Mitä sanoo nimi Merze Tate?

Opinnoissaan menestynyt amerikkalainen, Harvardin tohtori, professori ja maailmanmatkaaja. Vajaa 100 vuotta sitten Tate oli monesti ainoa lajissaan ja aikaansa edellä.

Hämmentyneenä katselen Barbara D. Savagen videoluentoja Youtubesta. Hän on historioitsija ja Pennsylvanian yliopiston emeritaprofessori, joka on kirjoittanut Merze Taten (1905–1996) elämästä viime vuonna ilmestyneen kirjan.

Videoilla Savage kertoo Tatea koskevasta tutkimuksestaan vähän itsekin yllättyneenä.

Tate pääsi ensimmäisenä afroamerikkalaisena naisena Oxfordiin opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa 1930-luvun alussa. Hän ehti myös opiskella saksan kieltä Berliinissä natsien noustessa valtaan ja näki Hitlerin. Tate oli ensimmäinen valtiotieteistä Harvardissa väitellyt afroamerikkalainen nainen. Vuonna 1942 hän sai ensimmäisenä mustana naisena historian professuurin Howardin yliopistosta.

Tate tutki muun muassa diplomatiaa, sotia ja aseriisuntaa sekä eurooppalaisten imperialismia Aasiassa – ja matkusti paljon ympäri maailmaa, valokuvasi kaikkea ja asui 1950-luvulla Intiassa. Jos Tate olisi ollut mies, hänestä olisi tehty vähintäänkin minisarja johonkin suoratoistopalveluun. Niin uskomattomalta hänen elämäntarinansa kuulostaa.

Sen sijaan Tate unohdettiin. Aika oli afroamerikkalaisille (naisille) ankara Yhdysvalloissa. Howardissa tehtyjä tutkimuksiakin sivuutettiin kansainvälisen politiikan tieteenalalla. Howardin yliopisto oli perustettu vuonna 1867 mustille amerikkalaisille, ja 1920-luvulta lähtien alan tutkimus keskittyi erityisesti rotu- ja rasismikysymyksiin kansainvälisissä suhteissa.

Tunnemme paremmin Taten aikalaiset: amerikkalaisen Hans Morgenthaun ja brittiläisen Edvard Hallett Carrin, »ensimmäiset» kuuluisat kansainvälisen politiikan teoreetikot, jotka kehittelivät klassisen realismin oppisuunnan.

Muun muassa näihin miehiin törmäsin itsekin, kun 20 vuotta sitten aloitin kansainvälisen politiikan opinnot Tampereen yliopistossa.

Tutkintovaatimusten 25 oppikirjasta 19 oli miehen tai miesten kirjoittamia. Viisi oli miesten ja naisten yhteisteoksia. Tekijöiden sukupuolijakauma ei yllätä mutta järkyttää yhä, kun kaivan kaapista yhteiskuntatieteiden punavalkoisen opinto-oppaan.

Vain yksi oli naisoletutun, Cynthia Weberin, kirjoittama teos kriittisestä teoriasta. Myöhemmin 2010-luvulla Weber on kehitellyt queer-lähestymistapaa, ja se jos mikä on marginaalissa. Kukapa on kuullut suvereniteetista ja seksuaalisuudesta samassa yhteydessä? Tästä Weber on kirjoittanut kirjan.

Muistan yliopistosta kurssin, jossa luimme maineikkaan valtio-oppineen ja Suomen ulkoministeriksi edenneen Rudolf Holstin (1881–1945) kirjoituksia 1900-luvun alusta. Niitä kutsuttiin »klassikoiksi». Professorit Martha Finnemore ja Cynthia Enloe olivat harvoja naisia, joiden ansioista tieteenalalle luennoitiin. Finnemore erikoistui globaaliin hallintaan ja konstruktivismiin, Enloe feminismiin. Luennoilla mainittiin toki muitakin naisia, toisilta tieteenaloilta, kuten politiikan teoriaa ja totalitarismia pohtinut filosofi Hannah Arendt.

Silmiä avaava kokemus tuli aluksi sivuaineen puolella. Ensimmäisellä historian kurssilla käsittelimme maailmanhistoriaa. Kaikki, mitä opetettiin, oli minulle uutta – ei-eurooppalaisten historiaa – vaikka olin lukiossa suorittanut kaikki mahdolliset historiankurssit ja lukenut Time-lehteä. Tunsin termit roistovaltio ja geopolitiikka ennen kuin olin ylioppilas.

Mullistava oli Edward Saidin klassikkoteos Orientalismi (1978), jonka luin omin päin. Kurssilukemistoon Said ei mahtunut.

Viimeistään silloin ymmärsin olevani etuoikeutettu. Vaikka opintoala oli kansainvälinen politiikka, oli yliopisto tuolloin vitivalkoinen ja supisuomalainen.

Opintojen alusta lähtien meitä kannustettiin harkitsemaan tutkijauraa. Ajatus tuntui mahdottomalta; ehkä se johtui siitä, ettei naisia ollut merkittävissä asemissa, kuten professoreina.

Naisten äänen kuuluminen on tullut vastaan monesti myös työelämässä. Toimittajana olen törmännyt toistuvasti naisten torjumiin haastattelupyyntöihin. Olen kuullut selityksen: »En ole ehkä paras asiantuntija tähän». Miehet kenties harvemmin problematisoivat asiantuntemustaan toimittajalle.

Haastattelujen torjunta toistuu tälläkin kertaa, kun kysyn naistutkijoilta näkemyksiä kansainvälisen politiikan tutkimuksen sisäisistä kiemuroista. Kaikki eivät halua puhua alansa nykydynamiikasta julkisesti. Alalla on umpimielisyyksiä, syrjintää ja rasismia, kuulen eri tutkijoilta.

Suurvalloille hyödyllinen tutkimus sai elää valtavirassa.

Kirjallisuustutkija Olli Löytty on kuvannut kaanonia separointijärjestelmäksi, joka on kuin akselinsa ympäri pyörivä kieputin. Se imaisee joitakin kirjoja sisäänsä ja sylkee toisia pois; osa saattaa jäädä pysyvästi sinne pyörimään. Sisällä olevia teoksia pidetään ikään kuin yhteisesti ja sopimuksenvaraisesti merkittävinä, millä säädellään tutkimuksen arvoa.

Kansainvälisen politiikan tutkimuksen kaanon ei ole suuresti muuttunut vuosikymmenten varrella. Alan varhaisista ajattelijoista on tullut ikoneita, joiden tuotannon ympärille on muodostunut oma tutkimusperinteensä.

Kun tieteenala viime vuosisadalla perustettiin, tutkittiin erityisesti maailmansotia, valtioiden etuja ja Yhdysvaltojen ympärille rakentunutta monenkeskistä maailmanjärjestystä. Nykyäänkin valtavirran tutkimus kohdistuu yhä valtioihin, suurvaltoihin, kansainväliseen järjestelmään ja geopolitiikkaan.

Kun oikein suppeasti tiivistää, alan pääsuuntaukset koostuvat valtioiden etuja korostavasta realismista ja sen vastakohdasta, demokratiaan ja rauhaan uskovasta liberalismista sekä konstruktivismista, jonka mukaan todellisuus tai valtiot rakentuvat sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Valtavirran ulkopuolelle jäävät esimerkiksi erilaisten ilmiöiden väliset yhteydet, rasismi ja ruohonjuuritason kansalaisyhteiskunta.

Yhdysvalloissa maailmanpolitiikkaa opetettiin 1900-luvun alussa maan poliittisen historian kautta – ja tietysti suurvaltanäkökulmasta. Ala eriytyi muusta politiikan tutkimuksesta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Eurooppaan, tarkemmin sanottuna Walesiin, perustettu ensimmäinen kansainvälisen politiikan professuuri kantoi Yhdysvaltojen sodanajan presidentin Woodrow Wilsonin nimeä.

Varsinkin diplomaattitaustaiselle E.H. Carrille kansainvälisen politiikan tutkimus oli käytännönläheistä toimintaa, jossa johtavien suurvaltojen historia, politiikka ja teoriat kietoutuivat yhteen. Politiikkaa tehtiin omien etujen ajamiseksi, ja suurvaltojen oli ikään kuin luontaista sanella pienempien kohtalo. Suurvalloille hyödyllinen tutkimus sai elää valtavirassa.

Voidaan ajatella, että tieteenala on perustettu pönkittämään Yhdysvaltojen hegemoniaa ja se pohjautuu maan ulkopolitiikan tutkimukselle, sanoo Mohammed Hadi, joka työskentelee tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa. Hadin mukaan näin ajatellaan kriittisessä tutkimuksessa.

Hadi on aloittelemassa väitöskirjaansa Persianlahden maiden geoekonomiasta. Gradunsa hän teki amerikkalaisprofessori John Mearsheimerista, joka on tunnettu realismin edustaja ja Venäjän etupiiriajattelun ymmärtäjä. Se on ajanut Mearsheimerinkin tätä nykyä omalla oppialallaan marginaaliin, vaikka sinänsä realistinen tutkimussuuntaus on valtavirtaa. Hadia kiehtoo Mearsheimerin tapa esittää asioita: tämä ei koskaan peräänny sanomistaan.

Tutkija Stanley Hoffmann kirjoitti vuonna 1977, että kansainvälisen politiikan tutkimus on amerikkalaista yhteiskuntatiedettä: alaa hallitsevat yhdysvaltaiset ja Yhdysvalloissa jatkokoulutuksen saaneet eurooppalaiset tutkijat, kuten Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski.

Yhdysvallat ja Eurooppa ovat edelleen keskiössä. Alan suurimmat järjestöt, yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat amerikkalaisia ja brittiläisiä. Se on niin itsestään selvää, ettei sitä Suomessa välttämättä ajatella, saati avata suurelle yleisölle.

Se ei sinänsä ole ihme. Yhdysvallat on tieteenalan koko olemassaolon ajan ollut globaali maailmanmahti, jonka ulkopolitiikka koskettaa jollain tavalla melkein kaikkia maita. Hoffmannia mukaillen Yhdysvalloissa käytetään aikaa ja resursseja globaalien kysymysten pohtimiseen, ja muu maailma pyrkii seuraamaan, mitä suurvallan ajattelijat sanovat, miten nämä neuvovat päättäjiä ja mitä maa aikoo tehdä.

Vähemmistön edustaja, joka tutkii vähemmistökysymyksiä, joutuu todistelemaan ihan eri tavalla tutkimuksensa relevanttiutta kuin valtavirran tutkimusta tekevä.

Kuitenkin on ongelmallista, että esimerkiksi Suomessa kesti vuosia myöntää, että Afganistanissa kävimme sotaa Yhdysvaltojen rinnalla ja sen strategiaa noudattaen. Suomi lähti tai esitti lähtevänsä operaatioon jälleenrakennus- ja kehitysyhteistyö mielessä. Operaatioista paikan päällä, valtarakenteiden muuttumisesta, siviiliuhreista ja korruptiosta oli tutkimustietoa tarjolla, mutta sitä ei luettu tai huomioitu.

Ei ihme, että tällä puolen palloa on vaikeuksia ymmärtää, miksi muualla maailmassa ei pidetä arvojamme demokratiasta ihmisoikeuksiin jotenkin parempina. Toisen maailmansodan jälkeen luotu maailmanjärjestys ei vain hyödytä kaikkia, eikä tieteenalan näkyvin tutkimus tuo tätä näkökulmaa riittävästi esiin.

Jos Löytyn kuvaus kaanonista siirretään maailmanpolitiikan tutkimukseen, vastaan tuleekin oikeastaan useita erillisiä kieputtimia. Jokaisella suuntauksella on omat kaanoninsa, eivätkä ne keskustele keskenään. Feministisen tai queer-suuntauksen kaanon koostuu eri teoksista, eivätkä näiden debatit välttämättä kohtaa valtavirran kanssa – ellei joku valtavirrassa keksi nostaa marginaalista esiin jotain, jonka voi esittää ikään kuin uutena asiana.

Emeritaprofessori J. Ann Tickner kirjoitti 1990-luvulla paljastavasti tieteenalalla vallinneesta ohipuhumisesta ja vähättelystä. Ajateltiin, ettei esimerkiksi feministisiä kysymyksiä tule sotkea »tosimaailman» ongelmiin, kuten Bosnian sotaan, Pohjois-Irlannin kriisiin tai ydinaseisiin. Erimielisyydet johtuivat Ticknerin mukaan väärinymmärryksistä ja huonosta kommunikoinnista.

Kärjistäen tutkijat pyörivät omissa ympyröissään, pitävät omaa kieputintaan maailman tärkeimpänä ja naureskelevat selän takana tai eivät edes tunne muiden lähestymistapoja.

Kansainvälinen politiikka on myös siitä erikoinen tieteenala, että se on sidoksissa vahvasti politiikan tekemiseen ja päätöksenteon tukemiseen. Tekijätkin saattavat kulkea samoista pyöröovista ja puhua samaa jargonia. Näin tiedontuotanto, maailmankuva ja poliittiset kannat mehustuvat yhteisiksi.

Yhdysvalloissa tieteentekijät toimivat usein urallaan vuorotellen tutkijoina, hallintoviranomaisina, Valkoisen talon neuvonantajina ja taas tutkijoina. Yliopistojen lisäksi tutkimusta tuottavat lukemattomat ajatushautomot, jotka vaikuttavat suoraan politiikkaan ja ovat usein sidoksissa puolueisiin. Yliopistot valmentavat opiskelijoita tähän bisnekseen.

Samoja kouluja käyneet ja samanlaisista taustoista tulevat ammattilaiset voivat päätyä joukkoajattelun harhaan. Omia ja vertaisten näkemyksiä aletaan pitää universaaleina, mikä sitten heijastuu tutkimuskohteiden valintaan ja politiikkaan, joka ylläpitää tietynlaista maailmankuvaa. Valtion strategiapapereiden kirjoittajat voivat olla niitä tutkivien opiskelukavereita, entisiä kollegoita tai hyvänpäivän tuttuja samoista tilaisuuksista. Tämä pitää paikkansa erityisesti pienessä Suomessa.

Helpommin rahaa saa sellainen tutkimus, jota ministeriöt pitävät tärkeänä, arvioi globaalin kehitystutkimuksen yliopistonlehtori Tiina Seppälä Helsingin yliopistosta. Hän on väitellyt kansainvälisistä suhteista ja siirtynyt kehitystutkimuksen alalle – ainaisiin pätkätöihin, kuten hän kuvailee työuraansa.

Maailmanpolitiikassa tehdään vähemmän kenttätutkimusta kuin kehitystutkimuksessa. Ja kun valtavirran tutkimus kohdistuu enimmäkseen valtioihin ja järjestelmiin, se on usein »nojatuolitutkimusta». Tutkitaan siis toisten tutkijoiden aiempaa tutkimusta, poliitikkojen puheita tai instituutioiden asiakirjoja ja strategioita, Seppälä selittää puhelimessa.

Suussa alkaa maistua paperi.

Seppälä sanoo kuitenkin arvostavansa tieteenalan kokonaisvaltaisuutta ja viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvanutta kirjoa.

»Perinteiselle kansainvälisen politiikan tutkimukselle, kuten valtioiden välisten suhteiden tutkimukselle, on yhä paikkansa. Erilaisiin tutkimussuuntauksiin ei pitäisi kuitenkaan suhtautua vihamielisesti tieteenalan sisällä», hän sanoo.

Parikymmentä vuotta sitten Tampereen yliopistossa harmaantuneiden professorimiesten joukosta erottui väitöstutkimustaan aloitteleva Saara Särmä, josta sittemmin tuli tohtori ja näkyvä feministitutkija.

»Vähemmistön edustaja, joka tutkii vähemmistökysymyksiä, joutuu todistelemaan ihan eri tavalla tutkimuksensa relevanttiutta kuin valtavirran tutkimusta tekevä», Särmä kiteyttää.

Jos omat muistoni Tampereelta haiskahtavat jälkikäteen ummehtuneilta, Särmä pitää 2000-luvun alkupuolta eräänlaisena avoimuuden aikana, jolloin sai tutkia mitä halusi. Vuoden 2010 yliopistouudistuksen seurauksena tutkimuskohteita karsittiin, kun yliopistot profiloivat rooliaan tarkemmin. Rönsyt, kuten feministinen tutkimus, jäivät syrjään, hän sanoo.

Särmä mainitsee heti puhelumme aluksi 15 vuotta sitten julkaistun Fifty Key Thinkers in International Relations -kokoomateoksen, jossa nimetään vain neljä naista: Cynthia Enloe, Christine Sylvester, J. Ann Tickner ja Jean Bethke Elshtain. He kaikki ovat valkoisia feministejä.

Yhdenkään muun alan tutkimussuuntauksen kohdalla ei mainita ainuttakaan naista, Särmä nauraa ivallisesti.

Tiina Seppälä kertoo, että häneen ovat tehneet vaikutuksen muun muassa Linda Tuhiwai Smithin, Sara Ahmedin sekä Gloria Anzaldúan ja muutamien eteläamerikkalaisten feministien kirjoitukset.

Ehkä heidät voisi viskata sinne kaanonkieputtimeen.

»Kun on näitä lukenut, ei ole paluuta vanhaan ajatteluun», Seppälä sanoo.

Asiantuntijuus on Suomessa valkoista, keskiluokkaista ja korkeakoulutettua, toteaa maisteriopintoja tekevä Janina Waenthongkham.

Eihän sitä ole kiistäminen. Se on silmiinpistävää.

Waenthongkham on perustajajäsen rodullistetuille »mixed-suomalaisille» tarkoitetussa Mixed Finns -yhdistyksessä ja toiminut poikkitieteellisessä Students of Colour -järjestössä. Iltateellä keskustelen hänen kanssaan Helsingin yliopistossa pidetyistä tilaisuuksista, opintojen sisällöstä ja opiskelijoiden yhdistystoiminnasta.

Vaikuttaa siltä, että yliopistomaailma olisi muuttunut ainakin astetta monimuotoisemmaksi kuin mitä se oli 20 vuotta sitten. Samoin suomalainen yhteiskunta. Monimuotoisuus ja erilaisuus uupuu kuitenkin ulkopolitiikan keskusteluista.

Waenthongkham puhuu painokkaasti yhteiskunnan rakenteista ja rakenteellisesta rasismista, jota hän haluaa purkaa. Häntä kyllästyttää, että Suomessa keskitytään siihen, onko joku ihminen rasisti sen sijaan että ajateltaisiin rakenteita. Ne luovat esteitä ja hidasteita vähemmistöille.

»Vaikutusvaltaisiin virkoihin pääsy edellyttää yliopistotutkintoa. Tulen työväenluokkaisesta perheestä ja yliopistoon pääsy oli haastavaa. Miten varmistetaan, että mahdollisimman moni pääsee yliopistoon myös silloin, kun kotona ruokapöytäkeskustelut eivät ole akateemisia», hän kysyy.

Maailmanpolitiikka oli Waenthongkhamille unelmien oppiaine. Opinnot tuottivat kuitenkin pettymyksen ja vaihto sosiologiaan tuntui luonnolliselta kanditutkinnon jälkeen. Jättimäisen alan eri suuntauksia ja näkökulmia käsiteltiin pikakelauksella pintapuolisesti, kun taas sosiologia tarjosi hänestä enemmän vaihtoehtoja esimerkiksi rasismikysymysten käsittelyyn.

»Yliopisto on jähmeä, vanha ja valkoinen instituutio. Ympäristö on raskas ruskeille opiskelijoille», Waenthongkham sanoo.

Tutkijat, joiden kanssa olen jutellut, kertovat alan perinteestä: oman tutkimuksen arvoa nostetaan parjaamalla ja vähättelemällä muiden tutkimusta, mikä on synnyttänyt vastakkainasettelua koulukuntien välille. Kuulen myös varttuneemmilta tutkijoilta, että tutkimuskonferenssit saattoivat ennen olla grillaustilaisuuksia, joissa kollegoiden kunnioitus oli kaukana.

Se on opettanut varsinkin naisia pitämään puoliaan ja näpäyttämään, sanoo Tiina Seppälä.

Jos naisia on voitu aikoinaan mitätöidä ja sulkea ulos pelipaikoilta, voi vain kysyä, kuinka paljon rodullistetuille tapahtuu samaa.

Kansainvälisten suhteiden suurimpiin konferensseihin osallistuja saattaa tarvita matkustusluvan tai viisumin Yhdysvaltoihin, mannertenväliset lentoliput, hotellihuoneen ja pääsylipun itse tapahtumaan.

Eräs tutkija kuvailee nykyisiä jättikonferensseja seurapiiritapahtumiksi, kuin elitistisiksi Ruotsin-laivoiksi, jonne nuoret menevät oppimaan ja vanhemmat näyttäytymään ja seurustelemaan. Huomiota voi kiinnittää siihen, keitä tapahtumissa ei ole.

Yliopisto on jähmeä, vanha ja valkoinen instituutio. Ympäristö on raskas ruskeille opiskelijoille.

Yliopistossa on Janina Waenthongkhamin mukaan kyllä hyvää tahtoa asioiden muuttamiseen mutta resursseja ja tekoja vielä vähän. Tarvittaisiin keskustelua vaikeista aiheista, kurssisisältöjen läpikäymistä, kirjallisuusvaatimuksia – muun muassa.

Muutoksessa on kyse siitä, kuka päättää opetussuunnitelmista, keiden teoksia luetaan, kenen äänellä puhutaan, kuka päättää mikä tutkimus on tärkeää, ketkä pääsevät esiin, ketkä etenevät urallaan ja ketkä kuiskuttelevat vallanpitäjien korviin. Palkataanko ruskeita ihmisiä muutenkin kuin vain diversiteetin nimissä mainetta kiillottamaan?

Saara Särmä puolestaan kertoo paineesta saada »globaalista etelästä» nykyistä enemmän ääniä ja tutkimuskohteita esiin. Yleisesti halutaan, että angloamerikkalaisiin julkaisuihin kirjoittaisivat muutkin kuin läntisten yliopistojen tutkijat.

Me toimittajat puolestamme voisimme etsiä monipuolisesti erilaisia haastateltavia ja kysyä, mistä tutkija on tietonsa ammentanut. Pinnalliseksi suuren yleisön tietämys jää silloin, kun paperinmakuinen »nojatuolitutkimus», joka perustuu amerikkalaislaitosten raportteihin, yhdistetään asiantuntijahaastatteluilla hektiseen uutisdeskityöhön ja »laskuvarjojournalismiin», jossa vain käväistään ulkomailla.

Yksittäisillä taikatempuilla ei ongelmia korjata, mutta ilman muutosta kuvamme maailmanpolitiikasta pysyy sulkeutuneena ja eurosentrisenä.

Lisäksi lähteinä on käytetty: Tickner: You Just Don’t Understand: Troubled Engagements Between Feminists and IR Theorists (1997) & Why Women Can’t Run the World: International Politics According to Francis Fukuyama (1999); Maliniak, Oakes, Peterson, Tierney: Women in International Relations (2008); Zvobgo: Did America’s Racial Awakening Reach IR Professors (2021); Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (2021); Walt: Is IR still ‘an American social science?’ (2011); Hoffmann: An American Social Science: International Relations (1977).

Korjattu 12.4.2024 tekstin taittoa, kun kahdessa kappaleessa kaikki virkkeet eivät näkyneet kokonaisuudessaan.