Skip to main content

Spektaakkeli suurvallassa

Yhdysvaltain presidenttiä valittaessa on nähty jyrkkiä käänteitä ennenkin.

Suurvallan presidentinvaalit ovat kaikissa oloissa politiikan maailman merkkitapahtuma. Sellainen ne ovat varsinkin nyt, kun vanhat merkit eivät ollenkaan näytä pitävän paikkaansa sen paremmin sisä- kuin ulkopolitiikassakaan.

Kun yli puolet Yhdysvaltain äänestäjistä ja monet muuallakin hankkivat tietonsa kaapelikanavilta, sosiaalisesta mediasta ja muista nopearytmisistä lähteistä, vaalit näyttävät historiattomalta mutta jännittävältä spektaakkelilta, joka on irrallaan muusta maailmasta.

Sellaiseen kuuluu taivastelu. Miten tässä näin kävikään? Että omana tavaramerkkinään miljardinsa koonnut Donald Trump innostaa »unohdetun kansan» ja kerää sen avulla neljä kymmenesosaa republikaanien kannatuksesta. Ja miten ihmeessä samaan ääniosuuteen yltää demokraattien puolella kaikkien unohdettujen suosikki, kahdeksatta vuosikymmentään käyvä Bernie Sanders Yhdysvaltojen oloissa vallankumouksellisella ohjelmallaan, joka sisältää lupauksen vapaasta koulutuksesta ja julkisesta terveydenhoidosta?

Ymmärrystä voi lisätä, jos malttaa liittää tapahtumat politiikan pitkään kaareen ja aloittaa vuonna 1950 solmitusta niin sanotusta Detroitin sopimuksesta. Se oli General Motorsin paikallinen sopimus, jossa tuottavuus ja työmiehen palkka liitettiin toisiinsa, säädettiin minimipalkka ja sovittiin sosiaalisista eduista. Kun korkein marginaalivero oli yli yhdeksänkymmentä prosenttia, parhaiten ansainneetkin kantoivat kortensa yhteiseen kekoon sodan ja toistakymmentä vuotta jatkuneen laman päätteeksi.

Detroitin sopimus tuotti paljon puhutun Amerikan unelman: elämisen ehdot paranevat ahkeralla työllä ja sääntöjä noudattamalla, ja koulutus on lapsille väylä parempaan elämään. Tavoite ei ollut romantisoitu, jos muistaa, että maan perustuslaki on jo kolmatta vuosisataa taannut kansalaisille oikeuden onnen tavoitteluun.

Näin mentiin kymmeniä vuosia. Sitten hyytyivät ensin alemman keskiluokan palkat. Nyt kokonainen sukupolvi on menettänyt tulevaisuudennäkymänsä. Sen jäsenet ovat vihaisia Trumpin kannattajia. Viime vuosien teknologinen vallankumous taas on vienyt näköalat koulutetuilta mutta velkaisilta nuorilta. He kannattavat Sandersia.

Nämä yhteiskunnalliset perusasiat eivät katoa mihinkään, voittipa vaalit kuka tahansa.

Pitkään kaareen kuuluu myös se, että Yhdysvaltojen poliittinen kenttä alkoi jakautua 1990-luvulla republikaanien päästyä valtaan edustajainhuoneessa ensimmäistä kertaa lähes kolmeenkymmeneen vuoteen. Peli koveni. Edustajainhuone pani presidentti Bill Clintonin viralta, mutta senaatti salli hänen palvella kautensa loppuun.

Presidentti Barack Obaman kaudella valtioelinten yhteisymmärrys heikkeni ratkaisevasti. Maan hallitseminen kävi vaikeaksi, presidentin kannatus laski mielipidemittauksissa, ja kongressin kannatus painui pohjamutiin.

Tästä seurasi, että nyt käydään kaksia vaaleja samaan aikaan. Esivaaleissa varmistetaan omien ja varsinaisissa vaaleissa sitoutumattomien kannatus. Puolueiden toimistoissa Washingtonissa harotaan hiuksia. Miten antaa valitsijoiden äänen kuulua ja rakentaa samalla politiikkaa vaalien jälkeiselle ajalle?

Demokraattien ehdokkuuden voittaa Hillary Clinton. Kampanja on hyvin rahoitettu, mutta äänestäjien innostus on laimeaa, ja mielipidemittauksissa alle puolet pitää oman puolueen ehdokasta luotettavana.

Republikaanien esivaalikamppailun päättyminen »etuajassa» Trumpin kilpailijoiden luopumiseen tarjosi puolueelle tervetullutta lisäaikaa rivien kokoamiseen. Mielipiteitä jakaneella Trumpilla ei ole asiaa presidentiksi ilman puolueen kutakuinkin yhtenäistä kannatusta.

Ennen presidenttiehdokkaat valittiin puoluekokouksen tupakansavuisissa takahuoneissa. Kaupankäynnin tuiskeessa unohtuivat usein ehdokkaan edellytykset tulla valituksi presidentiksi.

Republikaanien sisäisen taiston vuonna 1948 voittanut Thomas Dewey hävisi demokraatti Harry Trumanille, ja vuonna 1952 pidetyssä demokraattien puoluekokouksessa valittu ehdokas Adlai Stevenson hävisi presidentinvaalit republikaani Dwight Eisenhowerille. Kun eräs kannattaja vakuutti Stevensonille, että jokainen ajatteleva ihminen äänestää häntä, älykkönä tunnettu Stevenson vastasi: »Mutta valituksi tulemiseen tarvitaan enemmistö.»

Tilanne korjattiin järjestämällä esivaalit aluksi muutamassa, sitten kaikissa osavaltioissa. Valta siirtyi puoluetoimistoilta äänestäjille, mutta taas karkasi tavoite silmistä.

Vuoden 1964 vaaleissa republikaanipuolue valitsi ehdokkaakseen oikeaoppisen konservatiivin Barry Goldwaterin, joka kärsi rökäletappion demokraattien Lyndon Johnsonille. Vuonna 1968 demokraattien puoluekokous oli kaoottinen, jopa väkivaltainen. Puolue kokosi itsensä, mutta demokraattien Hubert Humphrey hävisi Richard Nixonille kolmen ehdokkaan asetelmassa. Kolmas oli etelän demokraatti George Wallace, joka oli mukana perustamassa vaaleja varten uutta itsenäisyyspuoluetta (American Independent Party).

Vuonna 1972 demokraattien puoluekokous valitsi ehdokkaaksi suuren innostuksen vallassa Vietnamin sotaa vastustaneen George McGovernin. Vaaleissa hän voitti osavaltioista vain liberaaleimman, Massachusettsin.

Mitä voi sanoa tämän vuoden vaalikampanjoiden sisällöstä? Jo oman mielenrauhan vuoksi siihen ei pidä kiinnittää liiaksi huomiota, koska puheet on tarkoitettu omien kannattajien uskon vahvistukseksi.

Vai miltä kuulostaa pääehdokkaiden maailma, jossa Yhdysvallat pyrkii varmistamaan asemansa suurvaltana keskittymällä omiin asioihinsa, rakentamalla muurin Meksikon rajalle, vähentämällä sitoumuksiaan liittokunnissa tai vastustamalla kaupan vapauttamista? Puheet muuttuvat, kun ehdokkuus on varmistettu. Toivoa sopii, että valituksi tullut presidentti kertoo, miten aikoo edistää tavoitteitaan maailmalla.

Suomalaisten taas sopii toivoa jo omien viiteryhmiensä – lännen ja Euroopan – kannalta, että Yhdysvallat jää vanhalle paikalleen lännen johtajaksi lieventämään Venäjän lännelle julistamaa vastakkainasettelua. Suotuisaa olisi myös, että Yhdysvallat asettaisi silmämitakseen maailmantalouden kehittämisen ja tavoitteekseen sellaisten sääntöjen rakentamisen, jotka luovat nykyistä vakaamman pohjan kansainväliselle kanssakäymiselle. Juuri nyt sääntöjä ei tahdo paljaalla silmällä erottaa.

 

Kirjoittaja työskenteli lähetystösihteerinä New Yorkissa 1977–1983 ja Suomen suurlähettiläänä Washingtonissa 1988–1996 ja 2001–2005.