Maailman parhaiten epidemioihin valmistautuneita maita olivat viimevuotisen globaalin terveysturvallisuusindeksin mukaan Yhdysvallat, Britannia ja Ranska. Niiden kansanterveysjärjestelmillä piti olla erityisen hyvät valmiudet vastata sellaisiin tartuntatauteihin, joista voisi aiheutua pandemian riski.
Silti juuri näissä maissa koronavirus pääsi keväällä aiheuttamaan vakavan covid-19-epidemian. Miten se on mahdollista?
Rikkaat länsimaat olivat lähestulkoon kautta linjan valmistautuneet väärin – suhteessa koronaviruksen aiheuttamaan uhkaan. Rikkaissa maissa suurimpana riskinä on tavallisesti pidetty influenssaepidemiaa tai -pandemiaa. Influenssapandemian varautumissuunnitelmaan kuuluu, ettei virusta koeteta aktiivisesti kontrolloida vaan sitä vain seurataan, sanoo lääkäri ja kansainvälisen terveyspolitiikan professori Meri Koivusalo Tampereen yliopistosta.
Etenkin Aasian maissa puolestaan oli kokemusta sarsista. Siksi Aasiassa oli länsimaita paremmin varauduttu siihen, että virusten kanssa voidaan joutua toimimaan aktiivisesti, siis testaamaan nopeasti ja paljon, jäljittämään tartuntaketjuja ja eristämään ihmisiä.
Toisaalta sars oli helpompi kuin nykyinen epidemia, Koivusalo sanoo.
»Sars-epidemiassa ihmiset tartuttivat muita vasta oireita saatuaan. Kun kuumeiset ihmiset saatiin eristyksiin, epidemian kulkuun pystyttiin puuttumaan.»
Sen sijaan koronaviruksen aikana iso kysymys on ollut se, kuinka monella koronapotilaalla ei ole ollut oireita ja kuinka paljon he ovat voineet tartuttaa muita.
Maailman terveysjärjestö WHO oli jo pitkään ennen koronaa varoittanut EU:ta ja muita länsimaita siitä, että erilaisten epidemioiden suhteen pitää pystyä toimimaan aktiivisesti. WHO:n mukaan länsimaiden ei tullut olla »omahyväisiä» (complacent) sen suhteen, ettei niitä voisi kohdata virus, jota pitäisi jäljittää ripeästi.
»Ongelmana on ollut, että rikkaissa maissa WHO:ta ei ole pidetty auktoriteettina», Koivusalo toteaa.
Hänen mukaansa rikkaissa maissa on ajateltu, että WHO:n työkenttää ovat kehittyvät maat eivätkä rikkaat tarvitse terveysjärjestön neuvoja. Koronapandemian edetessä moni maa on tosin siirtynyt WHO:n linjalle.
Yhdysvaltain presidentti Donald Trump päätti huhtikuussa jäädyttää Yhdysvaltain rahoituksen Maailman terveysjärjestölle siksi aikaa, kunnes hänen hallintonsa olisi selvittänyt WHO:n toimia koronapandemiassa. Trumpin ja muiden kriitikoiden mukaan WHO:n olisi pitänyt Kiinan koronaepidemian alussa toimia ripeämmin.
WHO hoitaa tehtäviään noin 4,5 miljardin euron budjetilla tänä ja ensi vuonna. Yhdysvallat on perinteisesti rahoittanut WHO:n budjetista suurimman osan, viime vuosina noin 830 miljoonan verran. Vapaaehtoisen rahoituksen osuus on ollut yli 600 miljoonaa. Kaikkiaan WHO:n budjetti vastaa suunnilleen yhden suuren yhdysvaltalaissairaalan budjettia. Se on noin neljäsosa Yhdysvaltain tautienehkäisyviraston CDC:n budjetista.
WHO on paininut pitkään sen kysymyksen kanssa, missä vaiheessa sen kannattaa julistaa jokin epidemia kansainväliseksi terveysuhaksi.
Koivusalon mukaan WHO teki epidemian alussa virheen siinä, ettei se haastanut Kiinan vakuutteluja siitä, että uusi koronavirus ei todennäköisesti tartu ihmisestä ihmiseen. Koivusalon mukaan terveysjärjestöllä ei kuitenkaan tuolloin ollut käytössään muita tietolähteitä kuin kiinalaisviranomaiset. Oli pakko toimia sen tiedon pohjalta, mitä käytössä oli.
Kaikkiaan WHO kuitenkin taiteilee välitilassa: Se on riippuvainen niistä tiedoista, joita se jäsenmailtaan saa eri epidemioista. Samaan aikaan se antaa jäsenmaille kansanterveyteen liittyvää ohjeistusta, mutta ei voi vaikuttaa siihen, kuinka jäsenmaat ottavat ohjeita vastaan.
»Haaste on jo pitkään ollut se, miten saadaan jäsenmaat kertomaan epidemioista WHO:lle ajoissa. Lisäksi WHO on paininut pitkään sen kysymyksen kanssa, missä vaiheessa sen kannattaa julistaa jokin epidemia kansainväliseksi terveysuhaksi», Koivusalo sanoo.
Esimerkiksi Länsi-Afrikan ebolaepidemian aikana WHO:ta arvosteltiin siitä, että se julisti taudin kansainväliseksi terveysuhkaksi liian myöhään. Jos julistus olisi annettu aikaisemmin, apua olisi voitu saada perille paremmin. Liian aikaisin julistusta ei toisaalta haluta antaa, koska julistuksen jälkeen jäsenmaat voivat esimerkiksi rajoittaa ihmisten liikkumista tai kauppaa suhteessa epidemia-alueeseen.
Koronaviruksen aikana on alettu keskustella siitä, voisiko WHO saada mahdollisuuden kiinnittää jäsenmaittensa huomiota nouseviin terveysuhkiin jo ennen varsinaista julistusta kansainvälisestä terveysuhkasta.
Myös edistystä on jo nähty. Sars-epidemian jälkeen 2000-luvun alkupuolella saatiin päätökseen vuonna 1995 aloitetut neuvottelut uudesta kansainvälisestä terveyssäännöstöstä (International Health Regulations, IHR). Niiden nojalla 196 maailman maata on sitoutunut seuraamaan, arvioimaan ja raportoimaan kansanterveyteen vaikuttavia ilmiöitä.
Siinä missä ennen uusia sääntöjä WHO:n jäsenmailla oli velvollisuus raportoida vain tietyistä, jo listatuista sairauksista, nyt jäsenmailla on velvollisuus raportoida laajemmin. Sars osoitti, ettei kannattanut keskittyä yksittäisiin, jo tunnettuihin sairauksiin, koska esiin saattoi nousta uusia viruksia.
Lisäksi IHR antaa WHO:lle mahdollisuuden käyttää yksittäisten jäsenmaiden lähettämien tietojen lisäksi ulkopuolisia lähteitä, kuten kansainvälisiä verkostoja. Tämä luo jäsenmaille painetta kertoa asioista aikaisemmin.
Jonain päivänä maailmassa onnistutaan kehittämään rokote koronavirukseen tai lääke sen oireiden hoitoon. Koivusalon mukaan suuri kysymys on silloin se, miten rokotteet tai lääkkeet voidaan saada kaikkien maailman ihmisten ulottuville – myös niihin maihin, missä ei ole rahaa maksaa kalliista patentoiduista lääkkeistä.
Jo nyt Maailman kauppajärjestön WTO:n alaiset teollis- ja tekijänoikeuksia koskevat säännöt antavat poikkeusmahdollisuuden niin sanottuun pakkolisensointiin. Sen turvin maat voivat antaa jollekin valmistajalle luvan esimerkiksi lääkkeen valmistamiseen ilman, että patentin haltijan kanssa joudutaan usein pitkällisiin ja kalliisiin neuvotteluihin.
»Monet länsimaat ovat yrittäneet kaventaa tätä mahdollisuutta, koska sitä on pidetty eräänlaisena viimeisenä vaihtoehtona, jota ei ole haluttu koskaan käyttää», Koivusalo sanoo.
Monet keskituloiset maat kuitenkin ryhtyivät käyttämään tätä poikkeusta aids-epidemian aikana lääkkeiden saatavuuden turvaamiseksi. Koivusalo ennakoi, että koronapandemia nostaa keskustelunaiheeksi yksinoikeuksien ja kansanterveyden suhteen. Suhtautuminen pakkolisensointiin todennäköisesti muuttuu myös teollisuusmaissa.
Suhtautuminen pakkolisensointiin todennäköisesti muuttuu myös teollisuusmaissa.
»Pakkolisensoimisen merkitys voi arkipäiväistyä osana kauppapolitiikan keinovalikoimaa, ja julkisen rahoituksen ja erilaisten lisenssien merkitys lääkkeiden ja rokotteiden tutkimus- ja kehitystyössä kasvaa epidemian seurauksena.»
Toinen suuri kysymys pandemian jälkeen on se, ovatko lääkkeiden ja terveydenhuollon tuotteiden tuotantoketjut asianmukaisia suhteessa kriisitilanteisiin. Nyt tuotanto on hyvin pitkälle erikoistunutta, ja esimerkiksi Kiinassa on perinteisesti tuotettu iso osa koko maailman tarvitsemista terveydenhuollon maskeista. Samoin lääkkeet ja rokotteet ovat harvojen valmistajien käsissä.
Tätä tullaan mitä todennäköisimmin muuttamaan, Koivusalo sanoo: kriittisissä tuotteissa alettaneen pitää valmiusvarastoa muuallakin kuin Suomessa.
Suurempi kysymys on se, aletaanko nyt puhua siitä, että kriittisistä tuotteista pitää pystyä aloittamaan kansallista tuotantoa, jos jokin kriisitilanne tätä vaatii.
»Konkreettinen kysymys influenssapandemian suhteen on ollut rokotteiden valmistus ja se, missä määrin kussakin maassa pitää olla sellaista kansallista kapasiteettia, että rokotteiden valmistus voidaan tarpeen mukaan aloittaa», Koivusalo sanoo.
Influenssarokotteita on pystytty kehittämään monissa maissa, koska eri maat ovat jakaneet viruksia toisilleen. Mutta jos omaa kapasiteettia rokotteiden kehittämiseen ja tuottamiseen ei alun perinkään ole, tuotantoa ei pystytä aloittamaan, vaikka haluttaisiinkin.
Koronakriisin aikana on puhuttu myös siitä, voisiko WHO tukea tässä köyhiä maita.
»Varmaan myös keskituloisissa ja rikkaissa maissa mietitään tämän pandemian jälkeen, mikä oman tai EU:ssa alueellisen tuotantokapasiteetin merkitys on.»
Suomen kaltaisille rikkaille maille Koivusalolla on pandemian jälkeiselle ajalle kolme toivetta.
Ensimmäinen niistä on se, että terveys alettaisiin aiempaa vahvemmin nähdä osana ulkopolitiikkaa. Suomessa terveyttä ei ole Koivusalon mukaan priorisoitu tarpeeksi ulkopolitiikan kysymyksenä.
Juha Sipilan (kesk.) hallitus leikkasi Suomen rahoitusta WHO:lle viime hallituskaudella. Trumpin jäädytettyä Yhdysvaltain rahoituksen Suomen nykyhallitus päätti, että Suomi palauttaa WHO:lle 5,5 miljoonan vuotuisen vapaaehtoisen rahoituksen.
»Kehitysyhteistyössä ja Suomen panostuksissa kansainvälisissä neuvotteluissa pitää huomioida terveys ja sosiaalinen kehitys. Mitä enemmän olemme mukana kansainvälisissä verkostoissa, sitä enemmän saamme osaamista myös kansalliselle tasolle», Koivusalo sanoo.
Toinen toive on, että pandemia muistuttaisi kaikkia maailman maita siitä, että terveys ja etenkin kansanterveysosaaminen ovat yhteisiä asioita.
Epidemiakontrolli pitää ottaa todesta.
Perinteinen kansanterveystyö tarkoittaa käytännössä sen seuraamista, mitä tartuntatauteja maassa esiintyy, ja lisäksi sellaista aktiivista epidemioiden tartuntaketjujen selvittämistä, valvomista ja kontrolloimista, jollaiseen länsimaissa ei ennen koronaa ollut riittävästi valmistauduttu.
»Epidemiakontrolli pitää ottaa todesta. Yhdysvallat ja Eurooppa olisivat voineet oppia Aasian mailta tai WHO:lta epidemiakontrollista, mutta ne luottivat mieluummin siihen, että terveyspalvelut toimivat ja asiat ovat ikään kuin hanskassa», Koivusalo sanoo.
Vaikka koronaepidemia saataisiin kontrolliin joissakin maissa, se voi jäädä kiertämään muualle. Silloin pitää olla solidaarisuutta ja kykyä tukea kontrollitoimia muualla.
»Olemme kaikki oppimassa toisiltamme. Ei ole niin, että rikas pohjoinen vain opettaa köyhää etelää.»
Kolmas toive on, että tartuntatautien vastainen työ ja pandemiakontrolli ymmärrettäisiin nykyistä vahvemmin osana globaalia kestävää kehitystä.
Koivusalon mukaan kansanterveydestä huolehtiminen on yksi terveyspalveluiden perimmäisistä tehtävistä, ja siihen pitää turvata tarvittavat resurssit. Länsimaissa terveydenhuoltoa on kuitenkin ennen kaikkea tehostettu. Koivusalon mukaan ongelma on, ettei ole mietitty sitä, kuinka paljon liikkumavaraa järjestelmässä on, jos sattuu kriisi.
»Terveydenhuollossa on unohdettu yhteistyö. Kriisitilanteessa toimijat eivät välttämättä pysty toimimaan yhtenä palvelujärjestelmänä. Lopputulos ei ole kestävä.»
