Kirjoittaja

Teija Tiilikainen

Kansainvälinen yhteisö kokoontuu kesäkuun lopulla Rioon arvioimaan maapallon tilaa ja sen eteen tehtyjä sitoumuksia. Rio+20-nimellä kulkeva YK:n kestävän kehityksen kokous havainnollistaa globaalin oikeudenmukaisuuden ongelmia. Kun valtiot jakavat oikeutta aidon globaaliyhteisön puuttuessa, oikeudenmukaisuus määräytyy vahvasti niiden etujen mukaan.

Kehittyville maille ympäristö ja työvoima näyttäytyvät ensi sijassa talouskehityksen välttämättöminä tekijöinä. Vauraamman maailman puhe kestävän kehityksen sosiaalisista ja ekologisista ulottuvuuksista ei saa näiltä mailta vahvaa vastakaikua. Kehittyvä maailma ja monet uudet suurvallat, kuten Kiina, markkinoivat omaa käsitystään globaalista oikeudenmukaisuudesta. Sen mukaan kehittyvillä mailla on oikeus hyödyntää luonnonvaroja samoin kuin läntinen maailma niitä hyödynsi saattaessaan omaa modernia talousjärjestelmäänsä jaloilleen.

UP-lehden haastattelemalla Intian maatalouden kehityksestä vastaavalla ministerillä Jairam Rameshilla on sama kanta kansainvälisen ilmastopolitiikan tavoitteisiin. Rameshin mukaan kunkin maan on voitava sitoutua ilmastopoliittisiin tavoitteisiin maan talouskehityksen mahdollistamalla tavalla.

Erityisesti Yhdysvaltojen näkökulmasta asetelma, jossa maa tekisi kiristyvässä globaalissa kilpailussa kalliimpia sitoumuksia kuin keskeiset kilpakumppaninsa, kuten Kiina ja Intia, on kestämätön.

Kestävän kehityksen haasteisiin vastaaminen nykyisen valtiopohjaisen kansainvälisen järjestyksen turvin vaikuttaa mahdottomalta. Globaalit kokoukset julistetaan usein epäonnistuneiksi jo etukäteen, ja suurvallat ovat silmiinpistävän eripuraisia koettaessaan välttää velvoitteitaan niiden taloudellisten seuraamusten pelossa. Kokousten osallistujamaat jakautuvat usein erilaisiin samanmielisten ryhmiin, ja maapallon pelastamiseksi tarvittava yhteishenki loistaa poissaolollaan.

Globaalin ympäristötietoisuuden heräämisestä on kaikesta huolimatta kulunut vasta reilut kaksi vuosikymmentä, ja suuressa osassa maailmaa ympäristön huomioon ottaminen on vieläkin uudempi ilmiö. Valtioidenväliset sitoumukset ovat onneksi vain yksi väline kestävän kehityksen edistämisessä; sosiaalisella ja ekologisella kestävyydellä on huomattava merkitys myös yrittäjien ja kuluttajien brändinä.

Globaalihallinnan rakenteiden uudistaminen ja vanhan valtajärjestelmän korvaaminen näyttävät vähintään yhtä vaikeilta tavoitteilta kuin ympäristönsuojelu. Visiot globaalista demokraattisesta järjestelmästä eivät ole muuttuneet kahdessa vuosikymmenessä yhtään konkreettisemmiksi, eikä läntisen maailman vähäinen into edistää visioita ole maailman väestökehitystä ajatellen yhtään yllättävä. Toisaalta voi myös kysyä, kuinka monta G20:n tapaista varjohallitusta YK-järjestelmä vielä kestää ennen kuin sen asema kyseenalaistuu lopullisesti.

Tässä UP-lehden numerossa tarkastellaan kestävän kehityksen teemoja. Kysymme, onko globaaleista ilmastoneuvotteluista mitään hyötyä kenellekään ja minkälaisia vaihtoehtoisia suunnitelmia voitaisiin laatia siltä varalta, että päästövähennystavoitteissa epäonnistutaan. Kestävän talouden rakentaminen näyttää edellyttävän muutoksia myös niihin tapoihin, joilla hyvinvointia mitataan ja vertaillaan globaalisti. Esittelemme joitakin vaihtoehtoja perinteiselle bruttokansantuotteen mittaamiselle.

Luomme myös katsauksen Ranskaan parlamenttivaalien alla. Vastavalittu presidentti François Hollande hyödynsi vaalikampanjassaan ranskalaisten turhautumista kiristyvään taloustilanteeseen.  Kesäkuiset kansalliskokouksen vaalit näyttävät, kuinka vahvan mandaatin Hollande saa vasemmistolaiselle politiikalle Ranskassa – ja neuvotteluihin euroalueen muiden päättäjien kanssa.

 

Ulkopolitiikka-lehden päätoimittaja

Satyajit Das on asettanut itselleen lähes mahdottoman tavoitteen. Hän pyrkii selittämään yhdessä kirjassa kaikki oleelliset talousteorian, talouspolitiikan ja rahoitustoiminnan muutokset 1900-luvun alun suuresta lamasta nykypäivään – ja vieläpä kansantajuisesti.

Tähän Dasilla on varsin poikkeukselliset valmiudet. Hän on paitsi erittäin laajasti lukenut ja sujuvakynäinen kirjoittaja, myös yli 30 vuotta globaalia rahoitustoimintaa avainpaikoilla harjoittanut sisäpiiriläinen, joka tuntee rahamarkkinat, johdannaiset ja riskinhallintamenetelmät läpikotaisin.

Kenties vielä poikkeuksellisempaa on Dasin suorasukaisuus. Hän ei kaunistele tai pidättele, vaan puhuu asioista niiden oikeilla nimillä ja paljastavien esimerkkien kautta.

Tämän ansiosta Extreme Moneya lukee kirjan teknisestä aihepiiristä huolimatta paikoin kuin oivilla henkilöhahmoilla ja juonenkäänteillä siunattua romaania.

Henkilögalleria kattaa jokaisen merkittävän talousteoreetikon Adam Smithistä Hyman Minskyyn ja kaikki keskeiset päätöksentekijät Franklin Delano Rooseveltista Wen Jiabaoon. Tutuksi tulevat myös Lafferin käyrä, CAPM-malli, moderni portfolioteoria, Black-Scholesoptiomalli sekä lukemattomat muut rahoitustoimintaa muovanneet ajatukset.

Satyajit Das: Extreme Money. The Masters of the Universe and the Cult of Risk. Financial Times Prentice Hall 2011, 480 s.

Valtaosa kirjasta käsittelee 1970- luvun jälkeen kiihtynyttä talouden finansialisaatiota eli rahoitussektorin merkityksen ja koon valtaisaa paisumista reaalitalouteen nähden, yksityisen velan jättimäistä kasvua ja mielikuvituksellisten finanssi-innovaatioiden esiinmarssia.

Muutos on ollut todella raju. Kun vielä neljäkymmentä vuotta sitten reaalitalous ja finanssisektori kulkivat suunnilleen käsi kädessä, rahoitusvarallisuuden määrä on tätä nykyä 15–20-kertainen bruttokansantuotteeseen nähden. Niin sanotuissa kehittyneissä talouksissa finanssitransaktioiden arvo on jopa yli sata kertaa bruttokansantuotetta suurempi.

Samalla kun rahoitussektorin koko ja merkitys on kasvanut, finanssitoimintaa ohjanneet teoriat ovat erkaantuneet yhä kauemmas todellisuudesta. Äärimmäisen monimutkaiset matemaattiset kaavat ovat nousseet hallitsevaan asemaan.

Kuvaava on uusklassisen taloustieteen suurmiehen Milton Friedmanin lausunto Harry Markowitzin väitöskirjasta, joka esitteli sittemmin suosituksi tulleen tavan arvioida sijoitussalkun riskiä ja tuotto-odotuksia: ”Tämä ei ole matematiikkaa, ei taloustiedettä, ei edes taloushallintoa.”

Paljastavat sitaatit ja hämmästyttävät käytännön esimerkit ovatkin kirjan ehdoton vahvuus. Toisaalta Dasin poukkoileva tapa yhdistellä lainauksia 1600-luvun filosofiasta, punkbändi Ramonesilta,

keskuspankkiiri Alan Greenspanilta ja baseball-pelaaja Yogi Berralta on toisinaan turhankin luova.

Kirjan oleellisin viesti on, että turboahdettu, sääntelystä vapautettu, raskaasti velkavivutettu ja todellisuudelle vieraaseen algebraan, järjettömiin johdannaisjärjestelyihin sekä finanssisisäpiiriläisten ylivaltaan perustuva talousjärjestelmä on paitsi kestämätön myös yhteiskunnallisesti haitallinen.

”Alkemian tavoin pääomasijoitukset, arvopaperistaminen, johdannaiset ja hedgerahastot lupasivat satumaista rikkautta. Todellisuudessa ne olivat vain naamioitua velkaa tai vaikeaselkoisia riskijärjestelyitä, jotka huijasivat asiakkaita ja lopulta finanssimiehiä itseäänkin.”

Sama viesti on toki kuultu monta kertaa viime vuosien aikana. Harva, jos kukaan, on kuitenkaan pystynyt kuvaamaan ”rahoitusalkemian” mekanismeja yhtä kattavasti ja kiehtovasti kuin Das. Joskus mahdottoman tavoitteleminen kannattaa.

 

Kirjoittaja työskentelee tutkijana Finnwatchissa.

Professori Heikki Patomäen tuoreen kirjan mukaan finanssialan merkityksen lisääntyminen eli ”finansialisaatio” on keskeinen tekijä Euroopan talouskriisin taustalla.

Rahoituslaitoksilla ja rahoituseliitillä on yhä enemmän valtaa suhteessa kuluttajiin, yrityksiin ja talouspolitiikan päättäjiin. Finansialisaatio ja eriarvoisuuden lisääntyminen ruokkivat toisiaan. Eriarvoistuminen ohjaa rahavirtoja rahoitusmarkkinoille, joilla lainaa otetaan paljon spekulatiivisiin tarkoituksiin, mikä lisää epävakautta ja luo talouskriisejä.

Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professorina työskentelevä Patomäki on tunnettu vasemmistolaisista näkemyksistään. Hän on ollut vasemmistoliiton kansanedustajaehdokkaana ja toiminut kansalaisjärjestö ATTACin Suomen puheenjohtajana.

Patomäen kirjan tarkastelussa rahoituksen ylivalta on syynä siihen, että yritykset tavoittelevat lyhytaikaisia voittoja ja valtiot puolestaan pyrkivät alhaiseen inflaatioon ja korkeaan kilpailukykyyn täystyöllisyyden sijaan. Patomäki arvostelee voimakkaasti myös tiukan talouskurin politiikkaa ja suosittelee suopeita velkajärjestelyjä kriisimaille.

Helmikuussa ilmestynyt Eurokriisin anatomia on kuin kirjoitettu kaikkea sitä vastaan, mitä finanssiala edustaa. Siksi pyysimme Finanssialan keskusliiton toimitusjohtajaa ja kokoomuksen entistä europarlamentaarikkoa Piia-Noora Kauppia lukemaan kirjan.

Kirjan lopussa Patomäki esittää kolme vaihtoehtoista tulevaisuusskenaariota Euroopan unionille. Ensimmäisessä ”uusliberaali Eurooppa-projekti” jatkuu ja luvassa on epäonnistuminen. Toisessa ja suositeltavammassa vaihtoehdossa EU:sta tulee sosiaalidemokraattinen liittovaltio. Kolmannessa ja Patomäen toivomassa skenaariossa EU on tärkeä tekijä sosiaalidemokraattisessa globaalissa hallinnassa.

UP: Mitä mieltä olet Patomäen esittämistä skenaarioista?

Piia-Noora Kauppi: Ykkösvaihtoehto on todennäköisin: että politiikka jatkuu nykyisellään. En usko, että Euroopassa ollaan valmiita tekemään muihin skenaarioihin tarvittavia institutionaalisia päätöksiä. On joka tapauksessa selvää, ettemme saa päästää EU:ta rappeutumaan, ellemme ole miettineet korvaavaa mallia, jolla maanosamme pääsee eteenpäin.

Olen toisen skenaarion kannalla. Asioita on tehtävä koordinoidummin ja EU:ta on syytä viedä kohti liittovaltiota. Mutta en kannata tämän skenaarion toteutumista sosiaalidemokraattisena. Uskon keskustaoikeistolaiselle liittovaltiomallille olevan enemmän kannatusta, ja pidän sitä suhteellisen realistisena vaihtoehtona.

Olen Patomäen hengenheimolainen siinä, että tunnustaudun myös globaalikansalaiseksi. Olen itse ollut mukana hankkeessa saada YK:n yhteyteen eräänlainen siemen globaaliparlamentille. Pitkän kehityskaaren tavoitteena tulee olla globaali järjestely – uusliberalistisessa viitekehyksessä. Patomäki edustaa rajoittunutta ajattelua kuvitellessaan, että liberaali markkinatalousmalli ei voisi toimia globaalin hallinnan lähtökohtana.

Patomäki kirjoittaa, että yksityisen velan määrän kasvu lisää talouden epävakautta ja epävarmuutta. Kuinka paljon on mielestäsi kohtuullista syyttää finansialisaatiota vuosien 2008–2009 globaalista rahoituskriisistä ja eurokriisistä?

En sano, etteikö voimakas velkavipu olisi ollut ongelma. Se lisäsi rahoituskriisin todennäköisyyttä. Sääntelyssä on ollut aukkoja, ja myös alan toimijoiden riskinhallinnassa on ollut puutteita. Velkavipu olisi saatava kohtuullistettua, ja lainanannon tulisi palvella enemmän reaalitalouden tarpeita.

Mutta finanssialaa ei voi yksin syyttää. Varsinkin eurokriisin tapauksessa perimmäiset syyt ovat poliittisia. EU:n institutionaalinen kehitys on laahannut muun kehityksen perässä.

Myös kuluttajat ovat hyötyneet velkavivusta parempina palkkoina ja kulutusmahdollisuuksina sekä alempina veroina. Näissä kulutusjuhlissa ovat olleet mukana kaikki. Kun bileet loppuvat, krapulasta kärsivät kaikki – eikä voi väittää, että viina kaadettiin kurkusta alas.

Eurokriisiin vaikuttanut globaali rahoituskriisi kumpusi Patomäen mukaan osaltaan eriarvoisuuden kasvusta ja maailmantalouden epäsuhdista. Mitä mieltä olet tästä arviosta?

Maailmantalouden epäsuhdat ehdottomasti vaikuttivat. Kiinan nopea kasvu ja ylijäämä mahdollistivat amerikkalaisten suuren velkaantumisen. Tämä epätasapaino olisi ollut vältettävissä vain, jos kiinalainen yhteiskunta olisi pystynyt muuttumaan nopeammin ilman yhteiskuntarauhan järkkymistä. On kuitenkin huomattava, että nytkin muutoksen nopeus Kiinassa on ollut valtava. Lisäksi on ehdottomasti hyvä asia, että miljoonat kiinalaiset ovat nousseet absoluuttisesta köyhyydestä.

Heikki Patomäki: Eurokriisin anatomia. Mitä globalisaation jälkeen? Into Kustannus2012, 224 s.

Sen sijaan en usko, että eriarvoisuuden kasvu olisi itsessään vaikuttanut viime vuosien talouskriisien syntyyn.

Mitkä ovat mielestäsi muita tärkeimpiä seikkoja, jotka vaikuttivat rahoitus- ja eurokriisin syntyyn?

Kuten Carmen Reinhart ja Kenneth Rogoff painottavat laajassa tutkimuksessaan This Time Is Different, historian finanssikriiseissä on aina ollut useita syitä: huonoja poliittisia ratkaisuja yhdistettynä huonoihin liiketaloudellisiin ratkaisuihin ja huonoon onneen.

Eurokriisin synnyssä merkittävässä roolissa olivat muun muassa EMU-alueen luomiseen liittyvät perustuslailliset ongelmat. Budjettikuri jätettiin perustuslaillisten sopimusten ulkopuolelle ja siten heikoksi. Ranska ei halunnut perustuslaillistaa budjettikuria, ja tästä maksetaan nyt.

Eurokriisin ytimessä on toistaiseksi ollut Kreikka. Maan valtionvelkaa olisi Patomäen mielestä pitänyt järjestellä aikaisemmin ja laajemmin. Onko EU:ssa uskottu liikaa siihen, että Kreikan pitää suoriutua lainoistaan?

Ongelmana oli pitkään, että todellisen riskinkantokyvyn ei annettu näkyä euromaiden lainoissa. Pidettiin liian pitkään kiinni siitä, että Saksa ja Kreikka maksavat käytännössä samaa korkoa lainoistaan. Markkinat uskoivat kulissiin, että euroalue olisi yhtenäinen ja että muut tulevat solidaarisuuden nimissä maksamaan velat siitä huolimatta, että perussopimuksissa tämä oli kielletty.

Patomäki ei tunnu ymmärtävän, että Kreikan velkojen anteeksiannolle ei ollut minkäänlaista poliittista hyväksyntää siinä vaiheessa kun se olisi vielä ollut tehtävissä.

Patomäki kirjoittaa, että rahoittajamaat eivät muka saisi asettaa mitään ehtoja velkamaille. Se on hänen mukaansa puuttumista niiden sisäisiin asioihin. Mielestäni on kuitenkin selvää, että jos maa on ottanut tietoisesti riskejä ja velkaa ja siitä on kansanvaltaisesti päätetty, näistä velvollisuuksista ei voi päästä kuin koira veräjästä.

Patomäen mukaan voimakkaasti velkaantuneet maat tarvitsevat laajan velkasaneerauksen ilman talouspoliittisia ehtoja. Mitä mieltä olet Patomäen toivomasta globaalista velkasovittelumekanismista?

Olen henkilökohtaisesti kannattanut globaalin hallinnan lujittamista. Mutta kun meillä ei ole toimivia globaalin hallinnan mekanismeja, ei ole myöskään hyvää pohjaa globaalin velkasovittelumekanismin luomiselle.

Eikä tämä velkasovittelu saisi olla ehdotonta. Patomäki antaa ymmärtää, että tarvittaessa vain unohdettaisiin velat. Se olisi moraalihasardia pahimmillaan. Luottamus tulee rakentaa sille pohjalle, että velat maksetaan takaisin. Jos päädytään hyvillä perusteilla poikkeustapauksissa siihen, että takaisinmaksua ei vaadita, pitää olla mahdollista käyttää keppiä eli asettaa selkeitä ehtoja.

Patomäki vastustaa tiukkaa talouskuria, joka hänen mukaansa vähentää kokonaiskysyntää ja pahentaa siten kriisikierrettä. Lisäksi Euroopan keskuspankin tulisi toimia eurokriisissä aktiivisena elvyttäjänä. Mitä mieltä olet näistä näkemyksistä?

On totta, että lyhyellä aikavälillä talouskuripäätökset pienentävät talouden kasvua, mutta jos julkiset taloudet ovat velkaantuneet, on ne jossain vaiheessa palautettava kestävälle tasolle. Nyt Euroopan kasvunäkymät ovat pysyvästi heikentyneet. Kun myös verojen lisääminen vähentäisi kasvua, talouskurilinja on ollut ainut järkevä ratkaisu.

EKP:n aktiivisemmalle linjalle ja rahan painamiselle tuntuu olevan monessa maassa yhä enemmän poliittista kannatusta. On kuitenkin muistettava, että rahan arvon heikkeneminen haittaa eniten vähävaraisia ja tavallisia palkansaajia. Mielestäni EKP:n ensisijaisena tavoitteena tulee tulevaisuudessakin olla hintavakaus.

EU:n komissio on julkaissut ehdotuksensa rahoitustransaktioverosta, jolla pyrittäisiin vähentämään arvopaperikeinottelua ja keräämään EU:n budjettiin verotuloja. Mitä mieltä olet komission esityksestä?

Vero ei vähentäisi spekulaatiota, vaan veisi sitä muualle: sellaisin maihin, joissa tätä veroa ei ole.

Onnistuakseen tällaisen veroratkaisun pitäisi olla globaali. Mutta silloinkin ongelmana olisi, ettemme voi järkevästi erotella, mitkä ovat spekulatiivisia transaktioita ja mitkä ovat hyvistä ja legitiimeistä syistä tehtyjä.

Entä EU:n yhteiset joukkovelkakirjat?

Niissä olisi monia hyviä puolia. Patomäki vastustaa niitä, koska ne ovat tapa uusliberaalin talouspolitiikan institutionalisoimiseksi. Nimenomaan tämän syyn takia itse niitä kannatan.

Eurobondit johtaisivat siihen, että eurosta eniten hyötyvät maat, kuten Saksa ja Suomi, maksaisivat lainoistaan hieman enemmän kuin nyt. Heikoimmat maat saisivat puolestaan lainaa halvemmalla, eli kyse olisi eräänlaisesta tulonsiirrosta.

EU:n instituutioiden legitimiteetin vähäisyyttä on usein pidetty ongelmana. Onko eurokriisi mielestäsi syventänyt tätä ongelmaa?

Perusongelma on toki olemassa, mutta eurokriisi ei ole sitä syventänyt. On mielenkiintoista, että Suomessa ei ole koskaan mitattu näin korkeaa EU:n kannatusta kuin talvella 2012.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan tuoreen tutkimuksen mukaan noin kaksi kolmesta suomalaisesta on sitä mieltä, että paluu markkaan olisi huono valinta. Jos emme olisi olleet eurossa, Suomen bruttokansantuotteen lasku 2009 olisi ollut suurempi kuin se nyt oli.

Mitkä asiat taloudellisen menestyksen lisäksi näet EU:n kohtalonkysymyksiksi kuluvalla vuosikymmenellä?

Hyvin tärkeää on, miten Eurooppa hallitsee suuren väestömuutoksen. Euroopassa on upeasti saatu hyvän terveydenhuollon ansiosta nostettua elinikää. Tämä hyvä kehitys on johtanut siihen, että väestörakenne vääristyy. Tätä haastetta ei voi hoitaa pelkästään kansallisella tasolla.

Olen huolestunut myös maahanmuuttoilmapiiristä ja suhtautumisesta Turkkiin. EU:n ei tulisi olla pelkästään kristittyjen Eurooppa vaan poliittisessa mielessä uskontovapaa Eurooppa, jossa maltillista islamia edustavan Turkin tulisi voida olla mukana.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Grafiikka: Kauko Kyöstiö

Israelin ja Yhdysvaltojen tiedustelupalvelujen mukaan Iran pystyy valmistamaan lähivuosina ydinaseen. Israelin mukaan Iranilla on hallussaan jo 100 kiloa 20-prosenttista uraania, josta on helppo jatkaa ydinasekelpoiseen 90-asteiseen uraaniin. Määrä riittäisi neljään ydinpommiin.

Myös Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n mukaan Iran rikastaa ydinasekelpoista uraania ja kehittää ydinohjuksiin soveltuvaa tekniikkaa.

Ydinasevalmius ei välttämättä tarkoita, että Iran rakentaa ydinaseen. Yhdysvaltain puolustusviranomaisten mukaan tästä ei ole vielä näyttöä.

Israel on harjoituttanut ilmavoimiaan iskemään Iraniin. Yhdysvaltain puolustusministeri Leon Panetta arvioi helmikuussa Washington Postissa, että Israelin hyökkäys viimeistään kesäkuussa on ”hyvin mahdollinen”.

Israelin hallinto tulkitsee Iranin ydinohjelman uhkaksi kansakunnan olemassaololle. Israelin hävittäjät pommittivat Irakin keskeneräistä Osirakin reaktoria 1981 ja Syyrian oletettua reaktoria al-Kibarin lähellä 2007.

Iranin ydinlaitokset ovat paljon vaikeampia kohteita: Fordowin rikastamo sijaitsee 80 metriä maan alla, ja Israelilla on vain vähän bunkkerin tuhoamiseen tarkoitettuja pommeja.

Israelin isku todennäköisesti viivästyttäisi Iranin ydinohjelmaa korkeintaan vuoden tai pari. Jos Yhdysvallat osallistuisi ilmaiskuihin, ydinohjelma voisi pysähtyä, mutta se voitaisiin käynnistää uudelleen.

Iskun vaikutukset öljyn hintaan, maailmantalouteen ja Lähi-idän turvallisuuteen voisivat olla huomattavat. Iran pyrkisi todennäköisesti sulkemaan Hormuzinsalmen miinoin tai pienoissukellusveneillä tehtävin hyökkäyksin. Nykyisessä taloustilanteessa Yhdysvallat tuskin ottaa tätä riskiä.

Yhdysvallat on kiristänyt poliittista ja taloudellista saartoa Iranin ympärillä. Iranin pankit on suljettu kansainvälisen rahaliikenteen ulkopuolelle. Yhdysvallat ja Euroopan unioni ovat asettaneet Iranin öljyn ostoboikottiin. Myös Kiina, Etelä-Korea ja Japani ovat vähentäneet öljyostojaan Iranista.

Saarron vuoksi Iranin valuutta on heikentynyt voimakkaasti ja talous taantuu. 50–70 prosenttia Iranin valtion tuloista tulee öljystä. Iran on suostunut neuvottelemaan ydinohjelmastaan uudelleen ja osoittanut kevään aikana halua kiristyneen ilmapiirin liennyttämiseen.

YK:n rauhanturvaajat valvoivat Duékouén aluetta Norsunluurannikon länsiosissa viime vuoden alussa, kun alueella puhkesi väkivaltaisuuksia presidentinvaalien jälkeen. Kuva: UN Photo

YK:n turvallisuusneuvosto kirkasti viime vuonna kuvaansa kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylimpänä vartijana. Yksi merkittävimmistä saavutuksista oli Libyan ja Norsunluurannikon kriisien tuloksellinen hoitaminen. Turvallisuusneuvosto osoitti kykenevänsä päättäväiseen toimintaan ristiriitaisissa tilanteissa.

Norsunluurannikon kriisi puhkesi joulukuussa 2010, kun presidentti Laurent Gbagbo ei hyväksynyt presidentinvaalien tulosta ja tilanne kärjistyi väkivaltaisuuksiksi. Turvallisuusneuvosto ei aluksi pystynyt ottamaan niihin kantaa, koska Venäjä epäili, että vaalit sen omilla lähialueilla nousevat valokeilaan.

Asia eteni turvallisuusneuvostossa vasta, kun YK:n pääsihteeri otti vahvan kannan ja alueelliset järjestöt – Länsi Afrikan talousyhteisö ECOWAS sekä Afrikan unioni AU – yhä selvemmin tukivat vaalit voittanutta Alassane Ouattaraa. Turvallisuusneuvoston päätökset vahvistivat Ouattaran asemaa, korostivat siviilien suojelua ja varmistivat, että vakavista rikoksista rankaistaan. Käytännössä YK-joukot ja niitä tukevat ranskalaiset sotilaat valtuutettiin toimimaan vaalit varastanutta Gbagboa vastaan.

Toinen viime vuoden merkittävä kriisi oli Libyan kansannousu helmikuussa 2011. Vastauksena kriisiin turvallisuusneuvosto hyväksyi ensin päätöslauselman 1970, jolla pyrittiin lopettamaan väkivaltaisuudet, asetettiin pakotteita Libyan johdolle ja pyydettiin kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n rikostutkintaa. Gaddafin joukkojen eteneminen Benghazin porteille ja pelot verilöylystä johtivat parin viikon kuluessa päätöslauselmaan 1973, jolla oikeutettiin kaikki muut sotatoimet libyalaisten siviilien suojelemiseksi paitsi miehitysjoukot.

Päätöslauselma 1973 jää historiaan vuoden 2011 tärkeimpänä päätöslauselmana. Sen neuvottelut olivat vaikeat, sillä monet maat – Venäjä ja Kiina etunenässä – epäilivät sotilaallisen voimankäytön tarvetta. Tilanteen nopea kehitys, Arabiliiton ja kansainvälisen median vaatimukset tehokkaista toimista sekä Ranskan taitava diplomatia loivat kuitenkin pohjan päätöslauselman hyväksymiselle.

Uusia avauksia

Julkisuudessa turvallisuusneuvoston saavutuksia mitataan sillä, kuinka neuvosto onnistuu kriisien hoitamisessa. Muu jää vähemmälle huomiolle. Kaksi viime vuoden saavutusta onkin  jäänyt pimentoon.

Ensinnä turvallisuusneuvosto uudisti vuosikymmenen ajan sovellettua terrorismipakotejärjestelmää, jolla on pyritty estämään al-Qaida-verkostoon tai Taliban-liikkeeseen yhdistettyjen henkilöiden rahaliikenne ja matkustus.

Ratkaisu oli merkittävä, koska se purki linkin al-Qaidan ja Talibanin väliltä ja loi kaksi erillistä listaa pakotteiden kohteena olevista henkilöistä. Tämä helpottaa pakotteiden kohteeksi joutuneiden talibantaustaisten henkilöiden poistamista pakotelistalta ja siten edistää Afganistanin sovintoprosessia. Vuoden aikana myös kohennettiin listoille joutuneiden henkilöiden oikeusturvaa.

Toiseksi pyrkimys kriisien ennaltaehkäisyyn korostui. Syyskuussa 2010 Turkki järjesti turvallisuusneuvoston korkean tason istunnon ennaltaehkäisyn merkityksestä, ja vuotta myöhemmin samalla asialla oli Libanon. Saksan vetämä avoin istunto heinäkuussa 2011 keskittyi ilmastonmuutoksen vaikutuksiin kansainvälisen turvallisuuden kannalta, ja Portugali johti marraskuussa keskustelun, jossa arvioitiin laajasti varautumista uusiin uhkiin.

Kriisien ennaltaehkäisy on neuvostossa suhteellisen riidaton asia. Haasteena on löytää keinoja, joilla kriiseihin voidaan puuttua entistä aikaisemmin. Lupaavalta vaikuttaa viime vuonna vakiintunut käytäntö, jossa YK:n sihteeristö antaa kuukausittain katsauksen maailmalla juuri sillä hetkellä kuplivista konflikteista.

Lähi-itä erottaa

Lähi-itä on ollut turvallisuusneuvostolle aina vaikea pala, koska suurvaltojen edut törmäävät alueella.

Israelin ja palestiinalaisten rauhanprosessin hyytyminen lisää paineita YK-neuvottelupöydissä, kun palestiinalaiset pyrkivät parantamaan neuvotteluasemiaan diplomaattisella aktiivisuudella. Israelille ja Yhdysvalloille tilanne on epämukava, koska niiden peruspyrkimyksenä on pitää Palestiinan kysymys mahdollisimman kaukana turvallisuusneuvostosta ja YK:n saleista.

Yhdysvallat joutui keväällä 2011 torppaamaan veto-oikeudellaan turvallisuusneuvoston päätöslauselman, joka tuomitsi Israelin siirtokuntarakentamisen. Teemaan palattiin syksyllä, kun turvallisuusneuvosto ryhtyi käsittelemään Palestiinan YK-jäsenhakemusta – YK:n peruskirjan mukaan tarvitaan turvallisuusneuvoston suositus, jotta maa voi saada YK:n jäsenyyden.

Asia on edelleen turvallisuusneuvoston pöydällä, ja se voidaan viedä äänestykseen vuorokauden varoajalla. Yhdysvallat on lobannut neuvoston jäsenmaita olemaan puoltamatta Palestiinan YK-jäsenyyttä. Jos mahdollisessa äänestyksessä puoltoääniä on alle yhdeksän, Yhdysvaltojen ei tarvitse käyttää veto-oikeuttaan. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei tarvittavaa yhdeksää ääntä löydy, mutta tilanne saattaa muuttua.

Lisäksi turvallisuusneuvostolta on puuttunut kokonaisvaltainen ote arabikevään vallankumous- ja demokratialiikehdintään.

Jemenissä turvallisuusneuvosto lainasi onnistuneesti arvovaltansa alueellisen järjestön GCC:n (Gulf Cooperation Council) rauhansuunnitelmalle. Toisaalta neuvosto ei ole kyennyt ottamaan johtavaa roolia Syyrian kaaoksen ratkaisemisessa. Samoin neuvosto on ollut varovainen puuttumaan Bahrainin tai Egyptin tilanteeseen. Mistään strategiasta ei voi puhua.

Taustalla ovat neuvoston jäsenten erilaiset intressit Lähi-idässä, erityisesti Venäjän perinteinen tuki Syyrialle, mutta myös syvällisemmät erimielisyydet neuvoston roolista ja valtioiden suvereenisuuden kunnioittamisesta. Erimielisyydet ovat kiteytyneet siviilien suojelun ja suojeluvastuun (responsibility to protect) käsitteisiin.

Kiista siviilien suojelusta

Libyan ja Norsunluurannikon kriisien ratkaisuissa siviilien suojelu ponnahti turvallisuusneuvoston keskiöön. Päätöslauselma 1973 nosti siviilien suojelun ensi kertaa YK:n oikeuttaman sotilasoperaation strategiseksi tavoitteeksi. Aikaisemmin siviilien suojelu on ollut alemman tason tavoite, jolla on tuettu strategisen tason ratkaisua, kuten rauhanprosessia. Perinteinen lähestymistapa ei Libyan tapauksessa toiminut, koska strategisesta tavoitteesta vallitsi erimielisyys. Vaihtoehtoina olivat hallinnon vaihto ja tulitauko.

Venäjä, Kiina, Intia ja Etelä-Afrikka ovat väittäneet, että niitä jymäytettiin ja Nato ylitti päätöslauselman mandaatin. Väitteen arvioiminen on vaikeaa, koska jo lähtökohtaisesti mandaatilla oli kaksi tulkintaa: Hyväksymistilanteessa länsimaat korostivat avoimesti tarvetta vaihtaa Gaddafin hallinto, mitä ne pitivät ainoana tapana taata siviilien turvallisuus. Toiset taas korostivat rajoitetumpaa siviiliensuojelutehtävää.

Päätöslauselmassa ei mainita hallinnon vaihtoa, mutta hyväksymiskokouksessa käyty keskustelu tuskin jätti paikalla olleille epäilyksiä siitä, mihin päätöslauselmaa tultaisiin käyttämään.

Tilannetta hämmentää lisää kiista alueellisten järjestöjen tehtävistä. Afrikan unioni korosti Gaddafin hallinnon ja vallankumouksellisten tasa-arvoista kohtelua ja tuki suppeaa suojelumandaattia. AU joutui kuitenkin kriisin ratkaisussa nopeasti sivuraiteelle. Monet Afrikan maat ovat arvostelleet Afrikan unionin ohittamista ja Arabiliiton keskeistä asemaa.

Alueellisten järjestöjen vallan kasvusta kertovat myös Länsi-Afrikan talousyhteisön ECOWASin ja Afrikan unionin toiminta Norsunluurannikolla, Persianlahden yhteistyöneuvoston GCC:n rooli Jemenissä ja Arabiliiton vahva vaikutus Libyan ja Syyrian kriisien käsittelyssä. Epäselvää on, miten ratkaistaan tilanne, jossa alueelliset järjestöt ovat keskenään erimielisiä.

Päätöslauselman 1973 tulkinnasta juontuva erimielisyys kaatoi pitkään yritykset puuttua Syyrian tilanteeseen. Venäjä ja Kiina estivät Libyan kaltaisen kehityskulun, jossa tuomitseva teksti johtaisi voimankäytön oikeuttavaan päätöslauselmaan

Arabiliiton tammikuussa esittämä rauhansuunnitelma sai tuekseen kaikki muut turvallisuusneuvoston jäsenmaat paitsi Venäjän ja Kiinan, jotka kaatoivat veto-oikeudellaan siihen pohjautuvan päätöslauselman. Kun turvallisuusneuvosto oli lukossa, haettiin ratkaisua YK:n yleiskokouksesta. Siellä hyväksyttiinkin päätöslauselma, jolla tuettiin Arabiliiton aloitetta ja vaadittiin YK:n ja Arabiliiton yhteisen Syyria-erityisedustajan nimeämistä selvin numeroin 137–12.

Sen jälkeen kun Kofi Annan nimettiin erityisedustajaksi, hänen toimintansa on rytmittänyt Syyria-keskusteluja. Turvallisuusneuvosto on löytänyt yhteisen sävelen Annanin tukemiseksi. Toisaalta yksimielisyyttä Syyrian poliittisesta muutosprosessista ei ole. Asiaa ei ole käsitelty loppuun neuvostossa.

Kiistoista huolimatta turvallisuusneuvoston toiminta on viime aikoina osoittanut, että kansainvälisistä rikoksista ja vakavista ihmisoikeusloukkauksista on aikaisempaa todennäköisempää joutua syytteeseen. Myös suojeluvastuun periaate on vahvistunut.

Libyassa ja Norsunluurannikolla ryhdyttiin toimiin veritöihin syyllistynyttä valtion johtoa vastaan, ja Gbagbo on tällä hetkellä Haagissa odottamassa oikeudenkäyntiä. Suojeluvastuun periaatteeseen on viitattu useissa päätöslauselmissa myös Libyan kiistan jälkeen, kuten Etelä-Sudanin ja Jemenin päätöslauselmissa kesällä 2011. Epäsuoremmin suojeluvastuu on ollut esillä Somalia-päätöslauselmassa ja päätöslauselmassa lapsista aseellisissa konflikteissa.

Haasteita Suomelle

Turvallisuusneuvoston työssä on paljon jatkuvuutta, joten jos Suomi valitaan vaihtuvaksi jäseneksi vuosiksi 2013–2014, esillä ovat todennäköisesti uudelleen alueellisten järjestöjen tehtävät, Lähi-idän kysymykset ja suojeluvastuu.

Suojeluvastuun periaatteesta ja rankaisemattomuuden vastaisesta työstä keskustellaan yhä käytännöllisemmällä tasolla: milloin ja kenen tulee toimia, kuinka veristä sorron on oltava, jotta kansainvälinen yhteisö puuttuu asiaan, ja mikä on oikea aika haastaa hirmuhallitsijat kansainväliseen oikeuteen.

Kysymykset ovat poliittisia, ja ne joudutaan joka tilanteessa pohtimaan erikseen. Tätä poliittista analyysia varten turvallisuusneuvosto on alun perin luotu ja tähän keskusteluun Suomen tulee jäsenehdokkaana valmistautua.

Alueellisten järjestöjen asema pysyy vuosien ajan turvallisuusneuvoston ruisleipänä. Alueelliset järjestöt ovat viime vuosina vahvistaneet asemiaan sekä päätöksenteossa että toimeenpanossa. Tähän myönteiseen kehitykseen on liittynyt ongelmia erityisesti Afrikassa: voimistuvan Afrikan unionin ja perinteisesti paljon Afrikan kysymyksiä ratkovan turvallisuusneuvoston välillä on ollut ajoittain kitkaa erityisesti rankaisemattomuuteen ja suojeluvastuuseen liittyvissä kysymyksissä.

Lähi-itä – erityisesti Palestiinan kohtalo – on ja pysyy turvallisuusneuvoston asialistalla, mutta valmista tuskin tulee. Todelliset neuvottelut voidaan käydä vain Israelin ja palestiinalaisten välillä, ja tässä turvallisuusneuvoston tehtäväksi jää neuvotteluiden perusperiaatteiden paaluttaminen. Toistaiseksi kahdenväliset neuvottelut näyttävät pysyvän lukossa.

Vaihtuvana jäsenenä Suomella olisi oiva paikka korostaa kriisien ennaltaehkäisyn merkitystä turvallisuusneuvoston työssä. Aiheella nyt hyvä noste YK:ssa, ja Suomen aktiivinen toiminta rauhanvälitystyön edistämiseksi antaa maalle katu-uskottavuutta. Taitavasti toimien Suomi voisi edistää kriisien ennaltaehkäisyä ja jättää puumerkkinsä turvallisuusneuvoston työhön.

 

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja suurlähettiläs, joka toimii pysyvän edustajan sijaisena Suomen YK-edustustossa New Yorkissa.

Myanmarissa eli entisessä Burmassa järjestettiin marraskuussa 2010 epärehellisinä pidetyt vaalit, joiden jälkeen monet armeijan upseerit luopuivat univormuistaan ja muodostivat nimellisen siviilihallinnon. Vaaleja on seurannut poliittisten ja taloudellisten uudistusten sarja: hallinto on vapauttanut poliittisia vankeja, vahvistanut ilmaisunvapautta, laillistanut ammattiliittoja ja aloittanut vuoropuhelun etnisten vähemmistöjen aseellisten ryhmien kanssa.

Uudistusten tärkeimpänä symbolina oppositiojohtaja Aung San Suu Kyi vapautettiin kotiarestista ja hänen annettiin osallistua tämän vuoden huhtikuisiin täydennysvaaleihin. Suu Kyi vannoi parlamentin virkavalansa toukokuun toisena päivänä.

”Myanmarin kevään” poliittiset uudistukset ovat saattaneet vaikuttaa länsimaisille tarkkailijoille yhtäkkisiltä, mutta hallinto on valmistellut niitä jo pitkään. Siviilihallinnoksi muuttuneen sotilashallinnon perimmäiset vaikuttimet kaipaavat kuitenkin lähempää tarkastelua.

Seitsemän porrasta demokratiaan

Myanmar on suurimmaksi osaksi buddhalainen mutta etnisesti jakautunut maa, jonka 55-miljoonainen kansa on elänyt sotilashallinnon alla vuodesta 1962. Murskattuaan opiskelijoiden johtamat mielenosoitukset vuonna 1988 valtaan nousi uusi juntta SLORC (State Law and Order Restoration Council), joka vaihtoi maan nimen Burmasta Myanmariksi.

Länsimaat asettivat Myanmarille pakotteita, kun maan hallinto tukahdutti poliittisen toiminnan vuosiksi, loukkasi räikeästi ihmisoikeuksia ja kieltäytyi kunnioittamasta vuoden 1990 parlamenttivaalien tulosta. Maasta tuli kansainvälisen politiikan hylkiö ja Yhdysvaltain entisen ulkoministerin Condoleezza Ricen sanoin ”tyrannian viimeinen linnake”.

Juntta siirsi vuonna 2005 maan pääkaupungin Yangonista (Rangoon) Naypyidawiin, luultavasti Yhdysvaltain hyökkäyksen pelossa. Kahta vuotta myöhemmin maan armeija Tatmadaw murskasi armotta munkkien sahramivallankumoukseksi ristityt väkivallattomat mielenosoitukset. Aung San Suu Kyitä sotilasjohtajat pitivät kotiarestissa yhtä mittaa 15 vuotta.

Myanmarin valtaapitävän eliitin näkökulmasta uudistukset alkoivat jo vuonna 2003. Silloin laadittiin seitsenportainen ”tiekartta kurinalaiseen demokratiaan”, jonka tavoitteena oli laatia uusi perustuslaki, järjestää vaalit ja koota parlamentti.

Vanhempi kenraali Than Shwe, joka johti sotilasneuvostoa ja hallitsi Myanmaria diktatorisin ottein 19 vuotta, on verrannut maan demokratiaa juuri kaivettuun lähteeseen: se pulppuaa sameaa vettä, jota armeijan on jonkin aikaa suodatettava. Nyt sotilasjohto katsoo, että maan rakentaminen ”moderniksi, kehittyneeksi ja demokraattiseksi kansakunnaksi” on edennyt viimeiseen vaiheeseensa.

Wikileaksin paljastama Kiinan entisen Myanmarin-suurlähettilään haastattelu vuodelta 2005 kertoo, että Myanmarin sotilasjohtajat olivat jo vuosikymmen sitten halukkaita antamaan tietä siviilihallinnolle – mutta vasta turvattuaan omat yksityiset ja taloudelliset etunsa sekä armeijan edut. Lisäksi sotilasjohto halusi hallitulla vallanvaihdolla estää kaaoksen syntymisen ja turvata kansallisen yhtenäisyyden.

Samasta syystä sotilashallinto ei päästänyt Aung San Suu Kyitä osallistumaan uudistusten alkuvaiheeseen: Suu Kyin yhteydet länteen ja hänen potentiaalinen vaikutusvaltansa etnisten vähemmistöjen keskuudessa nähtiin vahingollisiksi tiekartan toimeenpanon kannalta.

Asennemuutos Suu Kyitä kohtaan on näyttänyt odottamattomalta, mutta se noudattaa suunnitelmaa, jonka mukaan oppositiojohtaja osallistuu maan demokratisoinnin viimeiseen vaiheeseen. Entiset sotilasjohtajat suhtautuvat nyt tarpeeksi itsevarmasti uudistusohjelmansa etenemiseen ja ymmärtävät, että Suu Kyi tarvitaan mukaan legitimoimaan hanke.

Myanmarin etnisiä ryhmiä. Grafiikka: Kauko Kyöstiö

Valtioksi valtioiden joukkoon

Uudistusten toinen syy on tarve palauttaa Myanmarin kansainvälinen asema. Länsimaat ylläpitivät kahden vuosikymmenen ajan Myanmarin-vastaisia pakotteita, mutta ne eivät tuoneet maahan muutosta eivätkä ajaneet sotilasjohtajia taloudellisesti ahtaalle. Pikemminkin ne houkuttelivat Myanmarin tiivistämään suhteitaan naapurimaihinsa, kuten Thaimaahan, Intiaan ja Kiinaan.

Myanmarin kauppa Kiinan ja Thaimaan kanssa kattaa nyt lähes 60 prosenttia maan ulkomaankaupasta. Eritoten Kiina on lisännyt kaupankäyntiä sekä investointi- ja infrastruktuurihankkeita Myanmarin kanssa edistääkseen omaa kansallista etuaan ja vahvistaakseen naapurimaansa vakautta.

Pakotteet onnistuivat kuitenkin leimaamaan Myanmarin poliittiseksi hylkiöksi. Aung San Suu Kyi on toistuvasti puhunut pakotteiden vahvasta psykologisesta vaikutuksesta, joka on vienyt hallinnolta kansainvälisen legitimiteetin. Sotilasjohdon asemaa on heikentänyt se, että Myanmarin edustajia ei ole huolittu kansainvälisiin huippukokouksiin ja suurlähettiläsvaihto on ollut lähes kokonaan jäissä.

Lännen painostuksesta myös Kaakkois-Aasian maiden järjestö ASEAN, johon Myanmar liittyi vuonna 1997, tympääntyi maan asemaan hylkiövaltiona. Linjansa mukaisesti järjestö ei ole puuttunut Myanmarin sisäisiin asioihin, mutta se on lisännyt vähitellen painostusta asennoitumalla hallintoon kriittisesti ja turvautumalla hiljaiseen diplomatiaan.

ASEAN epäsi Myanmarilta järjestön kiertävän puheenjohtajuuden vuonna 2006. Maa saanee järjestön johdettavakseen vuonna 2014, palkintona hallinnon tekemistä uudistuksista. Myanmarille puheenjohtajuus on hyvä tilaisuus kerätä kansainvälistä tunnustusta ja vahvistaa hallintonsa legitimiteettiä naapurimaiden silmissä.

Rajat Kiinan vallalle

Myanmarin muutoksen tiellä on silti lukuisia esteitä. Ensinnäkin maassa on noin 135 etnistä vähemmistöryhmää, jotka jakautuvat hallinnon mukaan kahdeksaksi roduksi. Enemmistöryhmä bamareita on 70 prosenttia kansasta.

Hallitus on onnistunut solmimaan aselevon wa-kansan ja useiden muiden etnisten vähemmistöjen aseellisten ryhmien kanssa. Lisäksi hallitus käy rauhanneuvotteluja esimerkiksi karenien kanssa, mutta samaan aikaan armeijan ja kachinien taistelut jatkuvat maan pohjoisosissa. Hallituksen tulisi taata kaikille vähemmistöille kunnollinen poliittinen edustus ja laajentaa ryhmien yhteiskunnallisia vaikutusmahdollisuuksia, jotta maa voisi välttyä etnisten konfliktien kärjistymiseltä uusiksi yhteenotoiksi.

Toiseksi Myanmar koettaa rajata ja tasapainottaa Kiinan vahvaa vaikutusta alueellaan, mikä voi muuttaa alueen voimatasapainoa. Kiina on pyrkinyt varmistamaan luonnonvarojen tuonnin Myanmarista helpottamalla maiden välistä kaupankäyntiä ja rakentamalla öljy- ja kaasuputkia sekä vesivoimaa. Kiinan yhtenä tavoitteena on rakentaa Lounais-Kiinan Yunnanin maakunnasta yhteys Intian valtamerelle.

Noin 40 prosenttia Myanmarin tuonnista tulee Kiinasta, ja Kiinan vienti Myanmariin yli kaksinkertaistui vuosina 2006–2010. Kiina tuo Myanmariin myös omaa työvoimaansa, mikä on lisännyt kiinalaisten osuutta Myanmarin raja-alueiden väestöstä. Valtaosa investointien tuotoista kulkeutuu Kiinaan.

Myanmar näyttää nyt yrittävän rajoittaa liiallista riippuvuuttaan Kiinasta. Presidentti Thei Sein on keskeyttänyt Myitsonen padon rakentamisen, koska 90 prosenttia padon tuottamasta energiasta oli määrä viedä Kiinan Yunnaniin. Lisäksi padolla olisi ollut huomattavia haittavaikutuksia alueen väestön ja ympäristön kannalta: se olisi esimerkiksi peittänyt alleen 760 neliökilometrin alueen maata.

Myös muut maat ovat kiinnostuneita Myanmarin luonnonvaroista ja odottavat nyt tilaisuuttaan investoida maan hitaasti uudistuvaan talouteen ja infrastruktuuriin. Yhdysvaltojen tavoitteena on lisätä läsnäoloaan Itä-Aasiassa ja tasapainottaa Kiinan vaikutusvaltaa alueella yhteistyössä Myanmarin kanssa.

Euroopan unionille tällainen asetelma voi tarjota mahdollisuuden toimia alueellisena vakauttajana ja välittäjänä mahdollisissa konfliktitilanteissa. Euroopan unioni on reagoinut nopeasti Myanmarin viimeaikaisiin uudistuksiin. EU on poistanut Myanmarin vastaiset pakotteet asevientikieltoa lukuun ottamatta ja avannut edustuston Yangoniin.

EU on Myanmarille ja muille Kaakkois-Aasian valtioille myös tärkeä kauppakumppani. Unioni voisi tarjota Myanmarille lisäsyitä muutokseen lisäämällä kehitysapuaan, palkitsemalla uusista poliittisista uudistuksista ja tarjoamalla erityisosaamista esimerkiksi konfliktinvälityksessä. Yksi tärkeä symbolinen askel olisi vakiinnuttaa maan nimeksi Myanmar tähän saakka käytetyn ja hankalan Burma/Myanmar-yhdistelmän sijaan.

Sotilaiden parlamentti

Kolmas este Myanmarin uudistumisen tiellä on vuonna 2008 säädetty perustuslaki, joka takaa armeijalle vahvan aseman: neljännes parlamenttipaikoista on varattu asevoimille. Lisäksi armeijaa lähellä oleva valtapuolue USDP (Union Solidarity and Development Party) pitää hallussaan valtaosaa parlamenttipaikoista. Perustuslain muuttaminen vaatii parlamentin kolmen neljänneksen tuen, joten perustuslakia on vaikea muuttaa ilman sotilaiden tukea.

Myanmarin vähittäisissä uudistuksissa on silti kyse muustakin kuin lännen miellyttämisestä, ja uudistukset todennäköisesti jatkuvat. Valtapuolue USDP:n avainhenkilöt ovat uudistusmielisiä, ja heitä on harjaannutettu tuleviin tehtäviinsä ”kurinalaisen demokratian” siviilijohtajina.

Myanmarin entinen diktaattori Than Shwe valitsi vuonna 2003 henkilökohtaisesti Thein Seinin johtamaan tiekartan asteittaista toteuttamista. Thein Sein nousi yli 40 vuotta kestäneen sotilasuransa aikana armeijan ylimpään johtoon ja palveli pääministerinä vuosina 2007–2011. Viime vuonna hänet nimitettiin presidentiksi, ja nyt hän on Myanmarin uudistusohjelman keulakuva.

Uudistukset ovat kohentaneet Myanmarin imagoa ja parantaneet maan kansainvälistä asemaa. Sotilashallinnosta on tullut ainakin muodollisesti siviilihallinto, jolla on mahdollisuudet rakentaa vähitellen kansallista sovintoa. ”Kurinalaisen demokratian” askelmerkit on mietitty tarkkaan, ja polku näyttää kiviseltä, mutta ainakin nyt ilmassa on toivoa todellisesta demokratiasta. Vuoden 2015 valtakunnalliset vaalit näyttävät, kuinka pitkälle valtaapitävä eliitti on valmis demokratisoimaan maata.

 

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

Reykjavikin kevät on julma. Yhtenä hetkenä auringonpaiste houkuttelee riisumaan takin, tovia myöhemmin raekuuro piiskaa kulkijat hakemaan kumaraisina suojaa seinien vieriltä. Kansanedustaja Birgitta Jónsdóttir ei ota riskejä vaan pukee ylleen kaksi päällystakkia, vaikka aurinko lämmittää ja Alþingistä, parlamentista, on vain parin korttelin matka lounaskahvilaan.

Kun Islannin talous romahti vuonna 2008, Jónsdóttir oli internetaktivisti ja runoilija. Hänen pitkä musta tukkansa ja liehuvat mekkonsa on helppo tunnistaa noihin aikoihin otetuista kuvista, joissa Jónsdóttir seisoo mielenosoitusten eturivissä, paukuttaa kattilankansia ja puhuu megafoniin. Kevään 2009 protestivaaleissa hän nousi yllättäen parlamenttiin sitoutumattomalta kansalaisliikelistalta. Nyt hän on yksi maansa näkyvimmistä poliitikoista.

”En usko, että liitymme Euroopan unioniin. Jos liittyisimme, meiltä kuluisi vielä ikuisuus ennen kuin täyttäisimme euroalueeseen liittymisen vaatimukset”, Jónsdóttir sanoo. ”Olemme yhä liian syvällä taloudellisessa sotkussamme.”

Reykjavik näyttää vauraalta ja talous kasvaa, mutta viime vuosi – kolmas romahduksen jälkeen – ei ollut tanssia ruusuilla. Islannin julkinen velka on 130 prosenttia bruttokansantuotteesta, maailman kuudenneksi suurin. Luottoluokittajien silmissä maa kuuluu roskaluokkaan, eikä vienti vieläkään vedä.

Britit ja hollantilaiset soittelivat kiukkuisina juuri Birgitta Jónsdóttirille, kun ulkomaiset piensijoittajat olivat kadottaneet rahansa kansallistetun Landsbankin Icesave-tileille ja Islanti uhkasi jättää heidät oman onnensa nojaan syksyllä 2009.

”Ennen vanhaan tällaisen asian takia olisi lähdetty sotaan”, BBC:n toimittaja miltei huusi puhelimeen. Jónsdóttir puolustautui yhtä kuuluvasti: ”Islantilaiset eivät äänestäneet keinottelijoita valtaan tai käskeneet ketään osallistumaan heidän uhkapeliinsä. Me korvaamme osan tappioista, mutta miksi meidän pitäisi korvata kaikki?”

Itku pitkästä ilosta

Kymmenen vuotta sitten Islannin talous lähti hurjaan nousuun. Seuraavien kolmen vuoden aikana keskivertoperheen varallisuus kasvoi kolminkertaiseksi. Islannin osakemarkkinoiden koko yhdeksänkertaistui neljässä vuodessa, ja samassa ajassa islantilaisten omistaman ulkomaisen omaisuuden määrä viisikymmenkertaistui.

Kun Lehman Brothersin konkurssi puhkaisi kuplan vuonna 2008, nimetön hedge-rahaston johtaja selitti tapahtunutta Vanity Fairin haastattelussa näin:

”Sinulla on koira ja minulla on kissa. Me sovimme, että molempien arvo on miljardi dollaria. Sinä myyt minulle koiran miljardilla, ja minä myyn sinulle kissan miljardilla. Nyt emme enää ole lemmikinomistajia, vaan islantilaisia pankkeja, ja meillä molemmilla on miljardin dollarin arvosta uutta omaisuutta.”

Kolmentoista islantilaisen pankkiirin ja suurliikemiehen muodostaman ringin ympärille paisunut talouskupla tuotti kolmelle pankille vajaan 50 miljardin euron velat. Se vastasi Islannin 12 vuoden kansantuloa. Kun pankit romahtivat ja ne kansallistettiin, jokaisen islantilaisen olisi pitänyt vastata yli 250 000 euron velkaosuudesta.

Lisäksi kansalaisilla oli kannettavana melkoinen omakin velkataakka, jota Islannin poikkeukselliset lainakäytännöt olivat paisuttaneet: Islannissa on tapana sitoa lainat elinkustannusindeksiin tavalla, jossa inflaatio kasvattaa itse lainasummaa. Kriisin puhjetessa kaikkien islantilaisten asuntolainat kasvoivat eksponentiaalisesti. Yhtälö oli mahdoton, ja Islannin oli keksittävä poikkeuksellisia ratkaisuja, ettei kansa lyyhistyisi velkataakan alle.

Pankit kansallistettiin. Niiden uudelleenyksityistäminen on vasta aluillaan. Kotitaloudet ovat saaneet anteeksi omista veloistaan sen osuuden, joka ylittää 110 prosenttia asunnon arvosta. Päätös kosketti neljäsosaa islantilaisista perheistä.

”Islannilla on maailmanennätys kotitalouksien velkojen anteeksiannossa”, sanoo Danske Bankin pääanalyytikko Lars Christensen Bloombergin haastattelussa. ”Islanti toimi juuri niin kuin kriisissä pitää. Kuka ekonomisti tahansa olisi tästä samaa mieltä.”

Euro ei houkuttele

Nyt Islanti on nousussa. Sen talous kasvoi viime vuonna 2,9 prosenttia, ja tälle vuodelle OECD ennustaa 2,4 prosentin kasvua. Euroalueen kasvuksi povataan 0,2 prosenttia. Jopa näppinsä polttaneiden ulkomaisten velkojien kiukku näyttää olevan unohtumassa, ja sijoittajat palaavat hiljalleen saarelle halvan energian houkuttamina.

Maaliskuussa Islanti ilmoitti aikaistavansa 0,7 miljardin euron suuruisen lainaerän takaisinmaksua. Summa on noin viidennes lainapaketista, jonka maa sai muilta Pohjoismailta ja Kansainväliseltä valuuttarahastolta vuoden 2008 lopussa.

Vaikka Islannin talous kasvaa, maan valuutta kruunu kolhiutui romahduksessa pahoin ja on edelleen vain rajoitetusti vaihtokelpoinen saarivaltion ulkopuolella. EU:n vastustajienkin riveissä myönnetään, että kruunusta voi olla pakko hankkiutua ennen pitkää eroon. Nyt vilkuillaan erityisesti vakaavaluuttaisten naapurien suuntaan.

”Täällä keskustellaan nyt neljästä vaihtoehdosta”, Jónsdóttir sanoo. ”Euro on yksi vaihtoehto, mutta se ei näytä erityisen houkuttelevalta. Kanadan dollarista ja Norjan kruunusta käydään vakavia neuvotteluja. Neljäs vaihtoehto on toimia kuten Saksa toisen maailmansodan jälkeen ja luoda uusi Islannin kruunu.”

Islannin nopea toipuminen ja euroalueen vuodesta toiseen jatkuva kuohunta on kääntänyt kysymyksen saarivaltion mahdollisesta EU-jäsenyydestä päälaelleen. Enää kyse ei ole vain siitä, huoliiko unioni Islannin. Voi olla, että islantilaiset eivät huoli unionia.

”Luulen, että Islanti on nyt paremmassa turvassa omillaan”, sanoo 34-vuotias baarinomistaja Daniel Harris. Britti-isän ja islantilaisäidin poika kertoo paenneensa romahduksen aikaan Lontooseen, koska työtilanteen huononeminen Islannissa pelotti. Huoli osoittautui turhaksi. Kun Islanti ei vuoden Lontoon-evakon jälkeen ollutkaan muuttunut sietämättömäksi paikaksi elää, Reykjavik kutsui Danielia taas.

”Kriisi tuntui ihmisten arjessa ja konkursseja tuli, mutta ei mielestäni kohtuuttoman paljon. Islantilaisilla oli varaa vähän leikata elintasoaan.”

Kysymys EU-jäsenyydestä jakaa Islannin kahtia. Pääministeri Jóhanna Sigurðardóttir kannattaa liittymistä euron kriisistä huolimatta, koska uskoo jäsenyyden vakauttavan Islannin taloutta. Kansalaisten kannat nojaavat eri suuntaan mutta myös ailahtelevat paljon. Jos jäsenyysneuvottelut nytkähtävät eteenpäin kesäkuulle kaavaillussa tapaamisessa, Islanti voisi liittyä unioniin vuonna 2014. Mahdolliselle EU-kansanäänestykselle ei kuitenkaan ole vielä valittu ajankohtaa.

Islannin kansalliskirjaston pääkirjastonhoitaja Ingibjörg Steinunn Sverrisdóttir muistuttaa, että kysymys EU-jäsenyydestä ei ole ainoastaan kysymys yhteisvaluutasta, vaikka sellaisena se Islannin ulkopuolella usein nähdäänkin. Mitä kauemmas menneisyyteen romahdus jää, sen enemmän muut huolet saavat tilaa kansalaisten keskusteluissa. Tärkein niistä on Atlantin vesissä uiskenteleva luotettu vientituote, jonka suhteen islantilaiset eivät ole tottuneet ottamaan vastaan käskyjä ulkopuolisilta. Islannin viennistä 40 prosenttia on kalaa.

”Kalastus voi olla lopulta tärkeämpi kysymys kuin euro”, Sverrisdóttir sanoo. ”Islantilaisten olisi erittäin vaikea niellä sitä, jos EU-jäsenyys veisi meiltä oikeuden päättää itse kalastuskiintiöistämme.”

Paluu perusarvoihin

Reykjavik ei ole mikään Ateena, vaan unelias pikkukaupunki. Se näyttää vähän Maarianhaminalta, jonka joku on siirtänyt Grönlantiin. Siksi kolmen vuoden takaiset uutiskuvat, joissa katukivet lentävät kaupungin keskustassa mellakkapoliisin kilpiä vasten, näyttävät epätodellisilta. Niin pitkälle islantilaisten kiukku kuitenkin meni vuoden 2009 alussa, kun pankkien toteuttaman vedätyksen mittakaava alkoi selvitä.

Tyytymättömyys laantui lopulta kahteen keskeiseen myönnytykseen. Ensinnäkin hallitus erosi ja maassa järjestettiin uudet vaalit, joissa keskustaoikeistolaisen hallituksen tilalle nousi vasemmiston, vihreiden ja sosiaalidemokraattien koalitio. Toiseksi Islannille luvattiin uusi perustuslaki.

Perustuslain uudistaminen tuntuu olleen katharttinen hetki islantilaisille. Romahduksessa ryvettynyt maa puhdistautui keksimällä itsensä uudelleen.

Uuden perustuslain arvopohja luotiin marraskuussa 2010 kutsumalla 950 arvalla valittua islantilaista Laugardalshöllin urheiluhalliin Reykjavikiin. Urheiluhallin kahdeksan työryhmää tuottivat 700 sivua tekstiä muun muassa moraalista, luonnonarvoista, hyvinvoinnista ja kansainvälisestä yhteistyöstä. Laugardalshöllissä alkanutta työtä jatkoi 25 islantilaisen ryhmä, johon kuului väkeä pastoreista maanviljelijöihin ja matemaatikkoihin. He raportoivat vuoden 2011 aikana perustuslainkirjoitustyöstään säännöllisesti internetissä, missä muu kansa kommentoi tehtävän etenemistä.

Joukkoistettu prosessi synnytti ehdotuksen, jossa kirkko erotettaisiin valtiosta, suoraa demokratiaa lisättäisiin, valtio velvoitettaisiin tarjoamaan kaikille kansalaisille internetyhteys ja luonnonvarat julistettaisiin julkiseksi omaisuudeksi. Perustuslaista on määrä järjestää sitova kansanäänestys vuoden 2012 aikana.

Pääkirjastonhoitaja Sverrisdóttir näkee luonnonarvoja, luottamusta ja yhteisöllisyyttä korostavassa perustuslaissa merkkejä islantilaisten kaipuusta takaisin perusarvojen pariin. Pieni maa teki yhteisen kymmenen vuoden seikkailuretken markkinatalouden suureen maailmaan, mutta nyt tuhlaajapojat ovat taas kotona.

”Ulkomaalaiset kysyvät aina, miten kriisi näkyi katukuvassa. Minä vastaan, että villapaitoina ja partoina”, Sverrisdóttir sanoo. Reykjavikin kaduilla Armani ja Prada ovat tosiaan vaihtuneet perinteisiin lopapeysa-villapaitoihin, ja vähintään joka toisella nuorella miehellä on pörröinen risuparta.

”Hilloamista ja yrttien kasvatusta käsittelevien kirjojen kysyntä kirjastoissa on jo vähän laskemassa, mutta yhä niitä joutuu jonottamaan.”

Islannin ja Wikileaksin romanssi uudisti medialait

Elokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2009 Islannin yleisradioyhtiö RÚV:n uutisankkuri valmistautui kertomaan Kaupthing-pankin sisältä tulleesta asiakirjavuodosta. Viisi minuuttia ennen uutislähetyksen alkua kanavan johdolle toimitettiin oikeuden määräys, joka kielsi asian käsittelemisen. Uusi, kansallistettu Kaupthing oli onnistunut saamaan oikeudelta ennakkosensuuripäätöksen.

Tietovuoto sisälsi lainakirjan, joka puhui karua kieltä siitä, miten holtittomasti pankit olivat lainanneet rahaa omien johtajiensa tyhjää täynnä oleviin bisneksiin. RÚV:n toimitus ei halunnut päästää vuoden suurinta uutista ohi. Lopulta toimittajat tekivät hätäratkaisun. Studio hiljeni ja ruutuun ilmaantui kymmeneksi sekunniksi vuotosivusto Wikileaksin osoite. Seuraavien minuuttien aikana kymmenettuhannet islantilaiset latasivat Wikileaksin sivulta Kaupthingin lainakirjan, josta RÚV ei saanut puhua.

”Pienessä maassa syntyy helposti kaveriverkostoja”, kansanedustaja Birgitta Jónsdóttir sanoo. ”Tietovuotoja tarvitaan, koska mikään muukaan ei takaa läpinäkyvyyttä maassa, jossa kaikki tuntevat kaikki.”

Pian Kaupthing-vuodon jälkeen Wikileaksin kiistelty johtohahmo Julian Assange saapui Islantiin. Australialainen vietti pitkiä aikoja seuraavasta talvesta Reykjavikissa, ja juuri siellä hän ilmeisesti otti vastaan Irakista vuodetut Yhdysvaltain lähetystösähkeet, jotka kuohuttivat maailmaa syksyllä 2010. Birgitta Jónsdóttir mainitaan bagdadilaista ilmaiskua kuvaavan Collateral Murder -videon lopputeksteissä tuottajana.

Jónsdóttir ei enää ole yhteydessä entiseen yhteistyökumppaniinsa Julian Assangeen. Kaupthingin tietovuodosta alkanut Islannin ja Wikileaksin romanssi on viilennyt. Yhteistyöstä syntyi kuitenkin lakikokoelma IMMI, Icelandic Modern Media Initiative, jonka tavoitteena on tehdä Islannista eräänlainen sananvapauden turvasatama ja houkutella maahan samalla ulkomaisia teknologiayrityksiä.

Toteutuessaan IMMI vahvistaa toimittajien lähdesuojaa, nostaa kunnianloukkauksen syytekynnystä, laajentaa julkisuuslakia ja suojelee verkossa toimivia yrityksiä syytteiltä, jotka liittyvät yritysten asiakkaiden julkaisemaan sisältöön. Syytesuojapykälät yhdistettyinä Islannin halpaan energiaan ja viileään ilmastoon kiinnostanevat Googlen kaltaisia yrityksiä, jotka etsivät paikkoja jättimäisille palvelinkeskuksilleen.

Jónsdóttirilla on ollut kiire ajaa hanke läpi. Kriisistä seurannut poliittinen liike-energia ei jatku ikuisesti: islantilaisten moraalinen krapula näyttää olevan jo laantumassa, lopapeysa-puseroiden myynti laskee eikä Jónsdottiria välttämättä valita ensi vuoden parlamenttivaaleissa toiselle kaudelle. Toistaiseksi IMMI on kuitenkin myötätuulessa, ja ainakin puolet laeista hyväksyttäneen vuoden 2012 aikana.

Jopa EU-parlamentti kehaisi Islannin jäsenyysneuvotteluihin liittyvässä päätöslauselmassaan IMMI:ä, vaikka uudistus uhmaa muun muassa unionin teletunnistetietojen säilyttämistä koskevia direktiivejä. Unioni vaatii jäsenmaiden teleyhtiöitä ja internetpalveluntarjoajia säilyttämään tunnistetietoja asiakkaidensa viestinnästä – esimerkiksi puheluiden, tekstiviestien ja sähköpostien ajankohtaa ja IP-osoitetta – vähintään kuuden kuukauden ajan. IMMI:n ansiosta säilytysvelvoitteen on määrä lyhentyä ja mahdollisesti kaventua.

Jónsdottir toivoo lakien parantavan samalla islantilaisen talousjournalismin tasoa ja ehkäisevän siten uusien kuplien muodostumista.

”Jos meillä olisi ollut IMMI aikaisemmin, moni meidän parhaista toimittajistamme ei olisi nyt tilanteessa, jossa heidän kaikki aikansa kuluu oikeussaleissa taisteluun erilaisia vaientamisyrityksiä vastaan”, Jónsdóttir sanoo. ”Niin kauan kun heillä on keskeneräisiä oikeusjuttuja, heidän aikansa kuluu puolustautumiseen eivätkä he tee työtään.”

 

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja.

Vuonna 1957 perustetussa Euroopan talousyhteisössä oli alun perin vain kuusi jäsenmaata. Säännöt olivat samat kaikille maille, jotta ihmiset, pääomat, tavarat ja palvelut liikkuisivat vapaasti. Niiden avulla pystytettiin Länsi-Eurooppaan yhteismarkkinat.

”Isämme rakensivat järjestelmän, jossa yksi päätös sopi kaikille”, sanoo Helsingissä maaliskuussa vieraillut Jean-Claude Piris. ”Edes minä en ollut silloin vielä paikalla”, hän lisää naurahtaen.

Euroopan unioniin on liittynyt alkutaipaleen jälkeen 21 uutta jäsenmaata. Nyt talouskriisin aikana on käynyt selväksi kaksi asiaa: päätöksenteko on miltei halvaantunut, ja sen demokraattinen perusta on heikentynyt. EU:n vanhat säännöt eivät taivu näin suuren unionin luotsaamiseen, kun yksi maa voi estää veto-oikeudellaan muita etenemästä kiistanalaisessa asiassa.

Etenkin vuonna 1992 solmitun Maastrichtin sopimuksen jälkeen unionin toiminta on laajentunut taloudesta monille uusille alueille, kuten ulkopolitiikkaan, puolustukseen, oikeus- ja sisäasioihin..

”Emme tee kaikilla alueilla yhteistä politiikkaa, mutta teemme yhteisiä päätöksiä”, Piris jatkaa. Se on käynyt sitä vaikeammaksi mitä erilaisempia jäseniä on liittynyt unioniin. ”Ruotsilla ja Bulgarialla on vain vähän yhteistä.”

Pirisin johtopäätös on selkeä: Euroopan unionin on yhdennyttävä lisää. Kriisi voidaan ratkaista vain, jos jäsenmaat siirtävät verotus- ja budjettivaltaa unionille. Kaikki eivät tähän suostu, joten unioni jakautuu väistämättä kahdelle raiteelle, etujoukkoon ja hitaampaan jälkijoukkoon.

Kohti pattitilannetta

Piris tuntee EU:n lainsäädännöllisen rakenteen ehkä paremmin kuin kukaan muu. Ranskan hallintokorkeakoulun ENA:n käynyt juristi työskenteli EU:n ministerineuvoston lakiasiainpalvelun johtajana vuosina 1988–2010. Hänen johdollaan 130 juristia käyttivät luovuuttaan rakentaessaan laajenevalle yhteisölle uusia sopimuksia.

Taakse katsoessaan Piris toteaa, että budjettivaltaa olisi pitänyt siirtää unionille jo 1990-luvulla, hyvissä ajoin ennen EU:n itälaajentumista. Kansallisvaltiot olivat kuitenkin haluttomia luopumaan itsenäisistä asemistaan, jotka ne olivat saavuttaneet historian saatossa taistellen. Niinpä ne luovuttivat vain osan oikeuksista.

”Jäsenmaita on nyt liian monta, emme pysty enää muuttamaan ja ratifioimaan perussopimuksia”, Piris toteaa. ”Valtiomiesten poliittinen tahto ei riitä sopimusten muuttamiseen.”

Päättäjät yrittivät alkuvuodesta kiertää umpikujan solmimalla uuden budjettikurisopimuksen suoraan hallitusten välille. Pirisin mukaan näinkin voitaisiin edetä, käyttämällä nykyisten sopimusten sallima poliittinen liikkumatila mahdollisimman tarkkaan. Järjestely kärsii kuitenkin demokratiavajeesta ja liiasta monimutkaisuudesta.

Piris ennustaa, että EU-maiden etujoukko irtautuu lopulta omaksi ryhmäkseen ja solmii keskenään uuden oikeudellisesti velvoittavan sopimuksen. Etujoukkoon kuuluvat todennäköisesti nykyiset euromaat, ehkä yhdellä tai kahdella vähennettynä. Kreikkalaisten on siis ensin päätettävä, jäävätkö he euroalueeseen.

”Eturyhmän tehtäväksi jäisi helpottaa muiden EU-maiden mukaantuloa. Puola voisi liittyä etujoukkoon jo muutamassa vuodessa, Britannialta menisi varmasti pidempään.”

Kaikki 27 nykyistä jäsenmaata jatkaisivat EU:n jäseninä. Pienempi ryhmä tekisi EU:n yhteisen politiikan päälle keskenään vain lisää asioita. ”Se olisi täysin sopusoinnussa perussopimusten ja yhteisölainsäädännön kanssa. Muille ei aiheudu siitä haittaa”, Piris tähdentää.

Eteenpäin EU-maita ajavat sekä rahamarkkinat että pettyneet kansalaiset. Jos yhdentyminen pysähtyy, ovi on Pirisin mielestä auki ”maahanmuuttovastaisille ja populistisille puolueille”, kuten Perussuomalaisille, Ranskan Front Nationalille, Ruotsidemokraateille ja Hollannin Vapauspuolueelle.

”Pysähtymällä antaisimme viestin, että EU on synonyymi talouskurille: tarjolla on vain budjettileikkauksia sekä sosiaalietuuksien ja työpaikkojen vähennyksiä.”

”Ihmisille on annettava toivoa eikä vyönkiristystä. Edelläkävijöiden ryhmällä voimme rakentaa jotakin uutta”, Piris sanoo.

Tällainen askel kaventaisi kansallista budjettipolitiikkaa ja siirtäisi osan verotuksesta unionille, mutta vahvistaisi vastaavasti keskinäistä solidaarisuutta. Piris arvioi, että Saksan ja Suomen kaltaiset maat voisivat hyväksyä laajemman solidaarisuuden, jos ne saisivat päätösvaltaa budjettikurista. Liittovaltioon hän ei kuitenkaan usko.

”Edes euroalueen etujoukko ei tule rakentamaan Euroopan yhdysvaltoja, jolla olisi yhteinen poliisi, vankilat, oikeuslaitos, armeija ja ulkopolitiikka – se on poissuljettua. Yksikään Euroopan hallitus tai kansa ei halua liittovaltiota.”

 Legitimiteetin ongelma

Pirisin mielestä valtaa ei nykyisillä rakenteilla voida keskittää enempää Brysseliin, koska keskittämiselle ei olisi demokraattista oikeutusta. Euroopan parlamentti valitaan suoralla kansanvaalilla, ja sen valtaa on kasvatettu asteittain, mutta se on menettänyt samalla yhteyden äänestäjiin.

”Poliittinen legitimiteetti ei synny vielä siitä, että edustajat valitaan vaaleissa. Kansallista parlamenttia valitessa tuntuu siltä, että äänestämällä voi vaikuttaa politiikkaan, toisin kuin Euroopan parlamenttia valitessa. Tosiasia on, että poliittinen kilpailu käydään kansallisella tasolla. Syynä ovat yhteinen kieli ja lyhyemmät etäisyydet.”

Todisteeksi Euroopan parlamentin legitimiteetin murenemisesta Piris esittää lukuja äänestysvilkkaudesta: ensimmäisissä europarlamentin vaaleissa vuonna 1979 uurnilla kävi 62 prosenttia äänioikeutetuista, vuoden 2009 vaaleissa enää 43 prosenttia. ”Äänestysprosentti on laskenut jokaisissa vaaleissa, kun taas parlamentin valta on lisääntynyt jokaisten vaalien jälkeen.”

Vahvaa Euroopan parlamenttia ajoi voimakkaasti Ranskan entinen presidentti Valéry Giscard d’Estaing, joka katsoi – Pirisin mielestä ymmärrettävästi – että eurooppalaisilla on oikeus valita edustajansa. Mutta taustalla oli ajatus Euroopan liittovaltiosta, joka on kääntynyt itseään vastaan.

”On väärin esittää kansalaisille, että menemme kohti liittovaltiota, koska sellaista ei haluta. Se vain lisää EU:n vastustusta.”

Euroopan parlamentin sijasta Piris uskoo kansallisiin parlamentteihin. Hänen mallissaan etujoukon maiden kansalliset parlamentit lähettävät edustajansa Brysseliin ja muodostavat siellä uuden parlamentaarisen elimen. Kansanedustajat äänestävät Brysselissä EU-päätöksistä, jolloin he saavat todellista päätösvaltaa unionin asioihin.

”Kun nämä edustajat osallistuvat samalla kotimaansa poliittiseen keskusteluun, asetelma muuttuu täysin”, Piris esittää.

Joustavampi hallinto

Pirisin malli on taustaltaan ranskalainen: hollantilaiset ja ranskalaiset puolustivat voimakkaasti kansallisten parlamenttien vaikutusvaltaa EU:n perustuslakia valmistelleessa konventissa 2000-luvun alussa, kun taas esimerkiksi belgialaiset kannattivat vahvaa Euroopan parlamenttia.

Pirisin mielestä Euroopan parlamentti on sahannut omaa oksaansa keskittymällä enemmän valtaoikeuksiensa lisäämiseen kuin unionin tulevaisuuteen. Tämä näkyi konventissa, jonka työtä ”Euroopan parlamentti hallitsi täysin henkisesti”.

Samalla Euroopan komission toimintakyky on rapautunut, kun jäsenmaita on tullut lisää ja päätöksiä yritetään tehdä edelleen yksimielisesti. Komission tulisi edustaa koko unionin etua, ei jäsenmaita, mutta sen ehdotukset talouskriisin ratkaisemiseksi ovat jääneet liian heikoiksi, ikään kuin puolitiehen.

Euromaiden etujoukolla olisi Pirisin mallissa Brysselissä Euroopan komissiota vastaava pienempi toimielin. Toimintakyvyn varmistamiseksi siinä tulisi olla korkeintaan seitsemän jäsentä, toisin kuin nykyisessä 27-jäsenisessä komissiossa. Päätöksenteko olisi joustavaa: Asiakohtaisesti osa päätöksistä sitoisi kaikkia jäsenmaita, jos niiden takana olisi neljän viidesosan määräenemmistö. Osapäätöksistä ei sitoisi vastaan äänestäneitä jäsenmaita.

Etujoukon päätöksenteko olisi Pirisin mukaan näillä säännöillä nopeampaa ja yksinkertaisempaa. Uutta byrokratiaa ei tarvittaisi lakien valmisteluun, vaan etujoukon maat voisivat hyödyntää tilauspohjalta vanhan komission tai jäsenmaiden virkamieskuntaa.

Vuonna 2010 EU-virastaan eläkkeelle jäänyt Jean-Claude Piris on siirtynyt taustavaikuttajaksi ja kommentaattoriksi, mutta hän kantaa huolta unionin tulevaisuudesta.

”Tulevaisuus on epävarma, eikä kriisi ole ohi. Jos euro hajoaa, joudumme pian keskinäiseen valuuttasotaan. Saksan markka, Ranskan frangi ja Italian liira devalvoitaisiin jokainen vuorollaan. Myös kauppasodan vaara olisi olemassa”, hän sanoo.

Slobodan Miloševićin oikeudenkäynti alkoi Haagissa vuosituhannen alussa. Milošević puolusti itseään. Kuva: Raphael Gaillarde/Getty Images

Slobodan Miloševićin kaatuminen Serbiassa vuonna 2000 aloitti uuden massaprotestien aallon EU:n naapurustossa. Kuluneen 12 vuoden aikana kymmenet tai jopa sadat tuhannet ihmiset ovat vallanneet kadut ja vaatineet muutosta miltei jokaisessa EU:n naapurimaassa, niin idässä kuin etelässä. Protestit ovat olleet valtaosin rauhanomaisia, ja niissä on taisteltu EU:n perustavien arvojen – vapauden, oikeudenmukaisuuden ja demokratian – puolesta.

Samaan aikaan unioni on vähitellen vahvistanut yhteistä ulkopolitiikkaansa, jonka tavoitteena on edistää demokratiaa ja ihmisoikeuksia sekä ehkäistä ja ratkoa kriisejä. Siten yhteinen ulkopolitiikka haastaa perinteisen käsityksen valtiollisesta suvereniteetista kansainvälisen järjestelmän kulmakivenä.

Arabikevään tapahtumien valossa EU:sta on kuitenkin vaikea puhua demokratiakehityksen innoittajana ja tukijana.

Toiveissa ”hallittu muutos”

Kun arabimaiden katuprotestit saivat alkunsa Tunisiasta vuoden 2010 joulukuussa, Ranskan ulkoministeri tarjosi ystävälleen presidentti Ben Alille apua mielenosoitusten hillitsemiseen. Euroopassa oli totuttu pitämään Tunisiaa arabimaailman edelläkävijänä, joka päihitti muut alueen maat talouskehityksessä ja hallinnon toimivuudessa. Järjestelmä oli kuitenkin autoritaarinen ja syvästi korruptoitunut.

Pian protestit levisivät Egyptiin, missä maan turvallisuuskoneisto yritti tukahduttaa mielenosoituksia surmaten satoja kansalaisia. EU vältti ottamasta kantaa mielenosoittajien vaatimuksiin presidentti Hosni Mubarakin erosta ja toivoi sen sijaan ”hallittua muutosta”.

Unioni kehotti kaikkia demokratiaa kunnioittavia poliittisia voimia avoimeen vuoropuheluun, vaikka Egyptin johdon suhtautuminen demokratian periaatteisiin näytti kaikkea muuta kuin kunnioittavalta. Euroopan julkisessa keskustelussa unionia kritisoitiin pelkuruudesta ja näköalattomuudesta: esimerkiksi FRIDE-tutkimuslaitoksen tutkijan Barah Mikailin sanoin EU osoittautui kyvyttömäksi poliittisiin avauksiin ja samalla menetti uskottavuutensa kansan silmissä.

Venäjällä viime joulukuussa puhjenneet mielenosoitukset saivat Euroopan johtajat vähintään yhtä hämilleen. EU:n helpotukseksi venäläiset protestoijat eivät edes vaatineet nykyjohdon eroa vaan vähittäistä muutosta. EU:n maine Venäjällä on joka tapauksessa niin huono, että protestoijien kannalta oli parempi, ettei unioni ilmaissut heille tukea.

EU suosi vakautta ja varovaisuutta myös Georgian ruusuvallankumouksen yhteydessä vuonna 2003, Azerbaidžanin ja Armenian epäonnistuneiden massaprotestien aikana vuosina 2005 ja 2008 sekä Moldovan tapauksessa vuonna 2009. Syyriassa viime vuoden maaliskuussa alkanut kansannousu oli kestänyt jo useita kuukausia ja vaatinut satoja kuolonuhreja, ennen kuin EU elokuussa ryhtyi vaatimaan presidentti Bašar al-Assadin eroa – silloinkin Yhdysvaltain vanavedessä.

Pakotteita ja välitystä

2000-luvun alkupuolella EU:n naapurustossa tapahtui kuitenkin rauhanomaisia demokraattisia vallankumouksia, joiden onnistumisessa unionilla oli merkittävä rooli.

Serbian vuoden 2000 vallankumous on harvinainen tapaus, jossa EU yhdessä muiden läntisten toimijoiden kanssa edisti voimakkaasti ja avoimesti vallanvaihtoa. Unioni tuki yhtenäisen oppositiorintaman muodostamista, kehotti Serbian kansaa äänestämään vaaleissa muutoksen puolesta ja lupasi mittavaa tukea uudistuksille, jos valta vaihtuisi.

Presidentti Miloševićin EU pyrki nujertamaan poikkeuksellisen laajoilla pakotteilla, joihin kuuluivat lentokielto, öljysaarto, yli 800 nimeä sisältänyt viisumikieltolista sekä valtion omistamiin yrityksiin kohdistettu kauppa- ja investointikielto.

Kun oppositiojohtaja Vojislav Koštunica voitti riippumattomien ovensuukyselyjen mukaan syyskuun 2000 presidentinvaalit, EU julisti pitävänsä häntä maan uutena johtajana. EU valmistautui jo etukäteen sanktioiden purkamiseen ja laajojen avustusohjelmien käynnistämiseen, eli unionin politiikassa tapahtui täyskäännös heti Miloševićin kaaduttua.

Ukrainan oranssissa vallankumouksessa EU:lla oli välittäjän rooli. Ukrainan katuprotestit puhkesivat marraskuussa 2004 laajamittaisen vaalivilpin takia. Vaalivoittajaksi julistettu Viktor Janukovytš oli Moskovan suosikki, ja Venäjä piti Ukrainaa omaan etupiiriinsä kuuluvana maana. EU tuomitsi vilpin, mutta ei ollut alun perin halukas puuttumaan tilanteeseen.

Sekä eurooppalaiset arvot että turvallisuusintressit puhuivat kuitenkin EU:n aktivoitumisen puolesta. Puolan ja Liettuan johtaja ryhtyivät järjestämään neuvotteluja, joiden välittäjäksi nousi EU:n  ulkopolitiikan korkea edustaja Javier Solana.

Neuvottelujen tuloksena presidentinvaalien toinen kierros uusittiin, ja sen voitti oranssi ehdokas Viktor Juštšenko.

Vaikka EU korosti toimivansa puolueettomana välittäjänä eikä ilmaissut virallista tukea oransseille voimille, unioni haastoi toiminnallaan Venäjän. Se arvosteli EU:ta epävakauden lietsomisesta ja puuttumisesta Ukrainan sisäisiin asioihin. EU kuitenkin onnistui saamaan aikaan rauhanomaisen neuvotteluratkaisun, johon kumpikin osapuoli sitoutui.

Miksei EU ole toiminut muiden naapurustossaan tapahtuneiden massaprotestien yhteydessä Serbian tai Ukrainan mallin mukaan? Miksei se ole tarttunut tilaisuuksiin edistää naapurimaissa poliittista vapautta ja oikeudenmukaisuutta silloin, kun ruohonjuuritasolta on noussut vahvoja muutosvaatimuksia?

Osittain siksi, että Serbian ja Ukrainan tapaukset olivat kumpikin omalla tavallaan poikkeuksellisia.

Yhdentymistä ja geopolitiikkaa

Milošević ei ollut kuka tahansa autoritaarinen johtaja, vaan sotarikoksista ja etnisestä puhdistuksesta syytetty entisen Jugoslavian traumaattisen hajoamiskehityksen kärkihahmo. EU häpesi voimattomuuttaan alueen 1990-luvun väkivaltaisuuksien edessä ja ryhdistäytyi aloittamalla vuonna 2000 niin sanotun vakauttamis- ja yhdentymisprosessin. Sen päämääräksi asetettiin Länsi-Balkanin maiden liittyminen EU:hun.

Miloševićin johtama Serbia-Montenegro oli ainoa alue, jota ei voitu ottaa prosessiin mukaan. Siksi Miloševićin kaatamisella oli ratkaiseva merkitys koko Länsi-Balkanin vakauttamiselle. EU:lla ei ole vastaavaa vahvaa alueellista strategiaa suhteessa muihin naapurimaihinsa, eikä sellaisen luomiseen näytä olevan poliittista tahtoa eikä resursseja.

Ukrainan oranssi vallankumous puolestaan oli poikkeuksellisen laaja ja voimakas verrattuna muihin itäisen Euroopan ”värivallankumouksiin”. Kaaoksen ja väkivallan välttäminen oli EU:lle tärkeää Ukrainan koon ja geopoliittisen aseman vuoksi. Erityisen merkittävää se oli Ukrainan naapurimaalle Puolalle, jonka nopealla toiminnalla oli ratkaiseva merkitys EU:n onnistuneelle väliintulolle.

Ukrainan tapausta on mielenkiintoista verrata Egyptin kansannousuun, joka sekin oli  mittasuhteiltaan valtava ja tapahtui isossa, geopoliittisesti merkittävässä maassa.

EU:lla ei  ollut Egyptissä vastaavia edellytyksiä puuttua tilanteeseen. Unionilla ei ollut tarvittavaa diplomaattista voimaa, arvovaltaa eikä uskottavuutta arabimaissa, joissa se oli vuosikausia käytännössä tukenut autoritaarisia järjestelmiä. Egyptin oppositiossa eurooppalaisjohtajilla oli kontakteja ainoastaan liberaaleihin voimiin, jotka edustivat vain pientä osaa väestöstä.

EU tarvitsee välitysvalmiutta

Massaprotestit pelottavat EU:ta myös siksi, että demokratisaatio tuo tullessaan epävakautta. Yhdysvaltalaistutkijat Edward D. Mansfield ja Jack Snyder osoittavat maailmanlaajuiseen aineistoon perustuvassa tutkimuksessaan, että siirtymäkauden aikana aseellisten konfliktien todennäköisyys kasvaa. Vasta onnistunut demokratisaatio lisää vakautta ja turvallisuutta. Lyhyellä aikavälillä vakaus ja vapaus, EU:lle tärkeät arvot, ovat siis usein ristiriidassa keskenään.

EU on tukenut siirtymämaiden uudistuksia ja vakautta menestyksekkäästi laajentumispolitiikkansa avulla, mutta muihin naapurimaihin sovellettu Euroopan naapuruuspolitiikka (ENP) ei tarjoa vastaavia välineitä demokratian edistämiseen. Tämä on näkynyt muun muassa Ukrainan tapauksessa, jossa EU:n onnistunutta välitystyötä seurasi heikko tuki itse uudistusprosessille.

EU tuki Ukrainaa oranssin vallankumouksen jälkeisinä vuosina noin 150 miljoonalla eurolla vuodessa. EU-jäsenyyteen valmistautuva, Ukrainaa hieman pienempi Puola sai EU:lta pelkästään vuonna 2003 rahallista tukea lähes miljardi euroa.

EU:n haparoivat reaktiot naapuruston viimeaikaisiin massaprotesteihin heijastelevat kuitenkin myös eurooppalaisen järjestelmän syviä ongelmia.

Velkakriisi ja talouskurjimus ovat tuoneet massoja kaduille myös monissa EU-maissa. Euroopan integraatio on vaikeassa murrosvaiheessa: taloudelliset paineet yhteistyön syventämiseen ovat kovat, mutta EU:n legitimiteetti kansan silmissä horjuu. Ulkopuolisille EU ei enää ole yhtä vahva esikuva kuin vielä kymmenen vuotta sitten.

Myös Euroopan usko omiin arvoihinsa ja arvopohjaiseen ulkopoliittiseen agendaansa horjuu, kun idealististen pyrkimysten kanssa kilpailee käytännönläheisempi, talousetuja painottava linja. Eurooppa yrittää sopeutua siihen, että uusien suurvaltojen nousu kutistaa maanosan painoarvoa maailmassa.

Kaikesta huolimatta autoritaaristen naapurimaiden kansannousut osoittavat, että EU:n edustamilla arvoilla ja yhteiskuntamallilla on yhä vetovoimaa unionin ulkopuolella. Massaprotestien suosio muutosvaatimusten kanavana asettaa EU:n ulkopolitiikalle kahtalaisen haasteen.

Yhtäältä EU:n tulisi vahvistaa edellytyksiään toimia välittäjänä kolmansien maiden sisäisten konfliktien yhteydessä niin, että unioni pystyisi ehkäisemään väkivaltaa ja edistämään rauhanomaisia neuvotteluratkaisuja. Toisaalta tarvitaan pitkäaikaista sitoutumista uudistusten tukemiseen siellä, missä itsevaltiaat on syösty vallasta.

EU:n ulkopolitiikan uskottavuus riippuu paljolti siitä, pystyykö unioni tukemaan demokraattista muutosta niissä maissa, joissa siihen on vahva sisäinen pyrkimys.

 

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

Kun konservatiivit voittivat Espanjan viimesyksyiset parlamenttivaalit, maa odotti synkkien talousnäkymien vihdoin kirkastuvan. Sijoittajien uskon Espanjan velanmaksukykyyn piti palautua, ja valtaisan työttömyyden piti kääntyä hiljalleen laskuun.

Mariano Rajoyn johtama hallitus uskoi myös, että taloustilanteen elpyminen helpottaisi maan levottomaksi muuttunutta ilmapiiriä, sillä keväällä ja kesällä kaupunkien keskustat vallanneet Indignados-liikkeen kansalaisaktivistit menettäisivät aiheen suuttumukseensa. Toisin kävi.

Hallituksen mittavista julkisen sektorin leikkauksista huolimatta Espanjan talous on edelleen alijäämäinen, ja maa vajoaa yhä syvemmälle toivottomuuteen. Sijoittajat ovat pysyneet poissa, ja kansalaiset ovat kiristelleet vyötään vähentämällä kulutusta. Suuttumus tilanteeseen on lisääntynyt entisestään, mutta hallitus pelaa edelleen panoksensa yhden kortin varaan: tiukka säästökuuri kääntää maan nousuun.

Vaikka syksy ja talvi olivat kansalaisaktivismissa hiljaista aikaa, maaliskuun lopussa järjestetty yleislakko oli varoitus hallitukselle: Kuherruskuukausi on ohi, ja nyt pitää saada tuloksia. Muuten vastassa ovat viimevuotisen Indignados-liikkeen lisäksi myös ammattiliitot ja oppositioon pudonnut sosialistipuolue Partido Socialista Obrero Español (PSOE). Ne voivat halutessaan lamauttaa maan ja karistaa sijoittajien viimeiset uskon rippeet talouden elpymiseen.

Mutta onko realistista, että varsin värikäs ja monenlaisia poliittisia näkemyksiä kattava Indignados-liike yhdistäisi voimansa Espanjan hajanaisen ammattiliittokentän kanssa ja haastaisi hallituksen tosissaan? Mikä ylipäänsä on turhautumisesta ja pettymyksestä voimansa ammentavan kansalaisliikkeen rooli Espanjan poliittisessa järjestelmässä?

Protestiliike kasvoi vaikuttajaksi

Kun Indignados-liike nousi otsikoihin viime kevään paikallisvaalien yhteydessä, monet väheksyivät sitä ”poikkeuksellisena” ja ”spontaanina”. Liike ei kuitenkaan syntynyt tyhjästä eikä ole ohimenevä ilmiö. Kyse on poliittisen toimintatavan murroksesta, joka on jo jättänyt jälkensä poliittiseen järjestelmään.

Indignados-liikkeen juuret voidaan jäljittää Prestige-öljytankkerin vuonna 2002 aiheuttamaan luonnonkatastrofiin. Sitä yritettiin alkuun peitellä, mikä sai ihmiset kyseenalaistamaan sekä poliitikkojen että median luotettavuuden. Syntyi kansalaisliike Nunca maís (Ei koskaan enää). Se loi yhteiskuntaan verkostoja, jotka aktivoituivat ja moninkertaistuivat nopeasti Irakin sotavalmistelujen yhteydessä 2003.

Kun valtapuolueet Madridin terrori-iskun jälkipyykin yhteydessä yrittivät politisoida tragediaa, verkostot alkoivat kutsua väkijoukkoja koolle. Suhteellisen vähäisellä määrällä varsinaisia aktiiveja pystyttiin mobilisoimaan kaduille valtavia määriä ihmisiä. Myöhemmät tekijänoikeuksiin liittyvät lakimuutokset puolestaan saivat aikaisemmin passiiviset mutta internetissä sujuvasti liikkuvat, viestinnässään valtioiden rajoja ylittävät nuoret politisoitumaan.

Tämän poliittisen toiminnan murroksen seuraava askel oli Indignados-liike, joka eroaa perinteisestä kansalaisliikkeestä monin tavoin. Kyseessä on erilaisten liikkeiden ja intressien koalitio, jota yhdistää turhautuminen vallitsevaan poliittiseen ja taloudelliseen tilanteeseen niin Espanjassa kuin laajemmin maailmassa. Yhteistä visiota halutusta lopputuloksesta ei kuitenkaan ole.

Espanjan Indignados-liikkeen innovatiivisuus ei jäänyt maailmalla huomiotta. Sitä imitoi pian Yhdysvalloissa niin sanottu Occupy-liike, joka onnistui levittämään Indignadosin ajatuksia ja toimintatapoja pian ympäri maailmaa. Indignados ja Occupy käyttävät nykyteknologiaa, välitöntä viestintää ja erilaisia verkostoja hyväkseen paremmin kuin mikään aikaisempi liike, vähät välittäen perinteisistä poliittisen ajan, paikan tai edes ideologioiden rajoista.

Merkittävimmin on muuttunut aktivismin toimintakenttä. On- ja offline-aktivismin väliset merkityserot ovat sumentuneet. Siksi se, että todellisen maailman aukiot ovat nyt tyhjiä, ei välttämättä tarkoita, että liike verkostoineen olisi poissa eikä kykenisi mobilisoimaan ihmisiä kaduille nopeasti.

Occupy- ja Indignados -liikkeiden poliittinen toiminta on dynaamista: liikkeet mukautuvat erilaisiin tilanteisiin ja reagoivat nopeasti reaalimaailman tapahtumiin käyttäen hyväksi virtuaalimaailman verkostoja.

Indignadosin pohjalta on käynnistynyt myös useita perinteisempiä ja tehokkaammin toimivia kansalaisjärjestöjä, kuten lainanmaksuhäiriöistä johtuvia häätöjä vastustava Plataforma de Afectados por la Hipoteca. Myös liikkeen perustana toiminut opiskelija-aktivistiryhmittymä Democracia Real Ya (Aito demokratia heti) järjestäytyi taannoin viralliseksi kansalaisyhdistykseksi. Tämä aiheutti pienen skandaalin liikkeen sisällä, koska monet pitivät ryhmän tehokkaampaa järjestäytymistä sen omien, johtajattomuuteen ja vapaaehtoisuuteen perustuvien periaatteiden hylkäämisenä. Strategisesti ajatellen järjestäytyminen kuitenkin helpottaa yhteistoimintaa perinteisten painostusryhmien, kuten ammattiliittojen, kanssa.

Politiikkaa uudistamassa

Monet Indignadosin arvostelijat ovat vähätelleet liikkeen saavutuksia vetoamalla Espanjan viimevuotisiin paikallis- ja parlamenttivaaleihin, joissa vastakkaisia poliittisia ajatuksia edustava konservatiivinen Partido Popular (PP) otti niskalenkin maan toisesta suuresta puolueesta, vasemmistolaisesta PSOE:sta.

Ulkoparlamentaarisen liikkeen vaikutusta ei kuitenkaan voida arvioida vaalitulosten perusteella. Sen sijaan on pohdittava sitä, miten liikkeen esille nostamat teemat, kuten moniarvoisuus ja suoran kansanvallan lisääminen, ovat vaikuttaneet puolueisiin ja muihin poliittisen järjestelmän osiin ja voiko vaikutus johtaa varsin sulkeutuneen järjestelmän avautumiseen.

Espanjan vasemmistoliitto Izquierda Unida (IU) on ollut suurimmista puolueista kaikkein myötämielisin protestiliikettä kohtaan. Monet puolueen jäsenistä ovat mukana protestiliikkeen toiminnassa, mikä osaltaan selittää konservatiivien väitteitä siitä, että Indignados on vasemmiston manipuloima.

Puolueen ohjelmasihteerin Marga Ferrén mukaan protestiliikkeen esiin nostamat teemat ovat pakottaneet puoluetta muuttumaan. IU otti liikkeeltä ideoita parlamenttivaalien puolueohjelmaansa muun muassa kansalaisaloitteen mahdollistamisesta, korruptiota vastaan toimimisesta, julkishallinnon vastuunalaisuuden lisäämisestä, poliittisen vallan erottamisesta kirkosta ja oikeusjärjestelmästä sekä suoran kansanäänestyksen ottamisesta käyttöön paikallispolitiikassa.

Parlamenttivaalien tulosten valossa näyttää siltä, että IU sai taakseen ainakin osan vasemmistopuolue PSOE:lta karanneista äänestäjistä, sillä puolueen äänimäärä liki kaksinkertaistui. Alkuvuonna 2012 pidetyissä Andalusian ja Asturian itsehallintoalueen vaaleissa IU jatkoi nousuaan ja saavutti Andalusiassa merkittävän vaa’ankieliaseman.

Perinteisten valtapuolueiden suhtautuminen Indignados-liikkeeseen on nihkeämpää. Tämä on ymmärrettävää sikäli, että puolueet ovat tottuneet sanelemaan Espanjan politiikkaa vuorotellen yli kolmen vuosikymmenen ajan.

Hallituksessa ollessaan konservatiivinen PP on vähitellen ajanut protestiliikettä nurkkaan kaventamalla sen mahdollisuuksia kokoontua aukioille ja vallattuihin tiloihin. Puolueen asennetta kuvaa hyvin Madridin työläis- ja siirtolaiskaupunginosan Useran puoluetoimiston ohjelmajohtaja, María de los Reyes Amaro. Hänen mukaansa suuttumus koko poliittista luokkaa ja maan tapahtumia kohtaan on aitoa, mutta ”kestää vain muutaman päivän”, ellei sitä aleta ohjaamaan järjestäytyneesti.

Reyes Amaro katsoo, että liike häviää heti, kun uuden konservatiivihallituksen talouden elvyttämistoimet alkavat purra. Siksi liikettä ei tarvitse kuunnella.

Sosialistinen PSOE näki ennen parlamenttivaaleja protestiliikkeen roolin samaan tapaan kuin konservatiivit. Varauksellinen asenne näyttää kuitenkin muuttuvan, sillä PSOE on alkanut ottaa aiempaa näkyvämpää roolia hallituksen vastaisissa mielenosoituksissa ammattiliittojen kanssa.

”Emme ole protestiliikkeen kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta ymmärrämme, että järjestelmää tulee parantaa”, muotoilee parlamentista pudonnut kansanedustaja Pedro Sánchez Madridista.

Konkreettisia protestiliikkeen ideoimia ehdotuksia, joita PSOE aikoo tällä vaalikaudella oppositiosta ajaa, ovat muun muassa suljettujen vaalilistojen avaaminen, kansalaisaloitteiden helpottaminen ja suoran vaikutusvallan lisääminen kunnallispolitiikassa.

Ammattiliittojen suhtautuminen protestiliikkeeseen on toistaiseksi ollut hajanainen. Vasemmistoliittoa lähellä oleva Comisiones Obreras (CC.OO.) on ollut aktiivisesti mukana leikkauksia vastustavissa mielenosoituksissa, mutta sosialistinen Union General de Trabajadores (UGT) heräsi toimintaan vasta hallitusvallan vaihduttua syksyllä. Tämä mahdollisti maaliskuisen yleislakon toteutumisen.

Hajurako Indignados-liikkeeseen on silti vielä selvä. Ammattiliittoja kiinnostavat protestiliikkeessä vain sen helposti mobilisoimat massat, eivät niinkään ajatukset hierarkioiden purkamisesta ja suorasta demokratiasta, jotka ovat ristiriidassa liittojen tämänhetkisten rakenteiden kanssa.

Anarkistisen ammattiliitot, kuten Confederación Nacional de Trabajo (CNT) ja Solidaridad Obrera (SO), ovat sen sijaan kuuluttaneet Indignados liikkeen kokouksissa ”suuren sosiaalisen allianssin” perään. Tavoitteesta ollaan kuitenkin vielä kaukana: SO:n José Luis Carretero myöntää, että koordinoitua yhteistoimintaa ei vielä ole edes anarkististen liittojen kesken, vaikka kaikki tunnustavat sen tarpeellisuuden.

Vuosien matka valtaan

Vaikka Indignados-liikkeen pitkäaikaisvaikutuksia on vielä vaikea arvioida, varmaa on, että mielenosoituksista ja muusta protestoinnista on tullut merkittävä tapa vaikuttaa julkiseen keskusteluun ja siten myös politiikkaan.

Tämän osoittaa muun muassa El País -lehden lokakuussa teettämä kysely, jonka mukaan jopa yli 70 prosenttia espanjalaisista katsoi Indignadosin olevan oikeassa kritisoidessaan puoluejärjestelmän elitistisyyttä ja korporaatioiden ylivaltaa politiikasta.

Silti konservatiivinen PP, joka vähät välittää protesteista, nauttii historiallisen laajasta vallasta. Kyse on paitsi sosialistipuolue PSOE:n kriisistä, myös politiikan jakautumisesta viralliseen ja epäviralliseen politiikkaan: vaikka ideaalia puoluetta ei monen mielestä löydy, äänestetään silti ”pienintä pahaa” samalla kun kaduilla vaaditaan järjestelmän reformia.

Paralleelin poliittisen toiminnan tilan ja käytäntöjen vakiintuminen on kuitenkin merkki epäterveestä demokratian toiminnasta: järjestelmä ei osaa kuunnella niitä, joita edustaa, eikä muovautua vastaamaan kansalaisten tarpeita. Lyhyellä aikavälillä tämä näkynee kiihtyvinä mielenosoittajien ja hallituksen välisinä yhteenottoina, sillä konservatiivit eivät ole valmiita muuttamaan järjestelmää, ja pitkittyvä talouskriisi lisää vastakkainasettelua.

Tilanteen helpottuminen edellyttää turhautumisen kanavoimista rakentavaan toimintaan. Kokonainen espanjalainen sukupolvi on nyt ennakkoluuloton, innovatiivinen ja halukas rakentavaan muutokseen. Siksi puolueiden kannattaisi helpottaa pääsyä osaksi virallista politiikkaa.

Silti vienee vuosia, vuosikymmeniä, ennen kuin nykyinen aktivistisukupolvi pääsee vallan ytimeen. Vasta silloin Indignados-kevään ja -kesän hedelmät voivat alkaa kantaa satoa.

 

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.