkään, jos heille annettaisiin lupa liikkua ja muuttaa, kunhan pakolaisasema on ensin saatu.

EU ja Yhdysvallat voisivat lakata taistelemasta »laitonta maahanmuuttoa» vastaan, jollaiseksi ne nyt leimaavat omin päin tulevia turvapaikanhakijoita. Pakolaiset puolestaan saisivat olla ensi­sijaisesti elämässään eteenpäin pyrkiviä ihmisiä, eivät kotivaltionsa pettämiä uhreja, jotka nyky­järjestelmä jättää kuin limboon määrittelemättömän pitkäksi ajaksi.

Sekä käytännölliset että humanitaariset motiivit pakolaisten suojeluun voisivat toteutua, vaikka ei ensilukemalta uskoisi.

Philipp Ther: The Outsiders. Refugees in Europe since 1492. Princeton University Press 2019, 304 s.

T. Alexander Aleinikoff & Leah Zamore: The Arc of Protection. Reforming the International Refugee Regime. Stanford University Press 2019, 169 s.