Skip to main content

Arktinen hysteria

Teksti Juha Mäkinen

Suomen tuntuu vallanneen arktinen hysteria – tai kenties suorastaan kiima. Arktis ei ole enää kylmää periferiaa, vaan kuumaa rautaa, ja halukkaita takojia riittää. Kun seminaarin nimeen liitetään sana ”arkti­nen”, tulijoita riittää.

Vielä muutamia vuosia sitten Arktiksen muutoksesta puhui­vat lähinnä tutkijat ja ympäristöjärjestöt. Nyt arktisen kuumeen on saanut koko joukko ihmisiä, joita ei kiinnosta niinkään pohjoisen luonnon tila, vaan raadollinen ajatus siitä, että Ark­tiksen muutoksessa piilee mahdollisuus tehdä rahaa.

Pohjoisen jäämeren jääpeite hupenee, mikä mahdollistaa lisään­tyvän liikennöinnin Euroopan ja Aasian välillä Koillisväylää pitkin. Lisäksi arktisella alueella arvioidaan olevan huomattavia öljy- ja kaasuvaroja.

Arktinen herätys näkyy myös virallisen Suomen linjauksis­sa. Suomen ensimmäinen arktinen strategia valmistui vuonna 2010, mutta elinkeinoelämä piti sitä turhan ulkosuhdepainot­teisena. Ulkoministeriö otti opiksensa, ja näinä päivinä jul­kistettavassa uudessa strategiassa bisnesnäkökulma on tuotu vahvasti mukaan.

Strategiapapereissa on kovin helppoa sovittaa yksiin pa­himmatkin ristiriidat. Strategiatyön pohjaksi on muotoiltu virallinen visio, jonka mukaan ”Suomi osaa yhteensovittaa ympäristön reunaehdot ja arktiset liiketoimintamahdollisuudet kansainvälistä yhteistyötä hyödyntäen.”

Mitä tulee Arktiksen öljy- ja kaasuvaroihin, ympäristön reuna­ehdot ovat yksiselitteiset. Mikäli aiomme vakavissamme estää ilmastonmuutoksen karkaamisen käsistä, voimme käyttää kor­keintaan kolmanneksen jo tunnetuista fossiilisten polttoainei­den varannoista. Tämä arvio ei ole Greenpeacen kampanjasta, vaan Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n World Energy Out­look 2012 -raportissa esitetty johtopäätös.

Yksi kolmasosa jo tunnetuista varannoista tarkoittaa myös, että vielä löytämättömiä ei pidä käyttää ensinkään. Toisin sa­noen: olipa Arktiksella minkä verran öljyä ja kaasua hyvänsä, sen on jäätävä maaperään.

Suomalaisyritykset eivät ole poraamassa öljyä, mikä antaa suomalaisille Arktis-kiiman vaivaamille mahdollisuuden esittää viatonta. Järkeily menee niin, että kun itse öljyntuotannosta päätetään kuitenkin jossain muualla, Suomi voi myydä arktista osaamistaan öljy-yhtiöille. Ja on sitä jo myytykin: valtionyhtiö Arctia Shipping vuokrasi kaksi jäänmurtajaa Shellille Alaskaan vuosien 2012–2014 kesäkausiksi. Ensi kesän poraukset tosin jäävät Shellillä väliin.

Kyllä, tarjolla on rahaa ja työpaikkoja. Ja kyllä, jos emme me, niin kenties joku muu vuokraisi jäänmurtajat Shellille.

Siitä ei silti päästä mihinkään, että moraaliltaan arktisen öl­jynporauksen avustaminen on vähintäänkin arveluttavaa. Huo­mattavia rahoja liikkuu myös ihmiskaupassa; pitäisikö Suomen yrittää saada niistäkin osansa kaupittelemalla tukitoimintoja?

Sillä välin kun Suomessa yritetään mahduttaa kamelia neulansilmän läpi, perin yllättäviltä tahoilta esitetään paljon kauko­näköisempiä ajatuksia. Britannian parlamentin alahuoneen ympäristökomitea julkaisi viime syksynä raportin Protecting the Arctic, jossa ehdotetaan Arktiksen öljy- ja kaasuvarojen moratoriota eli hyödyntämiskieltoa. Brittihallitus kuitenkin torjui esityksen. Samansisältöinen aloite oli syksyllä myös Eu­roopan parlamentin koneistossa, mutta siellä sen taklasi teol­lisuuskomitea.

Jos Suomi haluaisi todella toimia visionäärinä, se voisi ot­taa aloitteen käsiinsä. On turha odottaa Norjan tai muiden öljytalouksien olevan asiassa aktii­visia, mutta me voisimme ryhtyä toimeen – jos vain näkisimme kiimaamme pidemmälle.