Kronstadtista tulleita pakolaisia johdatettiin junaan Koivistossa Viipurin edustalla. Kuva: Onni Kuittu/Museovirasto

 

Venäjällä oli vuoden 1917 vallankumouksesta lähtien käyty sisällissotaa, johon monet ulkovallatkin sekaantuivat. Vuoteen 1921 tultaessa sota oli jo ratkeamassa Leninin johtamien bolševikkien voitoksi. Maaliskuussa puhkesi vielä Suomenlahden pohjukassa Kronstadtin laivasto­tukikohdassa kapina, jonka puna-armeijan joukot kuitenkin kukistivat. Diplomaattipiireissä tapahtumia seurattiin jännittyneinä.

Tallinna:
»Kysyessäni, ennen varsinaisten levottomuuksien alkua, mihin [kapinalliset] perustavat yleensä mahdollisuuden vapautua bolshevistien kovista kourista, [bolševikkeja vastustava vallankumouksellinen Viktor Tšernov] empimättä lausui: puna-armeijaan, jolla on aseita ja harjaantumista sotatoimiin. Hän selitti puna-armeijankin niin perin juurin työlästyneen bolshevismiin, että se on valmis, kun vähänkin tilaisuutta ilmenee, kääntämään sille selkänsä ja avustamaan niitä, joiden luulevat tuovan isänmaahansa paremmat olot.»
Erkki Reijonen, 4. maaliskuuta 1921

Moskova:
»Seurauksena kapinan epäonnistumisesta on, että venäläiset ovat vajonneet entistä suurempaan apatiaan. Nyt voidaan tuskin odottaa järjestelmällistä taistelua bolshevikkeja vastaan, ennen kuin koko heidän valtiojärjestelmänsä sortuu omaan mahdottomuuteensa.»
Hugo Valvanne, 17. maaliskuuta 1921

Berliini:
»Raportissani No 12 käsittelin kysymystä Ruotsin osanotosta Kronstadtin avustamiseen. Tämä mysteeri ei vieläkään ole selvinnyt, päinvastoin se kompliseerautui Ruotsille sangen epämiellyttävällä tavalla sen kautta että Berliinistä, luultavasti venäläisten taholta, levitettiin uutista, että Ruotsin täkäläinen kenraalikonsuli [sic!] olisi ollut aktsioonin alkuunpanija.»
Harri Holma, 9. huhtikuuta 1921

Kööpenhamina:
»Ranskan hallitus ei, niin kuin sanottu, liene avustanut yritystä. Se ei katso voivansa, muiden valtioiden ollessa passiivisia, jatkaa varojen antamista yrityksiin, jotka tarkoittavat Neuvostovallan kukistamista Venäjällä. Samasta syystä ei Ranska myöskään enää katso voivansa ylläpitää Wrangelin armeijaa. Edellämainittu käsitykseni perustuu tietoihin, joita olen saanut asiasta vapaaherra Nolden luona Pariisissa.»
Karl Gustaf Idman, 29. huhtikuuta 1921

Sarjassa seurataan Suomen ulkomaanedustustojen raportointia sadan vuoden takaisista tapahtumista.

 

Aamu alkaa buddhalaisella lausunnalla.

Susanna Hastin tavallinen päivä sisältää niin taiteellista työtä, kirjoittamista kuin palaverejakin. Lausumisen jälkeen hän kirjoittaa kirjaa tai lukee, tanssii tai treenaa, ulkoilee koiriensa kanssa. Kirjoittaa lisää, soittaa kitaraa, ehkä äänittää jotain. Laulaa ja osallistuu Zoom- ja Teams -kokouksiin.

Koronapandemian vuoksi osa projekteista on keskeytynyt, mutta Hast tuntee olevansa etuoikeutettu. »Arkeni ei lopulta ole muuttunut kovinkaan paljon. Olen muutenkin hieman eristäytyvä luonne ja sillä lailla levoton, etten pysty istumaan koneen ääressä koko työpäivää», hän kertoo.

Hast sanoo kirjoittavansa iltakymmeneltä tai tekevänsä koko päivän vain musiikkia, jos inspiraatio iskee. »En osaa keskittyä vain yhteen asiaan, vaan teen kaikkea sekaisin», hän sanoo.

Hast todella tekee kaikenlaista. Hän on kansainvälisestä politiikasta kolmikymppisenä väitellyt tohtori, Suomen Akatemian ja Koneen säätiön rahoittama tutkija mutta myös taidetta ja tiedettä ennakkoluulottomasti yhdistelevä laulaja-lauluntekijä.

Työssään hän haastaa perinteisiä käsityksiä siitä, miten ja millaisista aiheista kansainvälisen politiikan tutkimusta voi tehdä.

 

Jo se on vaatinut pitkän matkan. Hast on kotoisin Rovaniemeltä Muurolan kylästä. Noin tuhannen asukkaan kylä sijaitsee Kemijoen länsipuolella, 25 kilometriä Rovaniemeltä Kemiin päin. Työväenluokkaisessa ­perheessä arvostettiin koulutusta, mutta hakeminen yliopistoon oli iso juttu.

»Muurolasta porukka ei ole kovin pitkälle yleensä ponnistanut. Pikkukylän kasvattina minulla ei ollut sellaista mahdollisuus­horisonttia, että voisin kuvitella hakevani lääketieteelliseen tai taidealoille.»

Tosissaan hän alkoi opiskella lukiossa – ja huomasi pärjäävänsä.

Hast oli kiinnostunut historiasta ja politiikasta, joten yhteiskuntatieteellinen ala tuntui sopivalta. Hän haki Tampereen yliopistoon opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa ja Lapin yliopistoon kansainvälisiä suhteita. Hast hyväksyttiin opiskelijaksi Lapin yliopistoon. Opiskeluja edeltävänä kesänä kylvettiin siemenet tulevalle uralle kansainvälisten suhteiden kentällä.

»Kävin Paavo Väyrysen legendaarisen Pohjantähti-opiston kurssin Kemissä. Kaikki halukkaat pääsivät kurssille. Meitä opiskelijoita oli kolme.»

Väyrynen itse opetti, ja kurssilla kävi myös vierailevia luennoitsijoita. Kurssin lopuksi Väyrynen maksoi opiskelijoille matkan Brysseliin tutustumaan EU-parlamenttiin.

»Se oli eeppinen kokemus monella tapaa. Paavo esitteli meille parlamenttia ja tarjosi illallisen. Muistan syöneeni ranskanperunoita ja merenelävää. Sain kurssista viisi opintopistettä ja varaslähdön kansainvälisen politiikan maailmaan», Hast muistelee.

Haavoittuvaisuus ei useinkaan kuulu kansainvälisen politiikan tutkijan työkalupakkiin.

Kansainvälisten suhteiden opintoja aloitellessaan hänellä oli »perinteinen illuusio» automaattisesti aukeavasta diplomaatti- tai virkamiesurasta ulkoministeriössä.

Hast valmistui neljässä vuodessa yhteiskuntatieteiden maisteriksi, vaikka asui puolet ajastaan Helsingissä, kävi Brysselissä harjoittelijana ja siivosi osa-aikaisesti lentokoneita. Opintoja vauhditti Hastin menneisyyden trauma, lapsuudessa koettu seksuaalinen väkivalta.

»Kun opiskelin, minun ei tarvinnut muistaa vaikeita aikoja. Lisäksi olin todella kunnianhimoinen.»

Nyt Hast kirjoittaa traumasta autoetnografista kaunokirjallista teosta, osana tämänhetkistä tutkimushankettaan.

Uradiplomaattia Hastista ei kuitenkaan tullut. Hän ryhtyi tekemään väitöskirjaa Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen tohtori­ohjelmassa. Vuosituhannen vaihteessa kansain­välisten suhteiden opinnoissa oli painotettu kriittistä geopolitiikan tutkimusta Vilho Harlen johdolla. Se vaikutti myös Hastin suuntautumiseen. Väitöskirjassaan hän tutki, miten etupiirin käsitettä käytetään kansainvälisen politiikan teoriassa, etenkin suhteessa Venäjän ulkopolitiikkaan.

Väitöskirjaa tehdessään hän muutti miehensä töiden vuoksi perheineen Sveitsiin. Kun tohtorin arvonimi oli saavutettu, olo tuntui tyhjältä.

»Minulla ei ollut töitä, ei ideoita, ei kollegoita, ei tukiverkostoja, ei mitään. Päätin hakea apurahaa suomalaisten säätiöiden post doc -poolista. Koska siihen vaadittiin tutkimussuunnitelma, nurkkaan ajettuna aloin miettiä, mitä oikeasti halusin tutkia.»

 

Hastia kiinnostivat sota ja tunteet, etenkin myötätunto.

Väitöskirjassaan hän tarkasteli asioita käsitteiden ja valtioiden tasolla. Vallankumouksellinen oivallus syntyi kuitenkin siitä, että se mitä ihmisille tapahtuu ja mitä he kokevat ja tuntevat on myös kansainvälistä politiikkaa.

Hast tarvitsi tutkimuskohteekseen konfliktin, jonka kautta tarkastella myötätuntoa.

Hän valitsi Tšetšenian sodat, koska saattoi siten hyödyntää myös Venäjän-tutkimuksen osaamistaan. Hast haastatteli Tšetšeniasta pois lähteneitä ja Euroopassa asuvia tšetšeenejä. Lisäksi hän tutki sotiin liittyvää aineistoa, kuten elämäkertoja ja tietokirjallisuutta ja dokumentti- ja fiktioelokuvia.

Hast halusi selvittää, miten ihmiset selviävät konfliktin keskellä; mitä muuta kuin kauhua, kipua ja traumaa sodan keskellä eläneet ihmiset ovat kokeneet. Perehtyessään siihen, mitä myötätunto oikeastaan on, Hast kiinnostui kehoista. Hän pyristeli irti politiikan­tutkimuksen diskursiivisuudesta.

»Politiikantutkijan voi olla vaikea sisäistää, että tunteet ovat kehollisia tapahtumia ennen kuin niistä tulee kielellisiä. Halusin päästä kiinni siihen, mitä kehollisuus on materiaalisella tasolla, ei vain diskurssien tasolla».

Hast uppoutui kehollisuuden teemaan käydessään läpi keräämäänsä aineistoa. Samalla oma paikka tutkijana asettui uuteen valoon, kun hän luki ja näki kertomuksia käsittämättömästä väkivallasta ja kärsimyksestä. Toisten kokeman kärsimyksen analysointi kaukana konfliktista tuntui etuoikeutetulta ja väärältä, hän kertoo.

Hastilla ei ollut keinoja käsitellä tutkijan aseman ja tšetšeenien kokemusten välistä ristiriitaa. Akateeminen kieli ei taipunut siihen, miten hänen ajatuksensa myllersivät. Hän ahdistui ja alkoi nähdä painajaisia. Sitten päässä alkoi muodostua melodioita. Hast äänitti ne puhelimeen talteen. Soittaa tai laulaa hän ei ennestään osannut, vaan kävi laulu- ja kitaratunneilla laulujentekemistä helpottaakseen.

»Laulut hyökyivät spontaanisti ylitseni kuin aallot ja ahdistuneet ajatukseni purkautuivat musiikin kautta. Se oli jännittävää.»

Syntyi lauluja, joiden sanoitukset kumpusivat tutkimuksen aineistosta: ihmisten kokemuksista, rohkeuden, myötätunnon ja rakkauden osoituksista sodan keskellä.

Lauluista tuli osa tutkimusta. Vuonna 2018 Hast julkaisi projektistaan digitaalisen soivan kirjan Sounds of War: Aesthetics, Emotions and Chechnya, jossa laulut keskustelevat tieteellisen analyysin kanssa, sekä Hast & Cast -yhtyeellä levyn Man State War.

Musiikin tekemiseen uppoutuminen avasi väylän runsaalle taiteelliselle ilmaisulle. Taiteilijuudesta on tullut pysyvä osa Hastia. Hän on tehnyt videotaidetta, tanssi­teoksia, räppiä, spoken wordia, pop-musiikkia ja äänitaidetta. Oman kehon käyttäminen ja kokeellisuus ovat aina kuulunut hänen taiteeseensa.

Kun joku kuuntelee Hastin laulavan festareilla, Hast haluaa jättää kuulijaan jonkin jäljen, houkutella esiin uuden ajatuksen, haastaa pohtimaan asioita toiselta kantilta.

»Sellaista vaikutusta on vaikeaa saada aikaan, jos ei pane itseään alttiiksi. Haavoittuvaisuus ei useinkaan kuulu kansainvälisen politiikan tutkijan työkalupakkiin, mutta minulle se on tärkeää.»

 

Samalla kun Hast perehtyi tunteisiin liittyvään akateemiseen tutkimukseen Tšetšenia-hankkeessa, hän ei voinut olla törmäämättä feministisiin ­teorioihin. Opintojensa aikana hän ei ollut niistä kuullutkaan.

»Väitöskirjani on oppikirjaesimerkki siitä, miten miehinen kansainvälisen politiikan tutkimuksen opetus ja teoriaperinne on. Lähdeluetteloni oli varsinainen all white, all male -lista. Šokeeraavinta on se, kuinka kauan minulta kesti huomata, että se on ongelma ja että sukupuolella on merkitystä.»

Nyt feministinen teoria on Hastin tutkimuksen lähtökohta.

»Pidän feministisen tutkimuksen rehellisyydestä, sillä se on lähtökohtaisesti poliittista: haluamme toisenlaisen maailman. Feministinen tutkimus antaa äänen niille, joita yhteiskunnassa on vaiennettu ja auttaa nimeämään valtarakenteita, jotka ylläpitävät epätasa-­arvoa. Kun meillä on kieli ja ääni, meillä on mahdollisuus nähdä maailma tarkemmin.»

Oma tieteenala ei silti vieläkään ole riittävästi ottanut onkeensa feministisestä kritiikistä, Hast sanoo. Hänen mukaansa kansainvälisen politiikan tutkimusta määrittää voimakkaasti sulkeutuneisuus ja sisäinen portinvartijuus: mitä kansainvälisen politiikan tutkimuksen piiriin oikeastaan kuuluu ja mikä aihe on aidosti tutkimisen ja opettamisen arvoinen.

Tämä jaottelu on myös sukupuolittunut. Niin sanotut kovat, maskuliiniseksi ymmärretyt aiheet kuten sodankäynti tai geopoliittiset käänteet saavat enemmän arvostusta ja tukea kuin niin sanotut pehmeät, feminiinisemmiksi ymmärretyt aiheet kuten siviilien tai pakolaisten kokemukset ja tunteet.

Hast sanoo, ettei ole ajamassa vallan­kumousta. »Tavoitteenani on vain se, että vallan ilmentymiä pystyttäisiin tarkastelemaan tieteenalan sisällä nykyistä enemmän.»

Tšetšenia-tutkimus vaikutti ratkaisevasti Hastin tutkijaidentiteettiin. Hän ymmärsi, ettei voi enää palata perinteiseen kansainvälisen politiikan tutkijan rooliin.

Hastin tietokoneen kantta koristaa muun muassa hänen ensimmäisen capoeira-ryhmänsä Gorill­a Girlsin tarra sekä ystävän antama tarra, joka muistuttaa siitä että »kaikki me olemme hulluja».

Post doc -poolista Hast sai toisen apurahan, jonka avulla hän pystyi jatkamaan kehollisuuden ja tunteiden tutkimusta niin, että taiteellinen tuotanto olisi osa tutkimusta ja sen tuloksia. Tutun ja turvallisen tutkija­n roolin muovautuminen kokonaan toisenlaiseksi, tutkijan ja taiteilijan hybridiksi, arvelutti ja pelotti.

Ystävän kannustamana Hast selvitti, millaisia mahdollisuuksia hänellä olisi tehdä tutkimusta Taideyliopistossa. Hän päätyi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun esittävien taiteiden tutkimuskeskukseen ja löysi uuden tiedeyhteisön.

»Tajusin, että hitto vieköön, taiteellinen tutkimus on juuri se kenttä, johon minun kannattaisi kiinnittyä.»

Hastin tapaan yhdistää tiedettä ja taidetta suhtaudutaan kansainvälisen politiikan ympyröissä joskus epäluuloisesti. Hän käyttää myös usein autoetnografisia menetelmiä, joissa tutkija arvioi ja analysoi omia kokemuksiaan suhteessa tutkimaansa ympäristöön. Sekin herättää toisinaan kummeksuntaa.

»Olen aikamoinen pala nieltäväksi politikantutkimuksen näkökulmasta», hän naurahtaa.

Hastin lähestymistapa nostattaa jopa vastarintaa. Kerran erään konferenssin edustaja säikähti ja huitoi ovelta Hastia lopettamaan, kun Hastin esitys sisälsi laulua.

»Jos aina sysätään marginaaliin ja joutuu puolustelemaan osaamistaan, kuluttaa se henkistä kapasiteettia. On stressaavaa pohtia alati sitä, mitä minusta ajatellaan.»

Hän löysi kansainvälisen politiikan tutkijoita, jotka rikkoivat alan perinteisiä asetelmia, ja hän sai heiltä kollegiaalista tukea. Hast sanoo, ettei kuitenkaan enää halunnut viedä tutkimustaan sellaiseen tieteellisen keskusteluun, jossa tutkimuksen perusta kyseen­alaistetaan.

»Halusin tehdä tutkimusta ilman tätä kansain­välisen politiikan ahdasta karsinaa.»

Hän huomasi myös nopeasti taidepuolen ja kansainvälisen politiikan tutkimuksen eron. Pelko siitä, että politiikantutkijaa kyräiltäisiin ja kummeksuttaisiin, oli turha.

»Minulla on onnekas olo, että löysin akateemisen kodin taiteellisen tutkimuksen piiristä ja että minut hyväksyttiin osaksi sitä tiede­yhteisöä».

 

Hast sijoittaa itsensä nyt kansainvälisen politiikan tutkimuksen reunamille. Häntä ei haittaa olla marginaalissa, sillä sieltä hän on löytänyt myös kriittisen militarismitutkimuksen (critical military studies).

Uusi monitieteinen tutkimusala on syntynyt sotatieteellisen ja turvallisuustutkimuksen viitekehyksistä. Se yhdistää muun muassa kansainväliset suhteet, sukupuolen­tutkimuksen, kulttuurintutkimuksen ja antropologian tarkastellessaan sotilaallista voimankäyttöä, sotilasvaltaa ja sotavoimia kriittisellä otteella.

Viime vuodet Hast on työskennellyt Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessaan Kehot sodassa, kehot tanssissa. Hän tutki sitä, miten brasilialaisen taistelulaji capoeiran koreografia, rytmi ja synkroninen kehon liike vaikuttavat myötätuntoon, häpeään ja ylpeyden tunteisiin pakolaisleireillä ja millaista on kehollinen ryhmäytyminen suomalaisessa sotilaallisessa kadettikoulutuksessa.

Hankkeen tarkoituksena oli selvittää, millaisilla kehotekniikoilla voidaan vaikuttaa kehojen välissä liikkuviin tunteisiin ja millä tavalla kehollinen ryhmäytyminen edistää tai ehkäisee militarisoitumista.

Vuonna 2018 tutkimus vei Hastin Jordanian aavikolle, Za’atarin pakolaisleirille lähelle­ Syyrian rajaa. Hän havainnoi sotaa pakenevien nuorten ja lasten capoeira-ryhmän toimintaa, haastatteli ohjaajia ja nuoria sekä osallistui tyttöjen ja nuorten naisten capoeira-tunneille.

Hast sai tutkimuksessaan selville, että traumasensitiivisesti opetettuna capoeiralla oli selviä myönteisiä vaikutuksia lapsiin ja nuoriin. He kokivat yhteisöllisyyttä, rohkeutta, tunteiden hallintaa ja saivat onnistumisen kokemuksia.

Tanssista on tullut luonteva tutkimuskohde sekä tapa tehdä tutkimusta. Hän kiinnostui Tšetšenia-projektin aikana tšetšeenitanssi lezginkasta ja sufi-rituaali zikr’istä ja niiden merkityksestä yhteisöllisenä, kehollisena ja tunteellisena ilmaisuna.

»Kliinisissä tutkimuksissa synkronisen liikkeen ja äänen on huomattu tuottavan empatian tunteita. Tanssi voi olla myös vastarinnan ja vapauden ilmaus.»

Tanssi on tehnyt Hastista myös pedagogin. Hän opettaa Irakin naisten yhdistyksessä tanssia ja on ollut mukana järjestämässä Suomessa ja Saksassa työpajoja, joissa maahanmuuttaja­naisille tarjottiin mahdollisuus tutkia omaa kehoa tanssin kautta ja opettaa omaa kulttuurista tanssiaan muille.

»Tarkoitus oli toimia vastapolitiikkana turva­paikanhakuprosessille, jossa keho on jatkuvan tarkkailun alaisena ja jossa kehon on todistettava kärsimyksestä.»

Tutkijalle ympäröivä maailma ja sen ihmiset näyttäytyvät herkästi potentiaalisina tutkimuksen kohteina. Hast on oppinut, että kaikkea ei kannata tutkia. On tutkimustyötä tärkeämpiäkin asioita.

Pedagogina Hast haluaa vaalia opettajan ja oppilaiden välistä suhdetta.

»En voisi olla se ihminen, joka olen opettajana, jos analysoisin itseäni ja muita. Silloin suhteemme muuttuisi.»

Osana Kehot sodassa, kehot tanssissa -projektia Hast eläytyi sotilasopiskelijan rooliin. Hän pyysi päästä havainnoimaan sotilaskoulutusta armeijan kasarmeille, mutta Maavoimat ei myöntynyt. Maanpuolustuskorkeakoulusta tutkimuslupa heltisi.

Hast joutui samalla kohtaamaan omat ennakkoluulonsa, sillä sai hyvin toverillisen vastaanoton. Hän marssi kadettien joukossa, havainnoi itseään ja muita sekä haastatteli kadetteja. Tutkimuksensa hän puki ääni­teoksiksi, joissa kuullaan kadettien marssivan ja Hastin tulkitsevan omalla äänellään kadettien ajatuksia sotilaskoulutuksesta ja sotilaan identiteetistä.

Hastille selvisi, että aivan kuin capoeirankin kohdalla, sotilaskoulutuksessa synkronisella liikkeellä on ryhmäyttävä vaikutus. Hast oli myös esittänyt kadeteille kysymyksen, onko taistelu tappamista. Se oli monelle vaikea kysymys ja oli selvää, että moni ei ollut edes ajatellut asiaa aiemmin. Hän arvelee, että koulutuksessa ei huomioitu tätä näkökulmaa.

Hastin mukaan epämääräiset käsitykset sodankäynnistä ja erityisesti vaikeus puhua tappamisesta olivat kiinnostavia löydöksiä.

»Kiinnostavinta oli kuitenkin se, miten paljon kadetteja itsejään alkoi kiinnostaa kehollisuuteen liittyvät kysymykset, kun aloimme keskustella niistä.»

Kun politiikan vaikutukset tuntuvat ja näkyvät kehoissamme, olemme kansainvälisen politiikan ytimessä.

Kriittisen militarismitutkimuksen tavoite onkin haastaa perinteisiä käsityksiä armeijasta ja sotilasvallasta. Suomessa kritiikki tosin Hastin mukaan nostattaa usein vastareaktion.

»Suomessa maanpuolustukseen ja sota­voimiin liittyvän tutkimuksen ja julkisen keskustelun lähtökohta on lähestulkoon aina isänmaallisuus. Se haittaa kriittistä tarkastelua», Hast sanoo.

 

Menetelmiensä ja tutkimus­aiheidensa avulla Hast pyrkii tekemään tilaa uudentyyppiselle lähestymistavalle, joka ei olisi perinteisintä kansainvälisen politiikan tutkimusta. Hän haluaa olla sinnikäs esimerkki tutkijasta kansainvälisen politiikan ja taiteellisen tutkimuksen risteyksessä.

»Toivon, että tekemiseni kannustaa huomaamaan, että näinkin voi tehdä.»

Hast haluaa työskennellä myös yhteiskunnallisen muutoksen kannalta merkityksellisten asioiden parissa. Hän muistuttaa, että kriittinen militarismitutkimus houkuttelee tutkijoista esiin myös aktivistin. He käyttävät luovia menetelmiä tarkastellessaan militarismia kriittisesti ja kyseenalaistavat tapaa, jolla puhutaan vallasta ja voimankäytöstä.

»Yhtenä tavoitteenani on herättää keskustelua suomalaisen yhteiskunnan militarisoitumisesta. Sotilaalliseen maanpuolustukseen liittyvät kysymykset ovat edelleen vaiettuja, ja siihen toivoisin muutosta.»

Haaveita akateemisesta tähteydestä Hastilla ei ole. Aiempi kunniahimo on muuntautunut joksikin muuksi.

»Minulla ei enää ole isoja tieteellisiä ambitioita, fokukseni pienenee koko ajan. Minulle tärkeää on pohtia, miten voisin tukea hankekumppaniani, mitä voisin häneltä oppia.»

Tällä hetkellä Hastin kumppani on iranilainen tanssija-tutkija. Tarkoitus on luoda yhteistyötä iranilaistaiteilijoiden sekä Suomessa toimivien esittävän taiteen osaajien kesken ja tarkastella esittävän taiteen ja runollisen ilmaisun mahdollisuuksia keskustella vaietuista aiheista. Korona on kuitenkin vaikeuttanut työtä.

Hast ei voi puhua projetiktista kovin tarkasti, jotta iranilaisten kumppaneiden turvallisuus ei vaarantuisi. Iranissa taiteilijoiden asema on vaikea.

Vaikka tutkimus koskee marginaalista yhteisöä, se voi Hastin mukaan heijastua koko yhteiskuntaan. Hankkeen iranilaisen tutkijan videoteoksessa kaksi naista liikkuu oudoilla tavoilla julkisessa tilassa Teheranissa, tutkien sitä, kuinka he voivat venyttää hyväksytyn liikkeen normia. Hast näki videon ollessaan vierailevana tutkijana Aucklandin yliopiston tanssin laitoksella. Se, miten naiset asettavat itsensä alttiiksi heille mahdollisesti vihamielisessä ympäristössä, iski syvälle Hastin tajuntaan.

»Silloin ymmärsin, millainen voima taiteessa: se paljastaa sellaista, jota ei voi muuten näyttää, sanoa tai tehdä. Silloin, kun politiikan vaikutukset tuntuvat ja näkyvät kehoissamme, olemme kansainvälisen politiikan ytimessä.»

 

Muokattu 11.2.2021 klo 15.30: Hastin tutkimus kadettikoulussa ei käsittele capoeiran vaikutuksia vaan kehollista ryhmäytymistä. 

Montenegron väestö lasketaan tänä vuonna. Kuva: Flickr/Julien Seguinot (CC BY-SA 2.0)

 

Montenegrossa järjestetään tänä vuonna kymmenen vuoden välein tehtävä väestönlaskenta. Huomio kohdistuu erityisesti etniseen rakenteeseen, jolla on myös poliittista merkitystä.

Viime syksynä EU-ehdokasmaa Montenegrossa vaihtui valta, kun länsimielisen presidentin Milo Ðukanovićin DPS-puolue jäi oppositioon. Ðukanović johti itsevaltaisesti Montenegroa 30 vuotta, jo ennen vuoden 2006 itsenäistymistä Serbiasta. DPS:n tappio oli seurausta kiistellystä uskonnonvapauslaista, joka nosti uskonto- ja identiteettikysymykset jälleen politiikan keskiöön.

Balkanilla sanotaan, että väestönlaskennat muistuttavat vaaleja ja vaalit väestönlaskentaa: etnisillä kysymyksillä on merkitystä politiikassa etenkin entisen Jugoslavian maissa.

Etnisiä montenegrolaisia saattaa olla maan historian toisessa väestönlaskennassa vähemmän kuin puolet asukkaista. Se heikentäisi maan itsenäisyyden legitimiteettiä. Ennen viimevuotisia vaaleja serbinationalistit elättelivät toiveita jopa Montenegron palaamisesta Serbian yhteyteen.

Uusi koalitiohallitus, jossa serbipuolueilla on vahva edustus, on kuitenkin sitoutunut maan suvereniteetin vaalimiseen sekä sen pitämiseen eurointegraation tiellä.

Risto Isomäen mukaan mittava eläintuotanto kasvattaa sekä pandemiauhkien riskiä, antibioottiresistenssiä että kasvihuonepäästöjä. Kuva: Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta/Jaakko Lukumaa

Tietokirjailija Risto Isomäki oli vuoden 2020 alussa viimeistelemässä uutta kirjaansa ruoan, ilmaston ja terveyden yhteydestä, kun koronapandemia vei maailman huomion.

Viime keväänä e-kirjana julkaistun Mitä koronapandemian jälkeen –kirjan laajennettu, painettu versio yhdistelee Isomäen toista teostaan varten keräämää aineistoa ja pandemian esiin nostamia kysymyksiä.

Voiko koronaviruksen kesyttää vaarattomammaksi?

Koronavirukset ovat monella tapaa kummajaisia virusten maailmassa. Ne ovat ainoita tunnettuja rna-viruksia, joilla on samanlainen »oikoluku­menetelmä» kuin dna-viruksilla. Koronavirusten entsyymit tarkistavat tekemänsä työn ja korjaavat siitä virheitä, minkä takia ne muuntuvat paljon hitaammin kuin esimerkiksi influenssat. Koronaviruksen kesyttäminen näyttää mahdolliselta rokotteiden ja muiden virusten leviämistä hillitsevien vastatoimien avulla.

Kirjoitat, että koronavirukset voivat auttaa selättämään myös antibioottiresistenssin. Miten?

Antibioottiresistenssiongelman vakavuus ymmärretään koronavirustilanteen ansiosta paljon paremmin. Tiettyjen rajoitusten jatkaminen lievemmässä muodossa auttaisi vähentämään virusinfektioita ja niiden jälkitauteina syntyviä bakteeritulehduksia. Hyvä esimerkki tästä on etätyön yleistyminen. Jos pääsisimme yli typerästä protestanttisesta työmoraalista, jonka mukaan työpaikalle on tultava tartuttamaan muita lääkityksen voimalla, ihmiset voisivat jäädä kotiin infektion iskiessä. Erityisesti hengitystieinfektiot vähenisivät romahdusmaisesti, jolloin tarve antibiooteille vähenisi.

Toinen tekijä on eläintuotannon vähentäminen. Jos eläintuotantoa vähennettäisiin pandemioiden takia, se hidastaisi myös antibioottiresistenssin kehittymistä. Eläintuotanto käyttää tällä hetkellä noin 80 prosenttia maailman antibiooteista.

Kirjassasi kerrot, että val­tioiden roolia rokotemarkkinoilla on tahallisesti ajettu alas markkinoiden tehostamiseksi. Kannattiko rokotekehittely jättää yksityisille toimijoille?

Se on ollut iso virhe. Nykyinen pandemiatilanne olisi mennyt paljon nopeammin ohi, jos valtiot olisivat jatkaneet sars-koronavirusrokotteiden kehittämistä vuonna 2004 siitä, mihin yksityinen puoli kehittämistyön jätti.

Kaupallisten lääkefirmojen ei kannata käyttää rahaa tauteihin, joita kukaan ei sairasta. Maailmassa on kuitenkin koko ajan vakavia pandemiauhkia, kuten ebola- ja nipah-virukset. Esimerkiksi ebolarokote on niin kallis, että viimeisimmän epidemian aikana annettiin vain 300 000 rokotetta. Jos kyseessä olisi valtioiden kehittämä rokote, sitä voitaisiin tuottaa esimerkiksi sata miljoonaa tai miljardi annosta ja rokottaa ennakoiden iso osa koko Saharan eteläpuoleisen alueen väestöstä. Tulevaisuudessa edessä voi olla kammottava ebolaepidemia, jos tartunnan saaneet ihmiset pakenevat esimerkiksi sotaa tai ilmastonmuutosta.

Pandemiakirjassasi on luku HX-hävittäjähankkeesta. Miten hävittäjähankinta liittyy koronavirukseen?

Valtion suunnitelmana on käyttää vajaan vuosikymmenen aikana 10 miljardia täysin tuottamattomaan investointiin. Se rajoittaa koronaelvytystä, jolla voitaisiin ratkaista monien suomalaisten yritysten henkiinjääminen sekä pehmentää pandemian taloudellisia ja inhimillisiä seurauksia. Kyseessä on muutenkin kummallinen hankinta – hävittäjäkoneet ovat hyvin vanhanaikainen järjestelmä. Silti jostain syystä tämä tuntuu olevan ainoa asia, josta kaikki puolueet ovat äärimmäisen samaa mieltä. Eduskunnassa ei ole käyty edes keskustelua siitä, pitäisikö hankintaa harkita uudelleen muuttuneessa tilanteessa.

Mikä on vastaus kirjasi ­otsikkoon: Mitä koronapandemian jälkeen?

Kirjan yksi pääsanoma on, että pandemian jälkeen ei todennäköisesti selvitä ilman keskuspankkirahoitusta. Keskuspankkien olisi annettava käyttää rahaa niin, että valtioiden ei tarvitse koskaan maksaa sitä takaisin.

Myös kysymyksiä negatiivisesta tuloverotuksesta tai kansalaispalkasta ei voi enää ohittaa. Paineet kansalaispalkkajärjestelmään kasvavat nyt kahdella tavalla. Yhtäältä siksi, että taantuma aiheuttaa konkursseja, toisaalta siksi, että monet yritykset ovat käyttäneet koronatilannetta hyväksi ja kasvattaneet kannattavuuttaan työpaikkoja vähentämällä.  

Risto Isomäki: Mitä koronapandemian jälkeen. Into 2021, 303 s.

Vauraus koskettaa vain osaa kiinalaisista, ja tuloerot ovat kasvaneet. Kuvat: Wikimedia Commons/Hoskoamingwia (CC BY-SA 4.0)

 

Kiina oli ainoa merkittävä talous, joka kasvoi pandemiavuonna 2020. Se ei kuitenkaan välttämättä näy kuluttajien taskussa.

Nuoret kiinalaiset nurisevat jo sosiaalisessa mediassa asumisen ja ruoan hintojen noususta, kertoi hong­kongilainen South China Morning Post helmikuussa. Vaikka luotto Kiinan kansantalouden näkymiin on vahvaa, moni kokee henkilökohtaisen taloustilanteensa epävarmaksi. Lehden mukaan Kiinassa kotitalouksien kulutuksen suhde bruttokansantuotteeseen on noin 30 prosenttiyksikköä pienempi kuin kehittyneissä talouksissa. Myös palkkojen osuus bkt:sta on Kiinassa pienempi kuin länsimaissa. Talouskasvun hedelmät näyttäisivät keskittyvän sijoittajille.

Ekonomisti Branko Milanovic toteaa Foreign Affairs-lehdessä, että eriarvoistuminen on normaalia nopeasti kehittyvässä ja kaupungistuvassa taloudessa, mutta se ei täysin selitä Kiinan kehitystä. Merkittävä syy on viranomaisten harjoittama korruptio, jonka kautta kasautuvat tulot eivät näy virallisissa tuloerolaskelmissa. Yhdessä kansalaisten kokeman taloudellisen epävarmuuden kanssa se syö hallituksen legitimiteettiä, Milanovic toteaa.

Rikkaimmat kommunistisen puolueen jäsenet ovatkin nykyisin suursijoittajia, joiden kasvanut taloudellinen ja poliittinen valta on haaste presidentti Xi Jinpingille. Kiina saattaa olla matkalla kohti Venäjän kaltaista oligarkiaa, Milanovic arvioi lehdessä. Vaihtoehtona on puoluejohdon entistä tiukempi autoritaarinen ote raharikkaista. IT-miljardööri Jack Man (kuvassa oikealla) katoaminen julkisuudesta vuodenvaihteessa viittaa puolueen pitelevän liike-elämän eliittiä lyhyessä lieassa.

Aika on otollinen uusille ulkopolitiikan osaajille. Kuva: Hanne Salonen/Eduskunta

 

Ulkopolitiikalla ei voiteta vaaleja. Aihe jää sivurooliin tv-tenteissä, ja vaalikoneissa ulkopolitiikka on yhtä kuin Nato ja Venäjä. Kansanedustajalla asiaosaamisen rakentaminen voi viedä vuosia ja vuosikymmeniä.

Kun ulkopolitiikka ei villitse äänestäjiä, miten se voisi houkutella nuoria kansanedustajia?

Arvostetun ulkoasiainvaliokunnan paikat jaetaan perinteisesti eduskuntaryhmien konkareille. Noin puolet varsinaisista jäsenistä on entisiä ministereitä. Näkyvään asemaan kohonneille kansanedustajille valiokunta mahdollistaa tiedonsaannin ulkopolitiikasta myös ilman erityisen suurta intohimoa kansainvälisiin kysymyksiin.

Lähivuosina eduskunnassa on kuitenkin tilaa uusille ulkopolitiikan tekijöille. Pertti Salolainen (kok.) luopui kansanedustajan työstä viime kauden päätteeksi, ja perässä seurannee muitakin kovia nimiä.

Ulkoasiainvaliokunnan jäsenten ja varajäsenten ikäjakauma noudattelee melko hyvin koko eduskunnan ikäjakaumaa. Paitsi että alle 35-vuotiaita on vain neljä ja alle 30-vuotiaat puuttuvat kokonaan.

 

Koko 35-päisen joukon nuorin on keskustan varajäsen Hilkka Kemppi, 32. Hän pääsi varajäseneksi osallistuttuaan ensin hallitusneuvotteluihin, mistä käytiin puolueen sisällä kilpailua.

Kemppi sanoo, ettei hänen kiinnostustaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ole kyseenalaistettu ryhmän sisällä iän tai sukupuolen perusteella. Hän kuitenkin tunnistaa sen, että aihe mielletään miehiseksi.

Puolustusvaliokunnassa naisia ja nuoria on hyvin vähän, vaikka valiokunta muuten muistuttaa ikäjakaumaltaan enemmän koko eduskuntaa kuin ulkoasiainvaliokunta.

Kemppi ei kuitenkaan allekirjoita sitä, etteivätkö nuoret naiset olisi kiinnostuneita ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

»Naiset ovat kyllä kiinnostuneita ulkopolitiikasta. Ulkopolitiikan ymmärtämisen pitäisi olla itsestäänselvyys kaikille kansanedustajille.»

Ulkopolitiikka ei ole nuorille kansanedustajille pelkkää puolustusta ja suurvaltoja, vaan keskeinen osa monia yhteiskunnallisia ja globaaleja kysymyksiä. Maailmanmeno puhuttaa nuoria poliitikkoja sosiaalisessa mediassa, mutta silti he ottavat enemmän kantaa kotimaan politiikan aiheisiin.

Koronan myötä ulkopolitiikan arvo on tullut näkyväksi eri tavalla.

Puolueilla on myös ulkopolitiikasta kiinnostuneita nuoria eduskunnan ulkopuolella, mutta ei tungokseksi asti. Nuorten kansanedustajien mahdollisuudet raivata tietään alan osaajaksi käyvät valtuuskuntien ja erilaisten työryhmien kautta.

Kemppi on mukana esimerkiksi Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnassa ja kehityspoliittisessa toimikunnassa, minkä vuoksi hän kertoo olevansa aktiivinen ihmisoikeus- ja kehitysyhteistyöasioissa. Myös kansainvälinen kauppa kiinnostaa.

Kemppi kertoo huomanneensa, että osa edustajista tuudittautuu ajatukseen, että »olemme omavaraisia ja selviämme itse».

»Koronan myötä ulkopolitiikan arvo on tullut näkyväksi eri tavalla. Esimerkiksi kansainvälinen kauppa edellyttää toimivia vientimarkkinoita, ihmisten liikkuvuutta ja turvallisuutta.»

Ulkopolitiikka käy läpi potentiaalisia tulevaisuuden tekijöitä ensimmäisen kauden kansanedustajien joukosta aakkos­järjestyksessä.

 

Atte Harjanne, 36 (vihr.)

Liberaaliksi itseään kuvaava Harjanne on suuren valiokunnan ja puolustusvaliokunnan jäsen sekä ulkoasiainvaliokunnan varajäsen. Hän on koulutukseltaan diplomi-insinööri ja osoittaa kiinnostusta erityisesti turvallisuuspolitiikkaan. Kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä ja allekirjoitti hiljattain Rauhanliiton adressin, joka vaatii Suomen liittymistä YK:n ydinaseet kieltävään sopimukseen.

 

Eveliina Heinäluoma, 33 (sd.)

Yhteiskuntatieteiden maisteri Heinäluoma on ollut vähän esillä ulkopolitiikan saralla, mutta näyttöjä löytyy: Heinäluoma on suuren valiokunnan jäsen ja hän on kommentoinut muun muassa aseriisuntaa – myös yhdessä konkari Erkki Tuomiojan kanssa. Toimii 1. varapuheenjohtajana Eurooppalainen Suomi -järjestössä, josta on ponnistanut ennenkin kansainvälisiin tehtäviin päätyneitä poliitikoita.

 

Saara Hyrkkö, 33 (vihr.)

Diplomi-insinööri Hyrkkö on ulkoasiainvaliokunnan jäsen ja profiloitunut ihmisoikeus- ja yhdenvertaisuusasioissa. On todennut, että feminismi pitää sotkea maanpuolustukseen: lainsäädäntö asettaa miehet räikeästi eriarvoiseen asemaan sukupuolen takia, mikä on esimerkki syrjivästä rakenteesta.

 

Ville Kaunisto, 38 (kok.)

Ammatti­koripalloilijana uransa tehnyt Kaunisto viehättyi eduskuntaan noustuaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Hän on suuren valiokunnan jäsen ja kuuntelee Ilkka Kanervan kaltaisia ulkopolitiikan konkariedustajia. Kaunisto on Eurooppalainen Suomi -järjestön puheenjohtaja.

 

Joonas Könttä, 31 (kesk.)

Ulkoministeriön diplomaattiuralta eduskuntaan poikennut Könttä kuvaa itseään Venäjä- ja Itä-Eurooppa-osaajaksi. Hän on puolustusvaliokunnan ja Itämeren parlamentaarikkokonferenssin Suomen valtuuskunnan jäsen ja toiminut aiemmin Paavo Väyrysen avustajana Euroopan parlamentissa.

 

Jouni Ovaska, 34 (kesk.)

Keskustan entinen puoluesihteeri, luokanopettaja Ovaska on suuren valiokunnan jäsen ja ulkoasiainvaliokunnan vara­jäsen. Hän on toiminut tällä vaalikaudella myös kriisinhallinnan parlamentaarisen komitean varapuheenjohtajana. Ansioluettelossa on myös merkintä Eurooppalaisen Suomen puheenjohtajuudesta.

 

Sakari Puisto, 44 (ps.)

Cambridgen yliopiston tohtori Puisto ei ole enää niin nuori, mutta hän on puolueen pitkäaikainen taustavaikuttaja Timo Soinin ajoilta. Häntä on myös luonnehdittu Jussi Halla-ahon oikeaksi kädeksi. Puisto on ulkoasiainvaliokunnan varajäsen ja Itämeren parlamentaarikkokonferenssin Suomen valtuuskunnan puheenjohtaja. Työskennellyt teknologia-alalla Kiinassa.

Muista myös heidät:

Elina Lepomäki, Kai Mykkänen, Saara-Sofia Siren ja Sofia Vikman (kok.); Katri Kulmuni ja Mikko Savola (kesk.); Anders Adlercreutz (r.); Inka Hopsu (vihr.) ja Hanna Sarkkinen (vas.).

Kirjoittaja

Katri Makkonen

Kirjoittaja on konsulttiyhtiö Milttonin varatoimitusjohtaja.

Tämä tarina alkaa Netflixistä, tai oikeastaan sohvaltani.

Muutama vuosi sitten ajauduin katsomaan australialaista sarjaa nimeltä Secret City. Poliittisessa trillerissä toimittaja Harriet »Harry» Dunkley törmää valheiden vyyhtiin, johon ovat sotkeutuneet niin Kiina, Yhdysvallat kuin Australia. Paljastuu, että vallan kammareissa pääkaupungissa Canberrassa lankoja vetelevätkin muut kuin australialaiset itse.

Tarinan taustalla on Kiinan vaikutusvallan kasvu. Sarjan ahmittuani aloin nähdä uutisia Aasian kasvavan jättiläisen ja asemastaan huolestuneen Australian suhteesta kaikkialla. Tarina oli herännyt eloon – vain ruumiit ja rakastajat puuttuivat.

Ensin pari tärkeää taustatietoa: Australian talous on hyvin riippuvainen Kiinasta, sinne suuntautuu peräti 40 prosenttia  maan viennistä. Toisekseen Australia, valtaisa saari, on puolustuksellisesti hyvin riippuvainen Yhdysvalloista. Toisin sanoen Australia on jumissa kahden keskenään mittelevän jättiläisen välissä. Pärjätäkseen se tarvitsee molempia.

Kolmiodraaman ainekset ovat siis koossa.

 

Takaisin tositarinaan. Vuonna 2017 media paljasti, kuinka syvällä Kiinan lonkerot olivat Australian politiikassa ja taloudessa. Kiinalaista rahaa valui suoraan poliitikkojen taskuihin. Yhdysvallatkin ihmetteli »maan tapaa». Kansanedustaja erosi, Australia kiristi lainsäädäntöään ja Kiina syytti sitä vainoharhaisuudesta ja rasismista.

Pian sen perään Australia kielsi ensimmäisenä maana kiinalaisen Huawein osallistumisen maan 5g-verkkojen rakentamiseen. Syynä oli Huaweihin liittyvä turvallisuusuhka. Välien kylmeneminen painui pakkaselle. Lisäksi Australia oli alkanut koventaa äänenpainojaan Länsi-Kiinan muslimivähemmistön eli uiguurien kohtelusta. Kritiikki, joka oli aiemmin säästetty suljettujen ovien taakse, sanottiin nyt julkisesti.

Kiina pisti suhteet käytännössä poikki, mutta Australia ei ole perääntynyt. Viime vuonna se protestoi Kiinan kiristynyttä otetta Hongkongista, vaati tutkintaa koronapandemian syistä ja yhä arvosteli uiguurien »uudelleen­koulutusleirejä». Kiina sähähti totutusti: julkeaa mustamaalausta ja kaksinaismoralismia.

Australia on ennakkotapaus. Muut seuraavat tarkasti, miten sen käy. Kiinan vaikutusvallan kasvu on totta kaikkialla.

 

Diplomaattiset kanavat ovat kiinni, tapaamiset keskeytetty ja Kiina välittää kovia viestejään lähinnä Twitterin ja valtionmedian kautta. Sivulliset kärsivät. Yksi heistä on australialaiskiinalainen toimittaja Cheng Lei. Yksinhuoltajaäiti on virunut kiinalaisessa vankilassa viime elokuusta, syytettynä valtion salaisuuksien välittämisestä.

Mutta talous on toki se, mihin iskeminen vasta todella tuntuu. Kiina on käynnistänyt taloussodan, jonka etulinjaan ovat joutuneet Australian maanviljelijät. Tulleja ja kieltoja on lätkäisty ainakin ohralle, lihalle ja viinille.

Yksi valttikortti Australialla kuitenkin on. Kiina, maailman suurin teräksen tuottaja, on riippuvainen australialaisesta rautamalmista ja juuri sitä on puolet Australian viennistä Kiinaan. Juonenkäänne on tulossa: Kiina on iskenyt silmänsä ja sijoituksensa Länsi-Afrikan Guineaan, josta se alkaa saada rautamalmia vuonna 2026. Jos on Australialla tukalaa nyt, niin tukalammaksi uhkaa vielä muuttua.

 

Valittua suuntaa ei ole helppo muuttaa. Australian on jotenkin vastattava Kiinan nousulle Aasian ja Tyynenmeren alueella. Kovia keinoja vaatii myös tarinan toinen jättiläinen, Yhdysvallat. Strategia kuitenkin ontuu ja siihen liittyy monen ehdottama muutos: Kritiikki kannattaisi esittää yhdessä muiden kanssa, ei enää yksin. Joukossa on voimaa, yksinäinen on helpompi kaataa.

Australia on ennakkotapaus. Muut seuraavat tarkasti, miten sen käy. Kiinan vaikutusvallan kasvu on totta kaikkialla.

Secret City -sarjan jatkokauden voisi sijoittaa helposti Afrikkaan, mutta löytyy Euroopastakin jutun juurta. Kovia lausuntoja ja uhkauksia on kuultu esimerkiksi Ruotsista, jolla on EU:n kireimmät suhteet Kiinaan. Suomelle Kiina on muuten viidenneksi tärkein vientikumppani, meillä on pandat ja Konfutse-instituutti.

Secret City – Helsinki? Toivottavasti ei.

Kirjoittaja on konsulttiyhtiö Milttonin varatoimitusjohtaja

Maaliskuussa 2015 Ruotsi ajautui diplomaattiseen kriisiin. Maan ulkoministeri ja feministisen ulkopolitiikan keulakuva Margot Wallström oli Egyptissä, jossa hänen oli tarkoitus pitää puhe Arabiliiton kokouksessa. Wallström ei kuitenkaan päässyt kokoussaliin asti.

Saudi-Arabia esti puheenvuoron. Wallström oli arvostellut Ruotsin valtiopäivillä Saudi-Arabian kuningasperheen itsevaltaisuutta, ihmisoikeuksien tilaa ja naisten oikeuksien puutteita. Pari päivää aiemmin hallitus oli kumonnut maiden välisen sopimuksen, joka mahdollisti muun muassa sotilaskoulutusten ja puolustusmateriaalin myymisen saudeille.

Wallström oli kuitenkin laittamassa ulko­politiikan mannerlaattoja uuteen järjestykseen. Heti ulkoministeriksi tultuaan lokakuussa 2014 hän ilmoitti Ruotsin edistävän feminististä ulkopolitiikkaa. Ilmoitus yllätti monet puolueet ja ulkoasiainhallinnon virkamiehet, sillä feministinen ulkopolitiikka ei ollut liiemmin esillä sosiaalidemokraattisen puolueen vaalikampanjassa. Siitä ei myöskään ole mainintoja puolueen vaaliohjelmassa tai edellisenä vuonna julkaistussa puolueohjelmassa.

Hallituskokoonpanosta riippumatta Ruotsi on kuitenkin jo pitkään edistänyt sukupuolten välistä tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia maan rajojen sisä- ja ulkopuolella. Siksi feministinen ulkopolitiikka voidaan nähdä valtiollisen feminismin jatkeena ja laajentumisena ulkopolitiikkaan, arvioi Lundin yliopiston kansainvälisten suhteiden ja valtiotieteiden dosentti Annika Bergman Rosamond.

Bergman Rosamondin mukaan ulkopolitiikan uudistaminen vaatii kuitenkin alkusysäyksen ja suunnannäyttäjän. Ei siis kannata aliarvioida Wallströmin henkilökohtaista panosta.

»Wallström toimi ennen ulkoministerikauttaan YK:n erityisedustajana, jonka vastuu­alueena oli seksuaalisen väkivallan torjuminen sodissa ja konflikteissa. Hänellä oli siksi poliittista painoarvoa ja uskottavuutta feministisen ulkopolitiikan edistämiseksi».

Vuonna 2014 Hillary Clinton otti ensi askeleita presidentinvaalikampanjassaan ja feminististä ulkopolitiikkaa pidettiin trendikkäänä ja tärkeänä tietyissä länsimaiden edistyksellisissä piireissä. Tämä näkyi muun muassa Ruotsin Yhdysvalloissa saamassa media­näkyvyydessä.

Clinton ei kuitenkaan ollut ainoa politiikan nouseva tähti, eikä Ruotsin turvallisuuspoliittinen ilmapiiri ollut sillä hetkellä feministiselle ulkopolitiikalle erityisen suotuisa. Venäjä oli keväällä vallannut Krimin niemimaan, ja Ruotsin vaalien jälkeen turvallisuustilannetta ravisteli puolustusvoimien sukellusvenejahti Tukholman saaristossa. Se näyttäytyi kovan turvallisuuspolitiikan ilmentymänä, jota oli vaikea sovittaa yhteen feministisen ulkopolitiikan kanssa.

Wallströmin ilmoituksen yhteydessä ei myöskään esitelty mitään feministisen ulkopolitiikan strategiaa tai toimintasuunnitelmaa, mikä aiheutti hämmennystä etenkin ulkoasiainhallinnossa.

»Vaikutti siltä, että Wallström oli tehnyt päätöksen melko itsenäisesti, mikä pakotti valmistautumattomat virkamiehet työstämään feministisen ulkopolitiikan sisältöä ja soveltamista», kuvailee Ruotsin maanpuolustus­korkeakoulun professori Robert Egnell.

Erityisen vähättelevästi feministiseen ulkopolitiikkaan suhtauduttiin puolustussektorilla, jossa sitä pidettiin pehmoiluna. Kysyttiin, meneekö Wallström nyt luennoimaan ­Putinille feminismistä, Egnell muistelee.

Vaikka kohut saattavat kestää kuukauden tai kaksi, aseteollisuus ja asekauppa seisovat Ruotsissa vankalla pohjalla.

Kielteinen suhtautuminen feministiseen ulkopolitiikkaan kielii Egnellin mukaan myös ulkoasianhallinnon ja puolustushallinnon erilaisista tehtävistä ja jännitteistä, jotka purkautuvat aika ajoin. Puolustushallinto vastusti esimerkiksi ydinaseiden täyskieltosopimuksen allekirjoittamista, vaikka ulkoministeri oli aikaisemmin äänestänyt sopimuksen puolesta. Lopulta Ruotsi jättäytyi sopimuksen ulkopuolelle.

Naljailusta huolimatta feministinen ulkopolitiikka on Egnellin mukaan paljon muutakin kuin pehmeää vallankäyttöä.

»Se on aito ja konkreettinen uhka monelle itsevaltaiselle ja patriarkaaliselle diktaattorille, koska se suhtautuu niihin kriittisesti. Siksi pitää myös hyväksyä, ettei feministinen ulkopolitiikka paranna kaikkia kahdenvälisiä suhteita. Jos taas ei harjoita arvoihin perustuvaa ulkopolitiikkaa, ei altista itseään samalla tavalla arvostelulle», Egnell sanoo.

 

Julistusta seurannut hämmennys ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä Ruotsin hallitus julkaisi puolisen vuotta valtaannousunsa jälkeen ensimmäisen vuosittaisen feministisen ulkopolitiikan toimintasuunnitelman. Sen jälkeen hallitus on julkaissut aiheesta myös käsikirjan, nimittänyt tasa-arvosta ja feministisestä ulkopolitiikasta vastaavan suurlähettilään sekä laatinut raportteja, jotka listaavat feministisen ulkopolitiikan saavutuksia.

Ensimmäisestä toimintasuunnitelmasta lähtien feministisen ulkopolitiikan painopisteiksi nostettiin naisten oikeudet, edustaminen ja resurssit eli kolme r:ää: rättigheter, representation ja resursser.

Hallitus pyrki varmistamaan, että esimerkiksi kehitysyhteistyön budjeteissa tasa-arvon edistämiseen varattaisi tarpeeksi resursseja, ja toisaalta naisilla olisi mahdollisuus elinkeinon harjoittamiseen ja yrittämiseen.

Hallituksen toimintasuunnitelmissa ja saavutuksia listaavassa raportissa toistuvat sanat: edistää, peräänkuuluttaa ja vaatia. YK:n turvallisuusneuvoston jäsenenä Ruotsi vaati, että neuvosto kuuntelisi naisjärjestöjä ja kansalaisyhteiskuntaa arvioidessaan konflikteja. Afganistanin kehitysapu puolestaan tuli kytkeä naisten osallisuuteen eli siihen, että naiset pääsisivät mukaan rauhanneuvotteluihin ja elinkeinoelämään. Näin Ruotsi tukisi afgaani­naisten edustamista ja resursseja.

Euroopan unionissa taas Ruotsi on vaatinut tasa-arvokysymysten sitomista itäisten kumppanuussuhteiden syventämiseen.

Lue lisää Ulkopolitiikka-lehdestä, miten Ruotsin feministinen ulkopolitiikka heijastuu Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjiin.

Erityisen kokonaisvaltaista on ollut maan ulkoasiainhallinnon uudistaminen. On järjestetty sisäisiä koulutuksia, päivitetty toimintastrategioita ja rekrytointipolitiikkaa sekä panostettu aiempaa enemmän naispuolisten diplomaattien turvallisuuteen.

Ruotsin ulkoasianhallinnon henkilöstöstä yli puolet on ollut naisia jo pitkään, mutta viime vuosikymmeninä naisten osuus johtotehtävissä on kasvanut. Esimerkiksi vuonna 2006 ulkoasiainhallinnon johtajista vain 31 prosenttia oli naisia, mutta viime joulukuussa jo liki puolet.

Myös konsulaattien ja suurlähetystöjen taideteosten tekijöiden sukupuolijakaumaa on selvitetty, ja hankintoja on pyritty tekemään naispuolisilta taiteilijoilta.

Muutokset ovat vaikuttaneet myös Ruotsin kehitysyhteistyöviranomaiseen Sidaan. Esimerkiksi El Salvadorissa Ruotsi tuki maan aborttioikeutta puolustaneita aktivisteja ja Liberiassa Ruotsi on tukenut naisten osallistumista politiikkaan. Tasa-arvotyöhön keskittyvät Sidan hankkeet ovat saaneet lisää resursseja ja vuonna 2019 peräti 88 prosenttia kehitysyhteistyöstä keskittyi tavalla tai toisella tasa-arvon edistämiseen.

Sidan johtavan poliittisen neuvonantajan Eva Johanssonin mukaan kyse ei kuitenkaan ole täysin uudesta suunnanmuutoksesta vaan pikemminkin asteittaisesta varojen lisäämisestä.

Ruotsi on kasvattanut tukeaan myös YK:n tasa-arvojärjestö UN Womenille. Vuonna 2013 Ruotsi oli jo järjestön suurin yksittäinen rahoittaja. Viime vuonna Ruotsi tuki UN Womenia järjestön alustavien tietojen mukaan noin 60 miljoonalla eurolla, Suomi noin 27 miljoonalla eurolla.

 

Koska naisten oikeuksien edistäminen ei ole uusi piirre Ruotsin ulko- tai sisäpolitiikassa lienee paikallaan kysyä, onko feministinen ulkopolitiikka tapa sanoittaa ja brändätä jo pitkään harjoitettua politiikkaa. Vai onko kyse aidosta suunnanmuutoksesta?

Maanpuolustuskorkeakoulun Egnellin mukaan kyse on molemmista.

Feministinen ulkopolitiikka on selkeyttänyt Ruotsin ulkopoliittista linjaa, Egnell sanoo. Se oli ratkaisevaa, kun Ruotsi haki ja pääsi YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi vuosina 2017–2018.

»Ulkoasiainhallinnon rakennemuutokset eivät ole yhtä seksikkäitä kuin lippulaivahankkeiden esitteleminen medialle tai omille kannattajille, mutta uskon, että niillä on sitäkin kauaskantoisemmat vaikutukset», Egnell sanoo.

Vaikka ulkopolitiikan linja on kirkastunut, feministinen ulkopolitiikka on myös altistanut Ruotsia kritiikille. Vuonna 2015 selvisi, että puolustushallinnon alaisuudessa toimivalla Ruotsin kokonaismaanpuolustuksen tutkimuslaitoksella (FOI) ja Saudi-Arabialla oli yhteistyön mahdollistava sopimus, jonka puitteissa Ruotsi saattoi myydä aseita, koulutusta ja muuta osaamista saudeille. Vuonna 2012 FOI kaavaili auttavansa Saudi-Arabiaa asetehtaan rakentamisessa. Hanke ei koskaan toteutunut.

Viime vuosikymmenten ajan valtiot ovat suhtautuneet naisten roolia rauhantyössä painottavaan YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan 1325 kuin buffet-pöytään.

Yhteistyötä pidettiin Ruotsissa ongelmallisena ja tekopyhänä. Ajateltiin, ettei feminististä ulkopolitiikkaa edistävä valtio voi myydä aseita naisten oikeuksia sortavalle valtiolle. Lopulta hallitus päätti, ettei sopimusta jatketa.

Ruotsi voi kuitenkin myydä aseita Saudi-Arabialle ilman FOI:n nyt jo päättynyttä sopimusta. Saudivyyhdin aikana asekauppa nousi julkisen keskustelun tikun nokkaan.

Egnell ja Bergman Rosamond eivät kuitenkaan usko Ruotsin asekaupan muuttuvan julkisesta porusta huolimatta.

»Asekauppa kytkeytyy tiiviisti teollisuuteen ja vientivetoiseen politiikkaan. Se on oleellinen osa sosiaalidemokraattisen puolueen ja sitä lähellä olevien ammattiliittojen identiteettiä. On siis olemassa merkittäviä talousintressejä, jotka eivät aina sovi yhteen feministien ulkopolitiikan kanssa», Bergman Rosamond sanoo.

Niin ikään Egnell painottaa, että ulko­politiikka on aina sekoitus arvoja ja reaali­politiikkaa.

»Vaikka kohut saattavat kestää kuukauden tai kaksi, aseteollisuus ja asekauppa seisovat Ruotsissa vankalla pohjalla.»

Feminististä ulkopolitiikkaa Ruotsissa on myös arvosteltu sen nais- ja tyttökeskeisyydestä, intersektionaalisuuden kustannuksella. Intersektionaalisuus tarkoittaa, että ihmisen asemaan yhteiskunnassa vaikuttavat sukupuolen lisäksi moni muukin tekijä, kuten tausta, ikä, synnyinpaikka tai vammaisuus.

»Toki miehet ja pojatkin ovat erityisen haavoittuvaisessa asemassa konflikteissa. Miehiä tarvitaan myös edistämään naisten oikeuksia ja tasa-arvoa», sanoo kritiikkiin yhtyvä Bergman Rosamond. Keskustelu intersektionaalisuuden integroimisesta feministiseen ulkopolitiikkaan on hänen mukaansa vielä aikaisessa vaiheessa.

Intersektionaalisuuden ja asekaupan lisäksi sotilaallinen voimankäyttö on aiheuttanut jonkin verran kysymyksiä feministisen ulkopolitiikan toimeenpanosta. Egnellin mukaan kyse on aktivistien ja pragmaatikkojen yhteenotoista. Aktivistit kokevat, että varustautuminen ja voimankäyttö itsessään kampittavat tasa-arvotyötä, kun taas pragmaatikot ovat valmiita käyttämään voimaa rauhan ja naisten oikeuksien turvaamiseksi. Egnell ei halua mainita nimiä mutta toteaa, että niin kauan kuin osapuolilla on samat tavoitteet, pitäisi löytää tapoja tehdä yhteistyötä.

Näkemyseroista ja julkisista kohuista huolimatta feministinen ulkopolitiikka vaikuttaa olevan Ruotsissa niin vakiintunutta, että maltillisen kokoomuksen johtama oikeistohallitus ilman ruotsidemokraatteja voisi jatkaa sen edistämistä, arvioivat sekä Annika Bergman Rosamond että Robert Egnell.

Myös ennen vuotta 2014 hallinneella oikeistoblokilla oli Bergman Rosamondin mukaan tapana pitää esillä naisten turvallisuutta ja rauhantyötä painottavaa YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa 1325. Lisäksi feministisen ulkopolitiikan taloudellista itsenäisyyttä ja yritteliäisyyttä painottava r-kirjain, resurssit, sopii hyvin liberaalin oikeistohallituksen arvomaailmaan.

Ruotsidemokraattien johtama hallitus taas saattaisi heidän mukaansa viis veisata feministisestä ulkopolitiikasta. Toisaalta puolueen viime vuonna julkaisemasta raportista ilmenee, ettei se sinänsä lyttää ajatusta. On siis mahdollista, että tulevaisuudessa myös ruotsidemokraateilla täydennetty hallitus edistäisi feminististä ulkopolitiikka – mutta erilaisilla painotuksilla.

Suomessa naisten ja tyttöjen oikeuksien edistämisellä on myös pitkät perinteet ulko- ja kehityspolitiikassa. Lisäksi Sanna Marinin hallitus on aikaisempia hallituksia selkeämmin osannut sanoittaa omaa ulkopoliittista linjaansa, jossa korostuu ihmisoikeudet, sanoo Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Matti Pesu.

Hänen mielestään on kuitenkin epätodennäköistä, että Suomi alkaisi edistää feminististä ulkopolitiikkaa – ainakaan sillä nimellä ja brändillä. »Suomi toimii Ruotsiin verrattuna matalammalla profiililla ja pragmaattisemmalla otteella – normatiivisemman ja arvolatautuneemman lähestymistavan sijaan. Ulkopolitiikkaan suhtaudutaan Suomessa myös astetta suurvaltakeskeisemmin», Pesu sanoo.

Vaikka kansainvälisessä politiikassa on viime vuosina nähty paljon itsevaltaisuutta, maskuliinisuutta ja sapelinkalistelua, on Ruotsi saanut myös hengenheimolaisia. Viime vuonna Meksiko ilmoitti edistävänsä feminististä ulkopolitiikkaa. Ranskassa taas on vallalla  Emmanuel Macronin mukaan feministinen diplomatia, ja Kanadassa harjoitetaan feminististä kehityspolitiikkaa.

London School of Economicsin tutkija Paul Kirbyn mukaan Kanadan, Meksikon ja Ranskan julistukset herättävät kuitenkin kysymyksiä siitä, miten feminististä ulkopolitiikkaa aiotaan käytännössä soveltaa.

»Viime vuosikymmenten ajan valtiot ovat suhtautuneet naisten roolia rauhantyössä painottavaan YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan 1325 kuin buffet-pöytään. Päätöslauselmasta on toimeenpantu vain itselleen sopivia osa-alueita», Kirby toteaa sähköpostissa Ulkopolitiikka-lehdelle.

Hyvesignaloinnin ja brändityön sijaan Kirby ehdottaa, että valtiot pitäisi velvoittaa tekemään aidosti merkittäviä feminismiä edistäviä uudistuksia osallistamalla kansalaisyhteiskuntaa. Näin on Kirbyn mukaan tehty esimerkiksi Alankomaissa, jossa järjestöt ja valtio yhdessä suunnittelevat ja toteuttavat YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1325:en suosituksia.

Käytännön kysymyksistä huolimatta ilmassa on Kirbyn mukaan nähtävissä aitoja muutoksen tuulia.

»Sukupuoli on aina ollut osa kansain­välistä politiikkaa, mutta nyt siitä keskustellaan uudella tavalla, etenkin verrattuna perinteiseen maskuliiniseen kansallisvaltioiden tarinankerrontaan, jossa korostuvat sota, väkivalta ja ylpeys.»

Korviahuumaava epämääräinen huuto ja palohälytyksen ujellus. Ihmiset tuuppivat toisiaan ja kuva katkeilee rynnivän väkijoukon keskellä. Suoran striimauksen tekijä on tunkeutumassa Yhdysvaltojen kongressi­rakennukseen – eikä hän ole ainoa, jolla on kännykkäkamera kädessä.

Kun sadat Donald Trumpin kannattajat rynnäköivät kongressiin loppiaisena, se oli paikka videoida oma teko suoraan Youtubeen ja muille alustoille. Youtubessa jotkut livelähetystä tehneet rahastivat tai pyysivät lahjoituksia esimerkiksi Paypalin kautta. Harva peitti kasvojaan, mutta käsivaralla kuvaaminen ja todennäköisesti huono verkko­yhteys tekivät videokuvasta paikoitellen kehnon.

Videoita julkaistiin myös sosiaalisen median vaihtoehtoalustoilla, joilla ihmiset suunnittelivat protestiaan. Niihin lukeutuvat esimerkiksi Twitteriä etäisesti muistuttava Parler, Facebookia jäljittelevä Mewe ja Redditiä mukaileva Gab, jotka mainostavat olevansa sananvapauden alustoja ja suojelevansa käyttäjiensä yksityisyyttä.

Youtube painii eri sarjassa mutta ei suinkaan erillään muista.

Vuonna 2005 perustettu videopalvelu on maailman toiseksi suosituin nettisivusto samaan konserniin kuuluvan Googlen jälkeen. Palvelu tarjoaa maailmanlaajuisen yleisön ja nopean infrastruktuurin jokaiselle, jolla on älypuhelin ja Google-tunnus. Youtube-videon voi upottaa omille kotisivuille ja muille alustoille. Miljoonat ihmiset ympäri maailman ovat omaksuneet sen vanhan iskulauseen broadcast yourself (esitä itsesi).

Heihin ovat lukeutuneet niin Isisin jihadistit, joukkoampujat kuin erinäiset aktivistit, kuten itseään auton ratissa kuvannut naisaktivisti Loujain al-Hathloul. Hän päätyi vankilaan Saudi-Arabiassa viime vuonna.

Vankilaan päätyi myös venäläinen oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi, jonka tammikuussa julkaistu paljastusvideo Vladimir Putinin Mustanmeren linnasta sai vuorokaudessa 25 miljoonaa aloitettua katselukertaa.

Navalnyin video ei ole mikään tuhruinen kotivideo vaan ammattimaisesti tehty puolentoista tunnin dokumentti, jolla on oma graafinen ilmeensä ja dronella kuvattua video­materiaalia – sekä tietysti Navalnyi itse.

Poliittiset sisällöt ovat Youtubessa usein henkilövetoisia.

 

Verkostot kasvavat ja muodostuvat yhteisöksi, jolla on kollektiivinen identiteetti.

 

Aktivistien lisäksi Youtube on aina viehättynyt ääriryhmiä.

Saksassa äärioikeisto on käyttänyt hyväksi videopalvelua, kun sillä ei ole pääsyä televisioon ja perinteisille politiikanteon paikoille. Kristillisdemokraattien (CDU) kaltaisille valtapuolueille Youtube on väline muiden joukossa, mutta äärioikeistolaisille ryhmille se on merkittävä media omien sisältöjen ja puheen­aiheiden edistämiseksi.

Suffolkin yliopiston apulaisprofessori Jonas Kaiser sanoo, että muuhun sosiaaliseen mediaan verrattuna Youtuben asemaa kohottaa mahdollisuus jakaa nimenomaan audiovisuaalista sisältöä ja tavoittaa suuria yleisöjä. »Se ei vaan onnistu vaihtoehtoisilla alustoilla tai esimerkiksi Telegramissa.» Viimeksi mainittu on viestisovellus, joten sisällöt jäävät piiloon.

Kaiser on tutkinut saksankielisen ääri­oikeiston toimintaa Youtubessa ja toimii myös Harvardin yliopiston internetiä ja yhteis­kuntaa tutkivassa Berkman Klein -keskuksessa.

Kaiserin mukaan äärioikeistolaiset ryhmät eivät ainoastaan näytä videoita, vaan avaavat keskustelukanavan laajemmalle verkostoitumiselle samanmielisten kesken. Oikeata laitaa edustavien Pegidan, identitaarisen liikkeen ja Vaihtoehto Saksalle -puoluetta (AfD) lähellä olevien kanavien sisällöissä ja videoiden kommenteista löytyi tutkimuksessa päällekkäisyyksiä. Pääpuheenaihe oli sisäpoliittinen: turvapaikanhakijat.

Yksittäisen videon kommentointi yhdellä kanavalla johti todennäköisesti kommentoimaan muiden kanavien sisältöjä. Youtube on myös rekrytointikanava.

»Ajan mittaan verkostoista tuli entistä keskittyneempiä. Verkostot kasvavat ja muodostuvat yhteisöksi, jolla on kollektiivinen identiteetti», Kaiser sanoo. Ei kuitenkaan täysin selvinnyt, mistä keskittyminen lopulta johtuu: siitä, että ihmiset vierailevat toistensa ohjelmissa, haastattelevat toisiaan ja väittelevät keskenään vai siitä, että Youtuben suositus­algoritmi ohjaa heitä.

Kaiser ei katso, että Youtube itsessään radikalisoisi ihmisiä. Suurin osa Youtuben sisällöistä ei kuitenkaan ole poliittista. Radikalisoituminen on lisäksi monimutkainen prosessi, joka tapahtuu lopulta yksilötasolla.

Youtubessa nähdyt videot voivat kuitenkin vaikuttaa puheenaiheisiin ja maailman­kuvaan. Ne voivat mobilisoida ihmisiä, varsinkin jos katselee samantyyppisiä videoita.

Youtuben suositusalgoritmeista on puhuttu julkisuudessa paljon ja palvelua on syytetty siitä, että se luo kaikukammioita ja kanin­koloja personoinnin ja suositusten avulla. Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa on osoitettu katsojien siirtyvän jatkuvasti kevyemmästä yhä radikaalimpaan sisältöön ja toisaalta suositusten johtavan valtavirran uutismedioiden kanaville enemmän kuin vaihtoehtokanaville. Youtube ei ole avannut algoritmejaan, ja tutkimus on osin hankalaa.

Kaiser kuitenkin huomauttaa, että suositusalgoritmeja ei voi verrata, koska niitä on useita. Esimerkiksi videoita tai toisia kanavia suosittelevat algoritmit toimivat eri logiikalla – hakutoiminnoista puhumattakaan. Kaiser on tutkinut kanavasuositusalgoritmia, joka ei tee personoituja suosituksia. Videosuositukset ovat personoituja. Se tarkoittaa katsojan näkevän yhä enemmän samankaltaisia videoita – olipa sisältö kuinka kyseenalaista tahansa.

 

 

Youtubea tutkiva Stanfordin yliopiston väitöstukija Becca Lewis on kirjoittanut, että Youtube voisi lopettaa suositusalgoritminsa kokonaan ja silti se olisi suurimpia äärioikeiston propagandan lähteitä. Syyt löytyvät video­palvelun julkkiskulttuurista ja verkostoitumis­potentiaalista.

»Youtube on luonut ympäristön, jossa kuka tahansa voi rakentaa itselleen yleisön ja vielä rahastaa sillä. Kun on tarpeeksi seuraajia, se mahdollistaa mainokset sisältöihin. Vähitellen tekijöistä tulee minijulkkiksia, joilla on satojatuhansia tai jopa miljoonia seuraajia, ja vaikutusvaltaa julkiseen keskusteluun», Lewis selittää Ulkopolitiikalle.

Ympärille voi muodostua oma yhteisö.

Tubettaja rakentaa luottamussuhteen yleisöönsä jopa makuuhuoneestaan, ja seuraajat luottavat »tuttuun ja omaan tubettajaan» enemmän kuin valtavirran uutisiin. Esimerkiksi äärioikeistolaiset tekijät käyttävät runsaasti aikaa tiedotusvälineiden arvosteluun ja omakehuun faktoista välittämättä. Verkostoituminen ja yhteistyö samanmielisten tekijöiden kanssa hyödyttää kaikkia.

Lewis kertoo havainneensa tutkimuksessaan, että tubettajat eivät ainoastaan radikalisoi yleisöä, vaan myös päinvastoin. »Katsojat saattavat vaatia jatkuvasti yhä jyrkempiä sisältöjä suosikkitekijöiltään, ja tekijät tuottavat sitä, koska heidän elantonsa riippuu yleisöstä.»

Radikaaliryhmien verkostot ovat globaaleja mutta myös kielisidonnaisia. Lewisin mukaan englanninkieliset sisällöt leviävät Yhdysvalloissa, Kanadassa, Britanniassa ja Australiassa, mutta päällekkäisyyksiä Eurooppaankin on näkynyt.

 

Äärioikeiston ja salaliittoteorioiden yhteys on vanha ilmiö. Juutalaiseliitin johtamasta maailmanjärjestyksestä on puhuttu vuosisatojen ajan. Kaiserin tutkimuksessa salaliittokanavien pääaihe oli holokausti, mutta myös maailmanlaajuiset salaliittoteoriat kemikaali­vanasta, litteästä maasta ja maailmanjärjestyksestä nousivat esiin.

Holokaustin kieltäminen on ollut ääri­oikeiston materiaalia jo kylmän sodan aikana. Sitä levitettiin muun muassa lehdin, kirjoin ja kasetein. Nykyajan videopalvelussa äärioikeisto on muun muassa kyseenalaistanut Saksan valtion legitimiteetin, arvellut maan olevan valtion sijaan yhtiö ja katsonut Weimarin tasavallan perustuslain olevan yhä voimassa.

Viime vuonna Yhdysvalloissa ovat kukoistaneet salaliittoteoriat vaalien ympärillä. Niillä on kannatusta äärioikeistolaisissa piireissä, sillä ne tarjoavat vaihtoehtoisen maailmankuvan horjuneen näkemyksen tilalle. Esimerkiksi Qanon­-salaliittoteorian mukaan Trump taistelee »syvää valtiota ja satanistisia piirteitä omaavaa eliittiä vastaan».

Teoria on vetänyt väkeä puoleensa niin Saksassa kuin Hollannissa – erityisesti korona­rajoituksia vastustavien ihmisten keskuudessa. Elokuussa joukko Q-liikkeen kannattajia ja laitaoikeiston ekstremistejä pyrki valtiopäivä­taloon Berliinissä. Deutsche Wellen mukaan ääri­oikeistolaisissa sosiaalisen median ryhmissä seurattiin ilolla ja jännityksellä myös Yhdysvaltain kongressitaloon tunkeutumista. New York Timesin mukaan äärioikeistolaisissa ryhmissä on katsottu esimerkiksi Angela Merkelin haluavan luoda »koronadiktatuuri».

Youtube ei tahdo pysyä perässä salaliittoja ja valheita sisältävien videoiden perässä.

Kuten aina erinäisten kohujen jälkeen, Youtube ilmoittaa poistaneensa videoita ja muokanneensa algoritmiaan. Toukokuussa 2020 Youtube julkaisi covid-19-kieltolistan videoille, joissa esimerkiksi väitetään, että aasialaisen ruoan välttäminen ehkäisee korona­tartuntoja, ilotulitteet puhdistavat virusta ilmasta ja rokote sisältää mikrosirun tai seurantalaitteen. Syksyllä se kiristi linjaansa myös Q-liikkeen suhteen.

Viime keväänä huomiota herätti puoli­tuntinen Plandemic-video, jossa esimerkiksi väitetään, että koronavirus on kehitetty laboratoriossa. Oxfordin yliopiston alaisen Internet-­instituutin tutkijat löysivät videosta 89 kopiota, ja ne ovat pyörineet Youtuben lisäksi muilla sosiaalisen median alustoilla, kuten Facebookissa. Plandemic katsottiin kanadalaisen CBC:n mukaan ainakin kahdeksan miljoonaa kertaa suurimmilla alustoilla. Vaikka somejätit poistivat videon, video on näkynyt edelleen vaihtoehtoisilla alustoilla, kuten videopalvelu Bitchutessa­, missä sisältöä ei rajoiteta.

Oxfordin Internet-instituutin tutkijoiden mukaan Youtubella on kestänyt keskimäärin 41 päivää poistaa videot, jotka sisältävät valheellisia väittämiä. Ennen poistamista videoita on ehditty katsoa satojatuhansia kertoja.

Kongressivaltauksen jälkeen Youtube ilmoitti sulkevansa valheita levittävät kanavat ja poistaneensa tuhansia videoita salaliittoteorioista ja väitetystä vaalivilpistä. Youtube antoi viimeisenä sosiaalisen median jättien joukossa julkaisukiellon Trumpille. Sen jälkeen keskustelu on kääntynyt yhtiöiden valtaan, sääntelyyn ja sananvapauden rajoihin.

Tutkijan mukaan kanavien siivoaminen on tärkeää, mutta epäonnistumisia on toistuvasti.

»Salaliittoja levittävät ovat usein huomattavan suosittuja julkkiksia alustalla. Youtubella ei näytä olevan haluja puuttua näiden ihmisten toimintaan, koska he ovat niin suosittuja, ja olisi kiistanalaista poistaa heidän tilinsä», Lewis sanoo.

Amerikkalaisten tutkimusryhmien ja järjestöjen mukaan Youtube on hidas, ja sen säännöt jopa laahaavat muiden somejättien perässä. Media Matters -verkkoyhteisön haaviin jäi kesällä videoita, joissa väitettiin koronarokotteen sisältävän mikrosirun, vaikka Youtube oli ilmoittanut poistoista.

Sama hitaus toistui kongressi­talon valtauksen ja vuoden 2020 presidentin­vaalien jälkeen.

Esimerkiksi Media Matters nostaa »italialaisvideon», jossa italialaisena asianajajana esiintyvä mies esittää väitteitä Trumpin äänten varastamisesta. Video on jaettu myös suomalaisella kuvafoorumilla Ylilaudalla »jälleen uutena todisteena vaalivilpistä». Tammikuun puolivälissä video on poistettu Youtubesta sääntöjen vastaisena, eikä upotus näy enää Ylilaudalla.

 

Kun Youtube rajoittaa sisältöjä, videot saattavat löytää yleisönsä muilta, kuten lohkoketjutekniikkaan perustuvilta ja kryptovaluutoilla pyöriviltä vaihtoehtoalustoilta Dlivestä, D­tubesta­ ja Bitchutesta. Ne eivät ole kuitenkaan kyenneet haastamaan Youtubea. Sen monipuolisuus, suuruus ja bisnesmalli, jossa käyttäjät voivat tienata omilla videoillaan, ovat suorastaan ylivertaisia.

Kaiser muistuttaa, että Youtube tarjoaa paljon hyvääkin: ohjeita arkielämän pulmiin, viihdettä ja pelejä.

»Radikaalit eivät silti katoa alustalta. Youtuben on löydettävä johdonmukaiset keinot moderointiin ja sisältöjen käsittelemiseen», hän toteaa.

Eri tutkimuksissa on jo havaittu, että iso osa 16–24-vuotiasta käyttää sosiaalista mediaa paitsi viihtymiseen myös uutis- ja informaatio­lähteenä. Youtube-videoiden ja tubettajien merkitys on nuorille tärkeä monissa länsimaissa, myös Suomessa.

Lue lisää nuorten poliittisesta osallistumisesta Ulkopolitiikka-lehden laajasta teemajutusta 1/2021.

Pew-tutkimuslaitoksen mukaan Youtube on suosituin online-sivusto amerikkalaisten nuorten keskuudessa.

»Nuoret eivät välttämättä edes käy uutismedioiden omilla sivuilla. He saattavat katsella seuraamiensa tubettajien tekemiä valintoja, ja niistä tulee oma uutislähde», Lewis sanoo.

Pew’n tilastossa toisena on Facebookin omistama Instagram. Tunteisiin vetoava ja livevideoihin, lyhyisiin tarinoihin, meemeihin ja nätteihin kuviin perustuva sovellus on onnistunut kaksin­kertaistamaan käyttäjämääräänsä viidessä vuodessa. Palvelusta on tullut suosittu väline muun muassa britti- ja amerikkalais­poliitikoiden keskuudessa. Media­lukutaitoa tarvittaisiin myös siellä.

Yhdysvaltojen senaatin tiedustelukomitean raportin mukaan Instagram oli huomattavassa osassa Venäjän sosiaalisen median manipuloimisyrityksissä Yhdysvaltojen vaaleissa 2016. Kaksi vuotta sitten julkistetussa raportissa todetaan, että Instagram todennäköisesti säilyttää asemansa taistelutantereena.  

Lähteet: Youtube ja sen Twitter-tili, Berkeleyn ja Harvardin yliopistojen sekä Oxfordin yliopiston Reuters-instituutin tutkijoiden tutkimuksia, Changing Conceptions of Conspiracy (1987), Bellingcat, Wired & Financial Times.

Israelilaisen El Al -lentoyhtiön lento LY971 Tel Avivista Saudi-Arabian ilmatilan läpi Abu Dhabiin viime elokuun lopussa oli historiallinen. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun israelilainen kaupallinen lentoyhtiö lensi Persianlahdelle. Israel ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat olivat ilmoittaneet kaksi viikkoa aiemmin solmivansa diplomaattisuhteet, Yhdysvaltain myötävaikutuksella.

Lentokoneen ohjaamon kylkeen oli maalattu arabiaksi, englanniksi ja hepreaksi sana rauha, mutta varsinaisesta rauhansopimuksesta maiden välillä ei ole kyse. Maat eivät ole koskaan sotineet keskenään.

Emiraatteihin laskeutuneesta koneesta astui ensimmäisenä ulos presidentti Donald Trumpin vävy ja Lähi-idän neuvonantaja Jared Kushner, joka johti israelilais-amerikkalaista delegaatiota. »Lähi-itä on täynnä loistavia, työteliäitä, suvaitsevia ja kekseliäitä ihmisiä, ja tulevaisuus kuuluu heille», Kushner lausui.

Vaikka Trumpin hallinto sai suhteiden normalisoinnista sulan hattuunsa, Israel ja Emiraatit ovat jo vuosia käyneet kaikessa hiljaisuudessa kauppaa ja tehneet turvallisuusyhteistyötä. Yhdysvaltojen, Emiraattien ja Israelin juhlallisesti syyskuussa 2020 allekirjoittama Abraham Accords -sopimus tuo salasuhteen päivänvaloon ja luo maiden välille viralliset diplomaattisuhteet.

Kun Iran oli alkanut edistää aggressiivisesti ydinohjelmaansa, Israel, Emiraatit ja Saudi-Arabia lähentyivät hitaasti.

»Trumpin hallinto ja Kushner yrittivät saada aikaan läpimurtoa Israelin ja ­arabimaiden­ välisessä konfliktissa ja ymmärsivät, että se onnistuu ainoastaan Emiraattien kautta, koska mailla on yhteisiä intressejä», sanoo vanhempi tutkija Shmuel Sandler, Bar-Ilan yliopiston Begin-Sadat Center for Strategic Studies ­-tutkimuslaitoksesta.

Myös International Crisis Groupin (ICG) Persianlahteen erikoistunut tutkija Elham ­Fakhro pitää amerikkalaisia sopimuksen aikaansaamisessa merkittävänä. »Ei ole epäilystäkään, etteivätkö Trumpin hallinto ja Kushner kannustaneet sitä substanssin ja ajoituksen osalta. Trump sai ulkopoliittisen voiton vaalien aattona.»

Iran, Iran, Iran, tärkein intressi on Iran.

Emiraateille oli tärkeää saada sopimus aikaan ennen Yhdysvaltojen presidentinvaaleja, sillä maan johto ei ole kovassa kurssissa demokraattipuolueessa. Ajoitus oli tärkeä myös Israelille, sillä Trumpia parempaa Israelin ystävää saa hakea. Korruptio-oikeudenkäyntiä odottava pääministeri Benjamin Netanjahu tarvitsi sopimusta sisäpoliittisesti.

»Sopimus auttoi ehdottomasti Netanjahua kolmansissa vaaleissa, ja saa nähdä auttaako se neljännellä kierroksella», Sandler arvioi. Israelissa pidetään 23. maaliskuuta neljännet parlamenttivaalit kahden vuoden sisään.

 

Rauhaisasta retoriikasta huolimatta uusi sopimus asettaa talouden – ja asevarustelun – etusijalle. Yhdysvallat lupasi Emiraateille jotain mitä Israelilla jo on: F-35 viidennen sukupolven monitoimihäivehävittäjiä. Trumpin hallinto halusi asekaupoilla luoda pelotetta Iranille.

Israelille kuitenkin jää Lähi-idän aseylivoima. Emiraatit on viime vuosina ostanut Israelista vakoilu- ja kyberteknologian tuotteita kymmenillä miljoonilla euroilla ja ollut kiinnostunut israelilaisista ohjuskilpiohjelmista. Arabiemiraattien puolustusbudjetti on lähes 20 miljardia euroa, ja sen suurin kauppa­kumppani on Yhdysvallat.

Taustalla on myös muutos Emiraattien ulkopolitiikassa. Se on jo arabikeväästä 2011 lähtien pyrkinyt toimimaan aktiivisemmin turvallisuuskysymyksissä, ja se pyrkii laajentamaan kumppanuussuhteita Yhdysvaltain lisäksi muihin suurvaltoihin, kuten Kiinaan ja Venäjään.

Perinteisesti Yhdysvallat on taannut pienten Persianlahden maiden sekä Saudi-Arabian turvallisuuden ja aseistuksen vastineena pääsystä öljyvaroihin. Yhdysvalloilla on Persianlahdella useita laivasto- ja ilmavoimien tukikohtia. Sopimus Israelin kanssa tuo Emiraateille vakautta ja vaurautta Persianlahdella.

»Iran, Iran, Iran, tärkein intressi on Iran», Sandler summaa.

Iranin uhkaa pidetään yleisesti sopimuksen solmimisen tärkeimpänä motiivina, vaikka sitä ei olekaan kirjattu sopimustekstiin. Hänen mukaansa aiemmin Lähi-idässä vastakkain olivat konservatiivit ja sosialistit sekä tasavallat vastaan monarkiat, mutta nykyään valtataistelussa erottuvat uskontokunnat, sunnat ja shiialaiset.

»Lisäksi on nähtävissä Iranin ja Turkin suurvaltapyrkimykset. Ne ovat aina olleet taustalla, mutta maat ovat tulleet taas merkittäviksi toimijoiksi. Tämä on suuri muutos.»

Pieni saarivaltio Bahrain ilmoitti liittyvänsä Abraham Accordsiin kuukausi sen jälkeen, kun Emiraatit oli kertonut sopimuksesta julkisesti. Juhlavaan yhteisseremoniaan Washingtoniin syyskuun puolivälissä lensivät Bahrainin ulkoministeri Abdullatif al-Zayani ja Arabiemiraattien ulkoministeri Abdullah bin Zayed al-Nahyan, jotka poseerasivat Netanjahun ja Trumpin kanssa Valkoisessa talossa. Sopimisesta kiinnostuneita maita on yhteensä viisi, Trump lupaili.

Bahrain ilmoitti avaavansa ilmatilansa Israelille, mikä helpottaa suoria lentoja Emiraatteihin. Tärkeä osa sopimuksia onkin turismin mahdollistaminen. Toisin kuin Israelin kanssa »kylmän» rauhan sopineissa Egyptissä ja Jordaniassa, Dubaissa kymmenet tuhannet israelilaisturistit on otettu lämpimästi vastaan.

Bahrain on shiiaenemmistöinen maa, jota sunnieliitti hallitsee. Arabikevään 2011 aikana siellä nähtiin protesteja, ja nyt monet älymystön edustajat, ihmisoikeuspuolustajat sekä joukko entisiä parlamentin jäseniä ovat arvostelleet Israelin-suhteiden normalisointia ja protestoineet sosiaalisessa mediassa.

 

Suurimmat vastalauseet on kuultu kuitenkin palestiinalaisilta, jotka on jätetty sopimuksessa huomioimatta. Palestiinalaisille on tarjottu vain halpaa lohtua: Emiraatit sanoi solmivansa suhteet vastakauppana sille, että Israel hyllyttää Länsirannan liittämisen Israeliin. Netanjahu oli ilmoittanut vuonna 2019 liittävänsä osan Israelin vuodesta 1967 miehittämää Länsirantaa Israeliin. Liitospäätös oli jo tosin aiemmin joutunut vastatuuleen voimakkaan kansainvälisen ja kotimaisen vastustuksen vuoksi.

Onkin nähtävissä valtava retoriikan ja Lähi-idän marssijärjestyksen muutos, Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Timo Stewart arvioi. »Aiemmin on pidetty selvänä, että Israelin ja palestiinalaisten pitää sopia oma tilanteensa kahdenvälisesti, miehityksen pitää päättyä ja sen seurauksena syntyy kahden valtion ratkaisu. Vasta tästä palkintona, porkkanana, muu arabimaailma antaa Israelille vastineeksi täydet suhteet ja rauhansopimukset.»

Vuoden 2002 Saudi-Arabian lanseeraama ja Arabiliiton hyväksymä Arab Peace Initiative tähtäsi juuri tähän malliin.

Israel ja Marokko tunnustivat toistensa laittomat miehitykset. Yhdysvallat on ollut kätilönä.

»Irtautumalla konsensuksesta Emiraatit ja Bahrain rikkoivat arabien yhteisen Israel-kannan ja tosiallisesti suostuivat normalisointiin normalisoinnin itsensä vuoksi, ilman mitään myönnytyksiä palestiinalaisille», ICG:n Fakhro sanoo.

Ajattelun kääntäminen toisinpäin on ollut Stewartin mukaan Netanjahun hallituksen tavoite ja logiikka, jonka Trumpin hallinto sisäisti.

»Eli ikään kuin hyväksytään de facto nykytilanne ja pyritään sen pohjalta kohti uutta tulevaisuutta», hän sanoo.

Palestiinalaiset yrittivät turhaan saada Arabiliittoa tuomitsemaan sopimukset. Presidentti Mahmud Abbas kutsui sopimusta Palestiinan kysymyksen pettämiseksi, Hamas selkään puukottamiseksi.

»Palestiinalaisjohdolla on hyvin vähän liikkumavaraa, ei strategiaa eikä legitimiteettiä. Se on valinnut valtioiden välisen diplomatian tien ja uskoi aina voivansa luottaa muiden arabimaiden tukeen, koska palestiinalaiskysymys on niin keskeinen. He olivat väärässä», sanoo vaikuttamistyön johtaja Inès Abdel Razeq Palestine Institute for Public Diplomacy -instituutista. Hän on myös palestiinalaisen Shabaqa-asiantuntijaverkoston jäsen.

Israelin ja Trumpin Lähi-idän rauhansuunnitelman viesti on kuulunut, että palestiinalaiset voivat kyllä tulla mukaan, taloudellista hyvinvointia riittää kaikille.

Stewartin mukaan palestiinalaisille ei ole tarjottu mitään varteenotettavaa viime vuosina.

»Trumpin suunnitelma palestiinalaisten osalta oli aivan täysi fiasko: heidän kanssaan ei missään vaiheessa edes neuvoteltu, ja se mitä heille annettaisiin ei ole millään tavalla kenenkään hyväksyttävissä», hän toteaa.

Yksitoista päivää ennen Yhdysvaltain presidentinvaaleja paljastettiin kolmas Israelin kanssa sopinut arabimaa: Sudan. Kansannousu vuonna 2019 oli johtanut pitkäaikaisen itsevaltaisen presidentin Omar al-Bashirin eroon, armeijan väliintuloon ja väliaikaishallinnon muodostamiseen.

Normalisointisopimuksen allekirjoittivat ilman suuria seremonioita Khartumissa tammikuussa 2021 Yhdysvaltain valtiovarainministeri Steve Mnuchin ja Sudanin oikeusministeri Nasredeen Abdelbari.

Kuten ministereiden vastuualueet vihjaavat, Sudanille sopimus takaa »oikeutta» ja varoja, koska Yhdysvallat suostui poistamaan Sudanin terrorismia tukevien maiden listalta. Se avaa pääsyn kansainvälisten rahoituslaitosten lainoihin.

Yhdysvallat oli asettanut Sudanin listalle 1990-luvulla Sudanin annettua turvapaikan Osama Bin Ladenille ja muille al-Qaidan johtohahmoille. Nyt Sudan joutuu maksamaan 335 miljoonaa dollaria sulkutilille kompensaationa amerikkalaisille al-Qaidan tekemien terrori-iskujen uhreille. Näitä iskuja olivat muun muassa Yhdysvaltain Kenian ja Tansanian suurlähetystöjen pommitukset vuonna 1998.

Sudanin on myös epäilty välittäneen aseita Irania ja Hamasia lähellä oleville tahoille. Uutiskanava al-Jazeeran mukaan yhteisessä julkilausumassa Sudan on suostunut nimeämään Israelin arkkivihollisen, libanonilaisen Hizbollahin terroristijärjestöksi.

Sudanilla on yli 60 miljardin dollarin ulkomaanvelka. Hauras siirtymäajan hallinto saa kurjaan taloustilanteeseensa helpotusta, kun se saa Maailmanpankilta tilapäislainan sekä 1,5 miljardin dollarin vuosilainan. Sudanissa on pulaa elintarvikkeista, polttoaineesta ja lääkkeistä, ja inflaatio nousi syksyllä yli
200 prosenttiin.

»Sudan on sunni-islamilainen arabimaa, joten pelkkä rauhan olemassaolo on tärkeää. Se on entinen Iranin liittolainen, joten sopimus on merkittävä. Afrikan sarvi on tärkeä, sen salmet ovat tärkeitä laivaliikenteen vuoksi», Sandler luettelee.

Israelilla on entuudestaan hyvät suhteet Sudanin naapurin Etiopian kanssa, joten sopimus kasvattaa sen jalansijaa alueella.

Sudanissa on osoitettu mieltä taloustilanteen vuoksi, mutta myös normalisointisopimusta on arvosteltu enemmän kuin Persianlahden maissa. Hallituskoalition toiseksi suurin puolue, islamistinen Sudanin kansan kongressipuolue on lausunut, että Sudanin kansan ei tarvitse hyväksyä sopimusta.

 

Marokossa liikkui huhuja Israelin-suhteiden normalisoinnista pitkin syksyä. Virallinen ilmoitus tuli 10. joulukuuta, kun presidentinvaalit hävinnyt Trump soitti Marokon kuningas Muhammed VI:lle. Sudanin tavoin Marokko ei halunnut näyttävää sopimusjuhlaa,­ mutta Jared Kushner toimi tämänkin sopimuksen kansikuvamiehenä. Hänen seuranaan Rabatiin lensi Israelin kansallisen turvallisuusneuvoston johtajan Meir Ben-Shabbat, jonka sukujuuret ovat monen israelilaisen tavoin Marokossa.

Marokolla on ollut aiemmin diplomaattisuhteet Israelin kanssa, mutta ne katkesivat, kun Oslon rauhansopimus kariutui 2000-luvun alussa. Marokko ei ole itse asiassa allekirjoittanut normalisointisopimusta vaan joukon muita yhteistyösopimuksia. Niissä käsitellään muun muassa viisumivapauksia diplomaateille, yhteistyötä vesivarojen suhteen ja investointeja.

Katseet kääntyvät jälleen kohti taivasta: siviili-ilmailua maiden välillä halutaan kehittää ja aloittaa suorat lentoyhteydet.

Tässä diilissä oli kuitenkin tiukka ehto: Yhdysvaltojen ja Israelin piti tunnustaa Marokon vuodesta 1975 jatkunut Länsi-Saharan miehitys.

Yhdysvallat on tukenut vuoden 1991 tulitaukosopimusta, jossa vaaditaan kansan­äänestystä Länsi-Saharan tulevaisuudesta eli itsenäistymistä tai liittymistä Marokkoon. Marraskuussa tulitauko repeili ja naapurimaa Algerian tukema vastarintaliike Polisario ilmoitti aloittavansa uudelleen aseellisen taistelun. Yksikään länsimaa ei ole tunnustanut Marokon suvereniteettia alueella, joten Yhdysvaltain päätös on täyskäännös aiempaan politiikkaan.

»Länsi-Sahara ei ehkä ole kaikkein polttavimpia kysymyksiä, mutta se asettaa tietynlaisen ennakkotapauksen. Israel ja Marokko tunnustivat toistensa laittomat miehitykset ja Yhdysvallat on ollut kätilönä», Stewart arvioi.

Yhdysvaltain entinen ulkoministeri (1989–1992) ja YK:n Länsi-Saharan erikoislähettiläs (1997–2004) James A. Baker kutsui viime joulukuussa Washington Post -lehdessä tunnustusta tyrmistyttäväksi vetäytymiseksi kansainvälisen oikeuden periaatteista ja Yhdysvaltain vuosikausia kunnioittamasta diplomatiasta. Bakerin mukaan tunnustus paitsi pahentaa konfliktin umpikujaa, myös vaarantaa suhteet Algeriaan ja lisää al-Qaidan ja muiden ääriliikkeiden mahdollisuutta käyttää hyväkseen jännitteitä.

Palestiinalaisille Marokon sopimus on erityisen karvas pettymys. Marokko johtaa Islamilaisten maiden yhteistyöjärjestön (OIC) Jerusalemin komiteaa, jonka tavoitteena on muun muassa lopettaa Israelin miehitys ja tukea kaupungin palestiinalaisten asemaa.

 

Trump ei ehtinyt paljastaa viidettä Israelin kanssa suhteet solmivaa arabimaata. Veikkausten kärjessä on Oman, joka on pysytellyt sivussa Persianlahden kiistoista. Spekulointi sopimuksesta kävi kuumana myös kun Saudi-­Arabian kruununprinssi Muhammed bin Salman ja Netanjahu tapasivat marraskuussa.

»Jos Emiraatit tarvitsivat viikunanlehdekseen Länsirannan liittämisestä luopumisen tietyllä määräajalla, Saudi-Arabia varmaan haluaisi jotain konkreettisempaa», Stewart arvioi.

Sopimuspakka saattaa mennä vielä uusiksi Joe Bidenin kaudella ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikan kurssi palata Trumpia edeltävälle reitille. Keskusteluyhteys palestiinalaisten kanssa tullaan avaamaan uudelleen ja Israel joutuu tekemään entistä enemmän tiliä siirtokuntarakentamisesta. Länsi-Saharan suhteen Biden on ollut hiljaa, eikä konsulaatteja puolin ja toisin ole vielä avattu. Suurin muutos tulee Iranin-suhteeseen, sillä ydinsopimus on nostettu uudelleen pöydälle.

»Biden on pohjimmiltaan Israelin ystävä, mutta israelilaisille iso uhka on Iranin ydinsopimus», Shmuel Sandler uskoo.

Stewart ei usko avoimeen konfliktiin Iranin ja Israelin ja niiden liittolaisten välillä. Kaikilla on intressit pitää jännitteet kuvun alla. Yhdysvaltain vallanvaihto avaa hänen mukaansa hyviä tilaisuuksia diplomatialle.

Taistelulentokoneita ei vielä vähään aikaan nähdä Persianlahden taivaalla, sillä Biden on jäädyttänyt Emiraattien F-35 kaupat.