Kalle Kniivilä haluaa osoittaa, etteivät venäläiset ole Putinin sätkynukkeja. »Moni venäläinen näkee hallinnon valheiden läpi ja pitää meitä länsimaissa petkutettuina. Emme tajua, kuinka meitä sumutetaan.» Kuva: Ingemar D. Kristiansen
Kun Kalle Kniivilä oli vuonna 1974 yhdeksänvuotias, hänen perheensä muutti Oulusta itärajan tuntumaan Outokumpuun. Hänellä oli tapana viihdyttää itseään lyhytaaltoradion parissa, kuuntelemalla BBC:n suomenkielistä lähetystä. Heti sen perään alkoi venäjänkielinen lähetys, joka pian katkesi ja peittyi dieselmoottorin jyrinään. Neuvostoliiton radiohäirintä ulottui Outokumpuun asti.
Kniivilän tuntema maailma loppui itärajaan, joka muodosti läpäisemättömän esteen. Edes radioaallot eivät sitä ylittäneet. Maa rajan tuolla puolen oli suuri ja tuntematon, ja siksi kiinnostava.
Myöhemmin Kniivilä opiskeli venäjää, kävi Leningradin yliopistossa kieliharjoittelussa, ryhtyi toimittajaksi, seurasi Neuvostoliiton romahdusta kirjeenvaihtajana Moskovassa, ja on kirjoittanut useita reportaasikirjoja Venäjältä, Baltian maista ja valloitetulta Krimiltä.
Kirjoista viimeisin, loppuvuodesta suomeksi ilmestynyt Putinin pahin vihollinen, käsittelee Aleksei Navalnyia ja tämän oppositioliikettä. Navalnyi on kirjan nimihenkilö, mutta suurempi rooli on oppositioaktiiveilla ja mielenosoittajilla. He ovat tavallisia ihmisiä, joiden elämään Venäjän politiikka suoraan vaikuttaa.
»Tavallinen on hankala sana. Tavalliset ihmiset ovat hyvin epätavallisia. Jokaisella on oma tarinansa», Kniivilä sanoo videopuhelussa kotoaan Skånesta helmikuun alkupuolella.
Ihmisten näkökulma jää helposti Vladimir Putinin suurvaltauhon, turvallisuuspoliittisen köydenvedon ja roistomaisten oligarkkien varjoon. Erityisen helposti niin käy, kun päällä on akuutti turvallisuuspoliittinen kriisi. Pitkin talvea Venäjä uhkasi Ukrainaa sotilaallisilla toimilla, ellei sen vaatimuksiin myönnytä.
Helmikuun loppupuolella Venäjän aloitti pitkään uhkailemansa laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. »En viime hetkeen saakka voinut uskoa suurhyökkäykseen», Kniivilä arvioi myöhemmin puhelimessa.
Päivätyökseen Kniivilä kirjoittaa eteläruotsalaiseen Sydsvenska Dagbladet -lehteen. Kun ei ole pandemiaa, hän pyöräilee päivittäin kolme kilometriä kotoaan Lundin keskustaan lehden aluetoimitukseen. Yliopistokaupunki Lund on ollut Kniivilän koti jo opiskeluajoilta.
Ruotsissa julkisuudessa on nähtävissä jopa puuskittaista Venäjä-hysteriaa.
Suomessa suhtautuminen Venäjään on ollut tasaisempaa, Kniivilä arvioi. Pohjanlahden länsirannalla Venäjän olemassaolo turvallisuusuhkana tuppaa toisinaan unohtumaan ja nousee esiin vain ajoittain, kun se Suomessa on jatkuvasti keskusteluissa läsnä. Ruotsissa on nähtävissä jopa puuskittaista Venäjä-hysteriaa.
Alkuvuodesta ruotsalaiset säikähtivät, kun maan puolustusvoimat vahvisti joukkojaan Gotlannissa vastauksena alueella pyörineille Venäjän maihinnousualuksille.
Kniivilä näkee Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan samoin kuin moni tutkija: Putin katsoo, että nyt on lännen heikko hetki. Saksassa ja Yhdysvalloissa johtajat ovat vaihtuneet, ja Euroopan unionin yhtenäisyys on horjunut. On hyvä aika ravistella koko turvallisuuspoliittista rakennelmaa, ja katsoa millaisia myönnytyksiä taskuista putoaa.
Sama poseeraus toimii myös kotiinpäin.
»Venäjällä ei voi edes tehdä eroa sisä- ja ulkopolitiikan välille. Kaikki oppositioliikehdintä on viime vuosina osoitettu ulkomaisten agenttien syyksi», Kniivilä sanoo.
Putin tekee nyt Ukrainassa samaa eurooppalaiselle turvallisuusjärjestykselle, minkä hän on viime vuosina tehnyt kotimaassaan poliittiselle oppositiolle, Kniivilä sanoo.
»Höyryjyrällä kaikki matalaksi.»
Kniivilän kirjaansa haastattelemat Navalnyin liikkeen jäsenet ja kannattajat eri puolilta Venäjää kertovat oppositiopolitiikan haasteista ja tavoitteista. Heidän tarinoissaan paistaa vähemmän ihailu Navalnyia kohtaan ja enemmän kaipuu rehellisiin vaaleihin ja avoimeen demokratiaan.
Navalnyin luoma liike ei ollut puolue perinteisessä mielessä, vaan löyhä poliittinen verkosto, jonka konkreettiset tavoitteet saattoivat vaihdella suuresti paikallisten aktivistien mielen mukaan. Tiukkaa puolueohjelmaa tärkeämpää oli luoda vaihtoehto Putinin komentamalle valtapuolue Yhtenäiselle Venäjälle.
Vaaleissa oppositio suosi Navalnyin »älykästä äänestystapaa», joka kannustaa keskittämään äänet yhdelle oppositioehdokkaalle, jotta tämä voisi pudottaa valtapuolueen edustajan. Joskus se tarkoittaa äänen antamista vaikkapa kommunistipuolueen listalla ratsastavalle stalinistille, jos tällä on parhaat mahdollisuudet tulla valituksi. Kaikki opposition kannattajat eivät tätä sulata.
Kniivilä itse haastatteli Navalnyia ensimmäisen ja ainoan kerran puhelimitse tämän poliittisen uran alkupuolella vuonna 2011. Tuolloin Navalnyi oli julkisuudessa äärinationalistisina pidettyjen kommenttiensa vuoksi, ja niitä haastattelukin koski. Kiinnostavinta ei kuitenkaan Kniivilän mielestä ollut Navalnyin kansallismielisyys vaan hänen uskonsa demokratiaan.
Toisin kuin Putin, joka ei ole osallistunut yhteenkään vaaliväittelyyn, Navalnyi osaa keskustella ja puolustaa kantojaan julkisuudessa. Hän on Venäjän ainoa valtakunnan tason poliitikko länsimaisessa mielessä, Kniivilä sanoo.
Kniivilä ei ole hakenut Venäjän viisumia karkotuksensa jälkeen. »Tuskin olen vielä virallisesti persona non grata», hän epäilee. Sotatoimet Ukrainassa eivät ainakaan ole lisänneet matkustushaluja Venäjälle.
Navalnyin omassa tarinassa on elämää suurempia elementtejä. Hänet yritettiin murhata elokuussa 2020 alushousuihin sivellyllä hermomyrkyllä. Saksalaisesta sairaalasta päästyään hän soitti myrkyttäjilleen, Venäjän turvallisuuspalvelun agenteille, jotka tutkiva kansalaisverkosto Bellingcat oli kaivanut esiin. Tammikuussa 2021 Navalnyi palasi Venäjälle, vaikka tiesi mikä kotimaassa odottaa. Lentokentällä vastassa oli poliisi. Se oli lopun alku oppositioliikkeelle.
Kolme Kniivilän haastattelemista verkoston jäsenistä on sittemmin joutunut pakenemaan ulkomaille. Tomskin kaupunginvaltuustoon valittu Ksenia Fadejeva on kotiarestissa syytettynä äärijärjestön perustamisesta. Kiitos älykkään äänestämisen, Tomskiin oli edellisissä vaaleissa valittu oppositioenemmistö. Sellaista nykyhallinto ei voi hyväksyä.
Käytännössä mitään järjestäytynyttä oppositiotoimintaa ei tällä hetkellä Venäjällä sallita, Kniivilä toteaa. Navalnyi itse istuu vankilassa, eikä luultavasti näe päivänvaloa niin kauan kuin Putin on presidenttinä.
Vankilassa hän on julkaissut asianajajiensa välityksellä jonkin verran kirjoituksia. Niistä voi todeta, että ainakaan vankila ei ole vielä tylsyttänyt hänen mustaa huumorintajuaan, Kniivilä sanoo.
»Vallanpitäjät eivät oikeastaan uskoneet, että Navalnyi palaa maahan. Eihän siellä vieläkään uskota, että Navalnyi on oikeasti mitä sanoo olevansa: venäläinen poliitikko. Häntä pidetään ulkomaiden agenttina ja maksettuna sabotöörinä», Kniivilä kertoo.
Venäjällä hallinnon kannalta kätevin keino kitkeä epämieluisaa toimintaa on leimata se ulkomaiseksi vaikuttamiseksi. Rahan toimintaan ei tarvitse edes tulla ulkomailta, Kreml kyllä hoitaa lahjoitukset itse.
Kirjassaan Kniivilä kertaa tapauksen, jossa espanjalainen thainyrkkeilijä ja ovimies oli ilman järkevää selitystä lahjoittanut 1 600 euroa Navalnyin korruptionvastaiselle kansalaisjärjestölle. Todennäköisin selitys on, että mies oli toiminut Kremlin välikätenä.
Venäjän 90-luvun kauheus on myös jälkikäteen rakennettua.
Mielikuva Venäjää uhkaavasta ulkoisesta vaikuttamisesta ja eksistentiaalisesta vaarasta on taiten rakennettu propagandakertomus. Se toimii ennen kaikkea, koska sen pohjana on aito kansallinen haava. Hallinto käyttää lähihistoriaa hyväkseen.
»Neuvostoliiton purkautumisen trauma on eri ikäluokille erilainen, mutta se vaikuttaa yli sukupolvien. Se on kertomus kaiken taustalla», Kniivilä sanoo.
Elokuussa 1991 Kansan Uutisten tuore Moskovan-kirjeenvaihtaja Kalle Kniivilä palasi lomalta keskelle uutistapahtumaa. Kun hän käveli lehden Helsingin-toimitukseen, kollegat ihmettelivät miksei Kniivilä ole Moskovassa. Siellä oli käynnissä vallankaappaus! Vanhoillinen kommunistijohto yritti turhaan estää liitoksistaan repeilevää Neuvostoliittoa hajoamasta. Samana iltana Kniivilä istui melkein tyhjässä yöjunassa kohti Moskovaa.
Seuraavat kuukaudet hän seurasi lähietäisyydeltä, kun Venäjä siirtyi uuteen aikaan.
Erikoisinta Neuvostoliiton romahduksessa oli Kniivilän mukaan se, miten vähän asiat havaittavasti muuttuivat. Markkinat vapautuivat vuodenvaihteessa 1991–1992. Kaupat olivat täynnä tavaraa, mutta hinnat nousivat pilviin. Kaduilla eläkeläiset myivät arvoesineitään saadakseen rahaa ruokaan.
Kniivilän kirjoissa esiintyvien venäläisten kertomuksissa toistuvat samat teemat. Tehdas suljetaan, valtion työpaikka viedään. Elämältä putoaa pohja.
»Tuntui kauhealta, kun näki että ihmisillä on vaikeaa. Mutta ei silloin pystynyt ajattelemaan, että tässä on sukupolvikokemus, joka tulee vaikuttamaan koko maailmanpolitiikkaan vielä vuosikymmenten päästä.»
Neuvostoliiton hajoamistrauman merkitys Venäjän kansakunnalle alkoi valjeta Kniivilälle vasta, kun Putinin hallinto vuoden 2011–2012 protestiaallon jälkeen kiristi otettaan yhteiskunnasta. Siitä kertoo Kniivilän ensimmäinen kirja, vuonna 2014 julkaistu Putinin väkeä, jota innoitti halu tuoda ruotsalaisille lukijoille uusi näkökulma Venäjän politiikkaan.
Yhden kimmokkeen antoi toimittaja Martin Gelinin kirja Den amerikanska högern, jossa Gelin esitteli Yhdysvaltojen äärikonservatiivista suuntausta ja sen edustajien ajatuksia neljä vuotta ennen Donald Trumpin vaalivoittoa.
Samoihin aikoihin lehdistä sai lukea, miten Putin tuhoaa demokratiaa Venäjällä. Kukaan ei selittänyt, miksi monet venäläiset kannattavat sellaista hirviötä.
»Halusin tuoda sen esille ja antaa näiden niin sanottujen tavallisten ihmisten kertoa, mitä he ajattelevat», Kniivilä kertoo.
Tarinoissa toistuva tietyt elementit: suljetut tehtaat ja kadonneet valtion työpaikat, taloudellinen kurjuus ja vakauden kaipuu romahduksen jälkeen. Kniivilän mukaan Putin itse kärsii samasta traumasta ja käyttää sitä samalla hyväkseen saadakseen kansan taakseen.
»Pitää muistaa, että 90-luvun kauheus on myös jälkikäteen rakennettua. Totta kai se oli kauheaa aikaa, mafia ja oligarkit riehuivat. Mutta oli myös hyviä asioita. Talous alkoi kehittyä ja yhteiskunta vapautua.»
Jälkikäteen aikakaudesta on rakennettu kertomus, jossa ilkeä länsi hajotti hyvän Neuvostoliiton ja tuhosi talouden. Sitten tuli hyvä Putin, joka pelasti Venäjän.
Venäjälle ominainen ja suosittu tieteiskirjallisuuden alalaji, popadanstvo, kertoo erilaisista matkoista ajassa ja vaihtoehtoisissa todellisuuksissa.
Kniivilän mukaan suosittuja ovat kertomukset, joissa Neuvostoliitto on säilynyt ehjänä. Se on taloudellisesti ja teknologisesti edistyksellinen demokratia, kun taas länsi on taantunut. Usein kirjoissa päähenkilö päätyy jonkin ihmeen kaupalla hyvästä Neuvostoliitosta nykytodellisuuteen, joka onkin hänen näkökulmastaan painajaismainen peilimaailma.
Näissä kirjoissa nykyvenäläiset elävät dystopiassa, Kniivilä sanoo.
Kniivilän oma esikoiskirja ei ehtinyt edes painokoneisiin, kun Venäjä pääsi yllättämään. Krimin valtausta Kniivilä ei osannut odottaa. Jälkikäteen on helppo todeta, että kehitys Venäjällä oli edennyt siihen suuntaan. Kyse oli kuitenkin lähes Neuvostoliiton kaatumiseen verrattavissa olevasta käännekohdasta.
»Sitä on mahdoton perua. Eikä mikään ole ollut sen jälkeen ennallaan.»
Krimin valtaus antoi myös innoituksen seuraavaan kirjaan. Aluksi Kniivilä harkitsi matkaa Itä-Ukrainaan, missä Venäjän tukemat separatistit taistelivat Ukrainan joukkoja vastaan. Itä-Ukrainan tilanne oli kuitenkin ratkaisematon, niin kuin se on edelleen. Sieltä saatava tieto saattoi vanheta hetkessä. Vallatun Krimin tilanne oli toinen. Sen kohtalo oli selvillä, eikä muutosta ole näköpiirissä.
Krimillä Kniivilä haastatteli ihmisiä, jotka olivat eräänä päivänä heränneet ja huomanneet elävänsä eri valtiossa. Ihan kuin Neuvostoliiton hajottua. Kirja ilmestyi vuonna 2015, ja seuraavana vuonna oli vuorossa reportaasikirja Baltian maiden venäläisvähemmistöistä.
Kirjoissaan Kniivilä tapaa ihmisiä, jotka elävät Venäjän politiikan ja ulkosuhteiden ongelmien polttopisteissä. Baltian venäläisten arkea hiertävät entisten neuvostotasavaltojen suhde vanhaan isäntämaahan, ja heidän asemaansa Venäjä käyttää painostuskeinona. Krimin asukkaiden elämään Venäjän suurvaltahaaveet osuivat konkreettisesti.
Näistä ihmisistä emme Suomessa ja Ruotsissa kuule juuri mitään – korkeintaan, että he ovat Putinin pelinappuloita, Kniivilä sanoo.
Venäjällä on erilaisia ihmisiä ja paljon järkevää väkeä, jotka näkevät systeemin läpi.
Länsimaissa tietyn liberaalin ja koulutetun kansanosan keskuudessa venäläiset nähdään helposti samanlaisina valheellisen tietoisuuden uhreina kuin omien maidensa oikeistopopulistien ja -konservatiivien kannattajat. Kniivilä haluaa näyttää, etteivät venäläiset ole mitään petkutettuja sätkynukkeja.
»Venäjällä on erilaisia ihmisiä ja paljon järkevää väkeä, jotka näkevät systeemin läpi. Mutta on myös paljon ihmisiä, jotka suhtautuvat meidän läntiseen yhteiskuntaamme epäilevästi. Sekin on ihan perusteltua», Kniivilä sanoo.
Rajan tuolle puolen Kniivilä ei ole muutamaan vuoteen päässyt. Uusimman kirjan haastattelutkin sujuivat etätapaamisina, joihin kaikki ovat pandemian aikana tottuneet. Siksi Kniivilä saattoi jututtaa viikon sisään ihmisiä Pietarissa, Moskovassa ja Siperiassa.
Pandemia ei tosin ole ainoa syy, miksi Kniivilä ei ole matkustanut Venäjälle muutamaan vuoteen. Viime kerralla hänet karkotettiin Moskovasta.
Vuonna 2018 Kniivilä pani toimittajanuransa tauolle ja lähti diplomaatiksi. Ruotsin ulkoministeriö halusi hänet Moskovaan lehdistöneuvokseksi. Hän sai pestin, mutta ei viisumia. Ensimmäiset kaksi kuukautta Kniivilä teki lehdistöneuvoksen töitä Ruotsissa. Hänen päästyään lopulta Moskovaan, Venäjä ilmoitti pian karkotuksesta.
Lehtitietojen mukaan taustalla oli kiista kahdesta venäläisdiplomaatista, joille Ruotsi ei suostunut myöntämään viisumeita. Venäjä maksoi potut pottuina ja Kniivilä sai pakata laukkunsa.
»Olisi vähän suuruudenhullua ajatella, että se olisi jotenkin johtunut kirjoistani», Kniivilä sanoo. Hän ei ole sen koommin koettanut onneaan viisumin hakemisessa.
Selkkaus päättyi kuitenkin Kniivilän kannalta onnellisesti. Hän jatkoi Moskovasta lehdistöneuvokseksi Kiovaan.
»Sain työajalla opiskella ukrainan kieltä, mikä oli mahtavaa.»
Kielet ovat iso osa Kniivilän elämää. BBC:n venäjänkielisten lähetysten omituinen parsi, jota ehti kuulla vain muutaman hetken ennen radiohäirinnän alkamista, jäi mieleen.
Koulussa hän valitsi venäjän, kun muut alkoivat lukea saksaa. Venäjän-ryhmä oli pieni, ja kaikki muut oppilaat sattumalta tyttöjä. Se oli nuorelle pojalle vähän noloa. Kniivilä piti kielten opiskelua vaikeana, mutta oppilasvaihtokokemus Yhdysvalloista rohkaisi. Jos englanti voi jäädä päähän, kai sitä muitakin kieliä voi oppia. Lähinnä se vaatii istumalihaksia ja oleskelua kielen puhujien kanssa, Kniivilä sanoo.
Lukion ensimmäisellä luokalla Kniivilä löysi esperanton.
Hän esittelee tietokoneen kameralle kulunutta Suomi-esperanto-taskusanakirjaa. Siitä oli vuonna 1982 julkaistu tuore painos, joka herätti Kniivilän mielenkiinnon kirjaston hyllyssä. 1880-luvulta periytyvä keinotekoinen apukieli on pitänyt sitkeästi pintansa harrastajien, esperantistien, käytössä.
Kniivilä alkoi opiskella kielikummajaista ja totesi sen jännittäväksi ja helpoksi. Lyhytaaltoradiollaan hän kuunteli Puolan radion päivittäisiä esperantonkielisiä ohjelmia.
»En koskaan ajattelut, että sille olisi mitään käyttöä tai että kukaan puhuu tällaista kieltä. Se oli älyllistä ajanvietettä.»
Kniivilä tapasi myös ruotsalaisen vaimonsa Maria Sandelinin Lundissa matkalla kansainväliseen esperantokongressiin Keski-Eurooppaan, Länsi-Saksan Augsburgiin. Sekä vaimo että esperanto ovat pysyneet mukana siitä lähtien. Kniivilä kirjoittaa kaikki kirjansa kolmeen kertaan: ruotsiksi, suomeksi ja esperantoksi – ei välttämättä tässä järjestyksessä.
Kniivilän lista: Kolme kirjapoimintaa
1. Ursula K. Leguin: Osattomien Planeetta (1974).
Kirjassa on jännittäviä poliittisia ideoita. Kuten tavallisesti tieteiskirjallisuudessa, se tarkastelee omaa, Leguinin tapauksessa amerikkalaista, yhteiskuntaa keksittyjen tulevaisuuden yhteiskuntien kautta.
2. Boris ja Arkadi Strugatski: Miljardi vuotta ennen maailmanloppua (1977)
Neuvostoyhteiskunnan kritiikkiä tieteiskirjallisuuden prisman kautta. Päähenkilö on tiedemies, joka on saanut selville kiellettyä tietoa. Tietoa, joka rikkoo maailmankaikkeuden rakenteen. Sen takia maailmankaikkeus ryhtyy pysäyttämään häntä kaikin keinoin. Teos meni neuvostoaikana läpi sensuurista.
3. Serhi Žadan: Internat (2017).
Žadan on Ukrainassa hyvin tunnettu nykyrunoilija, oikea supertähti. Kävin Kiovassa hänen runoillassaan, joka ei ollut mikään pieni kahvittelutilaisuus vaan tuhannen ihmisen yleisö isossa teatterissa. Tämä oli ensimmäisiä lukemiani ukrainankielisiä kirjoja. Itse asiassa kuuntelin sitä äänikirjana ukrainan sanakirjaa tavaten. Kirja kertoo Itä-Ukrainan sodasta tavallisen ihmisen näkökulmasta. Päähenkilö on itäukrainalainen opettaja, joka vuonna 2015 Debaltseven motin aikana lähtee rintamalinjan yli pelastamaan sukulaispoikaa.
Vuosien ajan taloudessa ei juuri muita kieliä ole kuulunutkaan.
»Kun lapset olivat pieniä, puhuin tietysti heille suomea ja Maria ruotsia. Mutta keskenämme puhumme aina esperantoa.»
Vapaa-ajallaan Kniivilä muun muassa toimittaa esperantonkielistä verkkolehteä. Ja lukee. Lundissa hänen perheellään on iso kotikirjasto – liiankin iso. Kniivilä ahmii kaikenlaista kirjallisuutta, esimerkiksi tieteisfiktiota. Scifi on genrenä aliarvostettu, hän sanoo.
Lajityyppinä se antaa usein uusia perspektiivejä omaan todellisuuteemme. »Vaikka onhan siellä uskomaton määrä roskaakin.»
Kieli, kulttuuri ja kirjallisuus ovat Kniivilälle rakkainta Venäjässä. Niistä voi nauttia, vaikka itse maahan ei juuri nyt pääsisikään.
»Venäjä on monella tapaa niin lähellä meitä, mutta kuitenkin erilainen. He näkevät tämän saman maailman vähän toisenlaisesta kulmasta», Kniivilä sanoo.
Tämänhetkinen akuutti kriisi Venäjän ja lännen välillä on kuin groteski karikatyyri tuosta erosta.
»En mitenkään voi nähdä Euroopan turvallisuustilannetta niin kuin se Kremlissä nähdään. Mutta monissa muissa asioissa Venäjältä voi löytää uusia perspektiivejä.»
Liettuan ulkoministeri Gabrielius Landsbergis on edistänyt arvopohjaista ulkopolitiikkaa. Kuva: J. Azanovo/Liettuan ulkoministeriö/Flickr
Liettuan hallitus ei aio perääntyä Taiwanin edustustokiistassa.
Liettuan nykyinen ulkoministeri Gabrielius Landsbergis ja varaulkoministeri Mantas Adomėnas esittivät maansa Kiina-politiikan uudistamista vuoden 2020 parlamenttivaalien alla. He vaativat Liettuaa valitsemaan puolensa: Yhdysvallat ja Britannia yhdessä Taiwanin ja Hongkongin ihmisten kanssa, tai totalitaarisen Kiinan kommunistihallinto.
Tekstiä on Liettuassa muisteltu nyt, kun poikkeuksellinen välirikko Kiinan kanssa hämmentää kansaa.
Landsbergisin johtamat konservatiivit ja kaksi liberaalipuoluetta kirjasivat hallitussopimukseen, että Liettua ajaa arvopohjaista ulkopolitiikkaa ja pyrkii edistämään vapautta maailmassa Valko-Venäjältä Taiwaniin. Kun Liettua salli edustuston avaamisen Vilnaan Taiwanin nimellä, Kiina tulkitsi sen Taiwanin tunnustamiseksi.
Hallituksella on kansan tuki konfliktissa Valko-Venäjän kanssa, mutta riitely Kiinan kanssa on nostanut vastalauseita valtiojohtoa myöten. Vuodenvaihteessa entinen presidentti Valdas Adamkus sanoi, ettei »ole meidän vallassamme laatia mallia, kuinka maailman pitäisi toimia». Istuva presidentti Gitanas Nausėda puolestaan totesi suoraan, että ulkoministeri teki virheen lähestystökiistassa: »Nimi oli sytyke, ja nyt meidän on hoidettava seuraukset.»
Oppositiolle Kiina-suhde on tarjonnut helpon lyömäaseen. Viljelijöiden ja vihreiden puheenjohtaja Ramūnas Karbauskis antoi ymmärtää, että hallituksen vaihto auttaisi.
»Toivon Kiinan ymmärtävän, että väärät päätökset teki Liettuan hallitus eivätkä ihmiset tai yrittäjät, joihin Kiinan ja Liettuan suhdeongelmat vaikuttavat eniten», Karbauskis sanoi helmikuussa Kiinan valtion Global Times -lehdelle.
Kyselyissä enintään kolmannes Liettuan väestöstä tuki viime vuoden lopulla maan Kiina- ja Taiwan-politiikkaa. Liettuan keskuspankki on todennut, että Kiinan painostus vie Liettuan talouskasvusta 0,1–0,5 prosenttiyksikköä, mutta välilliset vaikutukset investointeihin Liettuassa ovat arvaamattomat.
Paineesta huolimatta hallitus ei näe tietä ulos umpikujasta. Se vetoaa vastuuseen neuvostokommunismista vapautuneena valtiona ja etsii samalla uusia kauppasuhteita Tyynenmeren alueella. Singaporessa on uusin Liettuan lähetystö. Suuria toiveita kohdistuu Taiwanin puolijohdeteollisuuden mahdollisiin investointeihin.
Liettua korostaa, ettei se ole rikkonut sääntöjä. Sen sijaan Maailman kauppajärjestö WTO tutkii EU:n pyynnöstä kaupan esteitä, joita Kiina on asettanut liettualaistuotteille. Liettuan asia on esillä myös maaliskuun lopulle suunnitellussa Kiinan ja EU:n huipputapaamisessa.
Presidentti Milorad Dodik (edessä keskellä) seurasi sotilasparaatia Banja Lukassa tammikuussa. Kuva: AMEL EMRIC/SIPA/ALL OVER PRESS
Tammikuun 9. päivä herätti monissa bosnialaisissa ikäviä muistoja. Banja Lukan kaupungissa juhlittiin Bosnian serbitasavallan itsenäisyysjulistuksen muistopäivää. Kaduilla asteli aseistettu sotilasparaati, jota tervehtivät paitsi serbitasavallan presidentti Milorad Dodik myös Venäjän suurlähettiläs, Kiinan edustajia sekä Ranskan äärioikeistolaisen Kansallisen rintaman delegaatio.
Kuukautta aikaisemmin serbitasavallan parlamentti oli hyväksynyt Dodikin suunnitelman oman armeijan, verotuksen ja oikeuslaitoksen luomisesta, joka käytännössä johtaisi tasavallan irtautumiseen Bosnia-Hertsegovinan liittovaltiosta. Samantyyppisestä itsenäisyydenjulistuksesta alkoi vuonna 1992 Bosnian sota.
Lähes neljä vuotta kestäneen sodan aikana kuoli 100 000 ihmistä, joista merkittävä osa oli etnisen puhdistuksen bosniakkiuhreja.
Sota loppui joulukuussa 1995 allekirjoitettuun Daytonin rauhansopimukseen, joka jakoi maan kahteen itsenäiseen alueeseen: valtaosin serbien asuttamaan Bosnian serbitasavaltaan sekä Bosnia-Hertsegovinan federaatioon, jossa asuu lähinnä bosniakkeja ja kroaatteja. Alueet muodostavat yhdessä liittovaltion, jota johtaa vuorotteleva kolmen presidentin ryhmä – kroaatti, serbi ja bosniakki.
Bosnia-Hertsegovina ei ole suvereeni valtio, vaan sitä valvoo kansainvälinen yhteisö, joka nimittää maahan korkean edustajan. Tällä on muun muassa oikeus sanella lakeja.
Viime heinäkuussa korkea edustaja Valentin Inzko ajoi läpi lain, joka rankaisee kansanmurhan kieltämisestä. Dodik, joka on viime vuosina tehnyt Srebrenican kansanmurhan kieltämisestä tavaramerkkinsä, reagoi välittömästi ilmoittamalla serbitasavallan vetäytyvän kaikista liittovaltion tehtävistä, kunnes laki on kumottu.
Dodik on ennenkin uhkaillut irtautumisella, mutta tällä kertaa uhkaus näyttäisi poikivan konkreettisia päätöksiä. Parlamentin hyväksynnän jälkeen seuraava etappi on uusien lakien luominen kesäkuuhun mennessä.
»Liittovaltion tehtävistä on sovittu perustuslailla, eikä niitä voi yksipuolisella päätöksellä siirtää tasavallan tasolle», sanoo Banja Lukassa asuva toimittaja Tanja Topić, joka toimii politiikan tutkijana Friedrich Ebert -säätiössä.
»Tilanne on sitäkin hullumpi, että Dodik on paitsi serbitasavallan myös liittovaltion serbipresidentti. Hän siis haluaa irtautua liittovaltiosta, jonka johdossa hän itse on.»
Topićin mukaan toimet ovat ennen kaikkea Dodikin tapa pysyä vallassa hinnalla millä hyvänsä, etenkin kun edessä on vaalivuosi. Lokakuun yleisvaaleissa valitaan sekä presidentit että jäsenet liittovaltion ja alueiden parlamentteihin.
Serbitasavalta on pahoin velkaantunut ja hallinto korruptoitunut. Köyhyys, työttömyys ja näköalattomuus ovat johtaneet viime vuosina valtavaan maastamuuttoon. Viime vuonna 3,2 miljoonan asukkaan maasta muutti pois 170 000 ihmistä. YK:n väestörahaston mukaan 30 prosenttia alle 25-vuotiaista ei näe tulevaisuutta omassa maassaan.
Politiikan tutkija Jasmin Hasanović Sarajevon yliopistosta huomauttaa, etteivät Dodikin puheet olennaisesti eroa muiden tärkeimpien puoluejohtajien, eli kroaattipuolueen Dragan Čovićin ja bosniakkipuolueen Bakir Izetbegovićin näkemyksistä.
Nationalistinen retoriikka on leimannut sisäpolitiikkaa 30 vuotta.
»Kaikkien kolmen valta perustuu pelon lietsomiselle muita yhteisöjä kohtaan. Näin he näyttäytyvät oman yhteisönsä suojelijoina. Nationalistinen retoriikka on leimannut sisäpolitiikkaa viimeiset 30 vuotta. Tietyllä tavalla uuden sodan uhkasta on tullut normi.»
Juurisyynä Hasanović pitää Daytonin rauhansopimusta, joka perustuu etniselle jaottelulle. Se näkyy yhä kaikkialla bosnialaisten arjessa. Tasavallassa on esimerkiksi eri opetussuunnitelmat kuin federaatiossa, jossa kroaatti- ja bosniakkilapset käyvät eri kouluja.
Hasanović pitääkin Dodikia isompana uhkana tämän nuoria kannattajia, jotka ovat syntyneet sodan jälkeen ja joilla ei ole mitään kokemusta eri ryhmien yhteiselosta. »Muulle kuin nationalismille perustuva yhteisöllisyys olisi tärkeää, esimerkiksi ympäristö- ja talouskysymyksissä», hän sanoo.
Sysäyksen tähän pitäisi tulla maan sisältä. EU on toistaiseksi vain pönkittänyt nykyisten johtajien valtaa ajamalla vakautta hinnalla millä hyvänsä. Se on johtanut vain kovempaan autoritarismiin.
Kansainvälinen yhteisö on reagoinut Bosnia-Hertsegovinan tilanteeseen laiskasti. Marraskuussa nykyinen korkea edustaja Christian Schmidt varoitti YK:n turvallisuusneuvostoa »mahdollisuuksista syvempään jakautumiseen ja konfliktiin», mutta toistaiseksi vain Yhdysvallat on asettanut talouspakotteita.
Tammikuussa 30 Euroopan parlamentin edustajaa vaati EU:lta vastaavia sanktioita, mutta aloite ei toistaiseksi ole saanut vastakaikua. Tilannetta hankaloittaa Unkarin Viktor Orbánin ja Slovenian Janez Janšan avoin tuki Dodikin pyrkimyksille. Dodikilla on takanaan myös Venäjän ja Kiinan tuki. Nähtäväksi jää, mihin asti ne ulottuvat.
On tapahtunut vaarallinen myrkkyvuoto. Huhut leviävät, että hallituksen piirissä olisi sallittu myrkyllisten kemikaalien laiton sijoittelu suistoalueella. Media arvostelee viranomaisia kriisinhoidosta, ja kansalaiset turhautuvat.
Populistinen pormestari vakuuttaa viranomaisten tekevän kaikkensa yhdessä teollisuuden kanssa, mutta sinä saat selville, että näin ei ole. Miten viranomaisena toimit?
Näistä lähtökodista alkaa vuoteen 2025 sijoittuva kuvitteellinen dilemmapeli, joka on osa Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen järjestämää tammikuista koulutusta. Keskus on viime vuosina kouluttanut noin 1 400 ihmistä, Naton, EU:n ja näiden jäsenmaiden virkamiehiä ja diplomaatteja. Koulutuksiin kuuluu myös erilaisia sotapelejä.
Totuttuun pandemiatyyliin kouluttajat näkyvät tälläkin kertaa vain ruudulla ja dilemmapeli pelataan virtuaalisesti.
Pelissä kukin osallistuja tekee kelloa vastaan hankalia päätöksiä. Myrkkyvuoto pahenee, työttömyydestä kärsineen alueen asukkaat protestoivat, kaupungin lentoliikennettä häiritään ja hallituksen tietojärjestelmät hakkeroidaan. Lopuksi ystävällismielinen valtio tekee siivoustarjouksen.
Pahiksen rooleissa ovat Kiina ja Venäjä, jotka uhkaavat koko yhteiskuntaa mutta toisaalta tarjoavat myös ratkaisuja. Mihin tarttua?
Termillä hybridiuhka kuvataan nykyajan vaikeasti ennakoitavia turvallisuusuhkia, jotka tähtäävät demokratioiden horjuttamiseen ja päätöksenteon muuttamiseen.
Erityisesti autoritaariset maat Venäjän ja Kiinan johdolla ovat kunnostautuneet länsimaisten demokratioiden horjuttamisessa. Ne pyrkivät manipuloimaan, luomaan jakolinjoja tai vaihtoehtoista todellisuutta käyttämällä hyväksi paitsi yhteiskuntien haavoittuvuuksia, myös demokratioiden oikeuksia ja vapauksia, kuten sananvapautta.
Dilemmapelin tehtävissä saa tukea erimielisiltä neuvonantajilta, kuten liike-elämän lobbareilta ja terveysviranomaisilta. Huomaan toistuvasti tekeväni valintoja, joita tiedustelupalvelu ja turvallisuusviranomaiset suosittelevat. Aivan kuin en luottaisi kansalaismielipiteeseen tai ulkopolitiikan johtoon.
Näenkö kaiken ympärillä turvallisuusuhkina, mietin mielessäni. Mitkä ovat omat ennakkoasenteeni?
Pelaajat joutuvat myös pohtimaan valintojensa seurauksia: ne eivät aina ole hyviä. Pelin jälkeisessä ryhmäkeskustelussa käy ilmi, että osallistujat – virkamiehiä ja asiantuntijoita kolmelta eri aikavyöhykkeeltä – tekevät keskenään päinvastaisia päätöksiä. Osa dilemmoista osoittautuu helpommiksi kuin toiset.
»Oikeassa elämässä ei tehtäisi valintaa Kiinan ja Venäjän välillä, vaan vaihtoehtoja olisi useita. Esimerkiksi liittolaisilta voi saada tukea», huomauttaa yksi osallistujista. »Päätöksiä ei myöskään koskaan tehdä yksin.»
Turvallistaminen on politisoimisen äärimmäinen muoto.
Yhtä ainoaa oikeaa määritelmää hybridiuhalle ei ole.
Välineitä ovat esimerkiksi kaupalliset investoinnit, kirkot, kulttuuriryhmien tukeminen, vakoilu, kyberhyökkäykset, ilmatilaloukkaukset ja sotilasoperaatiot. Näitä käytetään yleensä yhtäaikaisesti luomaan haluttuja vaikutuksia.
Työkalujen kirjo on niin laaja, että mikäli yksittäisiä sosiaalisen median kirjoituksia, mielenosoituksia tai järjestötoimintaa katsotaan turvallisuuteen vaikuttavana hybridiuhkana, voi seurauksena olla normaalin yhteiskunnallisen toiminnan turvallistaminen.
Viholliskuvien rakentelun ja uhkaleimojen lyömisen seurauksena on vain vainoharhaisuus. Pahimmillaan tavanomaisista ja lähtökohtaisesti epäpoliittisista asioista voidaan tehdä turvallisuuskysymyksiä, joihin vastataan normaalia ankarammin. Kansalliseen turvallisuuteen vetoaminen on esimerkiksi tehokas rajoitin tiedonvälitykselle.
Rajoja koeteltiin viime syksynä Valko-Venäjän ja Puolan välillä. Asiantuntijat pitävät selvänä, että tuhansien ihmisten kuljettaminen Lähi-idän maista ja lähettäminen edelleen Puolaan EU:n ulkorajalle oli Valko-Venäjän hybridivaikuttamista.
Puolan pääministeri Mateusz Morawiecki kuvaili marraskuussa tapahtumia Valko-Venäjän aloittamaksi hybridisodaksi EU:ta vastaan ja syytti Venäjän olevan operaation takana.
Puola valitsi kovan linjan, mikä näkyy esimerkiksi pääministerin kanslian julkaisemassa Youtube-videossa. Morawiecki julistaa englanniksi puhujapöntön takana dramaattisen musiikin säestämänä, kuinka Puola on hyökkäyksen kohteena. Kuvituskuvissa kivet lentävät, kyynelkaasu virtaa ja sadat sotilaat seisovat piikkilanka-aitojen reunalla kilpineen.
Pääministeri vakuuttaa Puolan suojelevan Eurooppaa ja varoittaa Saksaa ja muita isoja maita seuraavasta hyökkäyksestä. Kielen ja viestin perusteella video on suunnattu muille EU-maille – ja kuten nykypäivään kuuluu, viestin tueksi luotiin tunniste, #WeDefendEurope, sosiaalista mediaa varten.
Ihmisoikeusjärjestöjen Human Rights Watchin ja Amnesty Internationalin mukaan sekä Valko-Venäjä että Puola kohtelivat ihmisiä väkivalloin ja työnsivät heitä vastakkaiselle puolelle. Rajalla kuoli ainakin 20 ihmistä.
Suomessa oppositiopuolueet tekivät marraskuussa välikysymyksen Suomen varautumisesta siirtolaisvirtojen ohjaamiseen perustuvaan vaikuttamiseen. Puolueet puhuivat Valko-Venäjän hybridihyökkäyksestä.
Ihmisoikeusjuristi pitää tapahtumia erittäin epäinhimillisinä. Ihmisiä käytettiin aseena. Euroopan suhtautuminen turvapaikanhakijoihin on kuitenkin ollut arveluttavaa jo ennen tätä.
»Euroopan pitäisi todella selvittää, mitä rajoilla tapahtui ja kuka on vastuussa», sanoo tutkijatohtori Mehrnoosh Farzamfar Turun yliopistosta.
Farzamfar väitteli viime vuonna oikeustieteestä Helsingin yliopistossa aiheenaan pakolaisten ihmisoikeussuojan ja EU:n sisäisen turvallisuuden suhde. Häntä kiinnosti, miten yhteiskunnan yhteinen huoli ja kollektiivinen turvallisuus vaikuttavat muualta tulevien ihmisten suojelemiseen ja oikeuksiin.
Euroopan unionin perusoikeuskirja takaa oikeuden turvapaikkaan. Kyse on perustavanlaatuisesta oikeudesta, jota ei voi rajoittaa turvallisuussyistä. Todellisuus on kuitenkin pykäliä mutkikkaampi.
Eurooppaa ohjaavat pelko ja muukalaisviha. Siirtolaiset leimataan poliittisessa keskustelussa turvallisuusuhaksi ja toisiksi, jotka eivät kuulu yhteiskuntaan. Tällöin laki ei ole heidän puolellaan eikä suojele ihmisiä, Farzamfar selittää.
Hän analysoi jäsenmaiden käytäntöjä ja EU:n lainsäädäntöä sekä EU:n tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja ja tuli siihen tulokseen, että turvapaikanhakijoiden leimaaminen turvallisuusuhaksi heikentää turvapaikkaoikeuden asemaa perusoikeutena.
Siirtolaisten turvallistaminen tai aseistaminen ei ole uusi ilmiö. Turvapaikanhakijat on nähty lännessä ennenkin uhkana ja aihetta on tutkittu yhteiskuntatieteissä jo 30 vuoden ajan. Oikeustieteissä ei ole Farzamfarin mukaan kuitenkaan tarkasteltu, mitä turvapaikanhakijoiden turvallistaminen merkitsee oikeusvaltioperiaatteelle, ihmisoikeuksille ja edelleen lainsäädännölle.
»EU on luonut oman kategoriansa sille, että ihmiset leimataan laittomiksi. Se mahdollistaa perusoikeuksien rikkomisen», Farzamfar sanoo.
Poliitikot puhuvat herkästi, että turvapaikan hakemisen pitää tapahtua laillisia reittejä pitkin. Toisinajattelijan tai haavoittuvaisessa asemassa olevan ihmisen voi olla kuitenkin mahdoton saada edes matkustusasiakirjoja, saati päästä »laillisille reitille». Eurooppa nakertaa Farzamfarin mukaan perus- ja ihmisoikeuksia myös suunnitelmillaan ulkoistaa rajavalvontaa ja turvapaikanhakemista unionin ulkopuolisiin keskuksiin.
Turvallistaminen tapahtuu julkisuudessa ja politiikassa käytettävän kielen, tarinankerronnan avulla. Farzamfarilla on tukku ideoita nykytilanteen korjaamiseksi, ja yksi niistä on vanha tuttu: millaisella kielellä media ja poliitikot puhuvat siirtolaisista ja miten ne kehystävät esimerkiksi rajojen tapahtumat.
Turvallisuuden nimissä ihmisiä on helpompi sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle. Alisteisessa asemassa olevat ihmiset, myös vähemmistöt, ovat valtaapitävien armoilla. Farzamfar huomauttaa, että lakien pitäisi koskea myös näitä ryhmiä, ja ihmisillä pitäisi olla oikeus päättää omasta tulevaisuudestaan.
»Ihmisoikeussitoumuksista ei voi helposti vetäytyä kansallisen turvallisuuden perusteella. Perusoikeuksien rajoittamisen kynnyksen täytyy olla korkealla», hän sanoo.
Toisaalta viimeiset kaksi vuotta useissa maissa on rajoitettu perusoikeuksia terveysturvallisuuden nimissä. Jälkipyykki on vasta alkamassa – ja näitä pandemian seurauksia Farzamfar aikoo seuraavaksi tutkia.
Terveysturvallisuus kuulostaa monen korviin jo kuluneelta puheenparrelta. Se on kuitenkin verraten uusi turvallisuuskysymys, joka liittyy ympäristöturvallisuuteen.
Turvallisuuden keskiössä oli vuosikymmeniä sitten sota.
Turvallisuutta tarkasteltiin valtiokeskeisenä ja sotilaallisena ulottuvuutena, kunnes 1990-luvulla näkökulma laajeni muun muassa talous-, ympäristö- ja identiteettikysymysten noustua kansainvälisiin suhteisiin. Alettiin nähdä muutakin kuin tuhoon johtavat ydinaseet.
Kööpenhaminan rauhantutkimusinstituutissa syntyi turvallistamisteoria, johon Farzamfarin ja monien muiden tutkijoiden työ nojaa. Teorian mukaan mikä tahansa asia voidaan politisoida, eli nostaa politiikan päiväjärjestykseen ja päättäjien pöydille. Sitten se voidaan turvallistaa eli esittää uhkana, joka vaatii hätätoimia ja joka tulisi torjua.
Turvallistaminen on siis politisoimisen äärimmäinen muoto.
»Leimaamme jonkin turvallisuuskysymyksesi, kun kyse on eksistentiaalisesta uhasta», sanoo kansainvälisten suhteiden ja turvallisuustutkimuksen professori Jaap de Wilde Groningenin yliopistosta Alankomaista. Hän oli mukana niin sanotussa Kööpenhaminan koulukunnassa, joka kehitteli turvallistamisteorian ja laajensi käsitystä turvallisuudesta 1990-luvulla.
»Mutta mikä on eksistentiaalinen uhka ja kuka sen lopulta määrittelee.»
De Wilde tekee vertauksen Euroopan turvallisuustilanteeseen: Jos sotilaat pannaan liikekannalle Ukrainan rajalle, sitä voidaan kutsua sitä turvallisuuspolitiikaksi. Mutta onko kyse eksistentiaalisesta uhasta?
»Ihmisille Ukrainassa, Itä-Euroopassa kyllä. Onko uhka eksistentiaalinen ihmisille Yhdysvalloissa tai Moskovassa», hän pohti tammikuussa.
De Wilde on tehnyt uraauurtavaa tutkimusta ympäristöturvallisuuden, kuten kestävyyden, oikeudenmukaisuuden, resurssipulan ja energiakysymysten parissa. Hän päätyi Kööpenhaminaan haettuaan väitöskirjansa jälkeen töitä rauhantutkimusinstituutista, josta myöhemmin tuli Tanskan ulkopoliittinen instituutti (DIIS).
Instituutti tarjosi hänen mukaansa tutkimustyöhön erinomaiset puitteet ja tiimin, johon kuuluivat Barry Buzan ja Ole Wæver. Työ on vaikuttanut merkittävästi kaikkien mukana olleiden tutkijoiden työuriin, mutta de Wilde ei halua korostaa omaa rooliaan. »En ollut pääosassa», hän toteaa.
Euroopan tämänhetkisestä turvallisuustilannetta selitetään automaattisesti geopoliittiseksi kriisiksi, joka toimii 1800-luvun perinteisen valtapolitiikan logiikalla sen sijaan, että katsoisimme sitä nykyisen maailmanpolitiikan näkökulmasta, de Wilde huomauttaa.
Harvoin historia toistaa itseään.
Professorin mukaan sama näkyi jo vuonna 2014, vaikka perinteinen valtapolitiikka päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Suhtautuminen sotaan on ylipäänsä täysin toisenlainen kuin reilut sata vuotta sitten.
Lisäksi kansainvälisellä kentällä on muitakin toimijoita kuin valtiot, ja toisaalta Venäjäkin on omalta osaltaan kirjava maa, jonka kosmopoliittiset suurkaupungit elävät eri todellisuudessa Kremlin kanssa. Usein perinteinen tapa ajatella valtapolitiikkaa on yhä valloillaan ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan piireissä.
Mikä sitten on nykyuhista suurimpia?
»Sinä kysyt nyt, mitä minä turvallistaisin», de Wilde vastaa nopeasti. Hän suostuu kuitenkin miettimään.
Yksi kansainvälisiä suhteita muuttava kehitys liittyy tietoverkkoihin ja kyberturvallisuuteen. Teknologia hallitsee arkeamme, aina yhteydenpidosta pankkiasiointiin ja terveystietoihin. Tiedon ja propagandan levittäminen on nopeampaa kuin koskaan.
Varsinaista kybersotaa ei ole toistaiseksi nähty. Kyberhyökkäys esimerkiksi pankkijärjestelmiin häiritsisi yhteiskuntaa, mutta se ei ole sotaa, de Wilde katsoo.
Demokratioiden täytyy nostaa uhat esiin ja puolustaa itseään.
Vuoden 2001 jälkeen terrorismin torjunta on muodostanut länsimaihin omanlaisensa strategisen kulttuurin samaan aikaan, kun tietoverkkojen kehitys on vahvistanut tiedustelua. Tiedustelu on ottamassa yhteiskunnissamme yhä suurempaa roolia, ja valvonta on kasvanut, de Wilde sanoo.
Toinen vähälle huomiolle jäänyt ilmiö on hänen mukaansa globaali kaupungistuminen.
»Kaksi kolmasosaa maailman väestöstä tulee elämään urbaanialueilla. Sillä on merkittäviä vaikutuksia siihen, miten määritellä heidän turvallisuustarpeensa ja miten valtiot voivat toimia.»
Toimivia ratkaisuja tarvitaan esimerkiksi kaupunkien vesi-, ruoka-, energia-, ympäristö-, terveys- ja kyberturvallisuuteen.
De Wilde jää pohtimaan politiikan ja turvallisuuden rajaa, jota koulukuntakin aikoinaan käsitteli.
Kaikki turvallisuuskysymykset eivät ole eksistentiaalisia, vaan ihan tavallista politiikkaa ja retoriikkaa. Turvallisuuteen vetoaminen on poliitikolle helppoa ja arkipäiväistä esimerkiksi Twitterissä. Eksistentiaalisen uhan pitäisi olla jotakin normaalista poikkeavaa, institutionaalista, kuten pandemian aikana kannettu huoli sairaaloiden kantokyvystä.
Kansallisten turvallisuusuhkien nimeäminen ja niihin varautuminen on osa valtioiden olemusta ja perustehtävää, joka tähtää suvereniteetin säilyttämiseen ja koskemattomuuteen. Uhkien arvottamista de Wilde ei kuitenkaan pidä mieluisana. Silloin jumiutuu helposti menneeseen maailmaan.
Hybridivaikuttamisesta astetta militaristisempi termi on hybridisota, joka levisi käyttöön Venäjän valloitettua Krimin. Vuosituhannen vaihteen Yhdysvalloista peräisin olevalla nimityksellä on alun perin kuvattu sodankäynnin ja sotilaallisen ilmiöiden muutosta.
Sotilasliitto Nato on käyttänyt hybridisotatermiä strategisissa papereissaan ja julistuksissaan, vaikka se ei ole ollut yksimielinen käsitteen sisällöstä.
Termi on myös politisoitu sisäpoliittisiin tarkoituksiin, talouden ja yleisen mielipiteen ohjaamiseen. Tutkijat ja jopa Naton omat virkamiehet ovat moittineet, että termi hämärtää sotilasliiton strategista ajattelua ja johtaa sodan ja rauhan rajan hämärtymiseen. Sodan ja rauhan harmaalla alueella on vaikea määritellä, mikä oikeastaan on sotaa ja milloin rauhanomaisista asioista tulee sotaa.
Epämääräistä hybridisotaa on käytetty heppoisesti myös suomalaismediassa, mikä on osaltaan voinut luoda ihmisille kuvaa siitä, että uhkia on kaikkialla. Yhdysvalloissakin uutiset terrorismin vastaisesta sodasta muokkasivat yleistä mielipidettä lähemmäs hallinnon näkemyksiä, kun media omaksui turvallisuusmantrat.
Terrorismin vastainen sota ei myöskään ollut pelkkää päättäjien retoriikkaa tai kaukana ulkomailla käytäviä sotia. Esimerkiksi 15 vuotta sitten amerikkalaiskouluihin tuotiin kansallisen turvallisuuden ohjelmia, joissa koululaisille opetettiin laajasti erilaisia sota- ja turvallisuusoppeja, tiedustelua sekä ohjattiin edelleen alan töihin.
Turvallistaminen vahvistaa valtiota. Eksistentiaaliset uhat vaativat priorisointia, eikä niitä sovi altistaa poliittisille väittelyille. Kööpenhaminan koulukunta katsoi jo 1990-luvulla, että valtaapitävien on myös mahdollista hyväksikäyttää uhkia sisäpoliittisiin tarkoituksiin. Tutkija Maria Mälksoo on arvioinut, että EU:n ja Naton hybridiagenda ja siihen liittyvä politiikan ja sodan rajojen hämärtyminen saattavat johtaa erilaisten poliittisten prosessien turvallistamiseen, mikä kääntyy demokratian periaatteita vastaan.
Hybridiosaamiskeskuksen ulkopuolisista suomalaistutkijoista kenties parhaiten aiheen tuntee Mikael Wigell, Ulkopoliittisen instituutin tutkimusjohtaja. Wigell on ennenkin moittinut hybridisodan käsitettä. Hänestä sitä viljellään liikaa, mikä johtaa yhteiskunnallisen keskustelun militarisoitumiseen ja sodankäynnin madaltumiseen.
»Se luo eskalaatiokierrettä, kun puheet kovenevat», Wigell sanoo.
Hybridiuhat ovat Wigellin mielestä silti tämän päivän uhkakuvista suurimpia. Näihin lukeutuvat erityisesti disinformaatio ja kyberhyökkäykset.
Termille hybridisota on paikkansa esimerkiksi silloin, kun puhutaan Venäjän vuonna 2014 aloittamasta Itä-Ukrainan sodasta, Isisistä Lähi-idässä tai libanonilaisen šiiajärjestön Hizbollahin aseellisesta toiminnasta. Muusta hybridivaikuttamisesta hän käyttäisi nimitystä hybridihäirintä, johon ei voi vastata aseellisesti vaan demokratian omilla keinoilla, kuten avoimuudella.
Miksi sitten tarvitaan taas uusi käsite, kun politiikassa myyräntyötä on tehty ennenkin, diplomatialla on painostettu muita, kaupankäynnilläkin on kiristetty ja informaatiosotia käyty iät ja ajat?
»Kyse ei ole vain esimerkiksi informaatiosta, vaan siitä, että useita menetelmiä käytetään yhtä aikaa», Wigell sanoo. Hänen mukaansa hybridihäirintä on viime vuosina vain kiihtynyt, koska se on osoittautunut toimivaksi, tehokkaaksi ja edulliseksi keinoksi heikentää demokratioita. Kentälle on tullut myös uusia pelureita, kuten Turkki.
Turkki on kiinnostava tapaus, sillä se on ollut mukana myös Hybridiosaamiskeskuksessa vuodesta 2019.
Hybridiuhkien osoittelussa on turvallistamisen riski, mutta sille on tutkijan mielestä paikkansa.
»Demokratioiden täytyy nostaa uhat esiin ja puolustaa itseään. Se on tasapainoilua», Wigell sanoo.
Demokratiaan kuuluvat perus- ja ihmisoikeudet muodostavat pohjan koko yhteiskunnalle. Kaikilla on oikeus sananvapauteen ja mielenilmaukseen, mutta niitä voidaan käyttää myös hyväksi. Venäjä lietsoi sosiaalisessa mediassa esimerkiksi keltaliivien protesteja Ranskassa ja Black lives matter -mielenosoituksia Yhdysvalloissa, jotta yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen voimistuisi.
Venäjän pyrkimyksenä on ollut vahvistaa ihmisten välisiä erimielisyyksiä ja saada demokratiat kääntämään selkänsä perusarvoilleen. Wigell huomauttaa, että kaikkien protestoijien on tiedostettava riski, että joku ulkopuolinen haluaa käyttää heitä hyväkseen.
Hän on verrannut hybridihäirinnän torjumista rikoksien ehkäisyyn: kaikkia rikoksia ei voida estää eikä kaikki hybridivaikuttaminen muodosta merkittävää uhkaa kansalliselle turvallisuudelle.
Kansallisen turvallisuuden nimissä ja nimeämällä jonkin hybridiuhaksi länsimaat eivät voi irtisanoutua myöskään kansainvälisistä sopimuksista, Wigell sanoo.
»Silloin vaikuttajat ovat saavuttaneet tavoitteensa.»
Äkkiseltään hybridiuhat näyttävät kasvattavan valtionhallintoa ja lisäävän byrokraattien määrää länsimaissa.
Osviittaa voi hakea terrorismin torjunnasta. Kouriintuntuva terrorismiuhka sai Yhdysvallat syytämään kotimaansa turvallisuuteen yli tuhat miljardia dollaria vuosina 2001–2021. Brownin yliopiston Watson-instituutin mukaan se on kuusi kertaa enemmän kuin edellisten 20 vuoden aikana.
Tämän vuoden alussa Ruotsi perusti psykologisen puolustuksen viraston (Myndigheten för psykologiskt försvar), jonka tarkoituksena on turvata avoin ja demokraattinen yhteiskunta. »Sodassa ja rauhassa» toimiva virasto pyrkii torjumaan Ruotsiin kohdistuvaa haitallista informaatiovaikuttamista ja harhaanjohtavaa tietoa.
Ruotsi on aiemmin joutunut muun muassa kiinalaisdiplomaattien hyökkäyksen kohteeksi. Ruotsin turvallisuuspoliisi Säpo on todennut, että »Kiina on yksi suurimmista uhista Ruotsille».
EU- ja Nato-maiden yhteisessä Hybridiosaamiskeskuksessa uhkien tarkastelu niin ikään jatkuu. Viiden vuoden olemassaolonsa aikana osallistujamaiden määrä on kasvanut yhdeksästä 31:een.
Keskus pyrkii auttamaan EU- ja Nato-maita uhkien tunnistamisessa ja niihin varautumisessa. Tärkeää on myös saada hallintokoneistoissa työskentelevät verkostoitumaan. Osallistujamaat maksavat keskukselle tänä vuonna kukin 40 000 euroa, Suomi isäntänä 1,74 miljoona euroa.
Se järjestää osallistujamaiden virkahenkilöille »aikuiskoulutusta», esimerkiksi käytännönläheisiä harjoituksia, joihin kuuluu kirjallisia osuuksia, luentoja, videoita ja pelejä.
»Hybridiosaamiskeskus on enemmän kuin pelkkä tutkimuslaitos. On tärkeää saada ammattilaiset saman pöydän ääreen keskustelemaan ongelmista ja muodostamaan vaihtoehtoja», sanoo keskuksen harjoitusten ja koulutusten johtaja Shiho Rybski.
Rybskin mukaan tarkoitus on eri keinoin saada ammattilaiset haastamaan olemassa olevia käsityksiä ja laajentamaan näkökulmiaan. Ensin pitää siis saada virkamiehet näkemään hybridiuhkien monimutkaisuus ja tuntemaan hybridikampanjoiden menetelmät, jotta sitten eri instituutiot ja valtiot voivat lieventää kampanjoiden vaikutuksia yhdessä.
Neljän tunnin intensiivisessä koulutuksessa, johon kuuluu myös dilemmapeli, käy selväksi, että yksinkertaisia tai oikeita vastauksia hybridiuhkiin ei aina ole. Ihmiset tekevät strategisia valintoja eri syistä.
Vaikuttajien luoman sumun keskellä pitäisikin nähdä kokonaiskuva ja vaikuttajien todelliset aikeet sekä unohtaa epäolennainen.
Kenties vuosien päästä voimme arvioida, onnistuivatko demokratiat säilyttämään asemansa.
Suomi on entuudestaan militarisoitunut
»Puolustussektorilla on tärkeä rooli hybridiuhkien torjunnassa, sillä se vastaa sotilaallisesta voimankäytöstä ja toimii muiden viranomaisten tukena», todettiin Suomen EU-puheenjohtajuuskauden ohjelmassa vuonna 2019.
Suomessa sektori – Puolustusvoimat – toimii kuitenkin omilla pelisäännöillään ja nauttii moniin muihin instituutioihin verrattuna vankkumattomasta ja kritiikin yläpuolelle asettuvasta erityisasemasta yhteiskunnassa, katsoo tutkijatohtori Noora Kotilainen Jyväskylän yliopistosta.
»Sotilaallisella kielellä ja säännöillä perustellaan asioita, jotka ovat ristiriidassa perusoikeuksien ja yhdenvertaisuuden kanssa. Vastaava toiminta ei ole muualla yhteiskunnassa mahdollista», Kotilainen sanoo.
Hän mainitsee esimerkiksi vuoden takaisen tapauksen, jossa Puolustusvoimat epäsi hijab-huivin käytön ja siten nuoren naisen vapaaehtoisen asepalveluksen.
Kotilaisen mielestä suomalainen yhteiskunta on militarisoitunut. Aseellinen voimankäyttö nähdään hänen mukaansa ensisijaisena ratkaisuna ulko- ja turvallisuuspoliittisiin uhkiin. Esimerkiksi hävittäjien ostamista pidetään ainoana keinona varautua tulevaisuuden uhkakuviin.
»Samanlaista varautumista ei tapahdu ilmastonmuutoksen torjunnassa. Aseellisia uhkia priorisoidaan ja poliittisessa puheessa vedotaan usein isänmaallisuuteen ja historiaan.»
Kotilainen johtaa tänä vuonna alkanutta nelivuotista tutkimushanketta, jossa tarkastellaan militarisoitunutta kieltä ja sen suhdetta demokratiaan Suomessa. Kotilaisen mukaan militarisoitumisen kriittinen tutkimus, vaikkapa siviili- ja sotilasrajapintojen tarkastelu, tekisi hyvää suomalaiselle demokratialle. Yhdysvalloissa, Ruotsissa ja muualla Euroopassa tätä on tehty jo pitkään.
Kritiikin vaimentaminen ja vaihtoehtojen puute kaventavat turvallisuuspoliittista keskustelua. Kotilainen sanoo itse tehneensä näkyväksi muun muassa hävittäjäkauppojen kieltä ja kuvastoa.
»Reaktio kriittisiin äänenpainoihin on usein se, että olet epäisänmaallinen. Keskustelu on kapeaa», hän sanoo.
Tabujen purkamisen voi aloittaa Kotilaisen mukaan esimerkiksi siitä, mitä Suomi ja Puolustusvoimat oikeastaan tekivät Afganistanissa.
Metafora tautien vastaisesta taistelusta syntyi keskellä kolonialismia. Se oli kertomus muiden maiden ja heidän mikrobiensa valloittamisesta. Valkoinen, miehinen, teknologinen ja hallitsemista kuvaava tarina lupasi valtaa muihin maihin ja luontoon. On kuitenkin selvää, että tämä tarina on lopussa. Vaikka voimme padota yhden viruksen, tulee aina toinen.
Afrikan sarven ja nälänhädän tutkijana sekä kansainvälisen humanitaarisen järjestelmän kriitikkona tunnettu Alex de Waal tarttuu uusimmassa kirjassaan sotametaforaan, jolla maailma on aina 1800-luvulta lähtien lähestynyt globaaleiksi muuttuneita kulkutauteja. Hän pitää kertomusta tautien vastaisesta taistelusta ongelmallisena ja toivoo, että siitä luovuttaisiin. Vaihtoehdoksi de Waal tarjoaa demokraattisempaa ja oikeudenmukaisempaa terveydenhuoltoa ja luontokadon pysäyttämistä.
Vaikka New Pandemics, Old Politics -kirjan alku ja loppu kertovat covid-19-pandemiasta, de Waal ymmärtää, ettei vuoden 2021 kirja kerro koko totuutta päällä olevasta tilanteesta. Hän kuitenkin huomauttaa, että maailma on reagoinut pandemiaan tutun sotametaforan mukaisesti: taistelu kelloa vastaan rokotteiden tuottamiseksi, ulkonaliikkumiskiellot, rajojen sulkemiset, sotilaita ja poliiseja partioimassa katuja, vieraiden pelkoa ja poliitikoiden puheita yhtenäisestä rintamasta ja näkymättömästä vihollisesta.
Valtaosa kirjasta keskittyy ansiokkaasti kulkutautien historiaan: koleran, espanjantaudin, hiv/aidsin ja ebolan leviämiseen. De Waal kuvaa niiden kautta, miten sotametafora syntyi ja kehittyi ja miten taudit saatiin padottua.
Kiinnostavinta antia ovat kuvaukset tehdyistä virheistä ja vaihtoehtoisista reiteistä, joita ei valittu. Hivin kohdalla vaihtoehto tuotti tulosta: ruohonjuuritason kamppailu oikeudesta terveyteen oli lopulta ratkaiseva lääkeyhtiöiden ja johtavien hallitusten vastustuksesta huolimatta. Kuulostaa liiankin tutulta koronarokotteiden heikon globaalin saatavuuden näkökulmasta.
De Waalin mukaan on tärkeää katsoa isoja ekosysteemejä. Yhtäältä tulee suojella luontoa, jossa virukset ja niitä kantavat villit eläimet elävät: ei kaadeta sademetsiä kaivosten ja karjatilojen tieltä. Toisaalta pitää varmistaa ihmisten perusterveys.
Koronapandemia on osoittanut, miten hunningolla terveysinfrastruktuuri on ollut niin rikkaissa kuin köyhissä maissa. Mitä oikeudenmukaisemmin terveydenhuoltojärjestelmä toimii, sitä paremmin olemme varautuneita uusiin viruksiin.
Sotametaforaa ei käytetä vain pandemioiden kukistamiseksi, yhtä lailla puhumme terrorismin tai huumeiden vastaisesta sodasta. Yhteistä näille metaforille on, että ne yleensä antavat univormupukuisille miehille entistä enemmän valtaa. Olisiko oikeudenmukainen juurisyihin puuttuminen aina parempi ratkaisu kuin seurausten vastainen sotilaallinen taistelu?
Alex de Waal: New Pandemics, Old Politics. Two Hundred Years of War on Disease and its Alternatives, Polity Press 2021, 296 s.
Kirjoittaja on Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja.
Hakkerit ottavat haltuunsa kokonaisen maan sähköverkot, joiden uudelleenkäynnistäminen vie kaksi vuorokautta. 71 ihmistä kuolee pelkissä liikenneonnettomuuksissa. Hallitus katsoo tapahtuneen hyökkäykseksi, mutta ei osaa sanoa kuka on hyökännyt ja miten.
Vuodetut sähköpostit osoittavat ministerien olleen tietoisia sähköverkkojen haavoittuvuuksista. Hallitusta kohtaan nousee myrsky niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa, ja vieras valta toistaa tarjouksensa sähköverkkojen uudistamisesta. Aiemmin kansallisen turvallisuuden takia torjuttu tarjous hyväksytään. Pääkaupungin eläintarha saa kaupanpäällisiksi pandan, toinen valtio pitkäaikaisen vaikutusvälineen maan politiikkaan.
Yllä esitetty skenaario aloittaa Mark Galeottin teoksen, joka keskittyy ei-sotilaallisilla keinoilla käytävään »sotaan ilman sodankäyntiä». Galeotti on yksi tunnetuimmista ja tuotteliaimmista nyky-Venäjän tutkijoista, ja nykyaikaista sotaa pohtiva kirja on hänelle ominaisesti vetävästi kirjoitettu. Varjopuolena teos ammentaa rajoitetusti aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta.
Galeottin mukaan sotilaallisista keinoista on tullut yhä yhteisriippuvaisemmassa maailmassa sekä kalliita että hyödyttömiä. Näiden sijaan käytettävät ei-sotilaalliset keinot eivät ole uusia, hybridisodankäynnin kaltaisista muotisanoista huolimatta. Tässä yhteydessä Galeotti mainitsee Helsingissä sijaitsevan hybridikeskuksen, jonka fokusta hän ei tunnu täysin ymmärtävän. Kirjoittaja varoittaakin keksimänsä »Gerasimov-doktriinin» kautta dramatisoiduista ja epäselvistä termeistä.
Perinteisesti valtiotaitoon kuuluvien keinojen aseistaminen kyseenalaistaa etenkin sodan ja rauhan eron. Vaikka Galeotti ymmärrettävästi pitää »pysyvää, veretöntä sotaa» perinteistä sotaa mieluisampana vaihtoehtona, on ennennäkemättömällä kielen sotilaallistumisella ja keskustelun laajalla turvallistamisella välittömiä seurauksia.
Sodan ja rauhan sekoittuminen uhkaa johtaa dystopiaan, kaikkien kamppailuun kaikkia vastaan. Laaja turvallistaminen vuorostaan militarisoi ulkopolitiikkaa etenkin diplomatian kustannuksella. Uhkien painottaminen kielii kuitenkin heikosta strategian ymmärryksestä. Keinovalikoima voi demokratisoida konflikteja, koska menetelmät ovat pitkälti kaikkien toimijoiden käytettävissä. Heikommat voivat siis käyttää ei-sotilaallisia keinoja haastaakseen vahvempiaan tavoilla, joihin on vaikea vastata.
Ei-sotilaallisten keinojen militarisointi haastaa samalla perinteisesti sodankäynnistä vastannutta upseerikuntaa. Jos nykyaikaista sotaa käydään yhä enemmän keinoilla, joita sotilaallisiin keinoihin erikoistuneet upseerit eivät hallitse, joutuu upseeristokin pohtimaan ammattikuntansa syvintä olemusta.
Mark Galeotti: The Weaponisation of Everything. A Field Guide to War in the 21st Century. Yale University Press 2022, 225 s.
Pienet vihreät miehet marssittivat uuden termin eurooppalaisten sanavarastoon helmikuussa 2014. Krimin valtaus edusti uutta, perinteisen sodan määritelmän ulkopuolelle rajautuvaa uhkaa, johon lännessä ei osattu varautua. Hybridiuhat olivat tulleet jäädäkseen.
Yhdysvalloissa sodankäynnin muutosta oli tarkasteltu jo vuosituhannen alusta asti. Ukrainan tapahtumat herättivät myös Euroopan unionin pohtimaan alueen kokonaisturvallisuutta aiempaa laajemmasta perspektiivistä. Ensimmäinen Euroopan parlamentille ja neuvostolle suunnattu tiedonanto hybridiuhkien torjumiseksi valmistui vuonna 2016.
Tiedonannon mukaan hybridiuhan määritelmän on oltava joustava, jotta se voi huomioida myös uhkien muuttuvan luonteen. Ratkaisu on osoittautunut hyödylliseksi, koska Euroopan maiden puolustusselontekoja selatessa on nähtävissä eriäviä painotuksia valtioiden välillä. Tšekin hybridihäirinnän torjuntastrategiassa hybridiuhkien määritelmä on yksi kattavimmista: niissä hyödynnetään politiikan ja diplomatian työkaluja, tietoverkkoja, asevoimia, taloutta sekä tiedustelua.
Yhteistä EU-maiden strategioille on kasvava ymmärrys siitä, että nykypäivän suurin vaara vaanii verkossa: internet, data ja kybertiedustelu listataan uhkiksi kaikkien maiden puolustusstrategioissa.
Tätä juttua varten kerättiin yhteensä seitsemän EU-maan keskeisiä turvallisuus- ja puolustuspoliittisia strategioita, jossa maat avaavat suhdettaan hybridiuhkiin varautumiseen. Vertailussa ovat kansallista turvallisuutta käsittelevät strategiapaperit Saksasta, Ranskasta, Puolasta, Suomesta, Ruotsista, Latviasta ja Tšekistä.
Vielä vuonna 2016 Euroopan parlamentille ja komissiolle suunnatussa tiedonannossa kirjattiin, että hybridiuhkien torjunta liittyy kansalliseen turvallisuuteen ja on siksi pääasiallisesti jäsenvaltioiden vastuulla. Valtioiden omaa vastuuta perustellaan uhkien valtiollisella luonteella: Suurin osa kansallisista haavoittuvuustekijöistä, kuten infrastruktuuri ja tietoverkot, ovat maakohtaisia.
Tuuli kuitenkin kääntyi jo seuraavana vuonna.
Vuonna 2017 aiemman tiedonannon seurantadokumentissa todetaan, että »yksikään jäsenvaltio ei pysty vastaamaan haasteisiin yksin etenkään hybridiuhkien torjunnassa». Tämän vuoksi liioin puolustus- tai turvallisuusyhteistyö maiden välillä ei asiakirjan mukaan voi olla valinnaista, sillä se on välttämätöntä »sellaisen Euroopan luomiseksi, joka suojelee».
Suuret EU-maat näkevät hybridiuhkien mahdollisuuden kaikkialla, mutta eivät paljasta syvimpiä pelkojaan.
Yhteistyö EU-maiden kesken saa tukea, ja kaikki vertailun Nato-maat nimeävät euroatlanttisen puolustusyhteistyön pelastusköydeksi vaikeisiin tilanteisiin.
Jos kaikki osapuolet kiihkeästi kaipaavat EU:n yhteistä puolustusstrategiaa hybridiuhkien varalle, miksi vuonna 2016 aloitettu suunnittelutyö on yhä kesken?
Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen vanhempi analyytikko Henrik Praks ei osaa kertoa kysymykseen suoraa vastausta. Hän kuitenkin huomauttaa, että puolustusstrategioita tuijottaessa keskitytään helposti sanoihin tekojen sijasta.
»On yksi asia muodostaa strategia. Tärkeämpää on toteutus ja se, miten hyvin maat toteuttavat omaa suunnitelmaansa.»
Yksikään valtio ei luo nykypäivän strategiaansa tyhjästä, Praks huomauttaa. Nyansseja puolustusnäkökulmiin syntyy valtioiden historiallisista kokemuksista.
»Kaikista vakavin uhka on Venäjän federaation uusimperialistinen politiikka.» Puolan puolustusministeriön turvallisuusstrategiassa valtion ykkösvihollista ei tarvitse hakea rivien välistä. Strategiassa eritellään Venäjän tuottama tuho Georgiassa ja Ukrainassa ja painotetaan, että myös Venäjän hybridisodankäynnin keinot altistavat konfliktin syttymiselle Euroopassa.
Tšekin hybridihäirinnän torjuntastrategiassa Venäjää ei mainita sanallakaan, vaikka se onkin ollut keskeinen katalyytti huhtikuussa 2021 julkaistun strategian luomisessa.
»Tšekki on tietääkseni ainoa maa Euroopassa, jolla on nimenomaan hybridiuhkien torjuntaan keskittyvä strategia. Siihen on selkeästi vaikuttanut se, että Tšekki on ollut useiden Venäjän toteuttamien näyttävien hybridihyökkäysten kohde», Praks kertoo.
Yksi räikeimmistä iskuista koettiin vuonna 2014, kun Venäjän armeijan tiedustelupalvelu GRU:n agentit räjäyttivät Vrběticessa 58 tonnia varastoituja ammuksia. Isku vaati kaksi kuolonuhria, vaaransi satojen kansalaisten hengen ja aiheutti kymmenien miljoonien eurojen taloudellisen vahingon.
Prahan ulkopoliittisen instituutin IIR:n vuonna 2018 julkaistussa tutkimuksessa todetaan, että »venäläinen hybridisodankäynti» muutti maan kansallista turvallisuuskäsitystä. Viimekeväisessä hybridihäirinnän torjuntastrategiassa käännetäänkin katse yhteiskunnan osa-alueet läpäisevään kokonaisturvallisuuteen.
Strategian mukaan varautumisessa tulisi huomioida turvallisuuspalveluiden ja valtion viranomaisten lisäksi keskeiset kaupalliset ja opetukselliset toimijat, media ja järjestökenttä.
Laaja-alaista varautumista kannattaa myös Latvia, jota Venäjän viime vuosien hybridivaikuttaminen on sivaltanut läheltä. Maata vaivaava lisätaakka on rajan jakaminen sekä Venäjän että Valko-Venäjän kanssa. Raja-alue asettaa maan alttiiksi esimerkiksi Puolan ja Valko-Venäjän rajalla nähdyn kaltaisille operaatioille. Marraskuussa 2021 Valko-Venäjä puski naapurimaansa rajalle tuhansia pakolaisia, joita se käytti häpeilemättä vaikuttamisen välineenä.
Vaikka Venäjä ei ollut selkkauksen virallinen osapuoli, sen on analysoitu hyötyneen tilanteesta jopa eniten. Sekaannus Euroopassa on itänaapurin etu.
Toisaalla uhat lähestyvät useista ilmansuunnista. Saksan puolustusstrategia piirtää hyvin kokonaisvaltaisen kuvan suuren maan puolustuskoneistosta, jossa on pyritty huomioimaan mahdolliset hybridiuhat jopa avaruudesta asti.
Saksalaisstrategian mukaan maan »kriittinen avaruusinfrastruktuuri» pitää sisällään harjoituksia ja rutiinitoimenpiteitä avaruudessa. Myös avaruusjärjestelmien alkuunpano ja käyttö on turvattava.
Saksan viimeisin puolustusvoimien puolustusstrategia on vuodelta 2018, ja sen on allekirjoittanut muuan Ursula von der Leyen puolustusministerin ominaisuudessa. Saksan strategiassa painotetaan puolustusvoimien kykyä vastata kaikkiin ilmeneviin uhkiin monipuolisesti ja nopeasti.
Vuoden 2016 Weißbuch-selonteossa on kirjattu Venäjän tavoitteet venyttää kansainvälisen oikeuden asettamia rajoja Krimillä ja Itä-Ukrainassa – ja toisaalta kerrotaan, miten Saksa on pitkään kannattanut yhteistyösuhteen edistämistä Venäjän ja Naton välillä. Puolustusstrategiassa Venäjän tai muiden valtioiden nimet kuitenkin loistavat poissaolollaan, ja dokumentissa viitataan pelkästään »mahdollisiin hyökkääjiin». Strategiassa mainitaan niin terrorismin kuin kyberhyökkäysten uhka.
Strategioidensa perusteella suuret Euroopan maat näkevät hybridiuhkien mahdollisuuden kaikkialla, mutta eivät paljasta tarkasti syvimpiä pelkojaan.
Vuonna 2017 Ranskan puolustusstrategian julkistamissanoissaan presidentti Emmanuel Macron nimesi maan suurimmiksi turvallisuusuhkiksi terrorismin, pakolaisvirrat, jihadismin ja islamismin. Vuoden 2021 strategiapäivityksessä uhkien listalle ovat nousseet lisäksi muun muassa ilmastonmuutos, koronapandemia ja suurvaltakamppailu.
Vastaus kansallisiin uhkiin löytyy Ranskan mukaan Euroopan strategisesta autonomiasta. Maan päivitetyssä puolustusstrategiassa toivotaan yhteisten vastauskeinojen kehittämistä hybridihyökkäyksiin. Sama tavoite on kirjattu maan digiturvallisuusstrategiaan, jossa Ranska ilmoittaa haluavansa edistää tiekarttaa kohti Euroopan strategista autonomiaa yhdessä »samanmielisten jäsenmaiden» kanssa.
Ranskan vuonna 2015 koostetussa digiturvallisuusstrategiassa pureudutaan kyberrikollisuuden, verkkovakoilun, propagandan ja kansalaisten henkilökohtaisen datan hyväksikäytön aiheuttamiin uhkiin sekä niihin vastaamiseen.
Sääntely on tietoverkoissa haastavaa, ja valtiot joutuvat usein kohtaamaan hyökkäykset yksin, ilman puolustusallianssin tai muiden EU-maiden tukea. Tämä on ongelma erityisesti valtioille, jotka ovat jäljessä digitaalisesta kehityksestä. Puolan strategiassa myönnetään avoimesti maan teknologinen heikkous suhteessa muihin valtioihin.
Kyberympäristössä uhkiin vastaamiseen auttaisi hybridiuhkien kattavampi sääntely. Muun muassa Puolan ja Ruotsin strategioissa nimetään tavoitteeksi mahdollistaa kansallisen puolustuksen sulava siirtymä rauhanajasta kriisiin. Näin poistettaisiin hybridiuhkiin nyt liittyvä sokea piste, joka vaikeuttaa maiden puuttumista itseensä kohdistuviin hyökkäyksiin esimerkiksi verkossa.
Pohjoismaissa luotetaan yhteistyön ja esimerkin voimaan. Ruotsin kokonaispuolustusselonteossa linjataan, että maa haluaa vahvistaa suomalais-ruotsalaista yhteistyötä hybridiuhkien kannalta tärkeillä osa-alueilla. Selonteossa tärkeiksi kumppaneiksi nimetään myös Baltian maat, joilla on »merkittävää asiantuntemusta ja kokemusta hybridiuhkista».
Suomi kurkottaa vuonna 2021 ilmestyneessä puolustusselonteossaan länsinaapuriin. Käytännön turvallisuusyhteistyön keskiössä on Itämeren alue, jonka turvallisuutta Suomi toivoo edistävänsä yhdessä Ruotsin ja Nato-maiden kanssa.
Sekä Suomi että Ruotsi tähyävät niin kokonaispuolustuksessaan kuin hybridiuhkien osalta innokkaasti Atlantin toiselle puolelle. Toisaalta yhteinen rintama on erityisen tarpeellinen juuri hybridiuhkien aikakaudella.
Tässä saattaakin piillä hybridiuhkilta varautumisen kipukohta. EU-maiden yhteinen selkeä tulokulma on välttämätön, mutta yhä kateissa.
EU:ssa on listattu jo vuonna 2017 yhteensä 22 toimenpidettä, joilla unionin maiden varautumista hybridiuhkiin voidaan parantaa. Näihin lukeutuvat muun muassa tietoisuuden lisääminen, kansallisen kestokyvyn parantaminen, kriisien ennaltaehkäisy sekä EU:n ja Naton yhteistyö. Julkisia asiakirjoja tarkastelemalla näyttää siltä, että vuoteen 2022 mennessä EU:n yhteistä toimintastrategiaa ei kuitenkaan ole saatu aikaiseksi.
Sisäministeriön kansallisen turvallisuuden yksikön neuvotteleva virkamies Eero Kytömaa kumoaa moitteet kertomalla, että hybridiuhkiin varautuminen on vahvasti esillä sekä Ranskan puheenjohtajuuskauden ohjelmassa että valmistelussa olevassa strategisessa kompassissa.
Kytömaan mukaan uhkaperusteista tilanneseurantaa tehdään EU:n tiedusteluanalyysikeskuksen koordinaatiossa, jossa strategista arviota tuotetaan jäsenvaltioilta saadun tiedon perusteella.
Yhteinen rintama on erityisen tarpeellinen juuri hybridiuhkien aikakaudella.
Suomessa EU-tason varautumista kehittämään on perustettu valtioneuvoston EU-asioiden jaoston alle viime vuonna uusi hybridiuhkiin keskittyvä jaosto EU 13, jonka tavoitteena on kehittää ministeriöiden kantoja ja seurata uhkaympäristön muutoksia.
Euroopan hybridiosaamiskeskuksen Henrik Praksin mukaan EU-maiden käsitykset hybridiuhkista ja niiden aiheuttamista vaaroista ovat kuroutumassa yhä lähemmäs toisiaan.
»Hybridiuhat on usein suunniteltu niin, että ne etsivät heikkouksia paitsi kansallisesti, myös EU- ja Nato-suhteissa.»
Hyvä esimerkki tästä on Puolan ja Valko-Venäjän rajalla tapahtunut selkkaus. Yritys luoda hajaannusta ei monien yllätykseksi kuitenkaan onnistunut, Praks huomauttaa.
Euroopan maat valitsivat yhtenäisen linjan ja tukivat uhriksi joutuneita maita rintamana. Ehkä todellisuus on selontekoja ihmeellisempää, ja reagointiin pakottavat tilanteet kirjoittavat yhteisen hybridistrategian kuin itsestään.
Lue Ulkopolitiikka-lehden turvallisuusteemasta lisää:
Pinnan alla kytee uusi uhkakuvasto – kuinka pitkälle yhteiskunnallista elämää turvallistetaan?
Suomi osallistui Nato-maiden Trident Juncture -harjoitukseen Norjassa vuonna 2018. Kuva: Puolustusvoimat/Jere Paldanius
Kansainvälinen lehdistö tekee aina ison numeron Venäjän ja Naton sotaharjoituksista. Suomessakin Puolustusvoimat jakaa sisältöjä ja kutsuu toisinaan lehdistön paikalle, kun se harjoittelee. Miksi sotaharjoituksille halutaan julkisuutta?
»Puolustusvoimien harjoitustoiminnan viestintää ja muuta viestintää ohjaa laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta, jossa asetetaan vaatimuksia viestinnällemme. Haluamme tuoda esiin ajankohtaista tietoa Suomen sotilaallisesta puolustamisesta ja kertoa suomalaisille, reserviläisille ja asevelvollisille, millaista toimintaa, osaamista ja kalustoa meillä on», sanoo Puolustusvoimien tiedottaja Jere Paldanius.
Hän sanoo, että Puolustusvoimien harjoituksista viestitään vuosisuunnitelman mukaisesti. Kansainvälisiin harjoituksiin osallistumisesta päättävät puolustusministeriö, tasavallan presidentti ja ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta.
»Pääasiassa harjoittelemme Ruotsin, Norjan ja Yhdysvaltojen kanssa. Koordinoimme viestintää yhdessä osallistujien kanssa, varsinkin isoimmissa harjoituksissa. Viestintä ei voi olla ristiriitaista, mutta päätämme itse, mitä julkaisemme harjoituksista.»
Silloin tällöin kohu nousee varusmiesten sosiaalisessa mediassa jakamista videoista. Miksi Puolustusvoimat kutsuu median harjoituksiinsa mutta rajoittaa varusmiesten videoita?
»Emme rajoita varusmiesten sananvapautta. Omista tunnelmista saa kertoa, mutta operatiivisesta toiminnasta ei. Emme kerro harjoituksen sijaintitietoja, henkilöstön sodanajan sijoituksia tai yksityiskohtia operaatiosta.»
Maaliskuun 27. päivä Hongkongissa äänestetään hallintojohtajasta. Nykyinen johtaja Carrie Lam päättää kautensa kesäkuussa ja saattaa hakea jatkoa. Vaalit ovat tosin vaillinaiset, sillä käytännössä Kiina valitsee suosikkinsa johtajaksi.
Kun Hongkong vuonna 1997 siirtyi Britannialta Kiinan kansantasavallan hallintaan, Kiina lupasi sen säilyttävän poliittiset ja yhteiskunnalliset vapautensa. Kiinan käyttämä fraasi »yksi maa, kaksi järjestelmää» on kuitenkin viime vuosina menettänyt merkitystään.
»Vielä joitakin vuosia sitten Manner-Kiina ja Hongkong olivat hyvin erilaisia yhteiskuntia. Hongkong on ylipäätään ollut aika erikoinen järjestelmä, jossa keskeiset vauraat perheet ja sukuyritykset ovat pitkälti pyörittäneet asioita», sanoo valtio-opin professori Mikael Mattlin Turun yliopistosta.
Monella mittarilla Hongkong ja Kiina ovat kuitenkin lähentyneet tosiaan. Kiina on vetänyt Hongkongia alaspäin demokratian ja vapauden saralla. Hongkongissa tulotaso on yhä korkeampi, mutta myös tuloerot ovat keskimäärin hieman Manner-Kiinaa suuremmat. Tosin Kiinan tuloerotilastoihin liittyy epävarmuutta.
Mattlin huomauttaa, ettei alueita voi suoraan verrata: Hongkong on vauras kaupunki ja erityishallintoalue, Kiina valtava maa. Järkevämpää on verrata Hongkongia kiinalaisiin kaupunkeihin kuten Shenzheniin tai Shanghaihin, jolloin erot hämärtyvät.
»Vallitseva näkemys on, että Hongkong muuttuu pikkuhiljaa kiinalaiseksi suurkaupungiksi. Näennäisiä eroja säilyy, mutta ne ovat pienenemään päin», Mattlin sanoo.
Juttua korjattu: Lehteen painetussa jutussa viitattiin Hongkongiin kaupunkivaltiona, kyseessä on kaupunki ja erityishallintoalue. Lisätty myös maininta Kiinan tuloerotietojen epävarmuudesta.
Kehitysyhteistyön määrärahat päätyvät pääasiassa väärinkäytösten kohteiksi.
→ tarua
Kehitysyhteistyön korruptioriskit liittyvät globaaleihin vastuullisuus- ja ihmisoikeuskysymyksiin, toteaa Helsingin yliopiston globaalin kehitystutkimuksen professori Anja Nygren. Ongelmat ovat tulleet aiempaa selkeämmin ilmi sen jälkeen, kun kehityspolitiikka niputettiin yhteen kauppapolitiikan kanssa.
Nygren huomauttaa, ettei korruptio ole leimallista yksinomaan kehitysyhteistyölle. Tärkeää olisi kiinnittää huomiota yritystoiminnan läpinäkyvyyteen.
»Välillä on vaikea luokitella, missä korruptiota on, ikään kuin se olisi maakohtaista», Nygren sanoo. »On kyseenalaista, että useat monikansalliset yhtiöt sanovat, etteivät ne ole vastuussa alihankkijoidensa toimista.»
Maailmanpankin vuonna 2020 teettämän tutkimuksen otoksessa tarkastelluille 22 köyhimmälle maalle myönnetyistä kehitysvaroista noin 7,5 prosenttia valui kohdemaan eliitille.
Kehityspolitiikan neuvonantaja Antti Rautavaara ulkoministeriöstä jakaa Nygrenin näkemyksen siitä, että kaikkeen yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen toimintaan liittyy aina eriasteisia riskejä. Suomi tekee kehitysyhteistyötä maissa, jotka ovat suomalaisen arvopohjan, kuten oikeusvaltioperiaatteen ja ihmisoikeuksien edistämisen näkökulmasta ongelmallisia. Rautavaaran mukaan korruptioriski on hyvin tiedostettu.
»Riskienhallinnan seurantamenetelmät ovat riittävät. Ulkoministeriöllä on nollatoleranssi korruptiolle.»
Rautavaaran mukaan henkilöstöä rohkaistaan ilmoittamaan pienistäkin korruptioepäilyistä. Ministeriön verkkosivuilla kuka tahansa voi tehdä anonyymin ilmoituksen. Tilanne selvitetään, ja mikäli väärinkäytöksiä ilmenee, siirrytään takaisinperintään. Kehitysyhteistyön kohdentamista on avattu kansalaisille ulkoministeriön ylläpitämällä Openaid.fi-verkkosivustolla. Sivustoon voi tutustua tästä linkistä.
Rautavaara toteaa, että kehitysapu on käsitteenä vanhentunut. Sen sijaan puhutaan kehitysyhteistyöstä. Tällä on haluttu ottaa etäisyyttä näkemykseen kehitysyhteistyöstä auttajan ja avunsaajan pysyvänä suhteena. Lähtökohtana on tasavertaiseen kumppanuuteen perustuva yhteistyö, jossa hyödynsaaja osallistuu kehityshankkeeseen.
»Suomen, hyödynsaajan sekä kumppanimaan hallituksen rahallinen osuus vaikkapa Nepalin vesiohjelmissa on kullakin noin kolmasosa», Rautavaara kertoo. »Tällä tavoin voidaan varmistaa, että tehtyyn työhön syntyy aito omistajuus kohdemaassa.»
Kehitysyhteistyön määrärahoista leikkaamalla valtiontalous kohenisi.
→ tarua
Suomen valtion budjetista on tänä vuonna varattu kehitysyhteistyöhön yhteensä 1,27 miljardia euroa. Tämä vastaa 0,49 prosenttia bruttokansantulosta. Mikäli hallitus päättäisi painaa kehitysyhteistyön määrärahat nollaan, ei tällä vielä pantaisi valtiontaloutta kuntoon.
Syy on valtiovarainministeriön budjettineuvoksen Petri Syrjäsen mukaan velkaantumisessa. Suomen vuosittain ottama velka on merkittävästi suurempi kuin kehitysyhteistyöhön käytettävät määrärahat.
Perussuomalaiset ehdotti vaihtoehtobudjetissaan 520 miljoonan euron leikkauksia kehitysyhteistyöhön sekä jäljelle jäävän summan sitomista palautuspolitiikkaan. Syrjäsen mukaan ehdotus ei ole realistinen.
»Tuo summa on kyllä todella iso», Syrjänen toteaa. »Palautuspolitiikkaan sitominen olisi myös vaikeaa, koska eihän esimerkiksi Afganistaniin voi palauttaa tällä hetkellä ketään.»
Kehitysyhteistyön sopeuttaminen karsimalla menoja pikaisella aikataululla olisi haasteellista.
Varojen nollaaminen ei olisi myöskään varteenotettavaa, sillä perustuslain ensimmäiseen pykälään on kirjattu, että »Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskunnan kehittämiseksi».
Suomi on sitoutunut sekä YK:ssa että EU:ssa nostamaan kehitysyhteistyön määrärahat tasolle, joka vastaisi 0,7 prosenttia Suomen bruttokansantulosta. Viime vuonna julkaistussa kehityspolitiikan ylivaalikautisessa selonteossa esitetään, että tämä tavoite pyritään saavuttamaan vuoteen 2030 mennessä.
Valtiovarainministeriön budjettineuvoksen Johanna von Knorring-Rosenlewin mukaan kehitysyhteistyön määrärahojen kasvattaminen tavoitetasolle vastaisi hieman yli sataa miljoonaa euroa vuodessa. Summa kumuloituisi ja nousisi yhteensä yli miljardiin vuonna 2030.
Von Knorring-Rosenlew huomauttaa, että tässä tilanteessa Suomen valtio velkaantuisi vielä arvioitua enemmän.
0,7 prosentin tavoite on saavutettu tilapäisesti kerran aiemmin 1990-luvun alussa, kun bruttokansantulo romahti laman seurauksena. Tämän jälkeen kehitysyhteistyön määrärahoja leikattiin.
Olisiko Suomen tämänhetkisessä taantumassa sopivaa leikata kehitysyhteistyöstä vai kannattaisiko pandemian varjossa kasvattaa kehitysvarojen budjettia globaalin vastuun nimissä?
»Tuo on kiinnostava kysymys», von Knorring-Rosenlew pohtii. »Vaikka valtiovarainministeriölle julkisen talouden kestävyys on todella tärkeää, on rahojen kohdentaminen aina poliittinen päätös.»
Von Knorring-Rosenlewin mukaan pandemian vaikutusta kehitysyhteistyöhön ei ole otettu huomioon finanssipoliittisissa linjauksissa, jotka on määritelty hallitusohjelmassa. Suomi on kuitenkin mukana rahoittamassa kansainvälistä rokoteohjelmaa Covaxia.
Kehitysyhteistyön määrärahojen lisääminen riittäisi tukemaan kehittyvien maiden väestöä kotimaissaan.
→ tarua
»Kehitysyhteistyö ei itsessään ratkaise maailman ongelmia, sillä rahalle ja investoinneille on valtava tarve», Antti Rautavaara toteaa.
Suomen kehitysyhteistyön tärkeimmistä kumppanimaista kolme, Etiopia, Somalia ja Kenia, sijaitsevat Afrikan sarven alueella, jossa kriisit tekevät kehitystyön haasteelliseksi.
»Jos maassa on kriisi tai konflikti, ei kehitysyhteistyö toimi sellaisissa olosuhteissa. Tarvitaan myös humanitaarista apua, rauhanvälitystä ja kriisinhallintaa», ulkoministeriön Afrikka-politiikan johtava asiantuntija Martti Eirola täsmentää.
Eirolan mukaan poliittisesti epävakaissa maissa rauhanrakentamisen pitäisi tapahtua ensisijaisesti paikallisten voimin, kuten kehitysyhteistyössäkin. Mikäli Afrikan sarvessa ajauduttaisiin samankaltaiseen hallitsemattomaan kaaokseen kuin Syyriassa viime vuosikymmenellä, olisi odotettavissa, että myös Eurooppaan saapuisi joukoittain pakolaisia.
Professori Anja Nygren tähdentää, että köyhyyden torjuminen on eri asia kuin poliittinen pakolaisuus. Monet pakolaisista ovat korkeakoulutettuja, yhteiskunnallisesti aktiivisia ja heillä on hyvät kansainväliset verkostot. Juuri siksi he ovat vainottuja.
Olosuhteiden pakko ruokkii tarvetta lähteä liikkeelle. Kehitysyhteistyö on kuitenkin Rautavaaran mukaan yksi tehokkaimpia keinoja tukea sitä, ettei tätä tarvetta lähteä muodostuisi.
»Jos ajatellaan Etiopiaa, Suomella on paljon osaamista ja yhteyksiä maan kanssa», Rautavaara sanoo. »Suomen pitkäjänteinen läsnäolo mahdollistaa diplomaattisen kanssakäymisen alueella. Suomi on kehitysyhteistyön kautta yksi varteenotettava ulkopolitiikan toimija.»
Kehitysavusta leikkaaminen olisi haitaksi Suomen ulkopoliittiselle vaikutusvallalle.
→ totta
»Olemme kehitysyhteistyöllä luomassa rauhan edellytyksiä ja tukemassa sellaista yhteiskuntakehitystä, jolla sääntöpohjainen järjestelmä pysyy yllä ja maailma on ennakoitavampi paikka myös Suomelle ja suomalaisille», Rautavaara sanoo.
Mikäli kehitysyhteistyön ja -politiikan roolia ryhdytään kaventamaan, tehdään samalla väistämättä hallaa Suomen kansainväliselle vaikutusvallalle, hän huomauttaa.
Kehityspolitiikan selonteossa painotetaan, että kehitysyhteistyö on erottamaton osa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Hallitusohjelman yksi strategisista painopisteistä on »kokoaan suuremmassa Suomessa».
Anja Nygren katsoo, että Suomella ja monella muullakin Pohjoismaalla voisi hyvin olla kokoaan suurempi rooli, jos ne vain tohtisivat tarttua siihen. Hän kuitenkin vierastaa kansallisen näkökulman ylikorostamista ja painottaa kansainvälisen yhteistyön merkitystä kehityspolitiikassa.
Rautavaaran mukaan kehitysyhteistyön yksi keskeinen tarkoitus on rakentaa liike-elämälle uusia mahdollisuuksia. Hän nostaa tästä esimerkiksi ilmastorahoituksen, jonka Suomi kanavoi osana kehitysyhteistyön budjettia.
»Kansainvälinen ilmastorahoitus luo paljon mahdollisuuksia suomalaisille toimijoille ja parantaa sitä kautta meidän yhteiskuntaamme ja tuo meille veroeuroja», Rautavaara sanoo.
Nygrenin mukaan kauppapolitiikan yhdistäminen kehityspolitiikkaan synnytti aikanaan kritiikkiä kehitystutkijoiden keskuudessa.
»Maailma ja monet kehittyvät maat ovat kuitenkin muuttuneet hirveästi. Voisi olla aika keinotekoista yrittää irrottaa kauppa- ja kehityspolitiikka toisistaan.»
On kuitenkin pidettävä huoli, ettei kehityspolitiikkaa alisteta kauppapolitiikalle, Nygren korostaa. Kauppapolitiikka ja kehityspolitiikka on pidettävä vastuullisina ja läpinäkyvinä.
Kyse on laajemmin tarkasteltuna myös maakuvasta. Suomi on totuttu näkemään maailmalla luotettavana ja pitkän linjan kumppanina. Tähän vaikuttaa osaltaan se, että Suomen politiikka ei ole poukkoilevaa. Kehitysyhteistyön määrärahojen sahaaminen, kuten kävi vuoden 2015 leikkausten aikaan, voi vaikuttaa Suomen maakuvaan, Rautavaara sanoo.
»Haluamme näyttäytyä maana, johon voi investoida ja jonka kanssa voi tehdä yhteistyötä vaikkapa rauhanvälityksessä.»
Kehitysyhteistyön tavoite on kuitenkin se, että sitä ei enää tarvita.
»Näin on myös käynyt. Suomi ei tee enää kehitysyhteistyötä esimerkiksi Namibiassa, Egyptissä tai Vietnamissa, joiden kanssa on siirrytty normaaleihin poliittisiin ja kaupallisiin suhteisiin», Rautavaara toteaa.
