Skip to main content

Globaali uusjako

Teksti Henri Purje

Kuten kaikki talouden alueet, myös globaali maakauppa on viime ai­koina kytkeytynyt yhä tiiviimmin osaksi rahoitusmarkkinoita. Brittiläisen tiede­toimittajan Fred Pearcen mukaan lähes jokainen meistä on nykyään maakaap­pari vähintään eläkeyhtiönsä kautta. Väite pätee ainakin Suomen kaltaisissa myöhäiskapitalistisissa talouksissa.

Monen korvaan termi maakaap­pari, landgrabber, on asenteellinen tai syyttävä. Pearcen mielestä sana kuvaa kuitenkin hyvin hänen kirjansa aihetta: Pearcelle maakaappaus on mikä tahansa tilanne, jossa vieras valtio, yritys tai muu ulkopuolinen hankkii kiistanalaisesti oi­keuden suuren maa-alan käyttöön.

Maahankintojen ylivoimaisesti ylei­sin syy on tehomaanviljely. Muita käyt­tötarkoituksia ovat esimerkiksi metsä- ja karjatalous, kaivostoiminta ja teollisuus. Usein asialla on ruokaturvastaan huo­lestunut valtio, maatalous- tai luonnon­varasektorilla toimiva poikkikansalli­nen yritys tai tuottavaa sijoitusta etsivä rahasto.

Usein osto- tai vuokraussopimuksen ehdot ovat varsin edulliset, koska isäntä­maa toivoo investoinnin tuovan itselleen vaurautta ja työpaikkoja. Tavanomaista on myös, että maa-alaa aiemmin hyödyn­tänyt paikallisväestö kokee oikeuksiaan loukatun.

Fred Pearce: The Landgrabbers. The New Fight over Who Owns the Planet. Eden Project Books 2012, 336 s.

Fred Pearce: The Landgrabbers. The New Fight over Who Owns the Planet. Eden Project Books 2012, 336 s.

Kukaan ei tiedä ilmiön laajuutta. Arviot kaapatun maan kokonaisalasta vaihtelevat joistakin kymmenistä jopa sataan miljoonaan hehtaariin. Selvää on kuitenkin, että kyse on valtavista alueis­ta, että tahti kiihtyy – ja että tämä kaik­ki vaikuttaa ihmiskunnan suuren osan elämään.

Maakaappaukset eivät aina ole hai­tallisia, mutta aina ne ansaitsevat huo­miota, Pearce toteaa. Kirjan vajaassa neljässäsadassa sivussa osansa saavat kaikki keskeiset maakiista-alueet Aasi­asta Afrikkaan ja Latinalaisesta Ameri­kasta Oseaniaan. Ilmiö on ollut mitta­vin Kaakkois-Aasiassa, mutta vastedes painopiste siirtynee muualle. Valtaosa esimerkiksi Malesian ja Indonesian sa­demetsistä on jo hävitetty.

Pearce on kokenut tiedetoimittaja, ja häneltä on aiemmin ilmestynyt useita tietokirjoja. Tämä näkyy kunnioitettava­na asianhallintana ja erinomaisena taus­toituksena. Suurin ansio on kuitenkin se käsittämätön jalkatyö, jota kirjan eteen on tehty. Pearce kiersi maailmaa vuoden, jututti kyläpäälliköitä vaikeapääsyisim­millä syrjäseuduilla, tutustui päättäjiin, maanostajiin ja maansa menettäneisiin, vieraili plantaaseilla ja viljapörsseissä. Tyylillisesti kirja asettuu journalismin, matkakertomuksen ja tietokirjan väli­maastoon.

Lyhyen käsittelyn saa myös banaani­firma United Fruit, chileläisen runoilijan Pablo Nerudan ansiosta maailmanhis­torian kenties tunnetuimmaksi noussut maakaappari. Banaaniyhtiölle omistetus­sa, vuonna 1950 julkaistussa runossaan Neruda kuvaa ulkomaisia laivoja, jotka ”lipuvat tiehensä kuin tarjottimet, kuk­kuroillaan hukkuvan maamme aarteita”.

Banaanifirmat eivät enää pyöritä ko­konaisia yhteiskuntia, mutta pohjimmil­taan United Fruitin luoma ansaintamalli pätee Pearcen mukaan usein edelleen: monikansallinen yritys lupaa köyhän maan päättäjille taloudellista kehitystä, saa maata haltuunsa edullisin ehdoin ja jättää paikallisyhteisön oikeudet ”kehi­tyksen” jalkoihin.

Esimerkiksi Pearcen haastattelema sumatralainen kyläpäällikkö Mursyid Muhammad Ali oletettavasti tunnistai­si Nerudan kuvauksen paremmin kuin tahtoisi.

Indonesian hallitus antoi Alin johta­man kyläyhteisön metsät ilmoitusasiana Asian Pulp and Paper -paperifirmalle, ja paikallisten oli lähdettävä etsimään elantoa muualla. Puolessatoista vuodessa ympäröivältä alueelta hakattiin sata ne­liökilometriä sademetsää, mikä oli vain murto-osa Riaun maakunnan kokonais­hakkuista. Paperiyhtiö lupasi taloudelli­sesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää kehitystä, mutta etenkin monella kyläläi­sellä on asiasta eri näkemys.

 

Kirjoittaja toimii tutkijana vastuullista yritystoimintaa edistävässä Finnwatch-järjestössä.