Niiden puolesta joiden ääni ei kuulu
Ensimmäinen suomenkielinen feministiteologinen teos jätti aikanaan jälkensä Helsingin piispa Irja Askolaan.
Julkaistu: 22.5.2013
Irja Askola
Helsingin piispa Irja Askola luki ystävänsä kirjan kolmikymppisenä teologian maisterina ja vapisi.
”Havahduin siihen, että kirkkomme oli kertonut minulle vain vahvoista, rohkeista ja sankarillisista miehistä mutta jättänyt kertomatta niistä vahvoista, rohkeista ja sankarillisista naisista, jotka ovat Raamatussa ja kirkkomme tuhatvuotisessa historiassa.”
Kirja opetti kysymään, kenen ääni missäkin tilanteessa kuuluu ja voisiko muunlaisia ääniä olla. Sittemmin kirjan oivallukset ovat suunnanneet Askolan ajattelua etenkin kansainvälisissä tehtävissä.
Askola lähti vuonna 1991 Järvenpään seurakuntaopiston suunnittelupäällikön työstään Euroopan kirkkojen konferenssin palvelukseen Geneveen. ”Kirkkojen Etyjin” tehtävänä oli juuri Berliinin muurin murruttua rakentaa Länsi- ja Itä-Euroopan kirkkojen välisiä yhteistyösuhteita lähes tyhjästä.
Kaija Junkkari: Nainen Jumalan kuvana. Kirjapaja 1984.
Askola kertoo pohtineensa etenkin yhteistyön eettisyyttä. Kuinka taattaisiin, etteivät vakiintuneet läntiset kirkot syöttäisi paikkaansa etsineille Itä-Euroopan kirkoille omia toimintamallejaan, kuten diakoniatyön painopisteitä?
Ratkaisu oli ottaa työhön mukaan myös ne, joita ei ollut ennen tavattu kuulla. ”Jos asioita miettivät vain kardinaalit, patriarkat ja muut miehet, lopputulos oli erilainen kuin silloin, jos mukana olivat myös tavallista työläisarkea eläneet naiset”, Askola sanoo.
Naiset nostivat diakoniaa koskevaan keskusteluun esimerkiksi kysymyksiä perheväkivallasta ja nuorten naisten imettämismahdollisuuksista. Vallakkaiden miesten näkökulma niihin puuttui tai oli tyystin erilainen.
Askolan ajattelu heitti kuperkeikkaa myös, kun hän Geneven-aikoinaan oli mukana Kirkkojen maailmanneuvoston, ”kirkkojen YK:n”, työssä. Hän osallistui hankkeisiin, joissa parannettiin naisten asemaa ympäri maailman, ja tapasi ihmisoikeustaistelijoita esimerkiksi Myanmarista, Kuubasta ja Tansaniasta.
”Kuvani kehittyvistä maista oli ollut kuin kirkon raporteissa. Niissä esiintyi valtaapitäviä miehiä ja köyhiä, äänettömiä naisia, joiden kohtaloita esiteltiin rahoituksen saamiseksi. Sitten tapasin asemansa puolesta taistelevia, äänekkäitä naisia.”
Askola ei arkaile puhua naisista ja miehistä erilaisina. Hänestä on ongelmallista, että kirkon yleiskielessä puhutaan vain ”henkilöistä”.
”Eivät ihmisten kokemukset todellisuudesta ole sukupuolineutraaleita,” Askola sanoo. Kokemukset vaihtelevat sen mukaan, oletko mies vai nainen, rikas vai köyhä, pohjoisesta vai etelästä. Erilaisuus ei kuitenkaan poista tasa-arvon vaatimusta: tasa-arvo on mahdollinen vain, jos kaikki päästetään ääneen.
Askolan ajattelu on selvästi sukua nykyiselle valtavirran kehitysajattelulle, jossa korostetaan pohjoisen ja etelän globaalia kumppanuutta. Askolan mukaan kirkolla on valtavasti ruohonjuuritason ymmärrystä juuri kehityskysymyksistä, kuten ruoan puutteesta ja sen vaikutuksista ihmisten elämään. Tietoa pitäisi vain uskaltaa käyttää nykyistä rohkeammin.