Skip to main content

Niiden puolesta joiden ääni ei kuulu

Ensimmäinen suomenkielinen feministiteologinen teos jätti aikanaan jälkensä Helsingin piispa Irja Askolaan.

Teksti Anna-Kaisa Hiltunen

Irja Askola

Irja Askola

Helsingin piispa Irja Askola luki ystä­vänsä kirjan kolmikymppisenä teologian maisterina ja vapisi.

”Havahduin siihen, että kirkkomme oli kertonut minulle vain vahvoista, roh­keista ja sankarillisista miehistä mutta jättänyt kertomatta niistä vahvoista, rohkeista ja sankarillisista naisista, jotka ovat Raamatussa ja kirkkomme tuhat­vuotisessa historiassa.”

Kirja opetti kysymään, kenen ääni missäkin tilanteessa kuuluu ja voisiko muunlaisia ääniä olla. Sittemmin kirjan oivallukset ovat suunnanneet Askolan ajattelua etenkin kansainvälisissä teh­tävissä.

Askola lähti vuonna 1991 Järven­pään seurakuntaopiston suunnittelu­päällikön työstään Euroopan kirkkojen konferenssin palvelukseen Geneveen. ”Kirkkojen Etyjin” tehtävänä oli juuri Berliinin muurin murruttua rakentaa Länsi- ja Itä-Euroopan kirkkojen välisiä yhteistyösuhteita lähes tyhjästä.

Kaija Junkkari: Nainen Jumalan kuvana. Kirjapaja 1984.

Kaija Junkkari: Nainen Jumalan kuvana. Kirjapaja 1984.

Askola kertoo pohtineensa etenkin yhteistyön eettisyyttä. Kuinka taattaisiin, etteivät vakiintuneet läntiset kirkot syöt­täisi paikkaansa etsineille Itä-Euroopan kirkoille omia toimintamallejaan, kuten diakoniatyön painopisteitä?

Ratkaisu oli ottaa työhön mukaan myös ne, joita ei ollut ennen tavattu kuul­la. ”Jos asioita miettivät vain kardinaalit, patriarkat ja muut miehet, lopputulos oli erilainen kuin silloin, jos mukana olivat myös tavallista työläisarkea eläneet nai­set”, Askola sanoo.

Naiset nostivat diakoniaa koskevaan keskusteluun esimerkiksi kysymyksiä perheväkivallasta ja nuorten naisten imettämismahdollisuuksista. Vallakkai­den miesten näkökulma niihin puuttui tai oli tyystin erilainen.

Askolan ajattelu heitti kuperkeikkaa myös, kun hän Geneven-aikoinaan oli mukana Kirkkojen maailmanneuvoston, ”kirkkojen YK:n”, työssä. Hän osallistui hankkeisiin, joissa parannettiin naisten asemaa ympäri maailman, ja tapasi ih­misoikeustaistelijoita esimerkiksi Myan­marista, Kuubasta ja Tansaniasta.

”Kuvani kehittyvistä maista oli ollut kuin kirkon raporteissa. Niissä esiintyi valtaapitäviä miehiä ja köyhiä, äänettö­miä naisia, joiden kohtaloita esiteltiin rahoituksen saamiseksi. Sitten tapasin asemansa puolesta taistelevia, äänek­käitä naisia.”

Askola ei arkaile puhua naisista ja miehistä erilaisina. Hänestä on ongelmal­lista, että kirkon yleiskielessä puhutaan vain ”henkilöistä”.

”Eivät ihmisten kokemukset todelli­suudesta ole sukupuolineutraaleita,” As­kola sanoo. Kokemukset vaihtelevat sen mukaan, oletko mies vai nainen, rikas vai köyhä, pohjoisesta vai etelästä. Eri­laisuus ei kuitenkaan poista tasa-arvon vaatimusta: tasa-arvo on mahdollinen vain, jos kaikki päästetään ääneen.

Askolan ajattelu on selvästi sukua nykyiselle valtavirran kehitysajattelulle, jossa korostetaan pohjoisen ja etelän glo­baalia kumppanuutta. Askolan mukaan kirkolla on valtavasti ruohonjuuritason ymmärrystä juuri kehityskysymyksistä, kuten ruoan puutteesta ja sen vaikutuk­sista ihmisten elämään. Tietoa pitäisi vain uskaltaa käyttää nykyistä rohkeammin.