Skip to main content

Vaurauden saarekkeet

Rikkaille annettu tuki verhotaan kannustavuuden puhetapaan.

Teksti Matti Ylönen

Yhdysvaltojen toisen maailmansodan aikainen valtiovarainministeri Henry Morgenthau varoitti aikoinaan, että hyvinvointi ja rauha ovat jakamattomia.

”Meillä ei ole varaa rajata niitä eri puolille siroteltuihin yksittäisiin saarekkeisiin. Aina kun köyhyyttä esiintyy, se jäytää meidän kaikkien hyvinvointia.”

Nämä opit tuntuvat valitettavasti nykyään unohtuneen yhä useammalta. Kehitysjärjestö Oxfam nosti tammikuussa julkaisemassaan raportissa esiin, että maailman rikkaimmat kahdeksan miestä omistavat yhtä paljon kuin 3,6 miljardia köyhintä ihmistä.

Päätöksenteossa kiistellään usein köyhyyden politiikasta: siitä, kuinka paljon erilaiset budjetissa näkyvät tulonsiirrot ja rakenteet maksavat. Rikkaille annettu tuki on sen sijaan näkymättömämpää. Se verhotaan kannustavuuden ja välttämättömyyden puhetapaan.

Rikkaiden vallan kasvu on poliittisempi kysymys kuin yleensä ymmärretään. Ilmeisin syy tälle on se, että maapallomme ei kestä ylikuluttavaa luokkaa. Jokainen ylisuuri loma-asunto, huvijahti ja yksityiskone syö maapallon rajallista kantokykyä. Rikkauden kulttuuri ruokkii kaikkea tätä. Näköpiirissä ei ole sellaista maailmaa, jossa tämä ongelma ratkeaisi miljonäärien vapaaehtoisella downshiftaamisella.

Toiseksi yksien rikkaus on enenevissä määrin poistoisilta. Kiihtyvän ilmastonmuutoksen vuosikymmeninä kakku ei enää kasva, vaan pienenee. Tulonjako maiden sisällä ja niiden välillä muuttuu yhä enenevissä määrin kuumaksi poliittiseksi kysymykseksi.

Kolmanneksi kyse on myös yhteiskunnallisista valtasuhteista. Mitä enemmän varallisuutta keskittyy rikkaimmille, sitä enemmän varakkaat saavat ääntään kuuluviin päätöksenteossa. Viattomimmillaan tämä näkyy vaikkapa kunnallisvaalikampanjoiden budjettien eroissa, suurimmillaan ison mittakaavan lobbauksessa.

Tällaista yksittäisten ihmisten lahjoituksista kasautuvaa valtaa halutaan harvoin tunnustaa. Se on erityisen vaikeaa Suomessa, jossa ilmiö ei ole yhtä pitkällä kuin monessa muussa maassa. Kuitenkin varallisuuserot ovat kasvaneet 1990-luvun alun jälkeen rajusti myös meillä, vaikka kehitys on ollut muuta maailmaa maltillisempaa.

Varallisuuserojen kasvaessa yhä useampi jää paitsi sekä yhteiskuntaan sitovasta kuluttamisesta että yhteiskunnallisesta päätöksenteosta. Pidemmällä aikavälillä tämä kasvattaa yhteiskunnallisia jännitteitä, jotka purkautuvat muun muassa demokratian vastaisina liikkeinä.

Ei ole sattumaa, että esimerkiksi islamistiset järjestöt rekrytoivat seuraajia Afrikassa lupaamalla heille matkapuhelimia ja muuta materiaalista hyvää.

Morgenthaun viestille olisi jälleen kysyntää.

 

Kirjoittaja viimeistelee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa maailmanpolitiikan oppiaineeseen ja työskentelee Fulbright-stipendiaattina Yalen yliopiston Global Justice -ohjelmassa.