Pienet vihreät miehet marssittivat uuden termin eurooppalaisten sanavarastoon helmikuussa 2014. Krimin valtaus edusti uutta, perinteisen sodan määritelmän ulkopuolelle rajautuvaa uhkaa, johon lännessä ei osattu varautua. Hybridi­uhat olivat tulleet jäädäkseen.

Yhdysvalloissa sodankäynnin muutosta oli tarkasteltu jo vuosituhannen alusta asti. Ukrainan tapahtumat herättivät myös Euroopan unionin pohtimaan alueen kokonaisturvallisuutta aiempaa laajemmasta perspektiivistä. Ensimmäinen Euroopan parlamentille ja neuvostolle suunnattu tiedonanto hybridiuhkien torjumiseksi valmistui vuonna 2016.

Tiedonannon mukaan hybridiuhan määritelmän on oltava joustava, jotta se voi huo­mioida myös uhkien muuttuvan luonteen. Ratkaisu on osoittautunut hyödylliseksi, koska Euroopan maiden puolustusselontekoja selatessa on nähtävissä eriäviä painotuksia valtioiden välillä. Tšekin hybridihäirinnän torjunta­strategiassa hybridiuhkien määritelmä on yksi kattavimmista: niissä hyödynnetään politiikan ja diplomatian työkaluja, tietoverkkoja, asevoimia, taloutta sekä tiedustelua.

Yhteistä EU-maiden strategioille on kasvava ymmärrys siitä, että nykypäivän suurin vaara vaanii verkossa: internet, data ja kybertiedustelu listataan uhkiksi kaikkien maiden puolustusstrategioissa.

Tätä juttua varten kerättiin yhteensä seitsemän EU-maan keskeisiä turvallisuus- ja puolustuspoliittisia strategioita, jossa maat avaavat suhdettaan hybridiuhkiin varautumiseen. Vertailussa ovat kansallista turvallisuutta käsittelevät strategiapaperit Saksasta, Ranskasta, Puolasta, Suomesta, Ruotsista, Latviasta ja Tšekistä.

Vielä vuonna 2016 Euroopan parlamentille ja komissiolle suunnatussa tiedonannossa kirjattiin, että hybridiuhkien torjunta liittyy kansalliseen turvallisuuteen ja on siksi pääasiallisesti jäsenvaltioiden vastuulla. Valtioiden omaa vastuuta perustellaan uhkien valtiollisella luonteella: Suurin osa kansallisista haavoittuvuustekijöistä, kuten infrastruktuuri ja tietoverkot, ovat maakohtaisia.

Tuuli kuitenkin kääntyi jo seuraavana vuonna.

Vuonna 2017 aiemman tiedonannon seurantadokumentissa todetaan, että »yksikään jäsenvaltio ei pysty vastaamaan haasteisiin yksin etenkään hybridiuhkien torjunnassa». Tämän vuoksi liioin puolustus- tai turvallisuusyhteistyö maiden välillä ei asiakirjan mukaan voi olla valinnaista, sillä se on välttämätöntä »sellaisen Euroopan luomiseksi, joka suojelee».

Suuret EU-maat näkevät hybridiuhkien mahdollisuuden kaikkialla, mutta eivät paljasta syvimpiä pelkojaan.

Yhteistyö EU-maiden kesken saa tukea, ja kaikki vertailun Nato-maat nimeävät euro­atlanttisen puolustusyhteistyön pelastus­köydeksi vaikeisiin tilanteisiin.

Jos kaikki osapuolet kiihkeästi kaipaavat EU:n yhteistä puolustusstrategiaa hybridiuhkien varalle, miksi vuonna 2016 aloitettu suunnittelutyö on yhä kesken?

Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen vanhempi analyytikko Henrik Praks ei osaa kertoa kysymykseen suoraa vastausta. Hän kuitenkin huomauttaa, että puolustusstrategioita tuijottaessa keskitytään helposti sanoihin tekojen sijasta.

»On yksi asia muodostaa strategia. Tärkeämpää on toteutus ja se, miten hyvin maat toteuttavat omaa suunnitelmaansa.»

Yksikään valtio ei luo nykypäivän strategiaansa tyhjästä, Praks huomauttaa. Nyansseja puolustusnäkökulmiin syntyy valtioiden historiallisista kokemuksista.

»Kaikista vakavin uhka on Venäjän federaation uusimperialistinen politiikka.» Puolan puolustusministeriön turvallisuusstrategiassa valtion ykkösvihollista ei tarvitse hakea rivien välistä. Strategiassa eritellään Venäjän tuottama tuho Georgiassa ja Ukrainassa ja painotetaan, että myös Venäjän hybridisodankäynnin keinot altistavat konfliktin syttymiselle Euroopassa.

Tšekin hybridihäirinnän torjuntastrategiassa Venäjää ei mainita sanallakaan, vaikka se onkin ollut keskeinen katalyytti huhtikuussa 2021 julkaistun strategian luomisessa.

»Tšekki on tietääkseni ainoa maa Euroopassa, jolla on nimenomaan hybridiuhkien torjuntaan keskittyvä strategia. Siihen on selkeästi vaikuttanut se, että Tšekki on ollut useiden Venäjän toteuttamien näyttävien hybridihyökkäysten kohde», Praks kertoo.

Yksi räikeimmistä iskuista koettiin vuonna 2014, kun Venäjän armeijan tiedustelupalvelu GRU:n agentit räjäyttivät Vrběticessa 58 tonnia varastoituja ammuksia. Isku vaati kaksi kuolon­uhria, vaaransi satojen kansalaisten hengen ja aiheutti kymmenien miljoonien eurojen taloudellisen vahingon.

Kyberympäristössä uhkiin vastaamiseen auttaisi hybridiuhkien kattavampi sääntely. Muun muassa Puolan ja Ruotsin strategioissa nimetään tavoitteeksi mahdollistaa kansallisen puolustuksen sulava siirtymä rauhanajasta kriisiin. Näin poistettaisiin hybridiuhkiin nyt liittyvä sokea piste, joka vaikeuttaa maiden puuttumista itseensä kohdistuviin hyökkäyksiin esimerkiksi verkossa.

Pohjoismaissa luotetaan yhteistyön ja esimerkin voimaan. Ruotsin kokonaispuolustus­selonteossa linjataan, että maa haluaa vahvistaa suomalais-ruotsalaista yhteistyötä hybridiuhkien kannalta tärkeillä osa-alueilla. Selonteossa tärkeiksi kumppaneiksi nimetään myös Baltian maat, joilla on »merkittävää asiantuntemusta ja kokemusta hybridiuhkista».

Suomi kurkottaa vuonna 2021 ilmestyneessä puolustusselonteossaan länsinaapuriin. Käytännön turvallisuusyhteistyön keskiössä on Itämeren alue, jonka turvallisuutta Suomi toivoo edistävänsä yhdessä Ruotsin ja Nato-maiden kanssa.

Sekä Suomi että Ruotsi tähyävät niin kokonaispuolustuksessaan kuin hybridiuhkien osalta innokkaasti Atlantin toiselle puolelle. Toisaalta yhteinen rintama on erityisen tarpeellinen juuri hybridiuhkien aikakaudella.

Tässä saattaakin piillä hybridiuhkilta varautumisen kipukohta. EU-maiden yhteinen selkeä tulokulma on välttämätön, mutta yhä kateissa.

EU:ssa on listattu jo vuonna 2017 yhteensä 22 toimenpidettä, joilla unionin maiden varautumista hybridiuhkiin voidaan parantaa. Näihin lukeutuvat muun muassa tietoisuuden lisääminen, kansallisen kestokyvyn parantaminen, kriisien ennaltaehkäisy sekä EU:n ja Naton yhteistyö. Julkisia asiakirjoja tarkastelemalla näyttää siltä, että vuoteen 2022 mennessä EU:n yhteistä toimintastrategiaa ei kuitenkaan ole saatu aikaiseksi.

Sisäministeriön kansallisen turvallisuuden yksikön neuvotteleva virkamies Eero Kytömaa kumoaa moitteet kertomalla, että hybridiuhkiin varautuminen on vahvasti esillä sekä Ranskan puheenjohtajuuskauden ohjelmassa että valmistelussa olevassa strategisessa kompassissa.

Kytömaan mukaan uhkaperusteista tilanneseurantaa tehdään EU:n tiedusteluanalyysi­keskuksen koordinaatiossa, jossa strategista arviota tuotetaan jäsenvaltioilta saadun tiedon perusteella.

Yhteinen rintama on erityisen tarpeellinen juuri hybridiuhkien aikakaudella.

Suomessa EU-tason varautumista kehittämään on perustettu valtioneuvoston EU-asioiden jaoston alle viime vuonna uusi hybridi­uhkiin keskittyvä jaosto EU 13, jonka tavoitteena on kehittää ministeriöiden kantoja ja seurata uhkaympäristön muutoksia.

Euroopan hybridiosaamiskeskuksen Henrik Praksin mukaan EU-maiden käsitykset hybridi­uhkista ja niiden aiheuttamista vaaroista ovat kuroutumassa yhä lähemmäs toisiaan.

»Hybridiuhat on usein suunniteltu niin, että ne etsivät heikkouksia paitsi kansallisesti, myös EU- ja Nato-suhteissa.»

Hyvä esimerkki tästä on Puolan ja Valko-Venäjän rajalla tapahtunut selkkaus. Yritys luoda hajaannusta ei monien yllätykseksi kuitenkaan onnistunut, Praks huomauttaa.

Euroopan maat valitsivat yhtenäisen linjan ja tukivat uhriksi joutuneita maita rintamana. Ehkä todellisuus on selontekoja ihmeellisempää, ja reagointiin pakottavat tilanteet kirjoittavat yhteisen hybridistrategian kuin itsestään.

Lue Ulkopolitiikka-lehden turvallisuusteemasta lisää:

Pinnan alla kytee uusi uhkakuvasto – kuinka pitkälle yhteiskunnallista elämää turvallistetaan?