Hollanti ei maaliskuussa päästänyt maahan Turkin ulkoministeriä, jonka oli määrä järjestää Hollannissa Turkin uutta perustuslakia puoltava kampanjatilaisuus. Onko Suomella velvollisuus päästää maahan vieraiden valtioiden poliitikkoja kampanjoimaan, ulkoministeriön ajankohtaisviestinnän yksikön päällikkö Vesa Häkkinen?
»Koska Suomessa on kokoontumis- ja sananvapaus, kenenkään maahantuloa ja puhetilaisuuksia ei voida kautta linjan kieltää. Kun kolmansien maiden viisumivelvolliset kansalaiset pyrkivät Suomeen, edustusto myöntää heille viisumin. Se ei kuitenkaan ole automaattinen maahantulolupa, vaan rajaviranomaiset päättävät maahan pääsystä.
»Jos tilaisuuden järjestäminen ei turvatoimista huolimatta olisi mahdollista, tilaisuus voitaisiin estää ja henkilö voitaisiin viime kädessä poistaa maasta.»
”Lisäksi on mietittävä, mitä pidetään sopivana ja poliittisesti korrektina. Jos esimerkiksi Suomessa järjestettäisiin Nato-kansanäänestys ja täältä lähtisi poliitikkoja Ruotsiin tai Venäjälle agitoimaan, Suomessa varmaan punnittaisiin, onko suomalaispoliitikkojen vierailu hyvien tapojen mukainen ja miten se vaikuttaa kahdenvälisiin suhteisiin. Samaan tapaan toivoisi harkintaa toisilta valtioilta, jos ne pohtisivat agitoijien lähettämistä Suomeen.»
Mies kiemurtelee vastauksissaan. Toimittajat tivaavat Filippiinien virkaatekevältä ulkoministeriltä Enrique Manalolta, mitä kiinalaisalukset ovat tehneet jopa kuukausien ajan Filippiineille kuuluvan merenalaisen mannerjalustan alueella.
”Me kysyimme kiinalaisilta syytä. He vastasivat tunnustavansa Filippiinien suvereenin oikeuden Benham Riseen”, ministeri kertoo.
Filippiinien itäpuolella sijaitseva vyöhyke on tunnettu kaasuvaroistaan. Toimittajat eivät luovuta. Ministeri joutuu lopulta tunnustamaan, ettei Kiina ole antanut vastausta alustensa liikkeisiin.
Media seuraa tarkasti, onko Filippiinien johto antamassa periksi Kiinalle Tyynenmeren Aasiassa. Populistinen presidentti Rodrigo Duterte on ryhtynyt lämmittämään suhteita Kiinaan ja loitontuu maan pitkäaikaisesta kumppanista Yhdysvalloista. Samalla Duterte on ravistellut suurvaltojen vaikutusvaltaa strategisesti merkittävällä Etelä-Kiinan merellä.
Filippiinit ja viisi muuta Kaakkois-Aasian maata kiistelevät Kiinan kanssa Etelä-Kiinan merialueiden omistuksesta. Viime vuonna Haagissa toimiva YK:n alainen välitystuomioistuin päätti, että merellä sijaitseva Scarborough’n matalikko kuuluu Filippiineille. Kiina on miehittänyt viiden vuoden ajan matalikkoa. Sen tutkimusalukset oleskelivat viime vuonna myös kuukausia Filippiinien itäpuolisella talousvyöhykkeellä sijaitsevalla Benham Risella, jonka alla arvellaan olevan kaasuvaroja. Tämä huolestutti Filippiinien viranomaisia.
Kiina väittää omistavansa suuren osan Etelä-Kiinan merestä. Se on laajentanut kiisteltyihin Spratly- ja Paracel-saariin kuuluvia luotoja ja kivikkoja isommiksi saariksi. Kiina on rakentanut useita lentotukikohtia alueen saarille, joista myös Malesia, Taiwan ja Vietnam kiistelevät.
Nyt Duterten pelätään luopuvan parempien taloussuhteiden toivossa lyhytnäköisesti muun muassa Scarborough’n matalikosta. Kiviset pikkusaaret sijaitsevat Filippiinien talousvyöhykkeellä parinsadan kilometrin päässä Luzonin pääsaaresta.
“On vaarana, että menetämme pitkällä aikavälillä hyödyn välitystuomioistuimen päätöksestä. Se on nyt epävarmuuden tilassa, koska emme ole panneet päätöstä toimeen”, pohtii merioikeuteen erikoistunut professori Jay Batongbacal Filippiinien yliopistosta.
Virkaatekevä ulkoministeri Manalo kuitenkin väittää, että Filippiinit vain vaihtaa rauhanomaiseen taktiikkaan suhteissaan Kiinaan. Aiemmin maat eivät neuvotelleet. Nyt Filippiinit on suostumassa jopa kahdenvälisiin neuvotteluihin suurvallan kanssa.
”Presidentti sanoi, että hän pitää välitystuomioistuimen päätöksen sivussa, mutta ottaa sen puheeksi sopivaan aikaan. Se tarkoittaa, että kehitämme taloussuhteita Kiinaan, mutta pidämme kuitenkin silmällä muitakin asioita. Tämä on jännitteiden hallintaa ja ystävyyssuhteen kehittämistä”, Manalo muotoilee.
Presidentti Duterte on painanut välitystuomioistuimen päätöksen villaisella ja solmii nyt ripeästi kauppasuhteita Kiinaan. Viime lokakuussa Duterte palasi Kiinan-matkaltaan taskussaan 24 miljardin dollarin arvosta investointi- ja kauppasopimuksia. Kiina pääsee rakentamaan Filippiineille rautateitä, patoja, siltoja ja kastelujärjestelmiä.
“Kiina on naapurini. Haluan vain olla sen ystävä ja käydä kauppaa, jotta kansani olisi onnellinen ja maamme paranisi”, Duterte sanoi äskettäin kiinalaisrahalla rakennettavan huumeidenvieroitusklinikan tontin luovutuksen juhlallisuuksissa.
Etelä-Kiinan meren omistus on suurvaltapolitiikkaa. Se on tärkeä niin Kiinalle kuin Yhdysvalloille. Merialuetta halkovat maailman vilkkaimpiin kuuluvat kauppareitit, ja se on valtava kala-apaja. Meren alla houkuttelevat suuret öljy- ja kaasuvarat. Yhdysvallat pelkää, että Kiina rajoittaa merenkulkua, vahvistaa sotilaallista läsnäoloaan ja vie luonnonvarat. Tämä sementoisi Kiinan herruuden alueella.
Huoranpenikka, totesi Duterte Yhdysvaltain presidentti Barack Obamasta viime vuonna. Obama oli arvostellut Duterten huumeiden vastaista sotaa.
Yhdysvaltain ulkoministeri Rex Tillerson vaati jo virkaanastujaishaastattelussaan, että Kiinan pääsy rakentamilleen saarille pitäisi kieltää.
Merkkejä Kiinan voimistumisesta näkyy jatkuvasti. Äskettäin Kiina ilmoitti ryhtyvänsä rakentamaan Scarborough-riutoille ympäristötarkkailuasemaa.
Pitkän linjan Kiinan-tuntija Robert Wihtol muistuttaa, että Kiinan tavoitteet ovat aina pitkäjänteisiä, ja Filippiinit on osa Kiinan valtapeliä. Wihtol on Aasian kehityspankin entinen Kiinan-johtaja, jolla on edelleen dosentuuri Asian Management -instituutissa Filippiineillä.
”Kaakkois-Aasian maat ovat historiallisesti olleet länsimyönteisiä. Nyt Kiina on saanut otollisen tilaisuuden muun muassa siksi, että länsi on lähes kääntänyt selkänsä Thaimaan sotilashallinnolle. Se myy jo reippaasti aseita Thaimaan sotilasjuntalle”, Wihtol toteaa.
Filippiineistä voisi tässä asetelmassa tulla domino, joka kallistaisi Kaakkois-Aasian ASEAN-maita Kiinan puoleen, Wihtol pohtii.
Aiemmin Kiina hääti filippiiniläiset kalastajat pois. Viime aikoina he ovat saaneet taas kalastaa rauhassa Scarborough-riuttojen luona Etelä-Kiinan merellä.
Kalastajat ovat hyötyneet Kiinan ja Filippiinien suhteiden lämpenemisestä. Näin katsoo Manilanlahden rannalla työskentelevä rannikkovartioston lehdistövastaava Armand Balilo.
Balilon mukaan Filippiinien rannikkovartiosto valmistautuu yhteistyöhön kiinalaisten kanssa. Tiedossa on yhteisiä koulutuksia ja harjoituksia.
”Tavatessamme ensimmäisen kerran meitä jännitti. Mutta olemme ystävällisiä, joten suhteiden luominen ei ollut vaikeaa”, hän naurahtaa toimistossaan.
Suhteita lämmitti myös filippiiniläinen välipalahetki merienda, jonka rannikkovartijat tarjosivat kiinalaisille. Sen jälkeen he esittelivät amerikkalaisten entisen sotilastukikohdan Subicin trooppisia näkymiä. Balilo kuitenkin vakuuttaa, että myös suhteet Yhdysvaltoihin ovat edelleen hyvät.
Kaikki eivät ole yhtä mielissään Kiinan vaikutusvallan kasvusta.
Filippiiniläinen politiikan tutkija Richard Heydarian arvioi, ettei maan länsimyönteinen armeija suvaitsisi Etelä-Kiinan meren menetystä.
“Duterte tarvitsee asevoimia. Armeija tarkkailee häntä jo nyt tiukasti suhteissa kommunisteihin”, Heydarian sanoo.
Filippiinien presidentti Rodrigo Duerte käveli laivastosotilaiden ohi venäläisen ohjusristeilijän kannella Manilassa huhtikuussa. Duerte on uhonnut ostavansa aseet Yhdysvaltain sijasta Venäjältä tai Kiinasta.Vasemmistolainen Duterte on hieronut sovintoa maan entisten kommunistikapinallisten kanssa. Armeija on puolestaan sotinut kommunisteja vastaan vuosikymmeniä.
”Duterte on myös tarpeeksi fiksu tietääkseen, että Yhdysvallat on Filippiinien paras turva, jos suhteet Kiinaan happanevat”, Manilan De La Salle -yliopiston professorina työskentelevä Heydarian jatkaa.
Hän suhtautuu epäluuloisesti Kiinan investointilupauksiin. Hänen mukaansa Duterte haluaa Kiinalta taloudellista hyötyä, muttei usko presidentin olevan niin hullu, että asettuisi asevoimiaan vastaan ja vaarantaisi Yhdysvaltain antaman taustaturvan.
“Kiinan rakentamat infrastruktuuriprojektit ovat olleet kamalia muun muassa Indonesiassa”, Heydarian sanoo. Kiinan Indonesiaan rakentama 10 000 megawatin hiilivoimalahanke myöhästyi useita vuosia. Valmistuttuaan voimala on vain reistaillut, hän kuvaa.
Huoranpenikka, totesi Duterte Yhdysvaltain presidentti Barack Obamasta viime vuonna. Obama oli arvostellut Duterten huumeiden vastaista sotaa.
Filippiinit on ollut vuosikymmeniä Yhdysvaltain voimapolitiikan kivijalka Kiinaa vastaan Tyynenmeren Aasiassa. Duterten nähdään kääntäneen Filippiinien perinteiset suurvaltasuhteet päälaelleen Obaman arvostelun takia.
Poliisi ja tuntemattomat tappajat ovat surmanneet Filippiineillä yli 9 000 köyhää, joita epäillään huumeiden käytöstä. Yhdysvallat keskeytti sen vuoksi 26 000 rynnäkkökiväärin toimituksen Filippiinien poliisille. Duterte puolestaan uhosi siirtävänsä aseostot Yhdysvalloista Kiinaan ja Venäjälle.
Lisäksi Duterte on syyttänyt Yhdysvaltoja satojen muslimien surmasta eteläisillä Filippiineillä miehitysvallan aikana 1900-luvun alussa.
Obaman kauden strategisena tavoitteena oli siirtää Yhdysvaltain talouden ja turvallisuuspolitiikan painopiste Aasiaan. Heydarian arvioi, että Duterten manaukset ovat käytännössä tuhonneet tämän tavoitteen, vaikka Filippiinien presidentti suhtautuu suopeammin Donald Trumpiin.
“Yhdysvallat tukeutui merialuekiistaan, kun se johti taustalta Filippiinejä ja muita Aasian maita Kiinaa vastaan. Asetelma romahti Filippiinien siirtyessä sivuun”, Heydarian sanoo.
Duterte pitää toimiaan pragmaattisena. Hänen mukaansa Yhdysvaltain kumppanuus vaarantaa Filippiinit, jos Kiina ryhtyy sotatoimiin Etelä-Kiinan meren aluekiistassa. Helmikuussa hän varoitteli puheessaan, että Filippiineistä tulisi verilöylyn ensimmäinen uhri.
Lisäksi Duterte on uhannut mitätöidä puolustussopimukset Yhdysvaltain kanssa. Vuonna 2014 solmittu EDCA-puolustusyhteistyösopimus antoi Yhdysvalloille luvan rakentaa tukikohtia ja asevarastoja Filippiineille. Sopimuksen nojalla Yhdysvallat voisi kierrättää joukkojaan viidessä Filippiineille kuuluvassa tukikohdassa.
Outo kompromissi on termi, joka tällä hetkellä kuvaa Filippiinien ulkopolitiikkaa. Filippiinien hallituksen edustajat kehottavat kuuntelemaan heitä presidentin sivallusten sijaan. Duterten uhkauksista huolimatta pitkäaikainen sotilasyhteistyö Yhdysvaltain kanssa jatkuu.
“Amerikkalaiset aloittavat tukikohtien rakentamisen tänä vuonna. Vuosittaiset Balikatan-sotaharjoitukset jatkuvat. Yhteistyömme merirosvoja ja kidnappauksia vastaan jatkuu”, luetteli puolustusministeri Delfin Lorenzana maaliskuussa toimittajille Filippiinien armeijan päämajassa Camp Aguinaldossa Manilassa.
Lorenzana on taustaltaan Filippiinien armeijan erikoisjoukkojen kenraalimajuri. Hän ilmaisi puhuessaan avoimesti huolensa Kiinan toimista.
Filippiiniläisille presidentin äkkikäännös on ollut yllätys. Amerikkalaisen PEW-tutkimuskeskuksen globaalin asennekartoituksen mukaan filippiiniläiset pitävät amerikkalaisista jopa enemmän kuin amerikkalaiset itse. Vuonna 2014 filippiiniläisistä 85 prosenttia suhtautui amerikkalaisiin myönteisesti.
Filippiiniläisen Pulse Asian -tutkimuslaitoksen tammikuisen mielipidetiedustelun mukaan kolme neljäsosaa filippiiniläisistä luottaa Yhdysvaltoihin, mutta Kiinaan ja Venäjään luottaa vain alle 40 prosenttia vastaajista. Kansasta 84 prosenttia haluaisi, että Filippiinit pitää kiinni merialueistaan.
Kiina on nyt entistä suurempi peluri alueella. Yhdysvallat oli täällä, lähti ja palasi.
Turistit kiertelevät ihmettelemässä vehreää ja trooppista Corregidoria. Saari on arvokas myös toisella tapaa: se on Filippiinien ja Yhdysvaltain pitkän kumppanuuden monumentti.
Toisessa maailmansodassa Yhdysvaltain ja Filippiinien sotilaat taistelivat saarella yhdessä japanilaisia miehittäjiä vastaan.
Sotahistorian opas Dominador Valencia arvioi, että Filippiinien luottamus amerikkalaisiin kumpuaa maiden pitkästä suhteesta. Hän vetää turisteille opaskierroksia pääkaupunki Manilan kupeessa sijaitsevalla saarella.
Filippiinien pääkaupunki tuhoutui sodassa pahoin. Vuonna 1942 japanilaiset marssittivat tuhansia filippiiniläisiä ja amerikkalaisia sotilaita kuolemaan Bataanin kuolemanmarssilla Luzonin pääsaarella.
Luottamus Yhdysvaltoihin on kuitenkin vielä vanhempaa perua. Vallattuaan Filippiinit Espanjalta vuonna 1898 amerikkalaiset avasivat kouluja, jonne köyhätkin pääsivät. Espanja oli keskittynyt siirtomaavuosinaan rakentamaan kirkkoja. Amerikkalaisilta paikalliset oppivat englannin kieltä ja amerikkalaiskulttuuria.
Side on säilynyt. Nykyisin miljoonat filippiiniläiset työskentelevät Yhdysvalloissa, ja siirtotyöläisten rahansiirrot ovat tärkeitä maan taloudelle. Valencia arvioi, että Duterte haluaa irrottaa maansa vasallivaltion perinteestä ja tasa-arvoistaa suhdetta Yhdysvaltoihin.
Kasvojen säilyttäminen on erittäin tärkeää Aasiassa, korostaa politiikan tutkija Heydarian. Kunnioituksen ja kiinnostuksen näyttäminen voi ratkaista, suuntaavatko Aasian maat kohti Yhdysvaltoja vai Kiinaa.
Yhdysvaltain vaikutusvalta Tyynenmeren Aasiassa riippuu nyt paljon siitä, miten presidentti Donald Trump hallitsee diplomatian maanosassa. Samalla suurvallan pitää näyttää, että sen suhteista on käytännön hyötyä.
“Taloussuhteilla on valtava merkitys Aasiassa”, Heydarian pohtii. ”Jos niitä ei ole, maat miettivät, mitä hyötyä Yhdysvalloista on. Aasian maat ovat pragmaattisia. Barack Obama matkusti heti virkaan astuttuaan muun muassa Indonesiaan. Hän näytti, että pienillä valtioilla on merkitystä. Trumpista ei saa samaa kuvaa.”
Trumpilla voisi olla Heydarianin arvion mukaan vaikutusta ainakin Duterteen. “Duterte on sanonut, että Trump on enemmän hänen kaltaisensa. On selkeää, että Duterte kunnioittaa Trumpia toisin kuin Obamaa.”
Suurin muutos Filippiinien ulkopoliittisessa käännöksessä on hänen mukaansa Yhdysvaltain vallan väheneminen Tyynellämerellä ja hyvien suhteiden ylläpito molempiin suurvaltoihin.
“Muut valtiot toimivat jo Duterten tavoin, mutta tyylikkäästi, ei raivoten. Katso vaikka Singaporea, Etelä-Koreaa ja Malesiaa. Suhteiden ylläpito niin Kiinaan kuin Yhdysvaltoihin on vain tervettä järkeä alueen keskisuurille valtioille”, hän sanoo.
Virkaatekevä ulkoministeri Enrique Manalo muistuttaa, että voimasuhteet Tyynenmeren Aasiassa ovat muuttuneet.
”25 vuoden aikana on tapahtunut muutos. Kiina on nyt entistä suurempi peluri alueella. Yhdysvallat oli täällä, lähti ja palasi. ASEAN on entistä vaikutusvaltaisempi järjestö”, Manalo sanoo. Järjestön tarkoitus on hänen mukaansa säilyttää rauha ja vakaus Kaakkois-Aasiassa.
Yhdysvaltain jälkeisen aikakauden trendi ei kuitenkaan välttämättä taivu Kiinan eduksi. Entisestä miehitysvallasta Japanista on tullut vauras ja sulavan diplomaattinen maa, joka tukee Filippiinejä nykyisin anteliaasti.
Filippiinien rajavartiosto partioi nyt Japanilta saaduilla veneillä. Äskettäin Filippiinit otti suurin fanfaarein vastaan TC-90-koulutuslentokoneita, jotka Japanin puolustusministeriö vuokrasi edullisesti Filippiinien laivastolle. Niitä voidaan käyttää esimerkiksi tarkkailulennoilla Etelä-Kiinan merellä.
Japanin Pääministeri Shinzo Abe oli ensimmäinen valtionpäämies, joka saapui valtiovierailulle Filippiineille, kun Duterte nousi presidentiksi. Abe vieraili aamupalalla Duterten vaatimattomassa kodissa Davaon kaupungissa. Abe ei maininnut sanallakaan huumeiden vastaista sotaa.
Sen sijaan Abe vakuutti Dutertelle, että yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa kannattaa ja Filippiinien pitää puolustaa omistusoikeuttaan Etelä-Kiinan merellä. Vierailu sujui aasialaiseen tyyliin kunnioittavassa hengessä: kasvot säilyivät.
Kirjoittaja on Filippiineillä asuva vapaa toimittaja.
Fiona Hyslopin puolueen muodostama hallitus johtaa Skotlantia Edinburghista käsin.Kamppailu Britannian tulevaisuudesta kiristyy. Pääministeri Theresa May haluaa vahvistaa konservatiivipuolueen valtaa kesäkuun 8. päivänä järjestettävissä ennenaikaisissa parlamenttivaaleissa. Skotlannin kansanpuolueen SNP:n tavoitteet ovat paljon kauaskantoisempia.
Alueen itsehallintoa johtava puolue havittelee uutta kansanäänestystä itsenäistymisestä. Skotlannin ulkoministeri Fiona Hyslop uskoo, että skottien on päätettävä maansa suunnasta jo ennen kuin Britannia eroaa EU:sta keväällä 2019.
Miksi Skotlannin hallitus haluaa uuden kansanäänestyksen niin pian?
Yhteensä 62 prosenttia skotlantilaisista äänesti EU-jäsenyyden puolesta, eikä moni brexitin kannattajakaan aavistanut eron johtavan esimerkiksi Skotlannille tärkeiden EU:n sisämarkkinoiden menettämiseen. Olemme yrittäneet ajaa sekä Skotlannin että koko Britannian etujen mukaisia brexit-ehtoja. Britannian olisi kannattanut jäädä sisämarkkinoille sekä Euroopan talousalueen ja vapaakauppaliiton jäseneksi.
Lupauksista huolimatta Theresa May ei ole ottanut näkemyksiämme huomioon neuvotteluissa. Ennen kuin pääsimme keskustelemaan Skotlannin tarpeista Britannian hallituksen kanssa, May oli jo ilmoittanut haluavansa kovan brexitin. On järkevää tarjota skotlantilaisille mahdollisuus äänestykseen, kun eroehdot ovat tiedossa, mutta ennen kuin Britannia lähtee EU:sta.
Miten ennenaikaiset parlamenttivaalit muuttavat asetelmaa?
Väittämä, jonka mukaan Skotlannin itsenäisyysäänestys aiheuttaisi liikaa häiriötä brexit-neuvotteluiden aikana on nyt täysin merkityksetön. Me emme ehdottaneet uusia parlamenttivaaleja, eikä Theresa Mayn ollut pakko niitä järjestää.
Hakisiko itsenäinen Skotlanti EU-jäsenyyttä?
EU-jäsenyys on Skotlannille ehdottoman tärkeää. Prosessi olisi monimutkainen, mutta Skotlanti on erilaisessa asemassa kuin muut EU-jäsenyyttä tavoittelevat maat. Meidän kansalaisemme ovat jo valmiiksi EU-kansalaisia ja instituutiomme toimivat unionin lakien mukaisesti.
Miksi itsenäisyys olisi Skotlannille paras vaihtoehto?
Tahdomme tehdä Skotlannista yhteistyöhaluisen ja Eurooppa-myönteisen kansakunnan, mutta olemme menossa kohti tulevaisuutta sisäänpäinlämpiävän, oikeistolaisen brittihallituksen kanssa.
Erot Skotlannin ja Britannian välillä näkyvät esimerkiksi sosiaalipolitiikassa. Sosiaalipolitiikkaa linjaavasta päätösvallasta 85 prosenttia on yhä Britannian hallituksella.
Skotlannin tulisi olla hyvä maailmankansalainen. Tämä tarkoittaa esimerkiksi, ettei ydinaseilla ole sijaa puolustuspolitiikassamme. Haluamme tunnustaa Skotlannissa asuvien EU-kansalaisten paikan yhteiskunnassamme ja turvata heidän oikeutensa brexitin jälkeen. Britannian hallitus taas haluaa käyttää heitä pelinappulana EU:n kanssa käytävissä neuvotteluissa.
Miten hallituksenne turvaisi itsenäisen Skotlannin talouden, kun pankkien ja öljyteollisuuden tulevaisuus näyttää epävakaalta?
Skotlannin talous rakentuu monipuoliselle pohjalle. Esimerkiksi ruoka- ja juomateollisuus menestyy ja matkailuala on kasvussa. Myös luova teollisuus on olennainen osa Skotlannin elinkeinoelämää – luovat alat työllistävät enemmän ihmisiä kuin öljy- ja kaasuteollisuus. Vientimme on hyvällä mallilla.Haluamme lisätä Skotlannille sopivaa talouskasvua. Uusiutuva energia on todella tärkeä ala Skotlannissa, sillä meillä on Euroopan mittakaavalla suuri potentiaali esimerkiksi tuuli- ja aaltovoimalle. Uusiutuva energiateollisuus tukee myös ilmastotavoitteitamme. Britannian hallituksen tämänhetkinen energiapolitiikkaa ei kuitenkaan edistä sektorin kehitystä.
Joutuisiko itsenäinen Skotlanti hakemaan aseellista turvaa Britannialta?
Kansainvälinen yhteistyö sekä EU:ssa että Natossa on tärkeää. Itsenäisen Skotlannin tulisi liittyä Naton jäseneksi muun muassa siksi, että maatamme ympäröivän merialueen turvaaminen on meille kynnyskysymys. Tämä on myös yksi tapa, jolla voisimme osallistua turvallisuusyhteistyöhön.
Kirjoittaja on Skotlannissa asuva vapaa toimittaja.
Toscanan viinitila, Volgan rantakartano, huvijahti, vuoristoasunto. Kuvat pääministeri Dmitri Medvedevin elämästä sytyttivät laajoja mielenosoituksia Venäjällä maaliskuussa. Protestit tekivät näkyväksi kansalaisten tyytymättömyyden talousahdinkoon ja eriarvoisuuteen: Venäjän johto elää täysin eri todellisuudessa kuin kansalaiset.
Täysin päinvastaiseen tilanteeseen päädyttiin Yhdysvalloissa, kun kansalaiset äänestivät presidentiksi miljardööri Donald Trumpin. Mahtipontiset perhekuvat kullatusta pilvenpiirtäjäasunnosta, golfailut omalla klubilla tai lennot yksityiskoneella eivät hidastaneet Trumpin matkaa Valkoiseen taloon.
Useimmissa maissa valtioiden päämiehet ovat varakkaita, mutta harvoin upporikkaita miljardöörejä. Trendi on kuitenkin muuttumassa: superrikkaat nousevat valtaan entistä useammin, kertoo rikkaiden valtaan perehtynyt tutkimusjohtaja Darrell West yhdysvaltaisesta Brookings-instituutista. Miljardöörien valtaannousu taas rohkaisee muita rikkaita politiikkaan.
Monet vallanpitäjät ovat haalineet ensin liikemiehinä miljardiomaisuuden ja voittaneet sen turvin vaaleja. Heitä ovat esimerkiksi Italian pitkäaikainen pääministeri Silvio Berlusconi, Libanonin pääministerinä 1990- ja 2000-luvuilla toiminut Rafik Hariri, Georgian entinen pääministeri Bidzina Ivanišvili, Thaimaata 2000-luvun alussa johtanut pääministeri Thaksin Shinawatra ja Ukrainan nykyinen presidentti Petro Porošenko
”Näemme uuden aikakauden, jossa huomattavan rikkaat ovat vallassa, ja se aiheuttaa demokratialle haasteita eri puolilla maailmaa”, West sanoo. Hän johtaa Brookingsissa hallintajärjestelmien tutkimusta.
Globaalien esimerkkien ja toisaalta Yhdysvaltain oman historian vuoksi West ei yllättynyt Trumpin voitosta. Hän ei kuitenkaan pidä Trumpia esimerkkinä rikkaasta, joka olisi ostanut vaalit. Pidemminkin Trump onnistui populistisin keinoin tekemään itsestään tavallisten ihmisten johtajan, joka vakuutti ajavansa näiden etuja.
Yllätys ei ollut se, että monilla afrikkalaispoliitikoilla on Panaman papereiden perusteella kiinnostusta luonnonvaroihin, kaivos-, öljy- tai kaasubisneksiin.
Äänestäjiin vetosi Trumpin ulkopuolisuus politiikassa ja riippumattomuus rahoittajista.
”Kun ihmiset ovat nykyään kyynisiä poliitikkoja kohtaan, populistiset miljardöörit esiintyvät valkoisina ritareina: heillä on niin paljon rahaa, ettei heitä voi ostaa, toisin kuin tavallisia poliitikoita”, West selittää.
Valkoinen ritari viittaa haarniskassa paikalle saapuvaan pelastajaan. Liike-elämässä sillä voidaan tarkoittaa myös ystävällismielistä ihmistä tai yritystä, joka pelastaa toisen yrityksen esimerkiksi kriisiltä tai toiselta ostajalta.
Trump on Westin arvion mukaan todennäköisesti maailman rikkain valtionpäämies tällä hetkellä. Tilastointia kuitenkin sotkee pahasti se, että esimerkiksi Venäjän presidentti Vladimir Putinin omaisuudesta ei ole tarkkoja tietoja. Westin mukaan rikkaimpien valtionpäämiesten listalla ovat todennäköisesti myös Britannian kuningatar Elisabeth ja Saudi-Arabian kuningashuoneen jäseniä, mutta näidenkin omaisuutta on piilotettu.
Demokratiassa rahamiesten ja politiikan vahva liitto voi heikentää edustuksellisuutta ja vastuukysymyksiä. Se on myrkkyä erityisesti, jos valtaa käytetään kulisseissa. Westin mukaan vaarana on, että tavallisten kansalaisten etu ei nouse etusijalle, vaan poliittinen järjestelmä seuraa isoja rahavirtoja. Veropolitiikassa suunta on ollut nähtävissä.
”Se tarkoittaa, että rikkaita suositaan verohelpotuksin. Leikkauksen kohteiksi joutuvat verovaroin ylläpidettävät julkiset palvelut.”
Miljardööreillä on aina myös suuria eturistiriitoja vallassa ollessaan. Valtion ja kansalaisten etua voi olla hankala erottaa omasta liiketoiminnasta, ja mikä huolestuttavinta: moni ei edes halua erottaa näitä keskenään.
”Johtajat käyttävät asemaansa henkilökohtaisen vaurauden lisäämiseen.”
Myöskään Trump ei ole ottanut eturistiriitoja vakavasti, eikä Trump ole vaatinut jääviyttä alaisiltaan. Trumpin neuvonantaja Kellyanne Conway kehotti tv-katsojia ostamaan presidentin tyttären tuotteita. Conway selvisi nuhteilla, mutta Ivanka Trumpin oman vaatebrändin myynti nousi Washington Postin mukaan ennätyslukemiin kevättalvella.
Westin mukaan tehokkain keino haastaa rahan valtaa politiikassa on paljon nykyistä parempi läpinäkyvyys. Jo nyt monissa maissa rahan ja vallan suhdetta salataan tietoisesti. Westin mielestä kansalaisilla pitäisi olla mahdollisuuksia puuttua epäkohtiin, jos he näkevät sellaisia.
”Tällä hetkellä emme edes tiedä mistä tulevat rahat, jotka vaikuttavat poliittiseen prosessiin.”
Venäjän keväisiin mielenosoituksiin viitaten West myöntää, että kansalaiset järkyttyvät helposti poliitikkojen vauraudesta, korruptiosta ja eturistiriidoista. Mielenilmausten muuttaminen tehokkaasti poliittisiksi toimiksi on kuitenkin vaikeaa. ”Varakkailla ihmisillä on kuristusote hallituksesta.”
Eri puolilla Afrikkaa eliitin rahavarat nousivat näkyvästi julkisuuteen Panaman papereiden paljastuttua keväällä 2016. Panamalaisesta lakitoimistosta Mossack Fonsecasta vuodetusta 11,5 miljoonasta asiakirjakirjasta kävi ilmi eri Afrikan maiden politiikan, liike-elämän ja luonnonvarojen kietoutuminen yhteen.
Tutkiva toimittaja Will Fitzgibbon pitää pahimpana maana Nigeriaa. Sieltä löytyivät härskeimmät tapaukset ja suuri joukko entisiä ja nykyisiä poliitikkoja, muun muassa kolme entistä öljyministeriä. Yksi mainituista on Opecin puheenjohtajanakin (2014–2015) toiminut Diezani Alison-Madueke, jonka rahansiirrot ovat ennenkin herättäneet epäilyksiä.
Panaman asiakirjat herättävät arveluja mahdollisista väärinkäytöksistä.
”On viitteitä siitä, että joissakin tapauksissa sijoitusjärjestelyä käytettiin virassa ansaitun rahan siirtämiseen”, Fitzgibbon sanoo. Hän on johtanut vuodesta 2014 Afrikan deskiä tutkivien journalistien kansainvälisessä verkostossa ICIJ:ssä, jonka sadat jäsenet paljastivat uutisissaan tietoja Panaman papereista. Puhelimeen hän vastaa nyt Burkina Fasossa.
Afrikan autoritaarisissa maissa johtajat keskittyvät haalimaan itselleen, suvulleen ja tukijoilleen rahaa esimerkiksi öljytulojen avulla. Köyhille kansalaisille jäävät vain rippeet luonnonvaroista.
Panaman paperit osoittavat Fitzgibbonin mukaan hyvin näkyvästi sen, miten politiikoiden suhteet liike-elämään ovat rakentuneet. Esimerkiksi Kongon presidentin Joseph Kabilan sisko perusti ulkomaisen sijoitusjärjestelyn pian veljensä tultua presidentiksi. Yhtiö omistaa osan Kongon suurimmasta teleoperaattorista Vodacomista. Jaynet Kabila on myös kongolaisen mediajätin Digital Kongon omistajia. Siskoa on Bloombergin mukaan pidetty yhtenä vaikutusvaltaisimpana ihmisenä veljensä hallinnossa. Heidän isänsä on Kongon edellinen presidentti.
”Yllätys ei ollut se, että monilla afrikkalaispolitiikoilla on Panaman papereiden perusteella kiinnostusta luonnonvaroihin, kaivos-, öljy- tai kaasubisneksiin”, Fitzgibbon toteaa.
Hänen mukaansa kyse on noidankehästä: poliitikot käyttävät asemaansa omaisuuden kartuttamiseen. Veroparatiiseja hyödyntämällä poliitikot pitävät kiinni vallasta ostamalla tarvittaessa ääniä vaaleissa.
Fitzgibbon toivoo Panaman papereiden lisäävän julkista keskustelua verokeitaista Afrikassa. Alku on hänestä hyvä.
”Kansalaiset Egyptistä Burkina Fasoon ja Kongosta Etelä-Afrikkaan tietävät erittäin hyvin, keitä heidän maansa poliitikoista on mainittu Panaman papereissa. Se toivottavasti auttaa vaatimaan hallinnolta lisää läpinäkyvyyttä.”
Fitzgibbonin mielestä myös tutkivien toimittajien kansainvälinen yhteistyö on arvokasta.
”Se auttaa, että toimittajat eivät ole yksin, vaan heitä on eri maissa jopa kolmesataa saman aineiston kimpussa. Se tuo turvaa ja takaa, että aineisto julkistetaan laajasti.”
Hän myös uskoo, että toimittajien julkituomat tarkat todistusaineistot asiakirjoista aina poliitikkojen passikuviin asti voivat saada syyttäjät ja oikeusasteet toimimaan väärinkäytöksiä vastaa. Vielä toistaiseksi seuraukset ovat jääneet vähäisiksi.
”Yhtään eronanomusta ei ole tietääkseni jätetty. Joitakin selvityksiä on yhä meneillään Tunisiassa ja Nigeriassa”, Fitzgibbon toteaa.
Tietovuodot saattavat olla vain jäävuoren huippuja. Ainakin toistaiseksi vanha valta pitää asemistaan kiinni myös Lähi-idässä ja Persianlahden maissa, sillä oikeusvaltioperiaate toteutuu niissä heikosti.
Maailman rikkaimpien hallitsijoiden joukkoon kuuluvat Lähi-idässä öljyllä rikastunut Yhdistyneiden arabiemiirikuntien presidentti sekä Saudi-Arabian ja Omanin kuninkaat. Aasiassa heihin kuuluvat Brunein sulttaani ja Thaimaan hiljattain kuollut kuningas. Kunkin omaisuuden on arvioitu olevan 20 miljardin dollarin paikkeilla.
Darrell West pitää eräänlaisena ääripäänä myös Bahrainia, joka edustaa modernin ajan feodaalijärjestelmää ja on ihanteellinen ympäristö korruptiolle ja sisäpiirin kaupoille.
Oma lukunsa ovat myös Keski-Aasian autoritaariset valtiot. Kazakstanissa, Kirgisiassa, Tadžikistanissa, Turkmenistanissa ja Uzbekistanissa kansantaloudet ovat tiukasti sidottuja perhesiteisiin.
Yleensä eliitti uudistuu, jos yhteiskunnan jatkuvuus on hyvä. Eliitti saa alemmista luokista uusia aineksia.
Eliitin muodostuminen vaatii kuitenkin yhtenäisen ja itsetietoisen ryhmän, jolla on yhteisiä päämääriä. Valta useimmiten lisää valtaa ja raha lisää rahaa. Eliittitutkimuksen klassikkona pidetyn sosiologin C. Wright Millsin (1956) mukaan valtaeliitti jakautuu sisäpiiriin ja ulompiin laitamiin. Sisäpiirillä siirrytään johtavasta asemasta toiseen politiikan, liike-elämän ja armeijan välillä.
Yhdenlainen sisäpiiri vaikuttaa myös Kiinassa. Valtiojohdon ja pienimmän sisäpiirin varoista ei ole julkista tietoa. Uutistoimisto Bloomberg laski presidentti Xi Jinpingin varallisuuden arvon olevan satoja miljoonia ennen presidenttikauden alkua.
Kuvaavaa on sekin, että tänä keväänä ilmestyneen Hurun-raportin mukaan maan kansanedustuslaitoksen sadan rikkaimman jäsenen omaisuuden arvo on kasvanut 64 prosenttia Xin presidenttikaudella. Kahdensadan rikkaimman edustajan omaisuuden arvoksi on laskettu 500 miljardia dollaria, mikä on yli kahdeksan kertaa enemmän kuin Suomen valtion vuosibudjetti.
Xi lupasi valtaan noustessaan vuonna 2013 puuttua korruptioon ja yhteiskunnalliseen rappioon. Sen jälkeen vallassa olevien omaisuus on kasvanut nopeammin kuin maan talous tai osakemarkkinat.
Eri maiden eliittejä Ranskan valtion tutkimuslaitoksessa CNRS:ssä tutkiva Jean-Pascal Daloz on todennut, että Pohjoismaissa eliittien odotetaan käyttäytyvän vaatimattomasti, vaikka niillä on valtaa. Suomessa äveriäät vallanpitäjät eivät rahalla pröystäile.
Tästä kielii myös miljonääripääministerin olemus. Ennen poliitikoksi ryhtymistä Juha Sipilän (kesk.) on arvioitu tienanneen it-yritys Solitran myynnillä Yhdysvaltoihin jo vuonna 1996 ainakin 12 miljoonaa euroa. Sijoitusjärjestelyjen vuoksi tarkkaa tietoa hänen varoistaan ei kuitenkaan ole.
Valtio-opin professorin Ilkka Ruostetsaaren mukaan suomalaisessa politiikassa raha on korostunut 1990-luvulta lähtien Yhdysvalloista ja Britanniasta rantautuneen uusliberalismin välityksellä. Sen oppeihin sopii ajatus, jonka mukaan yritysjohtajat ymmärtävät markkinoiden toiminnasta enemmän kuin pitkän linjan ammattipoliitikot.
”Sipilän hallituksessa kaikki politiikka tehdään elinkeinopolitiikan näkökulmasta. Puretaan sääntelyä ja edistetään markkinoiden toimivuutta”, Ruostetsaari sanoo. Hän on tutkinut eliittejä Tampereen yliopistossa.
Ruostetsaari muistuttaa, että yritykset ovat kovia lobbaamaan päätöksentekijöitä, vaikka rikkaat eivät suoranaisesti pyrkisi politiikkaan. Vauraat pyrkivät vaikuttamaan useimmiten suoraan ylimpiin vallanpitäjiin.
Suomen rikkain Forbesin listalla on hissiyhtiö Koneen hallituksen puheenjohtaja Antti Herlin. Hän on ajanut yritysten ja teollisuuden asiaa muun muassa Elinkeinoelämän keskusliiton hallituksen puheenjohtajana kymmenisen vuotta sitten.
Yritysjohtajilla ei Ruostetsaaren mukaan ole juurikaan kiinnostusta vaikuttaa esimerkiksi sosiaali- ja terveyspolitiikkaan, ellei siinä ole liiketaloudellista ulottuvuutta.
Niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin rikkaiden yritysjohtajien valtaannousu on merkki muutoksenhalusta, Ruostetsaari sanoo. Kriittiset kansalaiset odottavat yritysjohtajilta tehokkuutta päätöksentekoon.
”Yhdysvalloissa Trump osasi vedellä populistisia naruja. Perimmäiset ongelmat ovat kuitenkin samoja. Globalisaation häviäjät kokevat, ettei perinteiseltä poliittiselta eliitiltä löydy vaihtoehtoja nykytilanteeseen.”
Ruostetsaari pitää kuitenkin Yhdysvaltoja erityistapauksena, sillä superrikkailla on ollut aina valtaa maassa. Jo maan ensimmäinen presidentti George Washington (1789–1797) ja kolmas presidentti Thomas Jefferson (1801–1809) olivat monimiljonäärejä. 1990-luvulla miljardööri Ross Perot pyrki kahdesti Yhdysvaltain presidentiksi, ensin itsenäisesti ja sitten perustamansa reformipuolueen ehdokkaana. Vuonna 1996 hän sai alle kymmenen prosenttia äänistä. Nykyään enemmistö Yhdysvaltain kongressin jäsenistä on miljonäärejä.
Trumpin hallinto on Yhdysvaltain kaikkien aikojen rikkain. Jäsenten yhteenlasketun omaisuuden arvoksi on laskettu 12 miljardia dollaria. Pelkän hallituksen jäsenet ovat liki tuplasti varakkaampia kuin Barack Obaman hallituksen.
Muista poliitikoista perässä seuraavat Tennesseen kuvernööri Bill Haslam 2,6 miljardilla dollarilla sekä Länsi-Virginian kuvernööri Jim Justice 1,6 miljardilla dollarilla).
Tutkijoiden mukaan vallanpitäjien rikkaudet sinällään eivät uhkaa demokratiaa. Riskejä voi syntyä rahojen käytöstä tai johtajien arvaamattomuudesta.
Ruostetsaaren mukaan republikaanipuolueen kongressiedustajien vastustus Obamacaren lopettamisessa osoitti, että omaisuudestaan huolimatta Trump ei ole puolueesta riippumaton.
Miljardöörien vallan vaikutuksia on vaikea verrata globaalisti, koska rahaa voidaan käyttää monella eri tavalla. Se voi palvella yhtä lailla eliitin omaisuuden kartuttamisessa kuin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden poistamisessa. Historia on kuitenkin osoittanut, ettei valta ole pysyvää.
Nopeimmillaan valtaeliitit on pistetty vaihtoon Ranskan ja Venäjän suurissa vallankumouksissa. Helsingin yliopiston historian professori Markku Kuisma huomauttaa, että Venäjällä vanhan eliitin tilalle nousi kuitenkin uusi.
”Yleensä eliitti uusiutuu, jos yhteiskunnan jatkuvuus on hyvä. Eliitti saa alemmista luokista uusia aineksia, kuten Ranskassa 1700-luvulla. Aikansa eläneet eliitit taas voivat liittoutua nousevien eliittien kanssa. Vanhat valtasuvut saattavat rappeutua vähitellen tai kuolla pois, kuten kävi Mediceille”, Kuisma sanoo viitaten keskiaikaiseen italialaissukuun.
Eliittien valtakaudet ovat Kuisman mukaan kuitenkin kestäneet hyvin pitkään, jopa vuosisatoja. Esimerkiksi Ruotsin aristokraattinen eliitti 1600–1700-luvuilla koostui keskiaikaisista mahtisuvuista.
”1800-luvun jälkeen tulivat Wallenbergit ja muut porvari- tai sotilasammateista.”
Upporikkaat pysyvät vallassa, jos massat pysyvät niille suopeina ja taloudellista hyvinvointia riittää. Vallassa pysymiseen tarvitaan hyvä koneisto.
Silloin tällöin kansan syvistä riveistä on noustu vastarintaan. Kuisman mukaan Euroopan talonpoikaiskapinat, myös Nuijasota vuosina 1596–1597, olivat esimerkki tyytymättömyydestä.
”Iso osa ihmisistä koki, ettei heillä ei ollut toimivia poliittisia väyliä vaikuttaa omaan asemaansa, ja sitten noustiin primitiivisesti kapinaan.”
Usein vallanpitäjät myös nujersivat ne. Ja niin he tekisivät myös nykyajan Euroopassa, Kuima arvelee.
Jutun päälähteenä on käytetty Forbesin miljardöörilistaa. Forbes ei kuitenkaan listaa diktaattoreita ja kuninkaallisia. Jutun muina lähteinä ovat Bloomberg, Financial Times, Time, ICIJ sekä tanskalaisen eliittitutkijan Christoph Houman Ellersgaardin haastattelu.
Trump suhtautuu todellisuuteen eri tavoin kuin kukaan toinen länsimainen valtionpäämies.
Totta.
Totuuden vääristely on politiikassa tavallista, mutta presidentti Donald Trumpin tapa olla piittaamatta totuudesta on omaa luokkaansa.
Trumpille on ominaista toistella totuuden vastaisia lausuntoja kerran toisensa jälkeen huolimatta siitä, onko tieto osoitettu julkisuudessa virheelliseksi.
Virheellisten käsitysten ja faktantarkastuksen vaikutusta politiikkaan tutkivan Jason Reiflerin mukaan on poikkeuksellista, että vaaleilla valittu kansallisen tason poliitikko on niin valmis sanomaan asioita, joiden todenperäisyyttä hän ei ole varmistanut.
”Kaikki poliitikot esittävät asioita itselleen edullisessa valossa, mutta Trumpin toiminta tuntuu erilaiselta”, Exeterin yliopistossa Britanniassa politiikan tutkimuksen professorina työskentelevä Reifler muotoilee.
Yhdysvaltain politiikassa on tavallista kärjistää asioita niin voimakkaasti, ettei lopputuloksella ole enää kovin paljon tekemistä totuuden kanssa. Reifler toteaa, että esimerkiksi television vaalimainosten väitteet ovat hänen synnyinmaassaan Yhdysvalloissa kärjistyneempiä kuin missään muualla maailmassa.
Trumpin lausunnoissa ei kuitenkaan ole useinkaan edes totuuden siementä.
Trump on poikkeuksellinen myös sikäli, että tavallisesti kiinni jäämisen pelko vaikuttaa poliitikkojen toimintaan. Tämä näkyi selvästi Reiflerin ja hänen tutkijakollegansa Brendan Nyhanin kenttäkokeessa, jossa he tutkivat journalistisen faktantarkastuksen vaikutusta osavaltiotason poliitikoihin.
Nyhan ja Reifler lähettivät osalle tutkimuskohteistaan kirjeen, jossa kertoivat faktantarkistajien tarkkailevan heidän puheitaan. Tutkijat myös varoittivat, että valheista kiinni jääminen voisi vaarantaa näiden uudelleenvalinnan. Kirjeen saaneet pitäytyivät totuudessa selvästi huolellisemmin kuin verrokkiryhmä, joka ei ollut saanut kirjettä.
Trump vaikuttaa toimivan päinvastoin. Kun toimittajat osoittavat jonkin hänen lausunnoistaan olevan totuudenvastainen, hän jatkaa sinnikkäästi saman väitteen toistamista.
”Yksi selitys on, että hän ei piittaa faktantarkistajista ja sanoo mitä huvittaa heistä riippumatta. Toinen vaihtoehto on, että hän toistaa väitettä nimenomaan siksi, että on joutunut faktantarkistajien hampaisiin eikä halua myöntää virhettään”, Reifler selittää.
Reifler huomauttaa myös, ettemme tiedä, miten Trump kommunikoisi, jos faktantarkistajia ei olisi.
”Kenties tämä on hillitympi versio hänestä.”
Reifler ei halua kutsua Trumpin totuudenvastaisia lausuntoja valheiksi, sillä valehtelu-sanaan sisältyy oletus tahallisuudesta. Hänen mielestään emme voi tietää, sanooko Yhdysvaltojen tuore presidentti totuudenvastaisia asioita tahallaan vai uskooko hän itse omiin lausuntoihinsa.
”En ole varma, kumpi on pahempi: se, että poliittiset toimijat uskovat itse levittämiinsä virheellisiin tietoihin vai se, että he käyttävät valheita kyynisesti hyväkseen.”
Trump pääsee valehtelusta kuin koira veräjästä.
Totta & tarua
Reiflerin mielestä on selvää, että Trumpille on koitunut totuudenvastaisten lausuntojen toistelemisesta seurauksia.
”Hänellä oli virkakautensa alussa kaikkien aikojen surkeimmat kannatusluvut. Sen jälkeen hänen kannatuksensa on laskenut nopeammin kuin kenenkään edeltäjän.”
Yleensä uudella presidentillä on kuherruskuukautensa, ja hänen suosionsa alkaa laskea vasta virkakauden edetessä.
Dartmouthin yliopiston tutkija D. J. Flynn kertoo kuulleensa Trumpin kannattajien harmittelevan sitä, että presidentti ei pysy totuudessa.
”Kaksipuoluejärjestelmä kuitenkin pakottaa ihmisen katsomaan oman puolueensa ehdokkaan vikoja sormien läpi, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.”
Puolueidentiteettejä tutkiva Alexander Theodoridis Kalifornian yliopistosta muistuttaa, että puoluepoliittinen kahtiajakautuminen on Yhdysvalloissa voimakkaampaa kuin missään muualla maailmassa ja juuri nyt jyrkempää kuin koskaan.
Republikaanien puoluepoliittinen identiteetti on hänen mukaansa vielä vahvempi kuin demokraattien.
Poliitikkojen valheita uskovat kouluttamattomat ihmiset.
Tarua
Ihmiset uskovat poliittisesti latautuneita valheita harvoin siksi, etteivät olisi kuulleet totuutta. Michiganin ja Stony Brookin yliopistojen tutkimuksissa on jopa osoitettu, että kun totuudenvastaiseen väitteeseen uskovalle ihmiselle kertoo totuuden, hän saattaa päätyä uskomaan virheelliseen tietoon jopa aiempaa voimakkaammin.
Erityisen herkästi näin käy politiikkaa aktiivisesti seuraaville ihmisille.
Flynn selittää ilmiötä ihmisen voimakkaalla tarpeella pitää kiinni omista arvoistaan ja ideologiastaan. Kun vastaanottaja kuulee totuuden, joka sotii hänelle tärkeitä arvoja vastaan, hän ei käytä älynlahjojaan uuden tiedon sisäistämiseen vaan sen kyseenalaistamiseen.
Usein ensisijaisena tarpeena ei ole varmistaa maailmankuvan totuudenmukaisuutta, vaan lievittää ikävää oloa, jonka epämieluisan totuuden kuuleminen aiheuttaa.
”Mitä koulutetumpi ihminen on, sitä tehokkaammin hän osaa väittää vastaan. Paljon politiikkaa seuraava tuntee argumentit ja osaa taustoittaa”, Flynn sanoo.
Ikävien tosiasioiden sivuuttaminen on helppoa Yhdysvaltojen puoluepoliittisesti jakautuneen mediakentän ansiosta. Republikaaneille uskollinen äänestäjä voi sulkea korvansa tiedotusvälineiden faktantarkistukselta toteamalla, ettei luota liberaaliin mediaan.
Reifler uskoo, että luottamus virheelliseen tietoon voimistuu myös silloin, kun epämieluisan tiedon kuullut ihminen käy mielessään läpi syitä, joiden vuoksi hänen arvomaailmansa on sellainen kuin se on.
On sosiaalisen median syytä, että äänestäjät uskovat valheellisia tietoja.
Totta & tarua
Monet sosiaalisen median palvelut kohdentavat käyttäjälle juuri sellaista sisältöä, josta uskovat tämän pitävän. Tämä vaikuttaa osaltaan siihen, että ihmiset saavat paljon enemmän omia poliittisia näkemyksiään tukevaa kuin niitä kyseenalaistavaa tietoa, Theodoridis toteaa. Tutkija sanoo olevansa huolissaan poliittisen kahtiajaon jyrkkenemisestä.
Vähintään yhtä suuri ongelma hänen mielestään on kuitenkin perinteinen media, joka on Yhdysvalloissa voimakkaasti puoluepolitisoitunutta.
Tutkimustieto kuitenkin osoittaa, että ihmiset puhuvat erimielisten kanssa enemmän kuin yleensä uskotaan.
”Ihmisillä on ystäviä yli puoluerajojen. Uskon, että amerikkalaiset saavat näkemyksiään kyseenalaistavaa tietoa todennäköisemmin sosiaalisesta mediasta kuin uutisista”, Flynn sanoo.
Trumpin lailla valehteleva ehdokas ei voisi nousta valtaan Euroopassa.
Totta & tarua
Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmä helpottaa Trumpin kaltaisen ehdokkaan pääsyä valtionpäämieheksi. Theodoridisin mukaan Trumpin vaalivoitto on osoitus puoluepoliittisten jakolinjojen äärimmäisyydestä.
”Kahtiajako on niin voimakas, että puoluepoliittisuus hukuttaa kaiken muun alleen.”
Theodoridisin mukaan kuka tahansa voi päästä Yhdysvaltojen presidentiksi, mikäli onnistuu saamaan suuren puolueen ehdokkuuden. Puolueuskolliset amerikkalaiset äänestävät oman puolueensa ehdokasta, vaikka vihaisivat tätä, sillä vastapuolen voitto on heille täysin kestämätön ajatus.
Yhdysvaltojen vaalijärjestelmän erityispiirre on myös se, ettei ehdokkaan tarvitse saada valtakunnallista äänienemmistöä tullakseen valituksi maan johtoon.
Reiflerin mielestä nämä seikat ovat kuitenkin vain pieni osa isoa kokonaisuutta.
”Mikään ei viittaa siihen, etteikö vastaava olisi mahdollista muissa maissa”, hän sanoo.
Esimerkiksi brexitin puolesta käydyssä vaalikampanjassa ja Trumpin kampanjassa oli selviä yhteyksiä. Kummassakin puhuttiin muun muassa maahanmuuton hillitsemisestä ja isänmaan edun asettamisesta etusijalle.
Britanniassa esitettiin EU-kansanäänestyksen alla lisäksi paljon väitteitä, joiden todellisuuspohja oli heikko.
”Kuuluisin näistä oli, että 350 miljoonaa puntaa viikossa voitaisiin antaa kansallisen turvallisuuden virastolle EU:n sijaan. Luku oli liioiteltu. Lisäksi ei ollut päätetty, että rahat sijoitetaan turvallisuuteen, jos Britannia eroaa EU:sta.”
”Liberaalien mielestä sekä Trumpin että brexitin puolesta käydyt kampanjat olivat täynnä valheellisia lausuntoja, jotka vastapuolen mielestä olivat totuuksia.”
Samoilla teemoilla kampanjoi Ranskan presidentinvaaleissa Marine Le Pen, joka on voittanut maahanmuuttoa koskevilla lausunnoillaan ranskalaisten faktantarkistajatoimittajien vuosittain jakaman satiirisen ”Vuoden poliittinen valehtelija” -palkinnon.
Kirjoittaja on Yhdysvalloissa asuva vapaa toimittaja.
Aasian demokratiakehityksestä on kantautunut hyviä ja huonoja uutisia.
Globaalissa vertailussa Aasian demokratiakehitys on ollut kymmenen viime vuoden aikana suotuisampaa kuin muissa maanosissa. Aasia on ottanut kiinni demokratian tiellä paikallaan polkevaa Latinalaista Amerikkaa ja jättänyt Saharan eteläpuolista Afrikkaa jälkeensä. Aasiassa ovat kuitenkin edustettuina politiikan äärilaidat Japanin kaltaisista vakaista demokratioista Pohjois-Korean diktatuuriin.
Kehitys on ollut myönteistä monissa lähihistorialtaan synkissä aasialaisissa yhteiskunnassa. Esimerkiksi Sri Lankassa hallinto on muuttunut avoimemmaksi ja sananvapaus kohentunut. Maan demokratia vahvistuu edelleen pitkän sisällissodan päätyttyä.
Tänä vuonna järjestetään muun muassa parlamenttivaalit Itä-Timorissa sekä presidentinvaalit Intiassa, Kirgisiassa, Mongoliassa, Etelä-Koreassa, Turkmenistanissa ja Singaporessa.
Huolestuttavaa Aasian demokratiakehityksessä on erityisesti uskonnollisen nationalismin nousu ja ääriliikkeiden toiminta. Intian hindunationalistit lietsovat retoriikallaan uskonnollisten vähemmistöjen syrjintää. Malesian valtaapitävä puolue on kiristänyt etnis-uskonnollista konservatiivista otettaan, mikä tarkoittaa sitä, että malaijit ja islam ovat maassa määräävässä asemassa.
Myanmarin muutoin hyvää avausta demokratian tilan parantamisessa mustaa Rohinga-vähemmistöön kohdistuva vaino, josta ovat vastuussa buddhalaiset nationalistit. Pakistanissa islamistit vainoavat edelleen maan kristittyjä.
Viime vuonna myös Bangladeshin sananvapauden tila heikkeni merkittävästi, kun kriittisten toimittajien työtä rajoitettiin ja islamistit murhasivat useita tunnettuja ihmisoikeusaktivisteja. Thaimaan demokratiakehitys taantui edelleen sotilasjuntan pitäessä maata tiukassa otteessaan. Maata vuosikymmeniä hallinneen kuninkaan kuolema lisäsi poliittista epävarmuutta.
Demokratian tila ei välttämättä korreloi hallinnon tehokkuuden kanssa. Esimerkiksi Singaporen ja Kiinan autoritaariset hallinnot tuottavat tehokkaammin peruspalveluja kansalaisille kuin Intian demokratia. Toisaalta Japanissa ja Etelä-Koreassa yhdistyy sekä täysimittainen demokratia että hallinnon tehokkuus. Nämä yhteiskunnat ovat kyenneet valjastamaan autoritaarisia hallintoja paremmin kansalaistensa luovuuden talouskasvun vauhdittamiseen.
Autoritaariset hallinnot puolestaan joutuvat kohtaamaan poliittista epävakautta. Hallinnoilta vaaditaan tilivelvollisuutta ja päätöksenteon avoimuutta. Nopeatempoisessa tiedonvälityksessä myös yksinvaltaisten hallintojen ylilyönnit tulevat ennemmin tai myöhemmin julkivaikka Kiinan kaltaiset autoritaariset hallinnot ovat lisänneet internetin kontrollia.
Arabikevät ja muut viime vuosien kansannousut esimerkiksi Burundissa, Burkina Fasossa ja Kongossa eivät kuitenkaan välttämättä johda demokratian juurtumiseen. Useimmiten vanha valta kykenee vaaleissa tukeutumaan konservatiiviseen maaseutuväestöön, ja liberaali kaupunkilaisväestö jää vähemmän kaupungistuneissa maissa tappiolle.
Demokratian juurtuminen edellyttää sitä tukevien instituutioiden kehittymistä sekä muutosta vallanpitäjien asenteissa.
Etelä-Korea on hyvä esimerkki yhteiskunnasta, joka siirtyi sotilasdiktatuurista demokratiaan pitkän prosessin tuloksena. Demokratia etenee harvoin harppauksittain.
Venäjä ja Kiina tarjoavat vaihtoehtoisia malleja myös aasialaisten yhteiskuntien kehitykselle. Molemmat maat korostavat vakautta osallistavan päätöksenteon sijaan. Malli vetoaa niiden aasialaisten hallintojen johtajiin, jotka haluavat pitää kynsin ja hampain kiinni vallasta. Esimerkiksi Thaimaa, joka on vuosikymmenet ollut läheinen Yhdysvaltojen liittolainen Kaakkois-Aasiassa, on viime vuosina lähentynyt Kiinaa.
On epätodennäköistä, että uusia Aasian valtioita liittyy lähitulevaisuudessa Japanin, Etelä-Korean, Taiwanin, Intian ja Mongolian demokratioiden kerhoon. Indonesia on ainoa, joka saattaa keskipitkällä aikavälillä kolkutella tämän kerhon ovia.
Yhtä epätodennäköistä on, että Pohjois-Korean, Uzbekistanin, Turkmenistanin ja Brunein despootit saavat seuraa. Sen sijaan Aasiassa voi odottaa siirtymiä autoritaarisista hallinnoista hybrididemokratioihin sekä toisinpäin.
Globalisaatio, yleinen koulutustason nousu ja laajeneva keskiluokka ovat tukeneet demokratian kehitystä useissa Aasian maissa, kuten hybrididemokratioihin liittyneet valtiot osoittavat. Toisaalta tämän trendin jatkumisesta ei ole mitään takeita. Liberaali demokratia voi menettää vetovoimaansa koulutustason ja talouden noususta huolimatta.
Kirjoittaja on vieraileva vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin globaalin turvallisuuden ohjelmassa.
Eurooppalaisia valtioita on totuttu pitämään demokratian malliesimerkkeinä. Nyt niiden tarjoama malli on kärsinyt kolhuja myös vanhalla mantereella. Ranskan presidentinvaalit ovat viimeisin viesti nykyisten puoluejärjestelmien murtuneesta legitimiteetistä. Järjestelmät eivät heijastele yhteiskuntien jakolinjoja tai aitoa kansalaisyhteiskuntaa, jonka tavoitteiden edistäjiksi ja yhteensovittajiksi ne aikanaan perustettiin.
Ranskassa kansalaisyhteiskunta haki vaikutuskanavansa vakiintuneen puoluejärjestelmän ulkopuolelta. Kansanliikkeen valtaan nostama Emmanuel Macron joutuu vallankäytössään kuitenkin tukeutumaan puoluevaltaan kansalliskokouksessa. Asetelman toimivuus on maassa testissä.
Ranska ei ole ainoa Euroopan maa, jossa järjestelmä on murroksessa. Esimerkiksi Italiassa Viiden tähden liike on ponnistanut jo moneen vaalivoittoon käytännössä ilman poliittista ohjelmaa.
Eurooppalaisten puoluejärjestelmien on kyettävä uudistumaan säilyttääkseen oikeutuksensa. Menneeseen aikaan jymähtäneinä vallan linnakkeina puolueet tarjoavat toimintatilaa myös eliitinvastaisille populistisille liikkeille.
Toimivan demokratian edellyttämä poliittisen tilan hallinta on toinen vaikeuksiin joutunut demokratian ulottuvuus. Vaalikampanjoihin puuttuminen vilpillisin keinoin ja valheellisten tietojen levittäminen ehdokkaista on Euroopassa tätä päivää. Kuinka se estetään nykyisen tiedonvälityksen monimutkaisessa maailmassa? Miten varmistetaan, että äänestäjät pääsevät tekemään valintaansa totuudenmukaisen tiedon varassa? On sääli, että toisten valtioiden vaaleihin vaikuttamisesta on jälleen tullut myös suurvaltapolitiikan väline.
Tässä UP-lehdessä pohditaan demokratian tulevaisuudennäkymiä ja lieveilmiöitä. Rahan suhde demokratiaan nousee jälleen puheenaiheeksi poikkeuksellisten varakkaiden henkilöiden noustua viime vuosina valtaan eri puolilla maailmaa. Lehdessä arvioidaan varakkuuden vaikutusta vallankäyttöön ja johtajien riippumattomuuteen. Lisäksi selvitetään, miten presidentti Donald Trumpin johtamistyyli ja tapa tukeutua virheelliseen tietoon vaikuttavat Yhdysvaltojen demokratiaan.
Tarkastelemme myös, miten Aasia etenee demokratian polulla. Kehitys vaikutti maanosassa pitkään lupaavalta. Nyt suurvaltojen huono esimerkki näyttää kannustavan pienempiä maita poikkeamaan tältä polulta. Aasian osalta arvioimme myös, miten mannerlaattojen liikkuminen suurvaltapolitiikassa vaikuttaa poliittisiin asetelmiin ja valtasuhteisiin.
Kirjoittaja on Ulkopolitiikka-lehden päätoimittaja
Yhdysvaltojen toisen maailmansodan aikainen valtiovarainministeri Henry Morgenthau varoitti aikoinaan, että hyvinvointi ja rauha ovat jakamattomia.
”Meillä ei ole varaa rajata niitä eri puolille siroteltuihin yksittäisiin saarekkeisiin. Aina kun köyhyyttä esiintyy, se jäytää meidän kaikkien hyvinvointia.”
Nämä opit tuntuvat valitettavasti nykyään unohtuneen yhä useammalta. Kehitysjärjestö Oxfam nosti tammikuussa julkaisemassaan raportissa esiin, että maailman rikkaimmat kahdeksan miestä omistavat yhtä paljon kuin 3,6 miljardia köyhintä ihmistä.
Päätöksenteossa kiistellään usein köyhyyden politiikasta: siitä, kuinka paljon erilaiset budjetissa näkyvät tulonsiirrot ja rakenteet maksavat. Rikkaille annettu tuki on sen sijaan näkymättömämpää. Se verhotaan kannustavuuden ja välttämättömyyden puhetapaan.
Rikkaiden vallan kasvu on poliittisempi kysymys kuin yleensä ymmärretään. Ilmeisin syy tälle on se, että maapallomme ei kestä ylikuluttavaa luokkaa. Jokainen ylisuuri loma-asunto, huvijahti ja yksityiskone syö maapallon rajallista kantokykyä. Rikkauden kulttuuri ruokkii kaikkea tätä. Näköpiirissä ei ole sellaista maailmaa, jossa tämä ongelma ratkeaisi miljonäärien vapaaehtoisella downshiftaamisella.
Toiseksi yksien rikkaus on enenevissä määrin poistoisilta. Kiihtyvän ilmastonmuutoksen vuosikymmeninä kakku ei enää kasva, vaan pienenee. Tulonjako maiden sisällä ja niiden välillä muuttuu yhä enenevissä määrin kuumaksi poliittiseksi kysymykseksi.
Kolmanneksi kyse on myös yhteiskunnallisista valtasuhteista. Mitä enemmän varallisuutta keskittyy rikkaimmille, sitä enemmän varakkaat saavat ääntään kuuluviin päätöksenteossa. Viattomimmillaan tämä näkyy vaikkapa kunnallisvaalikampanjoiden budjettien eroissa, suurimmillaan ison mittakaavan lobbauksessa.
Tällaista yksittäisten ihmisten lahjoituksista kasautuvaa valtaa halutaan harvoin tunnustaa. Se on erityisen vaikeaa Suomessa, jossa ilmiö ei ole yhtä pitkällä kuin monessa muussa maassa. Kuitenkin varallisuuserot ovat kasvaneet 1990-luvun alun jälkeen rajusti myös meillä, vaikka kehitys on ollut muuta maailmaa maltillisempaa.
Varallisuuserojen kasvaessa yhä useampi jää paitsi sekä yhteiskuntaan sitovasta kuluttamisesta että yhteiskunnallisesta päätöksenteosta. Pidemmällä aikavälillä tämä kasvattaa yhteiskunnallisia jännitteitä, jotka purkautuvat muun muassa demokratian vastaisina liikkeinä.
Ei ole sattumaa, että esimerkiksi islamistiset järjestöt rekrytoivat seuraajia Afrikassa lupaamalla heille matkapuhelimia ja muuta materiaalista hyvää.
Morgenthaun viestille olisi jälleen kysyntää.
KUVA: WIKIMEDIA COMMONS/NINARASMistä löytää kaupungin sielun?
Han Šatyr -ostoskeskuksesta. Kaupungin olemuksen tiivistyminen ostariin voi kuulostaa omituiselta, mutta Astanassa näin todella on. Arolla vallitseva mannerilmasto tarkoittaa, että talvella on reippaasti pakkasta ja kesällä kuuma. Pohjolasta saapunut vieras viihtyy pikkupakkasessa, mutta paikalliset ovat pääosin kotoisin muualta kuin vuonna 1997 pääkaupungiksi nostetusta Astanasta.
Kaikkein hullaantuneimpia astanalaiset ovat Han Šatyrista eli Norman Fosterin suunnittelemasta ”kuninkaan markiisista”, joka 150 metrin korkuisena maailman suurin teltta. Ostoskeskuksen ylimmästä kerroksesta löytyy uimaranta, jonka valkohiekka on tuotu Malediiveilta.
Mistä puhutaan?
Kadunmiehen kestopuheenaihe on ruuhkat. Ne ovat Astanassa kieltämättä ajoittain pahoja, kun julkista liikennettä on vähänlaisesti ja vauhdilla vaurastuneessa maassa auto on tärkeä statussymboli. Kaupungin vanhalla puolella voi liikkua mukavasti kävellen.
Astanassa järjestetään tänä kesänä maailmannäyttely, johon Suomikin osallistuu. Näyttelyaluetta viimeistellään kaupungin eteläosassa. Arkkitehtuuri on suureellista, kuten odottaa saattaa. Kazakstanin oma paviljonki on kerrostalon kokoinen lasimaapallo, joka jakautuu teemoittain kahdeksaan tasoon. Expon kattoteema on tulevaisuuden energia, mikä viestii osaltaan öljytuloilla elävän maan pohtivan keinoja hiilivetyriippuvuudesta irtautumiseksi ja talouden monipuolistamiseksi.
Expo toimii Kazakstanin kansainvälisen profiilin korottamisessa, ja kuluva vuosi on muutenkin maalle tärkeä. Kazakstan aloitti tammikuussa kaksivuotiskauden YK:n turvaneuvoston vaihtuvana jäsenenä, ja myös Astanassa isännöidyt Syyrian rauhanneuvottelut ovat nostaneet Kazakstania maailmankartalle.
Minne mennä syömään?
Astana on täynnä mainioita ruokapaikkoja ja uusia avautuu jatkuvasti. Keskiaasialainen keittiö painottuu hevosen- ja lampaanlihaan sekä tuhteihin pilahveihin. Kaupungissa on myös monta herkullista georgialaista ravintolaa, joiden salaatit, šašlik-vartaat ja hatšapuri-juustopiiraat saavat suun messingille. Kannattaa käydä myös Artjom-basaarissa, jossa on erinomainen valikoima Keski-Aasian hittituotteita eli pähkinöitä, manteleita ja kuivattuja hedelmiä. Kevään tullen saapuvat myös muhevat Taškentin tomaatit, joita voisi syödä kilokaupalla sellaisenaan.
Kirjoittaja työskentelee Suomen suurlähetystössä Astanassa.
Aasian alueen jäätyneet konfliktit osoittavat kärjistymisen merkkejä. Se on osoitus siitä, että alueen turvallisuuspoliittinen tilanne on muuttumassa. Polttavinta on jännite Korean niemimaalla. Alueella on myös kolme muuta konfliktipistettä. Niistä jokainen on vuorollaan kuumentunut viime vuosina: Kiinan ja Japanin välinen aluekiista Senkaku/Diaoyu-saarista, Taiwanin kysymys ja Etelä-Kiinan meren aluekiista.
Pohjoiskorealainen uutistoimisto KCNA julkaisi maaliskuussa kuvan ballistisesta ohjuksesta. Uutistoimisto ei kertonut, missä ohjus laukaistiin. Maa on yksi Aasian valtioista, jotka haastavat alueen tasapainoa.Alueen rauhan on tähän asti taannut se, että Yhdysvallat ja Kiina ovat hyväksyneet kylmän sodan lopputuloksen Aasiassa. Suurvallat ovat ylläpitäneet sitä näihin päiviin saakka. Nyt sekä Yhdysvallat että Kiina näyttävät olevan valmiita muuttamaan asetelmaa. Myös jotkin alueen pienemmistä valloista, kuten Pohjois-Korea, ovat haastaneet alueen tasapainon.
Uuden suurvallan nousu on alueellisen voimatasapainon ja maailmanrauhan kannalta yhtä ongelmallista kuin vanhan äkillinen vetäytyminen vastuistaan. Nyt itäisessä Aasiassa vaikuttavat samanaikaisesti molemmat tekijät.
Kylmässä sodassa kamppailtiin koko maailman herruudesta. Kaksi suurvaltablokkia haastoivat toisensa ideologisesti ja paikoin myös aseellisesti. Kylmä sota voidaan kuitenkin nähdä myös avoimena sotana rintamalinjoineen, voittajineen, häviäjineen ja sodasta jääneine kaunoineen.
Sodan hävinneellä osapuolella on taipumus kiistää lopputulos. Myös voittaja voi eri syistä luopua voittonsa hedelmistä. Klassisia esimerkkejä ovat kolmannen valtakunnan nousu sekä Englannin ja Ranskan haluttomuus ylläpitää ensimmäisen maailmansodan lopputulosta Euroopassa estämällä Saksan aseistautuminen uudelleen. Siihen maat olisivat kyenneet vielä ainakin 1930-luvun puoliväliin asti.
Itäisessä Aasiassa vallitsee nyt hieman samanlainen tilanne kuin 1920–1930-lukujen Euroopassa. Yhdysvaltojen uuden hallinnon linjauksissa on haluttomuutta sitoutua kylmän sodan lopputuloksen ylläpitämiseen. Kantojen ailahtelevaisuus viittaa myös siihen, ettei Yhdysvaltain hallinto ole vielä edes laatinut selkeää Aasian-politikkaa. Donald Trumpin hallinto on kuitenkin jo ehtinyt hylätä Tyynenmeren alueen vapaakauppasopimuksen TTP:n. Ainakin retoriikan tasolla on hylätty myös presidentti Barack Obaman hallinnon »käännös Aasiaan» (Pivot to Asia). Trumpin hallinto on myös vaatinut Japania ja Etelä-Koreaa käyttämään aiempaa enemmän rahaa puolustukseensa ja vihjannut Yhdysvaltojen arvioivan uudestaan puolustussitoumuksiaan, jos näin ei tapahdu.
Kiina on jo noussut alueelliseksi vallaksi, ja maasta on kehittymässä suurvalta. Vahvan talouskasvunsa ansiosta Kiina on kyennyt uudistamaan ja vahvistamaan armeijaansa.
On arvioitu, että nykytahdilla Kiinan kansanarmeija pystyy haastamaan Yhdysvallat vakavasti ainakin alueellisesti noin kymmenessä vuodessa. Kiina on myös osallinen kaikissa alueen tärkeissä aluekiistoissa. Maa on ilmaissut selkeästi halunsa muuttaa vallitsevan status quon suurimmassa osassa niistä.
Itä-Aasian neljä aluekonfliktia ovat toisistaan erillisiä, mutta Yhdysvallat ja Kiina ovat osallisina jokaisessa niistä. Konfliktit ovat tulos useasta eri sodasta yli sadan viime vuoden ajalta. Kiina ja Japani sotivat keskenään useaan otteeseen vuosina 1894–1945, Kiina kävi sisällissodan vuosina 1946–1949 ja Korean niemimaalla sodittiin vuosina 1950–1953. Yhdysvallat osallistui Vietnamin sotaan vuosina 1964–1972. Myös Kiina oli Vietnamin sodan osapuoli.
Jää nähtäväksi, ymmärtääkö presidentti Trump sen, että hänen edeltäjänsäkin ovat ajaneet Yhdysvaltain etuja ulottaessaan maansa puolustuksen itäiseen Aasiaan.
1. Kiistoista vähiten polttava on Kiinan ja Japanin välinen. Se koskee Senkaku/Diaoyu-saaria Itä-Kiinan merellä. Saarikiistan taustalla on vuosien 1894–1895 sota, jonka lopputuloksena Taiwan ja tulkinnasta riippuen myös kiistellyt saaret luovutettiin Japanille. Japanin antauduttua vuonna 1945 kaikki vuonna 1895 luovutetut alueet tuli palauttaa Kiinalle. Senkakut jäivät kuitenkin Japanille, joka tosin katsoo liittäneensä ne alueisiinsa jo 1870-luvun lopussa. Silloin Ryukyu-saaret liitettiin keisarikuntaan.
Tämän tulkinnan laillisuuden Kiina on alkanut nyt kiistää. Kiinan mukaan saaret luovutettiin Japanille 1895, joten ne tuli palauttaa Kiinalle vuonna 1945. Saaret ovat kuitenkin niin mitättömiä, että niiden omistusta ei ole selvästi määritelty rauhansopimuksissa.
Kiinan päätösvallassa on, kuinka aktiivisesti se painostaa Japania asiassa. Japanille nykyiset rajat sopivat hyvin. Niin kauan kuin Japanin ja Yhdysvaltojen puolustussopimus on uskottava, Kiinan painostus todennäköisesti jää symboliselle tasolle. Jos Yhdysvallat vetäytyy alueelta, tilanne muuttuu.
On hyvä muistaa, miten Kiina valtasi Etelä-Kiinan meren Paracel-saaret Etelä-Vietnamilta vuonna 1974 tilanteessa, jossa Yhdysvallat vetäytyi hetkeksi silloisen liittolaisensa puolustamisesta. Vastaavassa tilanteessa Japanin osalta Kiina voisi yrittää tehdä samoin Senkaku/Diaoyu-saarille. Japani on kuitenkin aivan eri tason vastustaja kuin sodan väsyttämä Etelä-Vietnam oli, joten yritys olisi hyvin riskialtis ja johtaisi Japanin voimatoimin.
2. Kiina on samalla tavalla jaettu maa kuin Saksa oli kylmän sodan aikana. Hävittyään sisällissodan mantereella kommunisteille Kiinan tasavallan hallinto pakeni vuonna 1949 Taiwanille, jossa Yhdysvallat on suojellut sitä Korean sodan syttymisestä saakka. Kiinan kansantasavalta ei ole koskaan hyväksynyt jakoa, kuten ei myöskään Kiinan tasavalta. Vuoden 1958 jälkeen ei kahden hallituksen välillä ole kuitenkaan ollut laajoja sotatoimia.
Kiina on hyväksynyt tilanteen myös kylmän sodan jälkeen. Samoin on tehnyt Yhdysvallat, joka yhä takaa saaren turvallisuuden, vaikka solmikin diplomaattiset suhteet kansantasavaltaan vuonna 1979. Konflikti kuumenisi oitis uudelleen, jos Yhdysvallat liikkuisi status quosta kumpaan tahansa suuntaan – joko tunnustamalla Taiwanin tai hylkäämällä sen.
Jos Yhdysvallat peräytyisi puolustussitoumuksestaan, Kiina todennäköisesti painostaisi Taiwanin voimakeinoin hyväksymään jonkinasteisen yhdistymisen vanhaan emämaahansa – vaikka kasvava osa taiwanilaisista ei enää koe Manner-Kiinaa sellaiseksi.
Taiwanin oma hallinto voisi myös kiistää vallitsevan tilanteen ja julistaa saarensa itsenäiseksi Taiwanin tasavallaksi. Silloin asetelma murtuisi ja aseellinen konflikti alueella olisi lähes varma. Siksi Kiinan tasavallan eli Taiwanin jokaisen uuden presidentin valintaan liittyy riski.
Hiljattain virkaansa valittu presidentti Tsai Ing-wen ei näytä kiistävän asetelmaa. Taiwanin hallintoa hillitsee Kiinan aseellinen ylivoima ja oletus siitä, että Yhdysvallat ei tukisi Taiwania, jos se pyrkisi itse irrottautumaan nykyisestä asetelmasta.
Vuonna 2008 Kiina solmi rajasopimuksen Venäjän kanssa. Tätä sopimusta eivät kummatkaan maat ole liiemmin mainostaneet.
3. Etelä-Kiinan merellä jokainen meren seitsemästä eri rantavaltiosta on esittänyt aluevaatimuksia saariin ja riuttoihin. Kiinan vaatimus on ongelmallisin: se vaatii aluevedekseen koko Etelä-Kiinan merta. Vaatimukselle ei olisi kansainvälisoikeudellisia perusteluja edes siinä tapauksessa, että muut kiistan osapuolet hyväksyisivät Kiinan omistusoikeudet alueen saariin.
Konflikti on kylmää sotaa vanhempaa perua. Jo Kiinan tasavalta esitti sotien välisenä aikana aluevaatimuksen Etelä-Kiinan mereen, mutta ei kyennyt laajentamaan aluerajaansa merialueelle. Kiinan vahvistuminen on palauttanut vaatimuksen maan ulkopolitiikan asialistalle.
Kiinan linnoitustyöt alueen saarilla ovat olleet mahdollisia, koska Yhdysvallat ei ole sitoutunut yksittäisten riuttojen puolustamiseen.
Maailmankaupan kannalta useat keskeiset laivalinjat kulkevat Etelä-Kiinan meren läpi, ja eri maiden laivastot käyttävät vesiä. Tähän asti Kiina on kuitenkin tyytynyt toimimaan vain »omilla» saarillaan eikä ole vielä häätänyt muiden valtioiden lipun alla kulkevia aluksia valvomiltaan alueilta.
Kiina valmistelee parhaillaan uutta aluevesilainsäädäntöä. Jos lainsäädäntö astuu
voimaan vuonna 2020, konflikti kärjistyy. Kiina valmistelee parhaillaan uutta aluevesilainsäädäntöä. Jos lainsäädäntö astuu voimaan vuonna 2020, konflikti kärjistyy. Lakivalmistelu viittaa siihen, että Kiina kiistäisi muiden valtioiden oikeuden rakentaa alueen saarille ja riutoille tukikohtia, kuten lentokenttiä ja satamia, tai eväisi vapaan purjehdusoikeuden alueella.
Vastaavasti jos Yhdysvallat vetäytyisi vaatimuksistaan alueella, Kiina todennäköisesi painostaisi muut rantavaltiot yksitellen aluemyönnytyksiin varsin nopeasti.
4. Korean niemimaalla jännitteet ovat viime aikoina kasvaneet huomattavasti. Niemimaa jaettiin kahtia Korean sodassa 1950–1953. Sota oli ensimmäinen, jossa kaksi ideologista blokkia ottivat kylmän sodan aikana yhteen taistelukentällä.
Se oli myös Korean sisäinen konflikti. Osapuolina olivat pohjoisen kommunistihallinto ja etelän autoritaarinen hallinto, joka muodostui pitkälti Japanin miehityskauden yhteistoimintamiehistä ja -naisista.
Sisällissodan takia konflikti ei ole täysin suurvaltojen hallinnassa. Pohjois-ja Etelä-Korea eivät ole muodollisesti keskenään edes aselevossa, ja maiden välillä on ollut toistuvia yhteenottoja.
Silti vuoden 1953 aselepo on toistaiseksi pitänyt, eikä yksikään osapuoli ole irtautunut siitä. Kiina on puolustusliitossa Pohjois-Korean kanssa ja Yhdysvallat vastaavasti Etelä-Korean kanssa.
Korean niemimaan »konsensukseen» on kuulunut, että Yhdysvallat ja Kiina pidättäytyvät aseiden käytöstä niemimaalla ja yrittävät hillitä Koreoiden keskinäistä nahistelua.
Huolestuttavaksi tilanteen tekee se, että sekä Pohjois-Korean että Yhdysvaltojen johtajat ovat virkaiältään nuoria. Huolta aiheuttaa myös Pohjois-Korean ydinaseohjelma. Iso kysymys on, osaako Pohjois-Korean uusi johtaja Kim Jong-un pelata kriisipeliä, kuten hänen isoisänsä ja isänsä osasivat, ja osaako presidentti Trump toimia samoin. Kumman tahansa osapuolen väärä liike voisi kuumentaa jäätyneen konfliktin.
Pohjois-Korean ydinase on hankala tekijä yhtälössä, sillä se kertoo yhtä paljon Pohjois-Korean epäluottamuksesta Kiinaa kuin Yhdysvaltoja kohtaan. Yhden tulkinnan mukaan ydinase on Pohjois-Korean yritys taata turvallisuutensa Kiinasta riippumatta. Hanke kuitenkin näyttää lisäävän epävakautta koko alueella.
Ydinase on suunnattu myös Etelä-Koreaa vastaan. Yhdysvaltojen peräytyminen Etelä-Korean puolustamisesta joko presidentti Trumpin hallinnon tai Etelä-Korean uuden presidentin Moon Jae-inin päätöksellä todennäköisesti altistaisi Etelä-Korean pohjoisen naapurinsa ydinasekiristykselle.
Itä-Aasian rauha on ollut taattu, koska alueella on ylläpidetty kylmän sodan jälkitilaa. Lisäksi sodan lopussa vallinneet rintamalinjat on hyväksytty. Nyt alueen suurvallat näyttävät valmiilta muuttamaan tilannetta. Nykyinen turvallisuusjärjestelmä ei kuitenkaan pysy pystyssä ilman Yhdysvaltoja.
Jää nähtäväksi, ymmärtääkö presidentti Trump sen, että hänen edeltäjänsäkin ovat ajaneet Yhdysvaltain etuja ulottaessaan maansa puolustuksen itäiseen Aasiaan. Toisaalta Kiina on joka tapauksessa yhä vahvempi haastaja, vaikka Trumpin hallinto päättäisikin pysyä Aasiassa.
Konfliktien osapuolet tarvitsisivat diilin, joka toisi esiin Kiinan ulkopolitiikan toisen puolen: sen kyvyn joustaviin ratkaisuihin aluekiistoissa. Vuonna 2008 Kiina solmi rajasopimuksen Venäjän kanssa. Silloin se luopui osasta Siperiassa vaatimistaan alueista, kuten teki myös Venäjä.
Tätä sopimusta eivät kummatkaan maat ole liiemmin mainostaneet. Sopimus osoittaisi, että valtioiden rajat eivät ole maiden hallituksille niin pyhiä kuin ne antavat retoriikassaan ymmärtää.
Kiinan paluu kompromissien tielle helpottaisi itäisen Aasian tilannetta Korean niemimaan kysymystä lukuun ottamatta. Rauhan ja turvallisuuden takeiksi Itäisessä Aasiassa – jos missä – on tarve luoville diplomaattisille ratkaisuille.
Kirjoittaja on Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksen (CEAS) professori Turun yliopistossa.
