Euroopan hajaannuksen aika

Vaalivuotta 2017 on odotettu Euroopassa kauhunsekaisin tuntein. Brexitin ja Trumpin jälkeen oikeistopopulismin odotettiin tekevän varsinaisen läpimurtonsa Hollannin, Ranskan ja Saksan vaaleissa. Geert Wildersin kansallismielisen Vapauspuolueen ja Marine Le Penin Kansallisen rintaman ohella Vaihtoehto Saksalle –puolue on nostanut kannatustaan erityisesti pakolaiskriisin jälkeen.

Eurokriisistä alkanut oikeistopopulismin läpimurto näyttää jäävän kuitenkin puolitiehen. Wildersin alkuvuoden huima gallup-suosio ei realisoitunut maaliskuun vaaleissa eikä Marine Le Pen noussut Ranskan presidentiksi. Alkuvuodesta 15 prosentin kannatuslukemia kellottanut Vaihtoehto Saksalle on jämähtänyt sittemmin noin kymmenen prosentin kannatukseen

Suomi ei ole jäänyt kehityksestä osattomaksi. Kuntavaaleissa perussuomalaiset palasi vajaan yhdeksän prosentin kannatuksellaan jälleen pienten tai keskisuurten puolueiden joukkoon.

Vaikka populismi on monimutkainen ilmiö, yksi johtopäätös on kuitenkin selvä: vuotta 2017 ei tulla muistamaan kansallismielisen oikeistopopulismin läpimurrosta.

Keskittyminen populismin nousuun on peittänyt alleen paljon merkittävämmän kehityskulun: eurooppalaisen puoluekentän hajautumisen. Eurokriisin todellinen perintö on yhä pirstaleisempi puoluekartta, jossa koalitioita muodostetaan uusin periaattein.

Kyse ei ole satunnaisesta ilmiöstä. Politiikan tutkimuksessa on jo pitkään tiedetty talouskriisien voimistavan erityisesti äärioikeiston kannatusta. Saksan 1930-luvun lama ja tätä seurannut kansallissosialismin nousu on tästä kenties tunnetuin esimerkki.

Viime vuosina tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota myös talouskriisin ja polarisaation suhteeseen. Brittiläisen CEPR-verkoston tutkijat Manuel Funke, Moritz Schularick ja Christoph Trebesch ovat analysoineet 800 länsimaista vaalia viimeisen 150 vuoden ajalta ja verranneet tuloksia talouskriiseihin. Johtopäätös on, että oikeistopopulismin nousu on vain yksi juonne talouskriisejä seuraavassa puoluekentän jakautumisessa.

Tutkijoiden mukaan talouskriisit vaikeuttavat poliittista päätöksentekoa kahdella tavalla. Yhtäältä puoluekentän hajautuessa puolueet joutuvat muodostamaan usein laajoja koalitioita yli perinteisten jakolinjojen. Hallitseminen on vaikeampaa ja yhteistyötä joudutaan miettimään tapauskohtaisesti. Suomen vuosien 2011–2015 sixpack-hallitus on tästä hyvä esimerkki.

Toinen vaikeus liittyy poliittisen toimintaympäristön muuttumiseen. Yhteiskunnalliset olosuhteet ovat tyypillisesti epävakaampia talouskriisin jälkeen. Julkisen sektorin leikkaukset tai työmarkkinakiistat johtavat jännitteisiin ja hallitusten nopeaan vaihtumiseen. Kreikan poliittinen tilanne talouskriisin jälkeen ilmentää hyvin tätä kehitystä.

Vaikka monet valtapuolueet ovat menettäneet kannatustaan eurokriisin jälkeen, erityisen heikoilla ovat Euroopassa olleet perinteisesti sosiaalidemokraattiset puolueet kuten Kreikan Pasok, Hollannin työväenpuolue ja Ranskan sosialistinen puolue. Britannian Labour rakoilee sisäisten kriisiensä vuoksi ja sen odotetaan kärsivän merkittävän tappion kesäkuun yllätysvaaleissa.

Työväenpuolueet näyttävät menettävän kannattajiaan kahteen eri suuntaan. Nuoret ja kaupunkilaiset siirtyvät liberaalien tai vasemmistolaisten ehdokkaiden taakse. Jälkimmäisiä edustavat esimerkiksi Hollannin Vihreän vasemmiston Jesse Klaver ja Alistumaton Ranska -puolueen Jean-Luc Mélenchon. Rakennemuutoksista kärsivien teollisuuspaikkakuntien työläiset siirtyvät puolestaan tukemaan äärioikeiston ehdokkaita.

Puoluekentän hajautuessa puolueet joutuvat muodostamaan usein laajoja koalitioita yli perinteisten jakolinjojen.

Polarisaatiolla voi olla suuria vaikutuksia Eurooppa-politiikkaan.

Politiikan ailahtelevuus ja hallitusten heikko toimintakyky merkitsevät ennen kaikkea epävarmuutta Euroopan unionille, kun merkittävimpiä päätöksiä siirretään jatkuvasti eteenpäin. Yleisesti myönnetään, että brexit-neuvottelut tai EU-komission hahmottelema talous- ja rahaliiton kehittäminen aidon poliittisen unionin suuntaan voivat toden teolla alkaa vasta Ranskan ja Saksan vaalien jälkeen, jos sittenkään.

Laajapohjaiset koalitiot ovat harvoin myös yksimielisiä EU-politiikan suhteen. EU-yhteistyötä ei välttämättä haasteta, mutta sitä ei haluta syventääkään. Esimerkiksi kokoomuksen, keskustan ja perussuomalaisten hallituksen tapauksessa lopputuloksena on ollut eräänlainen passiivisuus. Unionista ei haluta eroon, mutta uusiin politiikka-alueisiin kuten yhteiseen pakolaispolitiikkaan tai EMU:n kehittämiseen suhtaudutaan penseästi.

Kolmas vaihtoehto ovat tietenkin muodikkaat ”exitit” eli EU-erot. Britannian kansanäänestys EU-jäsenyydestä oli ollut konservatiivipuolueen tietyn siiven agendalla jo pitkään. David Cameron olisi tuskin luvannut brexit-äänestystä, ellei itsenäisyyspuolue UKIP:in kannatus olisi noussut.

Tämän vaihtoehdon kannalta onkin olennaista, missä määrin suuret puolueet omaksuvat EU-kriittisten liikkeiden teemoja. Mark Rutten VVD-puolueen torjuntavoitto Hollannin vaaleissa perustui osittain tähän strategiaan, jossa maahanmuuttokriittiset teemat pyrittiin integroimaan salonkikelpoisesti liberaaliin talousohjelmaan.

Eurooppalaisen politiikan keskeisiä kysymyksiä onkin, millaiseksi poliittisen keskustan identiteetti tulevaisuudessa muodostuu. Suuri kysymys on, kestääkö talous- ja arvoliberalismin liitto, ja millaisen roolin EU saa globalisaation hallinnassa. Kuten Ranskan vaalit osoittivat, flirttailu eurojärjestelmän romuttamisella ei ole enää poliittisen äärilaidan yksinoikeus.

Kirjoittaja on yliopistotutkija, joka johtaa Between Law and Politics –tutkimushanketta Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa.