Rosa Liksom: Keitä me olemme?

Keskustelin yhdeksänkymmentäviisivuotiaan ystävättäreni kanssa Suomen kansallisesta identiteetistä.

Hänen synnyinkodissaan oli olohuoneen piirongin päällä riippunut maalaus Venäjän tsaari Nikolai II:sta. Sen rinnalla oli ollut komea taulu kahdesta ratsastajasta. Etualalla poseerasi Suomen sisällissodan valkoisten ylipäällikkö, Venäjän keisarillisessa armeijassa vuosikymmeniä palvellut Carl Gustav Mannerheim rakkaan hevosensa Käthyn kanssa. Mannerheimin rinnalla ratsasti kenraalimajuri Rudiger von der Goltz, joka oli saapunut Saksasta valkoisten joukkojen apuun.

Yhtenä päivänä molemmat maalaukset olivat kadonneet seinältä ja niiden tilalle oli ripustettu valokuva Saksan valtakunnankansleriksi nousseesta korpraali Adolf Hitleristä. Keväällä 1945 kuva oli kadonnut. Toisen maailmasodan jälkeen seinä oli vuosikausia tyhjä, kunnes 1954, kun sota-aika julistettiin Suomessa loppuneeksi, samalle paikalle ilmestyi presidentti Juho Kusti Paasikiven potretti.

Kansallinen identiteetti on ihmisen ja kansakunnan käsitys siitä millaisia me olemme. 1800-luvulla alettiin nationalisti Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen johdolla tietoisesti rakentaa suomalaista identiteettiä. Rakennusaineina olivat miehiset sankaritarinat ja saavutukset. Näihin tarinoihin sisältyivät sellaiset käsitteet kuin Suomen kansan alkukoti, valittu kansa, perivihollinen, Daavidin voitto Goljatista ja vapautus vieraan vallan ikeestä.

Vieras valta oli tuolloin Ruotsin kuningaskunta, jonka itäiset maakunnat Suomen alue muodosti. Myöhemmin vierasta valtaa edusti Venäjän valtakunta, jonka osa olimme 1809 jälkeen hieman yli sata vuotta.

Näistä lähtökohdista rakentui Yrjö-Koskisen kirjoittama Suomen kansan historia (1881), jota minäkin selailin vielä 1960-luvulla kyläkouluni kirjastonurkkauksessa. Kaikkien kansallisten suurten kertomusten tavoin suomalaiset esittelevät itsensä hyvinä ja oikeudenmukaisina toimijoina, jotka käyvät pakon edessä humaania sotaa, kun taas vastapuolella taistelevat »toiset» ovat sivistymättömiä raakalaisia, jotka pitää alistaa.

Suomalaiset ovat aivan samalaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Sota pakottaa esiin ihmisen julmimmat puolet.

Myös minun lapsuudenkodissani kerrotuissa sotatarinoissa vilisi sankareita. Kuinka yksi kyläläinen oli ampunut kuusikymmentäkahdeksan ryssää korkeassa kuusenlatvassa istuen. Kun katsoin pirtissämme istuvia miehiä, joiden mielet sota oli rikkonut, olin hämmentynyt.

Myöhemmin yläasteella kiinnostuin historiasta ja sain selville, että sisällissodan jälkimainingeissa vankileireillä kuoli nälkään ja tauteihin yli kymmenentuhatta punaista oman maamme kansalaista ja yli kaksikymmentätuhatta vangittua venäläissotilasta. Tämän luettuani ymmärsin, että suomalaiset ovat aivan samalaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Sota pakottaa esiin ihmisen julmimmat puolet.

Lisääntynyt tieto sai minut epäilemään ikuisina esitettyjä totuuksia.

Toisen maailmansodan aikana liittouduimme Hitlerin Saksan kanssa, koska »muuta vaihtoehtoa ei ollut». Jäätyämme sodassa häviäjän puolelle, otimme uuden suunnan. Solmimme Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen »koska muuta vaihtoehtoa ei ollut». Aloimme harjoittaa kahden silmän politiikkaa. Toinen silmä katsoi valppaasti itään, toinen länteen.

Elin nuoruuteni YYA-Suomessa, jossa koettiin, että kauppa Neuvostoliiton kanssa on hyväksi kansakunnallemme. Se toi vaurautta, jolla saatoimme rakentaa hyvinvointivaltiota. Katsottiin myös, että geopoliittisen asemamme vuoksi hyvät suhteet itäiseen naapuriimme on paras tapa välttää sen uhkaa.

YYA-Suomi katosi Neuvostoliiton hajottua 1991. Sen jälkeen olemme rakentaneet jälleen kerran uutta identiteettiä. Olemme hylänneet puolueettomuuden sodan ja rauhan kysymyksissä ja läntisen sotilasliiton osana sitoutuneet myös sotaan. Olemme jälleen kerran tilanteessa, jossa »meillä ei ole muuta vaihtoehtoa» kuin liittyminen Natoon. Kukaan meistä ei tiedä mitä Natoon liittyminen käytännössä tarkoittaa ja mihin se johtaa.

Piirongin päällä, kansallisen identiteettimme seinämällä, on jälleen tyhjä paikka. Ne valinnat, jotka tänään teemme, määräävät pitkälle tulevaisuuteen, onko seuraavaksi seinälle ripustettava kuvajaisemme uhmakkaan militaristinen vaiko sitkeästi rauhaa rakentava.

Kirjoittaja on kirjailija.