Skip to main content

Vihaisen valtion jäljillä

Vihaisen valtion jäljillä

Venäjän ulkopolitiikkaa on viime vuodet hallinnut viha. Professori Tuomas Forsbergin mukaan se johtuu empatian puutteesta ja erilaisista tavoista ymmärtää status.

Teksti Anna-Kaisa Hiltunen

Kuvat Eeva Anundi

Tämä on tarina suurista tunteista, jotka ajavat maailmanpolitiikkaa. Tarinan keskushahmo on vihaiseksi kasvava valtio, jota muut eivät halua kohdata silmien tasalta ja joka turhautuneena turvautuu aggressiivisiin keinoihin.

Tarina alkaa Neuvostoliiton viimeisistä vuosista, kommunistisen puolueen pääsihteerin Mihail Gorbatšovin ajasta, ja tarinan kertoja on Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsberg.

Neuvostoliiton viimeisinä aikoina länsi ja itä näyttivät kuuluvan tasaveroisina samaan arvoyhteisöön. Kun Yhdysvaltain silloinen presidentti George Bush puhui Maltan kokouksessa vuonna 1989 demokratia-arvoista »läntisinä arvoina», Gorbatšov ei läntistä retoriikkaa hyväksynyt.

Neuvostoliiton johtaja vastasi, etteivät vapauteen ja demokratiaan perustuvat arvot olleet mikään läntinen yksinoikeus. Arvot olivat yhteisiä.

»Bush katsoi, että Gorbatšovin asenne helpotti tilannetta. Hänellä ei ollut tarvetta mennä takomaan rintaansa Berliinin muurille», Forsberg sanoo.

Kun aika jätti Neuvostoliitosta ja Venäjä siirtyi presidentti Boris Jeltsinin aikaan, maa alkoi pyrkiä läntisiin eliittiklubeihin. Toiveissa oli päästä jopa sotilasliitto Natoon.

Yhdysvallat oli toista mieltä.

Presidentti Bill Clintonin hallinto ei enää pitänyt Venäjää vihollisena, mutta ei toisaalta halunnut maata mukaan Natoon. Liittokuntaan haluttiin jäseniksi muita entisiä Varsovan liiton maita. Venäjä kutsuttiin vuonna 1994 perustettuun Naton rauhankumppanuusohjelmaan.

Venäjä ei puolestaan halunnut lähteä hakemaan Naton jäsenyyttä entisten liittolaistensa perässä. Maa koki joutuneensa lännen silmissä kylmän sodan häviäjän asemaan.

»Koska Venäjä ei saanut oikeutta päätöksentekoon läntisissä organisaatioissa, lännen ja Venäjän välinen kuilu alkoi kasvaa. Lännen päämääränä ei kuitenkaan ollut nöyryyttää Venäjää. Omasta mielestään länsi näki vaivaa suhteessaan Venäjään», Forsberg sanoo.

Länsi vain katsoi maailmaa omien arvojensa läpi niin, ettei osannut arvostaa Venäjän pyrkimyksiä.

Forsbergin mukaan tilanne on statuspolitiikassa tyypillinen. Kansainvälisen politiikan toimijat eivät välttämättä huomaa antaa vastapuolelle arvostusta silloin, kun toinen sitä odottaa, eikä vastapuoli välttämättä katso saaneensa arvostusta silloinkaan, kun toinen sitä katsoo antaneensa.

Tuomas Forsbergin mukaan tärkein tutkijaa ajava voima on uuden löytämisen ilo.

Tuomas Forsbergin mukaan tärkein tutkijaa ajava voima on uuden löytämisen ilo.

Suuttumus on yksi voimakkaimmista kansainvälistä politiikkaa ajavista tunteista. Se ryöpsähtää helposti, jos valtiot kokevat, että niiden varpaille on astuttu tai niiden ohi on kävelty ylpistellen.

Suuttumus ja muut tunteet liittyvät kansainvälisessä politiikassa statukseen. Se voidaan määritellä karkeasti jakaen kahdella tavalla: joko asemaksi hierarkiassa tai tunnustuksen avulla saaduksi kuulumiseksi johonkin ryhmään, joka lisää valtion painoarvoa.

Forsberg on tutkinut sitä, miten tunteet ja statuspyrkimykset ovat vaikuttaneet Venäjän ja lännen suhteisiin.

»Vallan perinteiset merkit, kuten bruttokansantuote tai sotilasmenot, eivät vie kovin pitkälle, kun tulkitaan lännen ja Venäjän suhteiden kehitystä», Forsberg sanoo Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa. Hän pyörittelee käsissään brittiläisen laatulehti The Economistin kahvikuppia ja punnitsee sanojaan.

»Tunteiden tutkimuksen rautalankamallin mukaan perimmäinen syy Venäjän ja lännen suhteiden huononemiseen on se, että Venäjä on reagoinut vihaisesti ja aggressiivisesti siihen, että se ei ole katsonut saaneensa länneltä ansaitsemaansa tunnustusta.»

Asemassa tai statuksessa on siis ennen kaikkea kyse käsityksestä siitä, missä kohdin vallan hierarkiaa jokin valtio on tai millaisissa ryhmissä se pystyy vaikuttamaan. Tärkeää on, kuinka yksi valtio tulkitsee paitsi oman asemansa myös toisten aseman – ja toisten ajatukset omasta asemastaan. Status on sosiaalisesti jaettu ja rakennettu eli konstruoitu.

Tunteiden ja statuksen tutkimus juontaa sosiaalisen identiteetin teoriaan, jota on perinteisesti käytetty sosiaalipsykologiassa, viime vuosina myös kansainvälisessä politiikassa. Teorian mukaan valtioilla ei sinänsä ole tunteita – mutta valtioiden johtajilla ja kansalaisilla on. Valtion asemaan liittyvät kysymykset koskettavat ihmisten tunteita, koska ihmiset identifioituvat valtioonsa. Ihmisten reaktioista kumpuavat valtioiden reaktiot.

Statuspyrkimykset ja niiden herättämät tunteet liittyvät siis identiteettiin: siihen, millaisen muista erottuvan, itselle myönteisiä piirteitä takaavan omakuvan jokin valtio on itselleen rakentanut. Muut joko hyväksyvät tuon identiteetin tai sitten eivät.

»Tunnustus on valtioiden valtahierarkiassa vähintään yhtä tärkeää kuin se, kuinka paljon valtaa kullakin valtiolla itse asiassa on. Venäjän pyrkimyksenä ei niinkään ole kasvattaa valtaansa ja päästä maailmanherruuteen vaan saada toisilta tunnustus valta-asemalleen», Forsberg sanoo.

Heti kylmän sodan päätyttyä Venäjä haki tunnustusta asemalleen lähentymällä länttä, mutta muutti strategiaansa, kun Jugoslavia vajosi hajoamissotiinsa.

Kun Nato pommitti serbien asemia Bosniassa vuonna 1995 Venäjän vastustuksesta huolimatta, Venäjä pyrki vahvistamaan asemaansa konfliktin välitysyrityksillä. Sosiaalisen identiteetin teoriassa Venäjän toimet on tulkittu sosiaalisen kilpailun strategiaksi. Venäjä ei enää yrittänyt vain kuulua joukkoon vaan kilpailla Yhdysvaltain kanssa diplomaattisilla keinoilla.

Muutamaa vuotta myöhemmin Nato laajeni Tšekkiin, Puolaan ja Unkariin. Venäjän näkökulmasta länsi söi sanansa: Venäjä katsoi lännen johtajien luvanneen Saksojen yhdistyessä vuonna 1990, ettei Nato laajenisi idemmäksi.

Venäjän suurvaltainen itseymmärrys alkoi loitota siitä, kuinka vähän maa tulkitsi saavansa asemalleen vahvistusta länneltä. Myös Venäjän tulkinnat aiemmin yhteisiksi katsotuista demokratia-arvoista muuttuivat.

»Ne alettiin pikkuhiljaa nähdä lännen politiikan välikappaleina. Muutoksen taustalla oli näkemys siitä, että länsi toimi politiikassaan kaksinaamaisesti», Forsberg sanoo.

Naton laajenemisen ja Jugoslavian pommitusten lisäksi ydinkysymys oli venäläisvähemmistöjen kohtelu Baltiassa ja muissa entisen Neuvostoliiton alueen maissa. Venäjä katsoi, että venäläisvähemmistöjen oikeuksista ei pidetty kiinni, vaikka länsi toisaalla puhui ihmisoikeuksista ja vähemmistöjen suojasta.

Aivan kaikkea Venäjän nöyryytetyksi tulemisen kokemuksesta ei kuitenkaan voi panna lännen kontolle, Forsberg sanoo.

»Venäjää nöyryytti myös se, että maan talous romahti 1990-luvulla. Se ei ollut lännen politiikan tarkoitus.»

Arvojen lähentyminen on seuraavien sukupolvien asia, joka vaatii uudenlaisen historiallisen tilanteen.

Venäjä ei kuitenkaan vielä tuolloin myöntänyt olleensa osaltaan syypää asemansa heikkenemiseen. Myöntäminen olisi tehnyt liian kipeää, ja nöyryytys oli helpompi kääntää jonkun muun syyksi. Se kanavoitui suuttumukseksi länttä kohtaan.

Länsimaisessa kulttuurissa tunne ja järki asetetaan usein vastakkain niin, että tunne nähdään alempiarvoisena, impulsiivisena ja jopa heikkouden merkkinä. Eikö Venäjän ulkopolitiikan tulkitseminen tunnereaktioina aseta Venäjän lähtökohtaisesti alempiarvoiseen asemaan länteen nähden?

Forsbergin mukaan kansainvälisen politiikan tunteissa ei ole kyse heikkoudesta tai impulsiivisuudesta, vaan tunteita käytetään useimmiten strategisesti – siis hyvinkin rationaalisesti.

»Se, joka on jossakin hierarkiassa alempana kuin toinen, joutuu yleensä vetoamaan ylemmän tunteisiin, jotta voi herättää tämän huomion. Toiminta uusintaa kyllä hierarkiaa, mutta on silti rationaalista käytöstä», Forsberg sanoo.

Eikä lännenkään politiikka ole vailla tunteita. Sitäkin tekevät ihmiset. »Konemaista politiikkaa ei olekaan.»

Forsberg itse asemoituu suomalaisen kansainvälisen politiikan tutkimuksen huipulle.

Tampereen yliopiston professuurin lisäksi hän on Suomen Akatemian Venäjän-tutkimuksen huippuyksikön varajohtaja. Kenties parhaiten Forsberg muistetaan vuonna 2002 ilmestyneestä Nato-kirjasta. Esipuheessa hän totesi itseironisesti saaneensa Nato-teologin tittelin, ja kirja nosti hänet Suomen viralliseksi Nato-jäsenyyttä kannattaneeksi tutkijaksi.

Professorina Forsberg opettaa Tampereella muun muassa kansainvälisen politiikan johdantokurssia. Minkälaisella visiolla professori kasvattaa tulevaa kansainvälisen politiikan tutkija- ja tekijäsukupolvea?

»Opiskelijoiden on opittava ymmärtämään poliittisten toimijoiden motiivien ja päätöksenteon luonteen kompleksisuus ja testaamaan ajatuksiaan erilaisia näkökulmia vasten. Yhden teorian ihmeitä yliopistosta ei saa tulla.»

Professori itse päätyi kansainvälisen politiikan asiantuntijaksi vähän ajautuen. Helsinkiläislukion opinto-ohjaaja toi 1980-luvun nuorille vain Helsingin yliopiston opinto-oppaita, ja historiasta innostunut nuorukainen jäi lukemaan kansainvälisen politiikan tutkintovaatimuksia.

»Kun olin päässyt opiskelemaan, mietin pitkään, pitäisikö vaihtaa poliittiseen historiaan. Kansainvälisen politiikan teoria oli silloin aika staattista ja opiskelu pahimmillaan sellaista ydinaseiden laskemista. Mutta kun kylmä sota päättyi, kansainvälisestä politiikasta ja historiasta tuli yksi ja sama asia», professori sanoo.

Kansainvälisen politiikan tutkimuksen ihmiskuvaa Forsberg sanoo pitävänsä turhan synkkänä. Hänen mielestään tutkimuksen lähtökohtana ei saisi olla ajatus siitä, että kun kaksi ihmistä kohtaa, he pitävät toisiaan ensisijaisesti uhkana.

»Eivät ihmiset toimi niin. Useimmat meistä ajattelevat toisen kohdatessaan ensimmäiseksi, miten voisivat toimia jollakin tavalla merkityksellisesti toisen ihmisen kanssa», Forsberg sanoo.

Vastaavasti poliittiset johtajat eivät professorin mukaan lähtökohtaisesti pyri saamaan aikaan konflikteja, vaikka maailmanpolitiikka päällisin puolin siltä saattaa näyttää. Usein konflikteihin ajaudutaan, eivätkä johtajat tiedä, miten niistä päästäisiin ulos.

Tarina vihaisesta valtiosta jatkuu sillä, että Vladimir Putinista tulee presidentti uuden vuosituhannen alussa.

Putin alkoi tavoitella Venäjän mennyttä suurvalta-asemaa hakemalla Venäjälle tunnustusta uudelta kansainvälisen politiikan alueelta, terrorismin vastaisesta taistelusta Yhdysvaltain rinnalla. Sosiaalisen identiteetin teoriassa strategiaa kutsutaan sosiaaliseksi luovuudeksi. Siinä valtio pyrkii parantamaan asemaansa alueella, jolla se ei aiemmin ole ollut vahva.

Tuomas Forsberg

Syntynyt vuonna 1967 Helsingissä.

Opiskeli Helsingin yliopistossa kansainvälistä politiikkaa ja väitteli filosofian tohtoriksi Walesin yliopistossa Aberystwythissä 1998.

Toimi Ulkopoliittisessa instituutissa tutkijana yhteensä kymmenen vuotta ensin 1990-luvun alussa ja sitten vuosina 1997–2002 sekä väliaikaisena johtajana vuosina 1998–2001.

Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professorina vuodesta 2008. Sitä ennen maailmanpolitiikan määräaikaisena professorina Helsingin yliopistossa.

Valittiin Suomalaisen Tiedeakatemian jäseneksi vuonna 2012.

Istuu Aleksanteri-instituutin johtokunnassa ja Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran hallituksessa, toimii Ihmisoikeudet ulkopolitiikassa -verkostossa sekä Ulkopolitiikan tutkimuksen säätiön varapuheenjohtajana. Pohjoismaiden kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran (NISA) puheenjohtaja.

Naimisissa, kolme lasta.

Harrastaisi liikuntaa ja kuorolaulua, jos ehtisi.

Venäjä muun muassa antoi Yhdysvaltojen lentää ilmatilansa kautta Afganistaniin. Vastineeksi Venäjä odotti länneltä samaa kuin koko 1990-luvun, kunnioitusta ja nousua hierarkiassa.

Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ei kuitenkaan muistanut kertoa Putinille etukäteen päätöksestään lähteä sotimaan Irakiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston suostumusta vuonna 2003. Kun länsi lisäksi tuki Ukrainan oranssia vallankumousta vuonna 2004 ja Nato laajeni edelleen Itä-Eurooppaan, Venäjän nöyryytyksen tunne kasvoi. Myös Venäjän näkemys demokratia-arvoista kärjistyi.

»Demokratia alettiin nähdä lännen vallankumouksellisena salajuonena, jonka avulla länsi voi vaihtaa hallituksia», Forsberg sanoo.

Ukrainan oranssin vallankumouksen jälkeen Venäjällä alettiin puhua suvereenista demokratiasta. Venäjä antoi lännen ymmärtää, että demokratia oli arvona yhteinen mutta maa aikoi määritellä sen sisällön itse.

Lopulta päädyttiin tilanteeseen, jota Forsberg kutsuu Venäjän arvo-offensiiviksi. Venäjä alkoi puhua suoraan siitä, että lännen arvot ovat huonompia kuin Venäjän.

»Venäläisestä näkökulmasta läntiset arvot perustuvat liberaaliin rappioon, kun taas venäläiset konservatiiviset arvot takaavat yhteiskunnan säilymisen vahvana», Forsberg sanoo.

Lisäksi Putinin Venäjä alkoi korostaa, että maan asema oli heikentynyt 1990-luvulla sen oman kaoottisen tilanteen vuoksi. Sosiaalisen identiteetin teorian valossa tällainen jälkijättöinen nöyrtyminen ei kuitenkaan ole varsinaista nöyrtymistä. Se on kotiyleisölle tarkoitettu poliittinen silmänkääntötemppu, jonka avulla maan kulloinenkin asema saadaan näyttämään aiempaa vahvemmalta.

Forsberg sanoo ihailevansa Nelson Mandelaa, koska tämä uskalsi antaa anteeksi.

Forsberg sanoo ihailevansa Nelson Mandelaa, koska tämä uskalsi antaa anteeksi.

Koska historiaa tulkitaan aina jälkijättöisesti, on professorille esitettävä olisiko pitänyt -kysymys. Olisiko lännen pitänyt ymmärtää kohdella Venäjää paremmin, tai edes toisin?

Forsberg huokaa.

»Länsi teki 1990- ja 2000-luvulla virheitä, mutta ei niin paljon kuin Venäjä tulkitsee. Siitä huolimatta länsi olisi voinut ottaa joissakin tilanteissa Venäjän intressit paremmin huomioon.»

Ensinnäkin Kosovon sodassa Venäjää olisi voinut kuunnella tarkemmin. Vaikka Srebrenican kansanmurha vaati länttä toimimaan nopeasti, lännen ajatus oli, että asioista voitiin päättää Venäjästä riippumatta, Forsberg sanoo.

Toinen kysymys on Naton laajentuminen. Vaikka liittokunnan avoimien ovien politiikka loi ongelmia, myös laajentumisesta pidättäytyminen olisi luonut niitä, Forsberg katsoo. Kenties selvin virhe oli se, että länsi viesti Ukrainan ja Georgian Nato-jäsenyydestä ristiriitaisesti vuonna 2008. Silloin olisi Forsbergin mukaan kannattanut toimia toisin.

»Bukarestin kokouksen loppujulistuksesta olisi kannattanut jättää pois maininta siitä, että Ukraina ja Georgia liittyvät vielä joskus Natoon. Venäläiset lukivat vain sen, mutta jättivät huomiotta sen, että Natossa oli niin paljon Ukrainan ja Georgian jäsenyyden vastustusta, ettei asia siksi edennyt.»

Toisaalta: vaikka Naton laajentuminen kävi Venäjän statuspyrkimystä vastaan, kansainvälisen oikeuden perusperiaatteisiin kuuluu, että suvereenit valtiot saavat liittoutua sotilaallisesti kenen kanssa haluavat.

Forsberg jää kuitenkin pohtimaan ääneen sitä, olisiko mikään Venäjän ehdottama turvallisuusjärjestelmä voinut tarjota Euroopalle ja Venäjälle historian tuntemaa järjestelyä parempaa ratkaisua.

»1990-luvulla olisi voitu olla rohkeampia, ja tulevaisuudenuskoa olisi pitänyt olla enemmän. Venäjä olisi ehkä voitu ottaa mukaan Natoon tai Etyjille olisi voitu kehittää keskeisempi rooli», hän sanoo.

»Mutta näistä on tietysti helppo kirjoittaa akateemisia tekstejä, kun ei tarvitse ottaa poliitikon vastuuta.»

Lännen ymmärryksen puute suhteessa Venäjän statuspyrkimyksiin ei kuitenkaan poista Venäjän vastuuta siitä, millä tolalla idän ja lännen suhteet nyt ovat, Forsberg huomauttaa. Ei, vaikka Venäjä on verrannut Krimin liittämistä (tai »liittymistä») Venäjään Kosovon itsenäistymiseen, jota länsi tuki.

»Historia ei muuta sitä, että Krimin valtaus on kansainvälisen oikeuden vastainen. Venäjä on omalla toiminnallaan riskeerannut sen eurooppalaisen rauhantilan, joka Balkanin sotien jälkeen vallitsi», Forsberg sanoo.

Forsbergin mukaan Krimin valtaukseen vaikuttivat useat päällekkäiset tunteet. Yhtäältä Venäjällä tunnettiin empatiaa Ukrainan venäläisvähemmistöä kohtaan, toisaalta suuttumusta siitä, että Ukrainan parlamentti erotti presidentti Viktor Janukovytšin.

Kolmas tunne oli pelko siitä, että vallankumous leviäisi Ukrainasta Venäjälle. Lisäksi taustalla oli pitkään kasvanut epäluulo Yhdysvaltain toimia ja Euroopan unionin naapuruuspolitiikkaa kohtaan.

Sittemmin Venäjä on haastanut lännen Syyriassa. Lännessä on katsottu, että Venäjän tuki presidentti Bašar al-Assadille on pitkittänyt ja pahentanut Syyrian sotaa, mutta Venäjän näkökulmasta tarina on Syyriassakin toinen.

»Venäjä on mielestään onnistunut estämään Ukrainassa ja aiemmin Georgiassa Naton laajentumisen, Syyriassa puolestaan al-Assadin hallinnon kaatumisen ja sekasorron. Venäjästä puhutaan Ukrainan ja Syyrian tilanteiden vuoksi lännessä enemmän kuin ennen. Siinä mielessä Venäjä otetaan maailmanpolitiikassa aiempaa paremmin huomioon, ja maan status on noussut», Forsberg sanoo.

Statuspolitiikassa Venäjän ja lännen yhteisymmärryksen löytäminen on nyt kenties hankalampaa kuin koskaan. Jos länsi myöntyisi Venäjän statuspyrkimyksiin, se viestisi, että valtiot voivat vahvistaa asemaansa rikkomalla kansainvälisen yhteisön perustavanlaatuisia normeja.

  1. Ilo. »Tutkijan tuotteliaisuus ei kumpua ulkoisista kepeistä ja porkkanoista vaan sisäisestä motivaatiosta ja tekemisen ilosta. Niitä pitää varjella.»
  2. Uteliaisuus. »En koe mielekkääksi syventyä vain yhteen asiaan. Uuden oppiminen kiinnostaa aina.»
  3. Epäily. »Epäilen sitä, että maailmaa selitetään yhden teorian kautta, ja sitä, että joku nostetaan esikuvaksi, saati guruksi.»

»Reaalipolitiikassa on kuitenkin myönnettävä, että jos asioita halutaan edistää, lännen ja Venäjän on neuvoteltava», Forsberg sanoo.

Syyriassa avainkysymys on, kuinka länsi ja Venäjä näkevät al-Assadin hallinnon aseman.

»Lännelle kyse ei ole siitä, että Nato tai Yhdysvallat haluaisi ottaa Syyrian sillä tavalla haltuunsa, että Venäjä ei saisi pitää siellä tukikohtaansa. Keskustelu koskee sitä, miten hallinto voi ja saa puolustautua vallankumouksellisia voimia vastaan ja miten tähän saa ulkopuolelta puuttua», Forsberg sanoo.

Yhteisymmärrykseen liittyy myös käsitys arvoista. Niiden lähentyminen ei nyt näytä mahdolliselta, sillä se edellyttäisi perusteellista vuoropuhelua sekä poliittisella että kansalaisyhteiskuntien tasolla. Sellaiseen ei ole edellytyksiä.

»Luontevaa kanssakäymisen tilaa ei ole. Arvojen lähentyminen on seuraavien sukupolvien asia, joka vaatii uudenlaisen historiallisen tilanteen. Mikään nykyisten johtajien sopimus ei riitä», Forsberg toteaa.

Tästä huolimatta asiat ovat professorin mielestä paremmin kuin ennen. Esimerkiksi väkivaltaisten konfliktien uhka on aiempaa pienempi.

»Vielä 1980-luvulla ydinsodan uhka oli kouriintuntuva Suomessakin. Siihen nähden kokonaistunnelma on nyt paljon vähemmän ahdistava», Forsberg sanoo.

»Minusta on turha lietsoa mitään maailmanlopun pessimismiä. Tärkeämpää olisi tasapainottaa aikamme synkkyyttä.»

Venäjän ja lännen suhteissa tasapainottaminen voisi tarkoittaa vaikkapa sen muistamista, että statuskonfliktit eivät yleensä johdu siitä, että yksi toimija haluaisi tietoisesti nöyryyttää toista. Useimmiten konfliktit johtuvat statuskäsitysten eroista, ja niistä voidaan alkaa keskustella – jos poliittista tahtoa on.

Keskustelu voi herättää empatiaa, joka on avain yhteenkuuluvuuden luomiseen.

»Tunteiden ei politiikassa tarvitse heijastaa mitään fyysistä tuntemusta», Forsberg muistuttaa. Tunteita voidaan käyttää siihen tarkoitukseen, johon halutaan.