Pääministeri Sanna Marinin mukaan ulkopolitiikkaa leimaa koveneva arvojen kamppailu.

 

Britannian sota-ajan pääministeri Winston Churchill poltti sikareja ketjussa, joi alkoholia käytännössä päivittäin ja sairasti 69-vuotiaana keuhkokuumeen kahdesti. Hän kuoli 90-vuotiaana.

Suomen pääministeri Sanna Marin rentoutuu vetämällä iltalenkillä leukoja ja juoksee seitsemän kilometriä 35 minuuttiin – ja jakaa tämän Instagram-tilillään yli 600 000 seuraajalleen.

Suomen ja Britannian pääministerien tehtävät eivät ole ihan verrattavissa, eivätkä ajatkaan nyt ole yhtä synkkiä. Mutta poikkeuksellisia ne ovat.

Marin ehti olla pääministerinä vain muutaman kuukauden, kun koronavirus siirsi maailman pandemia-aikaan. Sitä oli eletty kaksi vuotta, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja romutti koko kylmän sodan jälkeisen Euroopan turvallisuusjärjestyksen – ja samalla Suomen pitkän ulkopoliittisen perinteen.

Marin edustaa uutta poliitikkosukupolvea, joka ei kanna ulkopolitiikassa menneisyyden painolastia. Nyt Suomi hakee hänen johdollaan uutta suuntaa.

Haastatteluaika Ulkopolitiikka-lehdelle järjestyi puolen vuoden odotuksella. Aikaa on niukasti, ja sen puitteissa pitäisi päästä käsiksi Marinin ajatteluun.

Valtioneuvoston kanslian antiikkituoleissa on leveät ja korkeat selkänojat. Marin voisi halutessaan helposti kadota tuoliin, mutta hän on pirteä ja pitää katseen suoraan silmissä.

Pääministeri tarjoaa kahvia, mutta ei ota itse. Hän on juuri juonut kahvit torilla.

Eduskunnan täysistunnossa on käsitelty Valtioneuvoston ajankohtaisselontekoa eli Nato-selontekoa. Samaan aikaan sairaan­hoitajat käyvät työtaistelua ja vuodeosastoilla on yhä lähes tuhat koronavirustartunnan saanutta potilasta.

Kiirettä piisaa.

Tällä hetkellä iso osa työnkuvasta menee ulko- ja turvallisuuspolitiikan parissa, Marin toteaa. Tämä johtuu tietysti Euroopassa käytävästä sodasta »sekä siitä keskustelusta, mitä käydään Suomen turvallisuuspoliittisesta asemoitumisesta».

Kysymys »Suomen turvallisuuspoliittisesta asemoitumisesta» viittaa tietenkin Nato-jäsenyyteen.

Tällä tavoin Marin puhuu. Samanlaisia harkittuja, selkeitä ja kirjakielisiä lauseita kuin Ylen Ykkösaamussa tai hallituksen tiedotustilaisuuksissa.

Marin paljasti Nato-kantansa vasta toukokuun puolivälissä. Hän vaalii prosessia, jolla päätös jäsenyyden hakemisesta – tai hakematta jättämisestä – tehdään. Prosessi vie aikaa, mutta on välttämätön yhtenäisen ratkaisun löytämiseksi.

»Pidän tärkeänä, että etenkin tällaisessa poikkeuksellisessa tilanteessa kootaan mahdollisimman laajat hartiat ja toimitaan mahdollisimman yhteneväisesti», Marin sanoo.

Samalla tavalla hallitus toimi, kun pandemia alkoi. Nopeille poikkeustoimille haettiin parlamentaarista selkänojaa ja mahdollisimman suurta yksimielisyyttä.

Konsensus on tärkeä pienelle kansakunnalle, joka on ison ja sotaa käyvän maan vieressä.

Kriisi­tilanteessa, poikkeuksellisten ja jopa historiallisten ratkaisujen edessä, on Marinin mukaan tärkeää toimia yksituumaisesti. Tällä kertaa ei ainoastaan Suomen sisällä, vaan myös Ruotsin kanssa.

»Konsensus on kriittisen tärkeä pienelle kansakunnalle, joka on ison ja valitettavasti sotaa käyvän maan vieressä.»

Kriittisillekin äänille ja kysymyksille on annettava tilaa, vaikka suurta erimielisyyttä ei Marinin mukaan ole Suomessa hallituksen piirissä tai instituutioiden välillä havaittavissa. Korkeintaan »eritahtisuutta ajattelun kehittymisessä».

Vielä tammikuussa Marin piti uutistoimisto Reutersin haastattelussa Suomen liittymistä Natoon tällä vaalikaudella epätodennäköisenä. Venäjän hyökkäyksen alettua hän totesi tiedotus­tilaisuudessa presidentti Sauli Niinistön kanssa, että »keskustelu Nato-jäsenyydestä Suomessa tulee monipuolistumaan.» Toukokuussa he ilmoittivat yhdessä kannattavansa Nato-jäsenyyttä.

 

Suomen historiasta löytyy neljä alle 40-vuotiasta pääministeriä. Marin on heistä nuorin; hän oli 34-vuotias, kun Antti Rinne erosi virasta. Nopea reitti Tampereen yliopistosta Arkadianmäelle ja valtio­neuvoston linnaan on käyty läpi mediassa moneen kertaan.

Kahden äidin kodissa kasvanut Marin kuunteli opiskeluaikoinaan Rage Against the Machine -yhtyeen poliittista rockia ja puhui intohimoisesti tasa-arvosta, ihmisoikeuksista ja vähemmistöjen asemasta. Politiikkaan ajoi vasemmistolainen idealismi, halu vaikuttaa.

Hänen ajattelussaan on paljon samaa kuin Erkki Tuomiojan ja Tarja Halosen ihmisoikeuksia ja globaalia oikeudenmukaisuutta korostavassa ulkopolitiikassa. Sukupolviero on kuitenkin ilmeinen. Tuomiojan Nato-kriittisyys näyttää tänä päivänä luutuneelta, kun taas Marin on osoittanut joustavuutta.

»Sosialidemokraattina itselleni tärkeitä arvoja ovat tietenkin rauha, vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus. Näistä arvoista oma ajatteluni kumpuaa», Marin sanoo.

Hän siteeraa lähes suoraan hallitusohjelmasta: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ihmisoikeusperustaista, ja sen tavoitteena on edistää sukupuolten tasa-arvoa sekä tyttöjen ja naisten oikeuksia.

Ulkopolitiikka on usein taiteilua kauppasuhteiden ja arvojen välillä. Suomi on perinteisesti asemoitunut pikemminkin neutraaliksi välittäjäksi kuin ihmisoikeuksia äänekkäästi edistäväksi arvotorpedoksi. Pääministerin työtä läheltä seuranneen diplomaatin mukaan Marinin sukupolven halu saada nopeita tuloksia ja muuttaa maailmaa on joskus ristiriidassa aikaisemman vakauspolitiikan kanssa.

Hallitusohjelmaan kirjatuista tavoitteista on toteutunut ainakin Suomen jäsenyys YK:n ihmisoikeusneuvostossa kaudella 2022—2024. Seuraavan parin vuoden aikana nähdään, miten Suomi suoriutuu ihmisoikeuksien edistämisessä tässä maailmantilanteessa.

»Valitettavasti nämä arvot maailmalla eivät näytä olevan kovassa huudossa, vaan kylmät arvot jylläävät», Marin sanoo.

Kehitys jota Suomikin on pyrkinyt maailmassa edistämään on uhattuna, hän toteaa. Se on ulkopolitiikan iso kuva.

»Konservatiivisemmat ja nationalistisemmat voimat saavat sijaa. Otamme kaksi askelta eteenpäin ja yhden taaksepäin.»

Tämä arvojen kamppailu näkyy pää­ministerin ja hallituksen työssä, Marin jatkaa. Omia, hallitusohjelmaankin kirjattuja arvoja on puolustettava entistä hanakammin.

Marinin mukaan Suomi on valmis tukemaan sotaa käyvää Ukrainaa kaikin keinoin.

 

Esimerkiksi Venäjän hallinto on ratsastanut vuosikausia konservatiivisiksi arvoiksi naamioidulla homofobialla ja suitsinut sen varjolla myös toisinajattelijoita. Kiina puolestaan pyrkii nakertamaan kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää.

On helppo nähdä myös eräiden eurooppalaisten oikeistopuolueiden asettuvan arvokamppailussa Marinin mukaan väärälle puolelle.

»Melkeinpä missä tahansa kysymyksessä joudutaan käymään keskustelua esimerkiksi sanamuodoista, jotka on jo kertaalleen kirjattu yhteisiksi kannoiksi. Vaikkapa gender-sanan käyttö on noussut uudella tavalla tapetille Puolan ja Unkarin toimesta», Marin sanoo.

Puolan ja Unkarin konservatiiviset hallitukset ovat viime vuosina pyrkineet hävittämään sosiaalista sukupuolta tarkoittavan sanan gender kokonaan EU-politiikasta. Sen sijaan ne haluaisivat käyttää ilmausta »miesten ja naisten välinen tasa-arvo».

Tällainen jatkuva vääntäminen termeistä ja linjauksista vie Marinin mukaan aikaa ja energiaa.

 

Ennen pääministerin pestiä Marinilla oli niukasti kokemusta ulkopolitiikasta. Se ei ole mitenkään harvinaista. Niin oli Juha Sipilälläkin (kesk.), jota Yle kutsui vuonna 2015 »ulkopolitiikan untuvikoksi».

Marinin sukupolvi on kuitenkin kasvanut globalisoituneessa maailmassa ja sisärajattomassa Euroopassa. Nuorena poliitikkona hän esimerkiksi edusti Suomen nuoria sosiali­demokraatteja Euroopan sosialidemokraattisen puolueen nuorisojärjestön tapahtumissa. Samassa järjestössä vaikutti aikoinaan muuan demarinuori Jutta Urpilainen.

Marinilla on kokemusta myös ulkopolitiikan veteraanikerhosta. Hän on kuulunut alan harrastajien Paasikivi-seuraan vuodesta 2009 lähtien.

Kansanedustajana hän ei ehtinyt istua ulkoasiainvaliokunnassa, johon uudet edustajat harvoin pääsevät.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa pidetään usein pienen ja asiaan vihkiytyneen piirin erikoisalueena, vaikeana ja vähän epäkiinnostavana politiikkalohkona. Mutta pääministerin rooli päätöksenteossa on merkittävä. Hän esimerkiksi vastaa siitä, että tasavallan presidentin ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan (tp-utva) kokoukset on hyvin valmisteltu.

Marinin kanssa työskennelleiden mukaan hän omaksuu tietoa keskustelemalla. Pääministeri kuuntelee paljon, myös vanhemman sukupolven kokeneita ulkopolitiikan osaajia. Hänelle on kuitenkin ominaista, että hän muodostaa itse oman vahvan näkemyksensä, kerrotaan.

Akuutin turvallisuustilanteen kanssa Marin, kuten muutkin päättäjät, on pitkälti suomalaisen virkakoneiston tuottaman tiedon varassa.

»Tällä hetkellä käsiteltävät asiat ovat sellaisia, että tieto tulee ilman muuta ministe­riöiden sisältä. Se tulee mustissa kirjekuorissa turvaluokiteltuna tietona», Marin kuvailee.

Tärkeä työpari on tasavallan presidentti.

Suomen perustuslain erikoisuuksiin kuuluu muotoilu ulkopolitiikan johtamisesta, jossa vetovastuuta jaetaan presidentin ja valtioneuvoston kesken. Ei ole tavatonta, että kumpikin varjelee omaa reviiriään. Marinin ja tätä kaksi kertaa vanhemman Niinistön välille on toisinaan julkisuudessa viritelty isompiakin kitkoja, joita kumpikaan ei luonnollisesti ole tunnustanut.

Marin toteaa, että yhteistyö pääministeri- ja presidentti-instituutioiden välillä toimii hyvin.

»Mielestäni myös ihmisinä tulemme hyvin toimeen, toisiamme kunnioittavasti ja arvostavasti. Arvostan suuresti presidentin osaamista ja kokemusta», Marin kuvaa lyhyesti. Hän kehuu etenkin Niinistön laajoja kansainvälisiä verkostoja ja arvostusta.

»Kyllä se omaakin työtäni helpottaa, totta kai.»

Venäjän hyökättyä Ukrainaan Marin ja Niinistö yhdessä tuomitsivat sodan ja lupasivat tukea Ukrainalle. Yhtenäisyys on jatkunut sutjakkaasti etenevän Nato-prosessin aikana.

 

Arviot ulkopolitiikan johdon sisäisistä hiertymistä ovat liittyneet etenkin Marinin tapaan käyttää sosiaalista mediaa viestinnässään.

Kun Marin vuoden 2021 alussa tuomitsi Twitterissä Kiinan uiguureihin kohdistamat ihmisoikeusrikokset ja vaati Venäjää vapauttamaan vangitun oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin, lehdet pohtivat ulostulojen suhdetta Suomen virallisiin kannanottoihin. Kävi ilmi, ettei viestejä ollut koordinoitu Niinistön kanssa.

»Jos viestit ovat Suomen linjan mukaisia, silloinhan siinä ei pitäisi olla mitään ongelmaa», Marin vastaa.

Vuoden takainen Marinin suorapuheisuuden hämmästely näyttää hupaisalta. Nyt poliitikot puhuvat Venäjästä sävyyn, jonka rinnalla pääministerin taannoiset tokaisut tuntuvat pehmeiltä. Eri alustat myös toimivat eri logiikalla. Twitterissä nopea reagointi saattaa olla luontevampaa kuin koordinointi ja harkinta. Marin osaa hyödyntää uusia kanavia viestinnässään.

»Sosiaalinen media on äärettömän tärkeä kanava viestiä nimenomaan tavallisille ihmisille politiikasta. Sukupolveni edustajana toivoisin, että myös nuoret kiinnostuisivat asioista», Marin sanoo.

Marin tviittaa ahkerasti ja jakaa päivittäin sisältöä Instagramissa, jonka suosio on suurin hänen ikäluokkansa ja sitä nuorempien suomalaisten keskuudessa. Seuraajamäärillään hän yltää Suomen suosituimpien ammattimaisten vaikuttajien tasolle.

Instagramin ansiosta tiedämme, kumpaan olkapäähän Marin on ottanut koronarokotteen. Instagramissa hän jakaa viihteellisempääkin sisältöä, vaikkapa kuvia Kreikan pääministerin koirasta.  Sosiaalisen median seuraajat tietävät myös, milloin Marin osallistuu Eurooppa-neuvoston kokoukseen, tapaa viisikon ministereitä tai puhuu puoluevaltuustolle tai veteraaneille.

»Kun olen tässä tehtävässä toiminut ja syvällä sisällä politiikassa, instituutioiden toiminta on totta kai minulle tuttua. Mutta muistan hyvin ajan, jolloin EU-politiikka, ulko- ja turvallisuuspolitiikasta puhumattakaan, näyttäytyi todella vieraana. Se näyttäytyi vain instituutiona», Marin kertoo.

Hän suomii täkäläistä keskustelukulttuuria instituutiokeskeisyydestä. Kun Suomessa puhutaan EU-politiikasta, puhutaan käytännössä vain EU-komissiosta, Euroopan parlamentista tai Eurooppa-neuvostosta. Ihmisiä kiinnostavat ympäristöasiat, tasa-arvokysymykset ja politiikan sisällöt, joita näissä instituutioissa käsitellään, Marin sanoo.

»Ne ovat ihan tavallisia asioita. Ei ulkopolitiikka ole mikään möntti. Sielläkin keskustellaan ihmisoikeuksista, ilmastonmuutoksesta ja tavallisten ihmisten aseman parantamisesta.»

Eurooppa-neuvostossa Marin on kuin kotonaan. »Se on monella tapaa miellyttävä työympäristö», hän kehuu.

EU-maiden johtajien huippukokouksissa käsiteltävät asiat ovat vaikeita ja vääntö jatkuu usein yötä myöten. Marin kuvailee kokouksia fyysisesti rankoiksi rupeamiksi, joissa tehdään monta vuorokautta putkeen »epäinhimillisiä työtunteja erittäin vähillä unilla».

Se on toki epämiellyttävää, mutta työskentely kollegoiden kanssa on antoisaa, hän kertoo.

»Eurooppa-neuvosto on viimeinen paikka, missä asiat pitää ratkaista. Itseäni motivoi, että asioita ei siirretä syrjään, vaan ratkaisua etsitään, kunnes se löytyy», Marin kuvailee hyväntuulisena.

Tällainen päättäväisyys on hänelle luonteenomaista, kertovat Marinin kanssa työskennelleet. Pääministeri ei pidä siitä, että asioita lykätään ja ratkaisuja pakoillaan. Tämä ominaisuus on ollut hyödyksi viime vuosien kriiseissä.

Kun koolla on koko Euroopan unionin ylin päättävä taho, eri maiden pääministerit ja valtionjohtajat, tunnelma on – hieman yllättäen – melko rento, hän selittää. Ei tarvitse pönöttää tai esittää mitään. »Siellä voi olla ihminen toiselle.»

EU-pääministerien joukossa on jo useita Marinille läheisiä kollegoita.

Pohjoismaiden ja Baltian maiden yhteistyöryhmä kokoontuu keskenään ennen neuvoston kokouksia. Nykyisin näihin tapaamisiin osallistuu myös Irlanti. Marin kertoo tulevansa hyvin toimeen myös Portugalin ja Espanjan sosiaalidemokraattisten pääministerien kanssa.

»Monet heistä ovat myös erittäin mukavia persoonia», hän kehuu ympäripyöreästi, nimiä kuitenkaan mainitsematta.

 

Euroopan unioni ylipäätään on pääministerin tärkeimpiä työmaita. Aiemmista demarijohtajista Paavo Lipponen loi pohjan Suomen linjalle pyrkiä EU:n päättäviin ytimiin ja tärkeisiin neuvottelupöytiin. Se sopii hyvin Marinille, jolla on työtovereiden mukaan voimakkaita ajatuksia unionin suunnasta. Hän pitää erityisenä kehityskohteena EU:n strategista autonomiaa.

Unioni on viime vuosina herännyt keskinäisriippuvuuksien potentiaalisiin sudenkuoppiin. Sellaiseen astuttiin, kun EU-maat kehittivät energiajärjestelmiään Venäjän kauppaamien fossiilisten polttoaineiden varaan. Nyt edessä on kivulias prosessi riippuvuuden katkaisemiseksi ja Venäjän energiatulojen torppaamiseksi.

Tällaisten haasteiden ennakoiminen vähentämällä EU:n haavoittuvuutta geopoliittisille šokeille on Marinin mukaan olennaista. Monien tärkeiden tuotteiden osalta Eurooppa on täysin Kiinan tai Yhdysvaltojen varassa. Esimerkiksi lääketarpeiden ja puolustusteollisuuden omavaraisuudessa, energiaturvassa ja ruokaturvassa olisi parannettavaa, Marin listaa.

Sosiaalinen media on äärettömän tärkeä kanava viestiä nimenomaan tavallisille ihmisille politiikasta.

 

»Velvollisuutemme on huolehtia, että kansalaiset pärjäävät ja yhteiskunnat toimivat kaikissa olosuhteissa», hän tiivistää. Näiden lisäksi Marin kantaa huolta, että EU:sta löytyy osaamista tulevaisuuden keskeisissä teknologioissa. »Tästä olen puhunut varmaan jokaisessa Eurooppa-neuvoston kokouksessa.»

Ennen pitkää kaikki yhteiskunnan toiminnot – sairaaloista kouluihin, liikenteeseen ja hallintoon – tulevat olemaan täysin digitalisoituneita ja kytköksissä keskeisiin teknologioihin, Marin sanoo. Euroopalla ei ole varaa jäädä näissä Kiinan tai Yhdysvaltojen varaan.

Toinen, myös välitön kehityskohde on EU:n taloudellinen sääntökehikko, josta on pandemian aikana tilapäisesti luovuttu.

Eurokriisin aikaan liian jähmeät säännöt ja vaatimus ankarasta talouskurista pitkittivät taantumaa ja heikensivät euroalueen talouskasvua. Nyt sääntöjä on määrä päivittää. Vaihtoehtoja on vanhan kaltaisista tiukoista talouskurisäännöistä kohti velka- ja tulonjako­unionia.

On selvää, että Euroopan maissa on valtavia investointitarpeita. Energiaomavaraisuuden kehittäminen nielee lähivuosina paljon rahaa. Monissa EU-maissa puolustusbudjetteja päätettiin nopeasti lisätä sodan puhjettua unionin itänaapurustossa. Kaikki tämä on Marinin mukaan tarpeen.

»Valtavia investointeja pitää joka tapauksessa toteuttaa, ja tämä varmasti tulee osaltaan vaikuttamaan komission esitykseen. Mutta koska esityksiä ei vielä ole, emme ole muodostaneet lopullisia kantoja.»

Suomi on perinteisesti ollut siinä maaryhmässä, joka peräänkuuluttaa vastuullista taloudenpitoa ja huolehtii velkakestävyydestä. Marin sanoo pitävänsä tätä »äärettömän tärkeänä». Kuitenkin kotimaassa Marinin hallitus on ottanut pandemian aikaan roimasti lisävelkaa.

Marin ei vielä suostu sanomaan, millaisiin kompromisseihin Suomi voisi olla valmis sääntöjen löysäämiseksi.

»Jos jotain olen oppinut eurooppalaisesta päätöksenteosta, niin meidän kannattaa olla tässä asiassa tiukan linjan kannattaja. Lopulta ratkaisut löytyvät keskeltä», hän sanoo.

 

Velkaantumisen arvostelu on ollut opposition keskeisin hyökkäysreitti Marinin hallitusta vastaan. Alkuaikojen hallituksen naisviisikon feministinen energia ja Marinin valinnasta kehkeytynyt maakuvahurmos vaihtui nopeasti pandemia-ajan alun kansalliseen yhteishenkeen. Sekin hiipui.

Juha Sipilä kuvaili aikoinaan ministerin pestiä »kansakunnan kusitolpaksi». Hänen johdollaan hallitus teki eurokriisin perintönä kipeitä leikkauksia. Marin sanoo rajunkin kritiikin kuuluvan työnkuvaan, mutta yksityiselämän ruotimista ja arvostelua julkisuudessa on vaikea kestää.

Pandemian aikana moni huippupoliitikko on kompuroinut altistus- ja eristäytymisohjeiden kanssa. Myös Marin juhli joulukuussa puutteellisen koronaohjeistuksen varassa baarissa. Suuri yleisö oppi muun muassa, että pääministerillä on kaksi työpuhelinta.

»Se, että päätöksiä läpivalaistaan ja arvostellaan, kuuluu asiaan. Mutta se, että läpivalaistaan, kyseenalaistetaan, tuomitaan ja moralisoidaan henkilökohtaisen elämän asioita, siihen ei totu.»

Yksityiselämän revittely julkisuudessa on äärettömän epämiellyttävää ja tekee raskaasta työstä vielä raskaampaa, Marin sanoo tavallistakin vakavampana. Eikä kausi ole missään nimessä ollut helppo, hän myöntää. Pandemia ja sota ovat kumpikin olleet raskaita šokkeja.

»Pandemia ei ole vielä ohi, vaikka se on onneksi helpottanut. Molemmat ovat omanlaisiaan kriisejä, joilla on vakavia seurauksia. Ihmisiä kuolee, ihmisten terveys on vaarassa», Marin sanoo.

Pandemian alku keväällä 2020 vyöryi päälle yllättäen. Poikkeuksellisia, kansalaisten normaalia elämää rajoittavia päätöksiä piti tehdä nopeasti ja hyvin vähällä tiedolla, Marin kuvailee. Asiantuntijoiltakin vei aikaa ymmärtää koronavirusta ja löytää parhaita keinoja sen torjumiseen.

»Pandemia ravisteli yhteiskuntaa monella tavalla ja iski reaalitalouteen. Etenkin kevät 2020 oli raskasta aikaa.»

Sota on hyvin erilainen tilanne. Marin puhuu inhimillisestä kärsimyksestä ja voimattomuuden tunteista sen edessä. Suomella ei yksin ole avaimia kärsimyksen lopettamiseen, mutta yhdessä EU:n ja kumppanimaiden kanssa Suomi on asettanut pakotteita ja vienyt aseita ja muuta tukea Ukrainaan. Suomi on Marinin mukaan valmis tukemaan kaikkia toimia energiariippuvuuden katkaisemiseksi Venäjästä.

»Kriisit ovat erilaisia. Itse ajattelen totta kai ukrainalaisia, jotka ovat joutuneet kokemaan molemmat kriisit kouriintuntuvalla tavalla, niin pandemian kuin nyt sodan», Marin sanoo liikuttuneena.

Ukrainalaisten kärsimät kauhut ja Venäjän osoittama kyky ja halu käydä julmaa, siviileistä piittaamatonta valloitussotaa naapurimaataan kohtaan ovat epäilemättä aiheuttanut monille suomalaisille unettomia öitä. Miten on pääministerin laita?

»Ehkä omien unien laita on enemmän kiinni siitä, kuinka paljon ehtii nukkua.»

Kirjoittaja

Kristi Raik

Kirjoittaja on Viron Ulkopoliittisen instituutin johtaja.

Muistan 1990-luvun idealismin ja optimismin aikakautena. Neuvostoimperiumin hajoaminen kaatoi diktaattoreita, avasi rajoja ja toi vapauden kotimaalleni Virolle ja miljoonille itäeurooppalaisille.

Kylmän sodan loppu oli kolmas Euroopan turvallisuusjärjestyksen taitekohta viime vuosisadalla. Oli suoranainen ihme, että kahden tuhoisan maailmansodan jälkeen kolmas murros tapahtui ilman suurempaa verenvuodatusta. Nyt näyttää siltä, että se jäi historian harvinaiseksi oikuksi. Maailma ei muuttunutkaan rauhaa ja vapautta rakastavaksi.

Kylmän sodan jälkeinen aikakausi päättyi vähitellen noin puolentoista vuosikymmenen kuluessa, kunnes Venäjän hyökkäys Ukrainaan räjäytti vanhan järjestyksen lopullisesti rikki. Näen väkivaltaiseen murrokseen kaksi keskeistä syytä.

Ensiksi Venäjälle 1990-luku ei ollut idealismin ja optimismin kulta-aikaa. Kremlissä koettiin jo silloin tyytymättömyyttä Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena syntyneeseen Euroopan turvallisuusjärjestykseen.

Uudessa järjestyksessä korostui kaksi keskeistä periaatetta, joita Venäjä ei koskaan täysin omaksunut: kaikkien valtioiden oikeus valita omat turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa ja sitoutuminen yhteiseen demokraattiseen arvopohjaan. Boris Jeltsin oli Venäjän historian liberaalein johtaja, mutta maan demokratian kehitys jäi hänen johdollaan puolitiehen ja kääntyi 2000-luvulla takaisin kohti autoritarismia.

 

Entiset neuvostotasavallat näkivät myös 1990-luvulla Venäjän vähemmän liberaalit, imperialismin rumentamat kasvot.

Venäjä loi joukon separatistisia konflikteja naapurimaihin pitääkseen maat omassa vaikutuspiirissään. Vastaavaa se yritti myös Koillis-Virossa, mutta silloinen Mart Laarin hallitus onnistui kaatamaan suunnitelman.

Moskova ei myöskään ollut halukas vetämään joukkojaan pois Baltian maista, mutta suostui siihen vuonna 1994 länsimaiden vahvan painostuksen alla, kun Venäjä oli syvästi riippuvainen lännen taloudellisesta tuesta.

Toiseksi länsimaat eivät ottaneet vakavasti Venäjän tyytymättömyyden ilmaisuja ja sääntöperustaisen turvallisuusjärjestyksen rikkomuksia, jotka vahvistuivat vuodesta 2007 alkaen. Länsi oli hylännyt etupiiriajattelun eikä halunnut uskoa, että Venäjä tosissaan pyrki sen palauttamiseen, vaikka Kremlistä yhä selvemmin sellaista viestittiin.

Venäjän lisääntynyttä aggressiivista toimintaa ei pyritty pysäyttämään eikä rankaisemaan ennen vuotta 2014, ja senkin jälkeen melko pehmeästi. Länsimaat uskoivat, että diplomatialla ja yhteistyöllä voitaisiin liennyttää erimielisyyksiä ja saada Venäjä uskomaan rauhanomaisen kehityksen hyveisiin. Kremlissä tulkittiin lännen pehmeyttä heikkoutena ja rohkaisuna jatkaa omien päämäärien tavoittelua voimakeinoin.

Jos Baltian maat olisivat 1990-luvulla varoneet ärsyttämästä Venäjää, niillä ei kenties olisi vapautta, itsenäisyyttä, turvallisuutta ja nykyistä hyvinvointia.

 

Lännen hyväuskoisuus on tämän kevään aikana maksanut tuhansia ukrainalaisia ihmishenkiä. Nyt lännen Venäjän-politiikkaa arvioidaan perusteellisesti uudelleen. Jopa pasifistinen Saksa on kääntynyt uskomaan sotilaallisen voiman välttämättömyyteen Euroopan arvojen ja turvallisuuden puolustamiseksi. Nord Stream -kaasuputki nähdään myös Saksassa vihdoin Venäjän sotakoneen rahoittajana eikä rauhanputkena.

Ukrainan sodan myötä Venäjän ja lännen välille nousee taas kova raja, jota määrittää vahva sotilaallinen läsnäolo molemmin puolin, jyrkkä ero poliittisten järjestelmien välillä sekä taloudellisten siteiden ja ihmisten kanssakäymisen rajoittaminen.

Kun etsitään ratkaisua Ukrainan sotaan, kannattaa muistaa että abstrakteissa käsitteissä kuten etupiirit tai suurvaltojen välinen strateginen tasa­paino ei ole kysymys vain turvallisuuspoliittisista konstruktioista. Kyse on siitä, miten miljoonat ihmiset elävät elämäänsä – ovatko heidän oikeutensa turvattuja ja voivatko he toteuttaa itseään vapaasti. Juuri siksi joutuminen osaksi Venäjän etupiiriä ei ole houkutteleva vaihtoehto yhdellekään sen naapurille.

1990-luvun optimistiset odotukset ovat toteutuneet kenties parhaiten Baltian maissa. Jos maat olisivat silloin varoneet ärsyttämästä Venäjää, kuten jotkut länsimaat neuvoivat, niillä ei kenties olisi tänään vapautta, itsenäisyyttä, turvallisuutta eikä sellaista hyvinvoinnin tasoa, minkä ne ovat 30 vuodessa saavuttaneet.

 

Nyt uuden aikakauden kynnyksellä omat lapseni ovat teini-ikäisiä. Itse muistan nuoruudestani vapauden tulon. He tulevat muistamaan, miten ensin virus vei vapaudet ja sulki rajat, ja sitten sodan kauheudet puhkesivat aivan lähellä meitä. Ehkäpä kokemuksillamme on yksi yhteinen piirre: ne opettavat meitä arvostamaan vapautta ja ymmärtämään, mitä merkitsee sen puuttuminen.

Tänään Ukraina taistelee olemassaolostaan ja vapaudestaan ja kenties onnistuu lännen tuella antamaan Venäjän imperialistisille pyrkimyksille ratkaisevan vastaiskun. Ukrainan tappio antaisi lisää vauhtia autoritaaristen suurvaltojen pyrkimyksille jakaa maailma etupiireihin ja suojautua läntiseltä demokratia- ja ihmisoikeuskäsitykseltä.

Ukrainan voitto ja demokraattisen Ukrainan integroituminen Eurooppaan puolestaan antaisi uutta elinvoimaa demokraattisten valtioiden yhteisölle ja yrityksille säilyttää sääntöperustainen kansainvälinen järjestys.

Kun koronarajoitukset alkoivat viedä työpaikkoja Keniassa vuonna 2020, tutkija Johan Six näki omin silmin, kuinka helposti ja nopeasti nälkä lisääntyi. Työnsä menettäneet ihmiset joutuivat kaduille, ja ruoan hinta alkoi nousta. Kun säästöjä ei ole, pienikin takaisku on suuri.

Eikä Kenia ollut yksin. Elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n mukaan ruoan hinta nousi vuonna 2020 kolmisen prosenttia ja vuonna 2021 reilut 28 prosenttia. Ukrainan sota kiihdytti vauhtia: tämän vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana ruoan hinta nousi 27 prosenttia lisää.

Pohjimmiltaan nälänhätien kasvamisessa kyse on siitä, että maailman elintarvike­järjestelmä on altis šokeille, Six toteaa. Hän toimii kestävän maatalouden professorina sveitsiläisessä ETH Zürich-yliopistossa.

»Kun elintarvikejärjestelmässä ei juuri ole resilienssiä, mikä tahansa šokki pyyhkii sen läpi.»

Tuorein šokki on sota viljavassa Ukrainassa. Kehitysjärjestö Oxfam arvioi huhtikuussa, että 263 miljoonaa ihmistä saattaa vajota äärimmäiseen köyhyyteen tänä vuonna sodan, koronaviruksen ja kasvavan eriarvoisuuden vuoksi.

Niiden lisäksi šokkeja on jo aiemmin aiheuttanut ilmastonmuutos. Loppuvuoden »pieni sadekausi» on käynyt epäluotettavaksi, ja pienviljelijöiden vuoden toinen sato epä­onnistuu usein.

»Se aiheuttaa heti nälkää», Six sanoo.

Ruokaturvaa maailmalla edistävät isot YK-järjestöt ja lukuisat kansalaisjärjestöt, kuten saksalainen Welthungerhilfe. Sen kehitys­poliittinen johtaja Rafaël Schneider huomauttaa, että on turhan yksioikoista sanoa, ettei koko elintarvikejärjestelmä toimi. Rikkaissa maissa ruokaturva on pelannut pandemian aiheuttamista vaikeuksista huolimatta.

»Ei meillä Euroopassa ole ollut pulaa ruoasta», Schneider toteaa.

Köyhissäkään maissa ruoan saatavuudessa ei ole ollut ongelmia, vaan nälkää aiheuttaa se, ettei ihmisillä ole varaa ruokaan.

Ennen Ukrainan sotaa maailmassa oli muutamia nälkäkriisialueita, kuten Somalia ja Etelä-Sudan Afrikan sarvessa tai Mali ja Burkina Faso Sahelin alueella. Nälän syyt vaihtelivat huonoista sateista konflikteihin.

»Nyt hintojen nousu haittaa kaikkia maailman maita», Schneider sanoo. »Jopa Saksassa ja Suomessa vähävaraiset perheet tuntevat sen nahoissaan, mutta meillä on sosiaaliturva, joka auttaa selviämään kriisin ylitse.»

Monissa köyhissä maissa ongelma on nimenomaan köyhyys. Jos ihmisillä ei ole säästöjä, ja kotitalouden tuloista suuri osa menee ruokaostoksiin, jokainen taloudellinen takaisku näkyy lautasella.

Schneiderin mukaan lähes 40 maassa kotitaloudet käyttävät yli 60 prosenttia tuloistaan perustarpeisiin, kuten ruokaan, ener­giaan, asumiseen ja veteen. Jos ruoka ja energia kallistuvat, on pakko säästää terveydenhoidosta, vaatteista ja koulumaksuista.

 

Schneiderin mielestä yksi isoimmista ongelmista on, että maatalouteen ei ole investoitu riittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana.

Poliitikot lupasivat sijoittaa ruoantuotantoon vuosien 2007–2008 ruokakriisin jälkeen. Tuolloin ruoan hinta nousi voimakkaasti. Syitä olivat ainakin öljyn hinnan kallistuminen ja peltopinta-alan uhraaminen biopolttoaineisiin. Lisäsijoituksia tulikin jonkin aikaa.

»Sitten viljan ja muiden ruokatuotteiden hinnat taas laskivat, ja monet suunnitellut sijoitukset jäivät tekemättä», Schneider sanoo.

Investointeja pitäisi Schneiderin mukaan tehdä ruokaturvan kanssa kamppailevien maiden koko elintarvikejärjestelmään: energia­sektorille, keinokasteluun, siementen saatavuuteen, logistiikkaan, varastointiin ja niin edelleen.

Schneiderin mukaan kehitysmaiden maatalouteen panostaminen on jäänyt säästö­liekille osin siksi, että nykytila hyödyttää rikkaita maita. Euroopan maat haluavat viedä voimakkaasti tuettuja maataloustuotteitaan maailmalle. Halpatuotanto taas hankaloittaa sitä, että globaalissa etelässä investoitaisiin maatalouteen.

Jo vuonna 2003 Afrikan unionin maat lupasivat sijoittaa 10 prosenttia kansallisista budjeteistaan maatalouden kehittämiseen. Vain Malawi on pitänyt lupauksen vuodesta toiseen, keskimäärin sijoitukset ovat jääneet kuuden prosentin tuntumaan.

YK:n vuosituhattavoitteissa pyritään siihen, että vuoteen 2030 mennessä maailmasta poistetaan nälkä ja taataan kaikille ruokaturva. Nyt kehitys on menossa päinvastaiseen suuntaan.

Schneiderin mukaan lyhyellä aikavälillä olisi syytä tukea köyhiä maita tarjoamalla siemeniä ja lannoitteita sekä kasvattaa ruoka-­apuohjelmien budjetteja, jotta korkeiden hintojen vaikutusta saadaan hillittyä.

Tee, kahvi ja suklaa. Nämä ovat luksustuotteita, joiden viljelyyn käytetään paljon maata.

Voi olla, että sodan tähden myös ruoan saatavuus voi muodostua ongelmaksi ja ruokaa joudutaan laivaamaan Australian tai Intian kaltaisista maista.

Pidemmällä aikavälillä Schneiderin mielestä tarvitaan investointeja maatalouteen ja kestävään elintarvikejärjestelmään.

»Jos mitään ei tehdä, hylkäämme vuosi­tuhattavoitteet», hän sanoo.

Jos ruokajärjestelmää ei kehitetä, hyväksymme käytännössä köyhyyden ja nälän jatkumisen ja tuhoamme pitkällä aikavälillä tulevien sukupolvien elinkeinot. Koska ruoka­järjestelmä on myös merkittävä ilmastonmuutoksen aiheuttaja, ilmastotavoitteet jäävät saavuttamatta, jos ruokajärjestelmää ei korjata, hän toteaa.

»Kaikki tämä huomioiden ihmiskunnan ravitsemus on uhattuna.»

Helppoa ratkaisua ole. Tarvitaan monia yhtaikaisia toimia, ja usein eri ratkaisuja eri paikoissa.

»Joskus kuulee sanottavan, ettei tuottavuus ole enää ongelma. Silloin itse ajattelen, että hetkinen!» sanoo professori Six.

Hän selittää, että maatalouden tuottavuutta ei ole tarvetta nostaa Euroopassa, mutta monissa kehitysmaissa se on edelleen välttämätöntä, jotta saavutetaan parempi omavaraisuusaste: vähän ylijäämää ja puskuria šokkeja vastaan.

»Pienviljelijät ovat hyvin haavoittuvaisia, ja jos sato on keskimäärin tonni viljaa hehtaarin pellolta, ei järjestelmä ole kestävä.»

Eikä kyse ole vain satojen määristä, vaan koko elintarvikejärjestelmästä, joka pitäisi saada toimivaksi, tuottavaksi ja taloudellisesti kannattavaksi, hän sanoo.

Six on tutkinut vuosikausia maaperän kuntoa. Se on resurssi, jota ei saisi tuhota yhtään enempää.

Tietoisuus maaperää ja ympäristöä suojelevista viljelytekniikoista on Sixin mukaan lisääntynyt, mutta ei riittävästi. Maaperää voi suojella eri metodeilla, riippuen ilmastosta ja maan laadusta.

Esimerkiksi Ruandassa viljelijät ovat onnistuneet ehkäisemään eroosiota, mikä on parantanut ruokaturvaa. Ruandassa harjoitetaan myös yhä enemmän suorakylvöä, jossa siemenet kylvetään muokkaamattomaan maahan.

Six johtaa Sveitsin kehitysyhteistyöllä rahoitettua Runres-innovaatiohanketta, jossa maataloutta kehitetään kiertotalouden avulla Etelä-Afrikassa, Etiopiassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa ja Ruandassa. Esimerkiksi ihmisten jätöksiä kierrättämällä voidaan saada 10–20 prosenttia tarvittavasta typestä ja fosforista, ja samalla saadaan jäteongelmaa vähennettyä, hän toteaa.

 

Yksi rakenteellinen ongelma ruokaturvan kannalta ovat pienet tilakoot. Pienviljelijöillä on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa keskimäärin alle kahden hehtaarin tilat, ja perinnönjaoissa tiloja tyypillisesti pilkotaan osiin.

Kahden sukupolvenvaihdoksen jälkeen kymmenen hehtaarin kahvitila on saattanut pirstoutua niin pieniin paloihin, ettei viljely enää kannata.

»Puolella tai yhdellä hehtaarilla eläminen on köyhyydessä elämistä», sanoo myös Rafaël Schneider.

Jotkut perheet ovatkin alkaneet Johan Sixin mukaan tehdä toisin. On päätetty pitää tila kokonaisena, ja vain yksi veljeksistä jää hoitamaan sitä.

Samaan aikaan kaupunkien vaurastuva keskiluokka on alkanut ostaa maata. Maataloustieteilijä Thomas Jayne osoitti vuonna 2016 julkaistussa tutkimuksessaan, että Ghanassa, Sambiassa ja Tansaniassa alle viiden hehtaarin maatilojen osuus pienenee ja 10–100 hehtaarin tilojen osuus kasvaa.

Suuremmat tilat ovat tuottavampia ja kestävät paremmin šokkeja. Samalla tarvitaan kuitenkin rakennemuutosta ja työpaikkoja, jotta ilman tilaa jääneet eivät vain siirry kaupunkien slummeihin työttömiksi.

Schneider muistuttaa, että tuotannon lisäksi ruokaturvaa tulisi edistää kaupankäynnillä. Rikkaisiin maihin tuodaan paljon elintarvikkeita köyhistä maista: muun muassa kahvia, teetä, kaakaota ja banaaneja. Näiden viljelijöiden ruokaturva ei ole yleensä kovin hyvä.

»Kun me tuomme ruokaa jostain, meillä on vastuu varmistaa, etteivät viljelijät ole nälkäisiä.»

Eli Suomeenkin ostettavasta ruoasta pitäisi maksaa tarpeeksi, jotta viljelijät saavat riittävän toimeentulon.

Myös Johan Six sanoo, että kaikilla on vastuunsa, tuottajista kuluttajiin ja yrityksiin. Maailman ruokajärjestelmässä toimii kourallinen suuryrityksiä Unileveristä Nestléen ja Bayeriin, joka osti monen paremmin tunteman Monsanton vuonna 2018. Vaikka yritykset puhuvat vastuullisuudesta aiempaa enemmän, käytännössä edistyminen on Sixin mukaan ollut hidasta.

Hän haluaisi kyseenalaistaa senkin, mitä rikkaat maat ostavat niistä maista, jotka ovat hauraita ruokaturvassaan.

»Tee, kahvi ja suklaa. Nämä ovat luksus­tuotteita, ja niiden viljelyyn käytetään aika paljon maata.»

Esimerkiksi kaakaon osalta kauppa toimii niin, että pienviljelijät myyvät papunsa välikäsien kautta Eurooppaan ja niistä jalostetaan suklaata vaikkapa Belgiassa tai Sveitsissä. Maailman kaakaosta yli 60 prosenttia viljellään Ghanassa ja Norsunluurannikolla.

»Yksikään pienviljelijä ei ole rikastunut kaakaolla», Six sanoo. »Miksi suklaata ei tehdä Ghanassa?»

Kaakaon jalostaminen suklaaksi tarjoaisi työpaikkoja niille, joille ei riitä työtä maataloudessa. Maitosuklaan tuotanto pitäisi kuitenkin jättää Euroopalle, koska maidontuotanto on kaakaontuottajamaissa vähäistä.

 

Six kyseenalaistaa senkin, pitääkö länsi­maiden­ ylipäätään saada niin paljon kaakaota ja kahvia. Sveitsiläinen syö keskimäärin 12 kiloa suklaata vuodessa. Samoilla pelloilla voisi hyvin kasvaa ruokaa.

Kaakaon kasvava kysyntä aiheuttaa myös metsäkatoa, kun tilaa plantaaseille raivataan. Jos kahvi, tee ja suklaa palautettaisiin luksustuotteiksi, joita jalostettaisiin tuottajamaissa reiluin ehdoin, niistä voisi tulla arvokkaita viljely­tuotteita, Six sanoo.

Sama pätee osittain biopolttoaineisiin. Edellisen ruokakriisin aikaan puhuttiin maan rohmuamisesta tai maakaappauksista, kun sijoittajat ostivat maatalousmaata köyhistä maista etanolin tai palmuöljyn tuotantoon. Usein paikalliset pienviljelijät menettivät maansa, sillä harvalla oli virallisia papereita maanomistuksesta.

Tämä ei ole enää niin suuri ongelma, Rafaël Schneider sanoo.

»Aseellisten konfliktien ja maaoikeus­skandaalien tähden monet näistä maakaupoista eivät olleet kannattavia.»

Biopolttoaineita silti halutaan yhä enemmän, ja niiden tuotanto on melkein kymmenkertaistunut 20 vuodessa 109 terawatista 1043 terawattiin. Suurimmat tuottajamaat ovat Yhdysvallat, Brasilia, Indonesia, Saksa, Kiina ja Thaimaa.

Ruokaturvan kannalta biopolttoaineet eivät ole Johan Sixin mukaan ongelmattomia. Bio­energiaa voitaisiin hänestä hyvin viljellä vähäpätöisillä joutomailla tai tuottaa maa- ja metsä­talouden sivutuotteina, kuten Suomessa ja Ruotsissa tehdään. Mutta valtavat plantaasit biopolttoaineita varten saavat häneltä moitteita.

»Ei ole järkeä, jos ensiluokkaista maatalous­maata käytetään etanolin valmistukseen.»

Yksi esimerkki tästä on Brasilia, joka on halunnut kasvattaa omavaraisuuttaan energiasta viljelemällä sokeriruokoa valtavilla plantaaseilla etanolia varten. Maan politiikan mukaan bensiinissä on oltava etanolia vähintään 27 prosenttia ja dieselissä 10 prosenttia.

Tämä on johtanut katastrofaalisiin tuloksiin.

»Kokonaiset yhteisöt, jotka ennen paimensivat lehmiä maatiloillaan, menettivät elinkeinonsa. Nykyään he käyvät hanttihommissa sokeriplantaaseilla», Six toteaa.

 

Pohjois Amerikka

• Maailman suurin ruoantuottaja: kattaa 5 % maailman väestöstä mutta tuottaa 10 % ruoasta.
• Ruoan kulutus henkeä kohden maailman suurinta: 29 % keskimääräistä enemmän kaloreita päivässä.
• Maataloustuotannosta suurin osa menee rehuksi ja biopolttoaineiksi.
• Vie maailman porsaanlihasta 42 %, soijasta 35 % ja maissista 32 %.
• Tuo maailman kalasta 15 %.

Latinalainen Amerikka ja Karibia

• Maailman suurin ruoanviejä.
• Tuottaa 51 % maailman soijasta, osuus kasvussa.
• Vie maailman soijasta 63 %, maissista 43 %, naudanlihasta 42 % ja siipikarjasta 31 %.
• Argentiinassa ja Brasiliassa suurtiloja ja Meksikossakin paljon tuotantoa. Muualla 15 miljoonaa pientilaa tuottaa ruokaa paikalliseen kulutukseen.
• Lihantuotanto kasvaa, siitä 70 % siipikarjaa.

Eurooppa ja Keski-Aasia

• Tuottaa 16 % maailman ruoasta, osuus laskussa.
• Vastaa 42 % porsaanlihan, 29 % siipikarjan ja 41 % maitotuotteiden viennistä (juustoista 60 %).
• Euroopassa kulutetaan 1,5 kertaa keskimääräistä enemmän lihaa, kolminkertaisesti voita ja kuusinkertaisesti juustoa asukasta kohti.

Saharan eteläpuolinen Afrikka

• 33 miljoonaa pientilaa, joiden tuotannosta 70 % syödään kotimaassa.
• Väestö kasvaa, nyt jo eniten nälkäisiä.
• Kuluttaa 37 % maailman juureksista, 4 % lihasta.
• Tuottaa 7 % maailman lihasta.
• Alijäämä ruokakaupassa: 7 miljardia dollaria.
• Päävientituotteet: kaakao, kahvi, tee ja puuvilla.
• Päätuontituotteet: vehnä, soija ja muut öljyiset siemenet ja pakasteliha.
• Riippuvuus tuonnista vähenee.

Aasia

• Tuottaa maailman kalasta liki 70 % , riisistä 90 %, kasviöljystä 58 %, vehnästä 40 % ja maissista 30 %.

Lokakuussa 2020 Yhdysvaltojen liitto­valtion poliisi otti kiinni neljäntoista miehen puolisotilaallisen ryhmän, joka valmisteli Michiganin osavaltion kuvernöörin kaappaamista ja teloittamista. Ryhmän perustaja, vajaa nelikymppinen Adam Fox oli matalapalkkainen, majaili asunnon puutteessa pölynimuriliikkeen kellarissa ja syytti tilanteestaan demokraattipoliitikkoja.

Kuvernööriä kohtaan Fox tunsi vihaa pandemiarajoitusten vuoksi. Kuulusteluissa hän kertoi pyrkineensä innoittamaan muita vastaavanlaisiin iskuihin, jotta yhteiskunta romahtaisi ja hänen kaltaisensa saisivat »maansa takaisin».

Sisällissota-asiantuntija Barbara Walterin mukaan Yhdysvallat on lähempänä sisällissotaa kuin juuri kukaan haluaisi uskoa.

Walter on mukana Yhdysvaltojen valtionhallinnon koolle kutsumassa tutkijaryhmässä, joka pyrkii ennustamaan väkivaltaisuuksien puhkeamista muualla maailmassa. Viime vuosina hän on nähnyt lukuisia tuttuja vaaran merkkejä myös kotimaassaan.

Keskeisiä sisällissodan uhkaa lisääviä tekijöitä ovat Walterin mukaan heikko demokratia, kansan jakaantuminen puolueisiin etnisten, uskonnollisten tai ihonväristä kumpuavien identiteettien pohjalta, aiemmin vaikutusvaltaisen ryhmän poliittisen vallan väheneminen ja se, jos osaansa tyytymätön ryhmä menettää toivonsa muutoksen aikaansaamisesta rauhanomaisin keinoin.

Sisällissodan vaara on erityisen suuri maissa, jotka ovat joko puolitiessä matkalla autokratioista demokratioiksi tai joiden demokratia on alkanut rapautua. Yhdysvaltojen demokratian on todettu olevan rapautumassa niin määrällisissä kuin laadullisissakin tutkimuksissa.

 

Vielä 1900-luvun alkupuolella sisällissodat olivat tyypillisesti ideologisia tai luokkataisteluita, mutta vuosisadan jälkipuoliskolta alkaen tyypillinen sisällissota on käyty etnisten tai uskonnollisten ryhmien välillä. Tällaista sisällissotaa enteilee puoluepolitiikan muuttuminen identiteetti­politiikaksi. Erityisen vaarallista on, jos ainakin yhden puolueen äänestäjiä yhdistävät useat eri identiteettitekijät. Tämä pätee Yhdysvaltojen republikaanipuolueen äänestäjiin, joista huomattava osa on maaseudulla asuvia valkoisia kristittyjä arvokonservatiiveja.

Erityisen herkästi sisällissodan aloittaa identiteettipoliittinen ryhmä, joka kokee kotimaansa tai asuttamansa alueen kuuluvan nimenomaan omalle ryhmälleen ja jonka poliittinen vaikutusvalta on vähenemässä. Republikaanipuolueen tyypillinen äänestäjä on juuri tällaisessa asemassa.

Toivon menettäminen tapahtuu Walterin esimerkeissä tyypillisesti sen kautta, että valtionhallinto tukahduttaa rauhanomaiset mielenosoitukset väkivalloin. Adam Foxin esimerkki osoittaa kuitenkin, että tällaista äärimmäistä laukaisevaa tekijää ei välttämättä tarvita, jotta väkivalta alkaa tuntua ainoalta oikealta ratkaisulta.

Useissa viimevuotisissa mielipidemittauksissa 30–40 prosenttia republikaanien äänestäjistä suhtautui myönteisesti voimankäyttöön ratkaisuna poliittisiin tai yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Walter kuvaa kirjassaan myös sitä, miltä nykyaikainen sisällissota Yhdysvalloissa näyttäisi. Hän kannustaa unohtamaan 1800-luvun kuvaston ja kuvittelemaan puolisotilaallisten ryhmien löyhässä yhteistyössä toteuttamaa kotimaisten terrori-iskujen sarjatulta.

 

Walterin esimerkit eri maiden sisällissodista tulevat toistuvasti mieleen, kun lukee demokraattipoliitikko Adam Schiffin kirjaa Midnight in Washington. Omaelämäkerrallisessa kirjassaan edustajainhuoneen jäsen Schiff maalaa kokemustensa pohjalta synkän kuvan kriisissä olevasta demokratiasta.

Yhdysvaltojen politiikkaa seuraavalle Schiffin kirja ei tarjoa juuri mitään uutta. Yksi kiinnostavimmista yksittäisistä havainnoista liittyy Donald Trumpin Venäjä-suhteeseen, joka on noussut Ukrainan sodan myötä aiempaa merkittävämmäksi tekijäksi myös sisäpolitiikassa.

Moni on ihmetellyt Trumpin kritiikitöntä suhtautumista Venäjän presidenttiin Vladimir Putiniin ja jopa epäillyt Putinilla olevan hallussaan arkaluontoista materiaalia, jolla kiristää Trumpia. Schiffin teoria on kuitenkin toinen: Läpi vuoden 2016 vaali­kampanjan­ Trump neuvotteli salassa nimeään kantavan pilvenpiirtäjän rakentamisesta Moskovaan. Trumpin toimintaa saattaa yksinkertaisesti ohjata edelleen haave, että hän pääsee vielä rakentamaan tornitalonsa.

Schiff onnistuu kirjassaan yhdistämään vuosien varrella uutisotsikoihin nousseet asiat kokonaisuudeksi, joka konkretisoi Walterin keskeisen huolenaiheen Yhdysvaltojen demokratian rapautumisesta. Uusia ratkaisuja hänellä ei kuitenkaan ole tilanteeseen tarjota.

Schiff kannustaa kansalaisia äänestämään sinnikkäästi, vaikka republikaanipuolue kuinka sitä vaikeuttaisi. Hän penää vaalijärjestelmään ja kongressin pelisääntöihin muutoksia, jotka tekisivät Yhdysvaltojen demokratiasta taas edustuksellisempaa. Tärkeimmät aseet tässä taistelussa ovat hänen mukaansa totuus ja toisten kunnioittaminen.

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa ja tekee Tampereen yliopistossa väitöskirjaa Yhdysvaltojen demokratian kriisistä.

Jemenissä nälänhätä on suuri ja humanitaarinen tilanne vaikea. Ainakin 17 miljoona ihmistä on avun tarpeessa.

 

Vuosikymmenen Jemeniä johtanut presidentti Abedrabbo Mansour Hadi luovutti valtansa uudelle presidentilliselle neuvostolle huhtikuussa. Se oli Saudi-Arabiassa käytyjen rauhanneuvottelujen tulosta.

Hadin hallitus on käynyt vuodesta 2014 sisällissotaa pohjoisjemeniläisiä huthi­kapinallisia vastaan. Huthit ovat halunneet syrjäyttää korruptoituneena pidetyn Hadin ja päästä itse valtaan.

Koska Saudi-Arabiassa erikseen vielä sovittiin kahden kuukauden tulitauosta, rauhanvälitysjärjestö CMI:n vanhempi asiantuntija Sylvia Thompson näkee toivoa sodan päättymisestä.

»Se ei ole täysi sopimus aselevosta, eikä sitä ole ihan täysin noudatettu, mutta ainakin ilmaiskut on saatu taukoamaan», Thompson sanoo.

Neuvotteluissa sovittiin myös Hodeidan suuren sataman ja Sanaan lentokentän avaamisesta, joka oli Thompsonin mukaan tärkeä tavoite huthikapinallisille.

 

Neuvotteluja on käyty pitkään ja useilla kokoonpanoilla. Jemenin hallitus ja huthit ovat vaihtaneet vankeja Omanin johtamien neuvottelujen ansiosta, ja Saudi-Arabia ja Iran ovat keskustelleet suhteidensa normalisoinnista.

Šiiaenemmistöisen Iranin ja sunnienemmistöisen Saudi-Arabian välit ovat olleet jännitteiset geopoliittisista ja uskonnollisista syistä. Niillä ei ole ollut diplomaattisia suhteita sitten vuoden 2016, jolloin Saudi-Arabia teloitti uskonnollisen johtajan Nimr al-Nimrin. Nyt maat keskustelevat myös Jemenistä. Iran on tukenut hutheja, ja Saudi-Arabia on käynyt sotaa kapinallisia vastaan.

CMI on toiminut Jemenissä pitkään ja järjestänyt epämuodollisia keskusteluja eri osapuolten välillä. Niitä tarvitaan YK:n johtamien virallisten prosessien lisäksi neuvottelujen ylläpitämiseksi ja kestävän sopimuksen aikaansaamiseksi, Thompson sanoo. CMI on myös luonut keskusteluyhteyksiä poliittisten puolueiden ja muiden ryhmien välille.

»Pyrimme tuomaan konfliktin taistelukentiltä politiikan kentälle.»

 

Kolme vuotta sitten Thompson sanoi julkisesti, ettei osapuolten välillä ei ole luottamuksen hiventäkään. Nyt hän on optimistisempi.

»Yksittäiset vankien vaihdot eivät aina suoraan kasvata luottamusta, vaikka teoriassa niin pitäisi käydä. Luottamus kasvaa vähitellen.»

Yhtäaikaiset hyvät kehityskulut kuitenkin luovat hedelmällisen ympäristön jatkokeskusteluille. Sotakin saadaan jollain aikavälillä loppumaan, hän uskoo. Tarkkaa aikajännettä hän ei silti uskalla arvata.

»Nyt on kuitenkin nähty eniten positiivista kehitystä moneen vuoteen.»

Kymmeniä venäläisyhtiöitä, rahoituslaitoksia ja valtion virastoja on hakkeroitu Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Nettiin on vuodettu tiettävästi kymmeniä teratavuja dataa, siis miljoonia sähköposteja, tiedostoja, salasanoja ja rekistereitä eri organisaatioista.

Muun muassa Intercept ja Wired -julkaisujen mukaan kohteina ovat olleet ainakin Venäjän sensuurivirasto Roskomnadzor, öljyputkistoja hallitseva Transneft, energiayhtiöt Rosatom ja Gazprom, keskuspankki, ortodoksisen kirkon hyväntekeväisyyssiipi ja valtion asialla oleva kyberrikollisryhmä. Tietomurtojen takana on ollut niin aktivisteja, kyberrikollisia kuin todennäköisesti valtiollisiakin toimijoita. Ryhmistä eniten julkisuutta on saanut jo entuudestaan kuuluisa Anonymous-verkosto.

Datan jakajista tunnetuin on vuotosivusto DDoSecrets. Dataa on netin syövereissä jaossa niin paljon, että siitä on vaikea saada kokonaiskuvaa ja kaikkea tuskin on pengottu. Kaivelua hidastaa esimerkiksi se, että suuri osa datasta on venäjäksi.

Nopeitakin avauksia on nähty: verkossa on levinnyt Ukrainassa olleiden venäläissotilaiden nimiä ja henkilötietoja. »Somen kautta näillä yritetään vaikuttaa venäläisten kotiyleisöön», sanoo Jyväskylän yliopiston kyberturvallisuuden työelämäprofessori Martti Lehto.

Venäläistoimijoita vastaan on tehty palvelunestohyökkäyksiä Ukrainasta. Myös verkkosivujen ulkonäköä on muokattu tai niille on jätetty viestejä Venäjän teoista. Toiminta on laitonta.

Asiantuntijat kuvailevat Venäjään kohdistuvia verkko-operaatioita ennennäkemättömän suuriksi. Tavallisille venäläisille nämä ovat näkyneet esimerkiksi arkisten palveluiden saatavuusongelmina. Myös Valko-Venäjä on saanut osansa verkkohyökkäyksistä.

Ohjelmistoyhtiö Microsoftin mukaan Venäjä tai sen asialla olevat ryhmät tekivät Ukrainaa vastaan 237 kyberhyökkäystä 23.2.–8.4. Lehdon mukaan se on paljon. Hän kuitenkin huomauttaa, että Venäjälläkin kyberkyvyt ovat rajallisia. Sotilastiedustelu GRU on todennäköisesti tehnyt vaativat iskut.

»Proxeilla [valtion lukuun toimivilla ryhmittymillä] on kykyä, mutta kun ne eivät ole kiinteä osa tiedustelu- ja turvallisuuspalveluita, niitä on vaikea hallita», Lehto arvioi.

Vakauden kulissit kaatuivat torstaina 24. helmikuuta 2022.

Ne kaatuivat Helsingissä, ne kaatuivat Berliinissä ja Tukholmassa. Kulissit romahtivat kaikkialla Euroopassa paitsi Baltiassa ja Ukrainassa, missä todellisuuden kylmän viiman oli annettu puhaltaa Moskovasta enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti vuodesta 2008 lähtien.

Historiankirjoihin turvallisuusrakenteiden horjuminen kirjoitetaan tasavallan presidentti Sauli Niinistön saatesanoilla: »Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät.»

Naamioiden riisumisen yhteydessä tapahtui muutakin. Suomen ulkopoliittinen linja eli aktiivinen vakauspolitiikka mureni. Yhdessä yössä niin kutsutun jakkaramallin neljästä jalasta irtosi kaksi: Venäjä-suhteet ja kansainvälisen politiikan sääntöpohjaisuus. Jäljelle jäi vain vahva itsenäinen puolustus ja länsi-integraatio.

Miksi jakkaramalli ei kestänyt?

Oma tulkintani on: todellisuus istahti jakkaralle.

Historioitsijat hakevat vielä pitkään vastauksia kevään tapahtumiin. Miksi Eurooppa liukui puolivaloilla kohti katastrofia? Miksi sotilaallinen liittoutuminen ja Venäjän aiheuttama eksistentiaalinen uhka nousivat Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun vasta myrskyn jyllätessä yllämme?

Suomen Yhdysvaltain-suurlähettiläs Mikko Hautala kirjoitti maaliskuussa Suomen Kuvalehdessä, että Suomi ei olisi voinut perustaa koko kylmän sodan jälkeistä Venäjä- ­suhdettaan oletukselle, että itänaapuri taas kerran lähtee voimapolitiikan tielle. Sapelinkalistelulinja oli Hautalan mukaan mahdollinen, mutta pitkään näytti siltä, että se olisi »epätodennäköistä».

Venäjän kulkua kohti totalitarismia ei yksinkertaisesti voitu ottaa odotusarvoksi. Hautala myös muistuttaa, ettei Suomi ollut ainoa, joka erehtyi. Myös Yhdysvallat luotti siihen, että Venäjä-suhde olisi vakautettavissa.

Hautalan tulkinta on ongelmallinen, koska se pyrkii selittämään valittua linjaa väistämättömyydellä ja vaihtoehdottomuudella.

On hedelmätöntä tarkastella Suomen suhdetta Venäjään koko kylmän sodan perspektiivillä, vieläpä asettamalla Venäjän toiminnan mahdollisiksi odotusarvoiksi pelkät ääriarvot: täysi totalitarismi tai demokratisoituminen. Boris Jeltsinin 1990-luvun Venäjä oli monessa suhteessa toisenlainen kuin Vladimir Putinin vuosien 2000–2007 Venäjä, ja aivan toisenlainen kuin viime vuosien Venäjä.

Oleellisin kysymys on, miksei Venäjän kehitystä koskevaa odotusarvoa osattu säätää matkan varrella riittävästi. Ajateltiinko, että ymmärtäväisellä otteella Venäjä olisi voitu vetää pois tieltä, jolle se oli liukumassa Putinin johdolla? Vai oliko niin, ettei Suomella – ja Euroopalla – ollut Venäjän suhteen vaihtoehtoista linjaa? Kenties meiltä puuttui strateginen kompassi, joka olisi tarjonnut vaihtoehtoja Venäjän harjoittaman voimapolitiikan vastapainoksi.

Epäilen, että ulkopolitiikan linjaa ohjasivat pikemminkin toiveet kuin kylmä realismi. Strategista kompassia ei ainakaan uskallettu käyttää, vaikka sellainen olisikin ollut.

Suomen viime vuosikymmenien ulko- ja turvallisuus­politiikka on ollut sekä uudistuvaa että perinteeseen nojaavaa. Presidentti Mauno Koiviston johdolla hakeuduimme EU:hun, ja Niinistön johdolla olemme rakentaneet turvallisuuspoliittisia turvaverkkoja länteen. Kaiken lännettymistyön ympärillä on kuitenkin ollut Paasikiven-Kekkosen linjan ajoista kumpuavaa pienvaltiorealistista henkeä.

Kansakuntamme ensisijainen turvallisuuspoliittinen ongelma on nyt ja aina Venäjä. Tämän ikuisuuskysymyksen kautta olemme monin sitein kiinni menneisyydessä.

Ydinongelma on ollut Suomen turvallisuuden yhteensovittaminen itänaapurin turvallisuusintressien kanssa. Sotien jälkeen ongelmanratkaisu tapahtui kiinnittymällä puolueettomuuspolitiikkaan. EU-jäsenyyden myötä puolueettomuus korvautui sotilaallisella liittoutumattomuudella ja aktiivisella vakauspolitiikalla.

Kylmän sodan perintönä uhkakuvissa on katsottu, että Suomi joutuu Venäjän sotilaallisen voimankäytön kohteeksi vain osana laajempaa kansainvälistä konfliktia. Ylläpitämällä aktiivisesti vakautta alueellaan Suomi on pyrkinyt ennaltaehkäisemään tällaisten konfliktien syntyä.

Yksi osa tätä vakauden vaalimista oli Naton ulkopuolella pysyminen, samalla kun pidimme kiinni mahdollisuudesta liittyä. Venäjän häikäilemätön hyökkäys Ukrainaan osoitti, ettei sotilasliittoutumien ulkopuolella pysyttely taannutkaan rauhaa, vaan pikemminkin altisti etupiiripolitiikan pelinappulaksi.

Jo nyt voidaan nähdä, että Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen vedenjakajavaihe ajoittuu viime joulukuun ja helmikuun väliseen aikaan. Venäjän joulukuussa 2021 esittämät turvatakuuvaateet – tai pikemminkin etupiirivaatimukset – saivat seisovat vedet liikkeelle. Samoihin aikoihin Niinistö kävi Putinin kanssa keskusteluja, jotka antoivat viitteitä siitä, mitä oli tulossa.

Jos poliittinen eliitti kadotti sielunsa, miksi puhtoinen kansa ei protestoinut ja vaihtanut päättäjiä?

Varsinainen paradigman muutos ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tapahtui kuitenkin Ukrainan sodan ensimmäisenä aamuna. Pysyvyys ei ollut enää vaihtoehto. Oli aika tehdä ne johtopäätökset, joita ulkopoliittinen johto ei ollut ilman ratkaisevaa ulkoista sysäystä uskaltanut tehdä.

Kylmän sodan päättyminen, reaalisosialismin romahdus ja Neuvostoliiton hajoaminen olivat šokeeraavia yllätyksiä, vaikka ennusmerkkejä oli nähtävissä. Väitän kuitenkin, että Putinin sotapolitiikan aiheuttama herätys oli ennakoitavampi. Ukrainan sotaa enteillyt käsikirjoitus olisi ollut jopa etukäteen luettavissa.

Miksi emme uskoneet ajoissa?

On täysin mahdollista, että elämä Vesuviuksen juurella on pakottanut meidät hallitsemaan omia pelkojamme kieltämisdefenssin kautta. Venäjä on nähty enemmän sellaisena kuin se on haluttu olevan eikä sellaisena kuin se oikeasti on. En usko, että horroksessamme olisi ollut kyse vain Venäjään liittyvän tiedon ja arviointikyvyn puutteista.

Toisinajattelijoiden vainot, kansalais­yhteiskunnan nujertaminen, lehdistönvapauden rajoittaminen ja häikäilemättömät sotilasoperaatiot ovat olleet niin päättäjien kuin kansalaistenkin tiedossa. Myös Venäjän voimapolitiikan riskit on tiedostettu.

Lokakuussa 2021 julkaistu Elinkeinoelämän valtuuskunnan (Eva) kysely osoitti, että 59 prosenttia suomalaisista katsoi Venäjän olevan sotilaallinen uhka. Samaan aikaan tehty Evan Nato-kysely kertoi, että vain 26 prosenttia kannatti Naton jäsenyyttä. Hälyttävät havainnot eivät riittäneet muuttamaan vakiintuneita ulkopoliittisia linjauksia.

Kansallisen Venäjä-arvion osalta päättäjät ovat saaneet paljon valmiiksi pureksittua tietoa muun muassa ulko- ja turvallisuuspoliittisten selontekojen sekä puolustusselontekojen yhteydessä. Niiden analyysit ovat kestäneet varsin hyvin aikaa, mutta kritiikillekin on löytynyt aihetta.

Apulaisprofessori Katri Pynnöniemi nosti vuonna 2017 esiin selontekojen Venäjä-analyysien puutteen. Se liittyi Venäjän ulkopolitiikan ja hallintajärjestelmän eli sisteman kytkökseen. Pynnöniemen mukaan Venäjän hallintajärjestelmän luonteen ja muutoksen analyysi on jäänyt selonteoissa liian vähälle huomiolle, vaikka juuri tämä näkökulma tarjoaisi parhaita työkaluja realistisen Venäjä-kuvan rakentamiseen.

Kyse ei ollut vain pienestä nyanssista. Venäjän hallintajärjestelmän ja ulkopolitiikan muutos konkretisoitui Krimin valtaamisen yhteydessä. Viimeistään tuolloin kävi selväksi, että Venäjällä uudistuspolitiikka oli korvautunut puhtaalla voimapolitiikalla. Tämän ratkaisevan muutoksen syvällisempi ymmärrys jäi vajavaiseksi.

Suomalaisen Venäjä-dilemman juuret löytynevät lähihistoriasta.

Kylmän sodan aikaista idänpolitiikkaa on pidetty ongelmistaan huolimatta suurena menestystarinana. Neuvostoliiton rajanaapurinakin Suomi onnistui säilyttämään itsenäisyytensä, lähentymään länttä ja kehittymään korkean teknologian ja sivistyksen hyvinvointiyhteiskunnaksi.

Menestystarinan toinen puoli on YYA-­vuosien ulkopoliittisen nuorallakävelyn sisäpoliittinen hinta, joka ilmeni demokratian ja parlamentarismin lieveilmiöinä: itsesensuurina, ulkopolitiikan käyttönä sisäpoliittisena lyömäaseena ja hallituskelpoisuuden sitomisena ulkopoliittiseen luottamukseen. YYA-sopimuksen velvoitteet ja Neuvostoliiton läheisyys pakottivat Suomea luovimaan länsimaisen demokratian ja totalitaarisen ideo­logian välisessä rajamaastossa tavalla, joka joskus tarkoitti mustan sanomista valkoiseksi ja päinvastoin.

Idänsuhteestamme muodostui kaksijakoinen. Selviytymisemme edellytti pakonomaista sopeutumista valehtelevan, aggressiivisen ja arvaamattoman naapurin turvallisuusintresseihin, mikä johti väistämättä suomalaisen yhteiskunnan eräänlaiseen sairastumiseen. Neuvostoliiton ohjaamassa näytelmässä oli näyteltävä hyväuskoista olematta sitä.

Mutta miten käy, jos kansa vuosikausia tottuu kääntämään katseensa pois todellisuudesta ylläpitääkseen kulisseja?

Ministeri, diplomaatti Max Jakobson on sanonut, ettei »kansa suomettunut, vain kansakunnan valiot».

Itse olisin taipuvainen näkemään Jakobsonin tulkinnassa ripauksen runebergiläistä idealismia. En usko jakolinjan olleen jakobsonilaisen tarkkarajainen; »sielun kadottamista» tapahtui sekä eliitissä että kansassa.

Asetelman voi kääntää myös toisinpäin: jos poliittinen eliitti kadotti sielunsa, miksi puhtoinen kansa ei protestoinut ja vaihtanut poliittisia päättäjiä?

Keväällä 2022 tärkein kysymys ei enää ole se, miten suomettuneita eliitti tai kansa olivat kylmän sodan vuosina vaan pikemminkin se, miten paljon sopeutumisemme Neuvostoliiton turvallisuusintresseihin varjosti kylmän sodan jälkeisiä vuosikymmeniä.

Neuvostoliiton hajoaminen ja EU-jäsenyys katkaisivat monia lankoja YYA-vuosien poliittiseen todellisuuteen. Ukrainan sodan jälkeinen herääminen pakottaa kuitenkin kysymään, olimmeko sittenkin unissakävelijöiden kansa­kunta? Mielestäni olimme.

Kyvyttömyytemme nähdä Venäjä sellaisena kuin se on yhdistyi harhaluuloon vakauspolitiikan kaikkivoipaisuudesta. Vakauskäsityksemme on ollut hämmästyttävän Suomi-­keskeistä. Se, että ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja pysyi vakaana ja ennakoitavana, ei tietenkään vakauttanut Venäjää.

Vahvan itsenäisen puolustuksen ylläpitäminen on sen sijaan osoittautunut erinomaisen kaukonäköiseksi ratkaisuksi. Suomi ei riisunut itseään aseista ja keskittynyt pelkkään kriisinhallintaan.

Suomen uhka-arvioissa Venäjän aiheuttama eksistentiaalinen uhka pysyi entisellään, mutta sen vaikutus ei ulottunut ulkopolitiikkaan. Ei ainakaan siinä määrin, että liittoutumattomuutta olisi kunnolla kyseenalaistettu vuosien 1991–2021 aikana.

Venäjä on nähty sellaisena kuin se on haluttu olevan eikä sellaisena kuin se oikeasti on.

EU:n sitovien turvatakuiden torpedointi ja Jyrki Kataisen (kok.) sixpack-hallituksen päätös Nato-option poissulkemisesta ovat asioita, joiden perimmäisiä tarkoitusperiä on aiheellista tutkia. Miksi Suomi jopa ehdoin tahdoin ajoi itseään turvallisuuspoliittiseen nurkkaan?

Nämä toimet eivät lisänneet Suomen turvallisuutta, eikä niitä oikein voi perustella vakauden ylläpitämiselläkään. Päätöksissä ei voi olla havaitsematta tarkoituksellista halua pitää Suomea kaikissa tilanteissa irti yhteisistä läntisistä puolustusrakenteista.

On myös sanottava ääneen se, että Ukrainan sodan myötä osa ulkopoliittisista konkari­poliitikoista tuli toistamiseen yllätetyksi. Tämä asettaa kyseenalaiseen valoon suomalaisen Venäjä-osaamisen eräänlaisena kansallisena erityispiirteenä.

Neuvostoliiton romahtaessakin Suomesta löytyi vielä idänkaupan eksperttejä, jotka tarrautuivat menneeseen hokien viimeiseen saakka, että »kyllä niitä jäänmurtajatilauksia vielä tulee».

Todellisuus oli liian vaikea ja liian tuskallinen hyväksyttäväksi. Wärtsilä-Meriteollisuuden kohdalla todellisuus tarkoitti konkurssia.

Halu uskoa hyvään ei saisi koskaan mennä kriittisen analyysin ja todellisuuden hyväksymisen edelle.

Roolimme sillanrakentajana idän ja lännen välillä saattaa olla yksi tekijä viime vuosien lähisokeuden syntymisessä. Yhteistyöhakuisuuden ja rauhanrakentamisen perinne on leimannut ulkopoliittista aktiivisuutta.

Niinistön aikana välittäjärooli on kokenut jopa uudelleensyntymisen, ja kansainvälisessä lehdistössä Niinistöä on tituleerattu »Putin-kuiskaajaksi».

Suomen välittäjänrooli ei syntynyt sattumalta. Taustalla on YYA-ajan Suomen puolueettomuuspolitiikka. Pyrkimys pysytellä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella vei kohti sovittelijan roolia.

Kansainvälispoliittisen lääkärin rooli sopi Suomelle, sillä se tarjosi keinon todistella puolueettomuuttamme kaikkiin suuntiin. Käytännössä rooli oli erittäin vaikea. YYA-sopimuksen ja Pariisin rauhansopimuksen kautta olimme vahvasti sidoksissa Neuvostoliittoon ja sen turvallisuusintresseihin.

Erityisaseman ja välittäjätehtävän kautta poliittiseen kulttuuriin iskostui käsitys kylmän sodan menestystarinasta. Aidalla istumisen nerokkuudesta tuli osa kansallista kertomustamme.

Vähemmän on kiinnitetty huomiota Naton merkitykseen voimatasapainon luojana, Länsi-
Euroopan suojana ja siinä sivussa myös turvallisuuden tuottajana Suomelle.

Liittoutumattomuuden perinteeseen on ollut poliittisesti helppo nojata. Sille on saatu myös kansan tuki. Kansalaisilla puolueettomuus ja sotilaallinen liittoutumattomuus ovat välillä menneet suloisesti sekaisin, mutta tämä ei poliitikkoja ole juurikaan vaivannut.

Maantieteellisen sijainnin ohella pysyttelyä Naton ulkopuolella ovat ruokkineet pragmaattiset Venäjä-suhteet, joita on pyritty jopa hoitamaan käytännönläheisesti vaikeina aikoina. Silmiinpistävimmin tämä ei-politisoituminen on näkynyt ydinvoimassa, kaasuputkihankkeessa ja muissa taloudellisissa yhteisprojekteissa.

Keskinäisriippuvuuden lisäämistä on lähes poikkeuksetta perusteltu sillä, että kaupalliset yhteydet lisäävät poliittista ja taloudellista vakautta. Eikä Suomi ollut tässä ainoa länsimaa.

On poliittisen katarsiksen aika.

Jälkiviisaudesta ja syyllisten etsimisestä on harvoin apua. Menestys politiikassa on paljolti kiinni ajoituksesta. Ei riitä, että on oikeassa, on oltava oikeassa oikeaan aikaan.

Tämä ajoituksen dilemma selittää ehkä sen, miksi suomettumisen ajan kriitikot eivät menestyneet edes kylmän sodan jälkeen. Tuolloin he olivat »oikeassa» muiden mukana.

Ukrainan sodan käännekohdassa on jotain samaa kuin kylmän sodan päättymisen poliittisessa metamorfoosissa, die Wendessä. Yllättävä poliittinen murros johtaa väistämättä poliittiseen katarsikseen – siis kouristuksenomaiseen puhdistautumiseen menneistä totuuksista.

Poliittinen katarsis on näkynyt sekä äkillisenä Nato-myönteisyyden lisääntymisenä että julkisina katumusharjoituksina. Näyttävimmin tämän suoritti Eero Heinäluoma (sd.), joka Helsingin Sanomissa kertoi heittäneensä Venäjältä saamansa arvomerkit roskiin. Täysin päinvastaisesta suorituksesta vastasi Väinö Leskinen (sd.) vuonna 1966, jolloin Leskinen teki kuuluisan katumusmatkan Moskovaan ja myönsi Kekkos- ja neuvostovastaiset syntinsä.

Mitalin heittämisellä Heinäluoma teki historiaa. Kyse oli symbolisesta teosta, joka alleviivaa Suomen historian merkittävintä ulko- ja turvallisuuspoliittista muutosta sitten toisen maailmansodan päättymisen.

Suomettumisen pitkän varjon karistamiseksi eivät kuitenkaan riitä pelkät symboliset teot ja kannoillaan kääntymiset. Suomalaisen yhteiskunnan on ennemmin tai myöhemmin tehtävä syvempää tiliä lähihistoriansa kanssa. Tulevaisuuteen ei saa koskaan juosta menneisyys unohtaen.  

Kirjoittaja on filosofian tohtori, historioitsija ja Porvarillisen Työn Arkiston johtaja.

Yhdysvaltain demokratia on ajautunut vaikeimpaan ahdinkoonsa vuosien 1861–1865 sisällissodan jälkeen. Kuilun reunalle on johdattanut Donald Trumpin ja muiden amerikkalaispoliitikkojen levittämä disinformaatio, tai sääntelemätön »halpa puhe», kuten ilmiötä kutsuu Kalifornian yliopiston oikeustieteen ja politiikan tutkimuksen professori Richard Hasen. Teoksessaan hän pohtii syitä sekä halvan puheen leviämiseen että keinoja sen taltuttamiseen.

Vaaran merkit näkyivät Washingtonin Capitol-kukkulan mellakassa 6. tammikuuta 2021. Toistuvilla puheilla varastetuista vaaleista Trump rohkaisi kannattajiaan puuttumaan väkivaltaisesti demokraattiseen vallanvaihtoon. Hyökkäyksessä Yhdysvaltain kongressiin loukkaantui yli 130 poliisia. Tapahtumista huolimatta Trumpilla on entistä vankempi ote republikaanipuolueesta.

Epätodellista »vaihtoehtoisten faktojen» ekosysteemiä pyörittävät radikaalin oikeiston mediat kuten Breitbart News, Fox News ja One America News. Noin 30 prosenttia yhdysvaltalaisista on niiden vaikutuspiirissä.

Harhaanjohtavia väitteitä levitetään tutkitusti enemmän republikaanien leirissä, mutta myös demokraatit ovat turvautuneet halpoihin keinoihin. Alabaman senaattorinvaalissa 2018 demokraattien Doug Jonesin kampanja manipuloi äänestäjiä Venäjän tiedustelu­palveluilta omaksutuilla mustan propagandan menetelmillä. Näihin kuului vasta­puolen nimissä perustettu sosiaalisen median ryhmä ja siihen kytketty bottiverkko.

Sosiaalisen median jäteillä olisi paljon valtaa ilmiön suitsimiseksi, mutta toimenpiteet ovat jääneet vähäisiksi. Yhteiskunnallinen polarisaatio sataa taloudellisesti alustajättien laariin, koska tunnepitoiset viestit keräävät enemmän tykkäyksiä, kommentteja ja jakoja kuin faktat. Esimerkiksi Twitter kielsi poliittisen mainonnan vuoden 2020 vaaleissa, mutta antoi Trumpin levittää valheitaan tviiteillä kymmenille miljoonille amerikkalaisille ennen kuin hänet suljettiin palvelusta tammikuussa 2021.

Yhdysvaltain nykyiset vaalilait painottavat sananvapautta sääntelyn kustannuksella. Siinä missä televisio- tai radiomainoksista on tehtävä ilmoitus, sosiaalisen median ryhmät ja käyttäjädatan perusteella kohdennettu mainonta ovat vaalilakien piirissä vain, jos niissä kehotetaan yksiselitteisesti äänestämään jotakin ehdokasta tai puoluetta.

Hasen suosittelee sääntelyn tiukentamista sosiaalisen median ohella WhatsAppin kaltaisissa viestipalveluissa, muttei näe sitä patenttiratkaisuna. »Laeilla yksin ei voi estää miljoonia ihmisiä uskomasta valeuutisiin», hän toteaa. Lakiuudistuksen ohella tulisi tukea laatujournalismia ja vahvistaa demokraattisia instituutioita, kuten oikeuslaitosta.

Kirja keskittyy Yhdysvaltoihin, mutta sen valossa Euroopan unioni on oikealla tiellä valmistellessaan tiukempaa sääntelyä digitaalisiin palveluihin.

Kirjoittaja on tietokirjailija ja poliittisen historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Richard Hasen: Cheap Speech. How Disinformation Poisons Our Politics—and How to Cure It. Yale University Press 2022, 264 s.

Saksalaiset ovat kritisoineet liittokansleri Olaf Scholzin tapaa viestiä Ukrainasta.

 

Saksan rooli osana läntistä rintamaa on saanut valtavasti huomiota. Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen alettua monet suitsuttivat Saksan jättäneen maailmansotien haamut taakseen ja tehneen välttämättömän ulko- ja turvallisuuspoliittisen korjausliikkeen.

Liittokansleri Olaf Scholzin hallituksen ensireaktio olikin verrattain nopea ja painava.  Kolme päivää  sodan alun jälkeen Scholz kuvaili puheessaan sodan käynnistäneen uuden ajan Euroopan historiassa (Zeitenwende), mikä vaatii myös Saksalta uudenlaisia vastauksia.

Puhetta seuranneet viikot ovat kuitenkin osoittaneet, että Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikan sopeuttaminen uuteen eurooppalaiseen todellisuuteen vaatii enemmän kuin yhden linjapuheen.

Oli kyse Venäjälle asetetuista pakotteista, korkean tason vierailuista Ukrainaan tai asetoimituksista, Saksa on ollut jatkuvasti kumppaneitaan jäljessä ja toistuvasti kykenemätön vastaamaan niiden odotuksiin. Lisäksi hallituksen valitseman toimintalinjan taustalta on usein puuttunut johdonmukaisesti ja selkeästi artikuloitu perustelu.

Tämä on vahvistanut Saksaan kohdistuvia pitkäaikaisia epäluuloja, jotka juontavat juurensa maan sotilaalliseen pidättyvyyteen, läheisiä Venäjä-suhteita korostavaan Ostpolitik­-perinteeseen sekä riippuvuuteen venäläisestä kaasusta.

Ulko- ja turvallisuuspoliittiset kuohut ovat yltäneet myös sisäpolitiikkaan.

Erityisesti Scholzin haluttomuus toimittaa raskaita aseita Ukrainaan heikensi hallituksen asemaa ja sisäistä yhtenäisyyttä, sillä oppositiossa istuvan kristillisen unionin (CDU/CSU) lisäksi vahvempaa tukea Ukrainalle vaativat Scholzin sosiaalidemokraattisen SPD:n kanssa hallitusvastuuta jakavat vihreät ja liberaalipuolue FDP.

Hallituspuolueissa raskaiden aseiden toimituksia vaativat erityisen ponnekkaasti liittopäivien puolustusvaliokunnan puheenjohtaja, FDP:n Marie-Agnes Strack-Zimmermann ja Eurooppa-valiokunnan puheenjohtaja, vihreiden Anton Hofreiter.

Pakkoraossa hallitus ilmoitti 26. huhtikuuta Ramsteinissa järjestetyssä kansainvälisessä kokouksessa toimittavansa Ukrainaan Gepard-ilmatorjuntapanssareita.

 

Saksan ulkopolitiikasta on tärkeää huomioida, kuinka syvälle sen pitkä linja on iskostunut niin poliittisen eliitin kuin kansalaisten ajatteluun. Linjan syntyyn ja kehitykseen ovat ratkaisevasti vaikuttaneet maan aloittamien maailmansotien kokemuksista kumpuavat opit ja pelot, joiden merkitystä on vaikea ylikorostaa.

Ulkopoliittisiin kiintopisteisiin ovat sotien jälkeisen ajan kuuluneet diplomatian ja monenkeskisen yhteistyön korostaminen, sotilaallinen pidättyväisyys ja Euroopan integraation edistäminen. Puolustus taas nojaa vahvasti Natoon ja transatlanttiseen suhteeseen. Kaiken tämän päälle on 1960-luvun lopulta alkaen muotoutunut läheistä kanssakäymistä Venäjän kanssa painottava Ostpolitik-perinne.

Ulkopoliittisten koordinaattien yhteen­sovittaminen ei ole aina ollut helppoa. Kylmän sodan päätyttyä Saksa on toistuvasti tasapainoillut sotilaallisen pidättyväisyytensä ja Nato-liittolaistensa odotusten välillä. Vaikeita pohdintoja Saksa kävi muun muassa osallistuessaan Naton Serbian vastaisiin pommituksiin Kosovon sodassa ja myöhemmin liittokunnan Afganistan-operaatioon.

Konkreettisimmin Ostpolitik-perinteen ja taloudellisten intressien liitto on näkynyt Saksan halussa edistää Nord Stream 2 -kaasuputken rakentamista.

Krimin valtaus ja sota Itä-Ukrainassa ovat myös haastaneet Saksan ulkopoliittista linjaa. Vuodesta 2014 alkaen Saksa on ollut johtavassa roolissa muotoilemassa EU:n pakotteille ja diplomatialle rakentuvaa lähestymistapaa Venäjää kohtaan, osallistunut Naton itäisen sivustan vahvistamiseen Baltiassa sekä tukenut Ukrainaa poliittisesti ja taloudellisesti.

Tästä huolimatta Saksa ei ole ollut halukas ajattelemaan Venäjä-politiikkansa perustaa uudelleen. Se on uskonut vuoropuheluun ja läheiseen taloudelliseen yhteistyöhön tapana sitoa Venäjä Euroopan turvallisuusjärjestykseen.

Vaakakupissa ovat painaneet myös taloudelliset edut. Erityisesti vuoden 2011 päätös luopua ydinvoimasta on korostanut muiden energianlähteiden, ei vähiten Venäjältä ­tuotavan kaasun, merkitystä Saksan energiatarpeiden täyttämiseksi.

Konkreettisimmin Ostpolitik-perinteen ja taloudellisten intressien liitto on näkynyt Saksan halussa edistää Nord Stream 2 -kaasuputken rakentamista.

Suurta ulko- ja turvallisuuspoliittista suunnanmuutosta ei odotettu myöskään Scholzin hallitukselta, joka aloitti viime joulukuussa. Periaatteessa aineksia linjantarkistuksiin olisi ollut, sillä »liikennevalohallitus» on edeltäjiään moniäänisempi. Erityisesti SPD:ssä ja vihreissä on perinteisesti ollut vahvoja pasifistisia pohjavirtauksia, kun taas FDP on ollut niitä valmiimpi vahvistamaan Saksan puolustusta.

SPD on Ostpolitik-ajattelun lipunkantaja, joka on edistänyt voimallisesti Nord Stream -hankkeita. Vihreiden suhtautuminen sekä Vladimir Putinin Venäjään että Nord Stream 2 -hankkeeseen on ollut jo pitkään kriittinen.

Puolueiden erilaisista näkemyksistä huolimatta – ja osin niistä johtuen – hallitusohjelma ei tehnyt merkittäviä ulkopoliittisia irtiottoja vaan lähinnä koristeli Saksan perinteistä linjaa uusin sävyin.

 

Venäjän hyökkäys vavisutti Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa perustuksia myöten. Hallituksen oli arvioitava kantansa uudelleen.

Hyökkäys oli karu osoitus siitä, että EU:n ja Venäjän välinen taloudellinen keskinäisriippuvuus ei takaa rauhanomaista rinnakkais­eloa. Riippuvuudesta tuli taakka – erityisesti Saksalle. Myös Saksan suosimat diplomaattiset keinot osoittautuivat voimattomiksi, kun Venäjällä ei ollut aitoa kiinnostusta ratkaisujen löytämiseen.

Zeitenwende-puheessaan Scholz esitteli viisi­kohtaisen toimintaohjelman, jonka sisältö oli Saksan pitkää linjaa vasten peilaten käänteentekevä. Ensimmäiseksi Scholz linjasi, että Ukrainaa tulisi auttaa kaikin keinoin, myös asetoimituksin. Toiseksi hän ilmaisi tukensa vahvoille pakotteille. Kolmanneksi hän painotti Saksan sitoutumista Nato-alueen ja -liittolaistensa puolustamiseen.

Neljäs kohta oli oman turvallisuuden vahvistaminen. Se sisälsi lupauksen 100 miljardin euron erillisrahaston perustamisesta asevoimien tukemiseksi. Lisäksi Scholz painotti Saksan sijoittavan vuosittain kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan puolustusmenoihin, kuten Naton piirissä on sovittu. Hän myös mainitsi Saksan ostavan aseistettuja drooneja sekä osallistuvan jatkossakin Naton ydinpelotteen ylläpitämiseen.

Saksan turvallisuuden vahvistamiseksi Scholz painotti maan vähentävän päättäväisesti riippuvuuttaan venäläisestä energiasta.

Viidenneksi Scholz linjasi, että Saksan tulisi jatkossakin harjoittaa niin paljon diplomatiaa kuin mahdollista mutta välttää naiiviutta.

Useat Scholzin puheen kohdat olisivat viikkoja ennen Venäjän hyökkäystä olleet äärimmäisen kiistanalaisia saksalaisessa politiikassa – eikä vähiten vihreiden sekä Scholzin oman SPD:n piirissä.

Protestiääniä ei puheen jälkeen kuitenkaan juuri kuultu. Sitä suorastaan kiiteltiin niin Saksassa kuin ulkomaillakin. Scholz saikin kerättyä takaisin sitä poliittista pääomaa, jota Saksan varovainen kurssi hyökkäyksen alla oli ehtinyt kuluttaa.

Toimintaohjelman toteuttaminen ei ole yksiselitteinen tehtävä.

Scholzin linjauksiin liittyy poliittisia, taloudellisia, oikeudellisia ja sotilaallisia kysymyksiä, joihin hallituksen täytyy osata vastata ja joita sen olisi kyettävä myös ennakoimaan. Hallituksen – ja erityisesti liittokanslerin itsensä – valmius reagoida uusiin kehityskulkuihin ja selittää tekemiään valintoja on kuitenkin osoittautunut rajalliseksi.

Saksa on esimerkiksi vastustanut EU-pakotteiden ulottamista venäläiseen maakaasuun, mikä on vahvistanut vallitsevaa kuvaa Saksasta omaa taloudellista etuaan tuijottavana jarruttelijana. Saksalaisen ajattelun taustalla on pelko kaasuhanojen yhtäkkisen sulkeutumisen yhteiskunnallisista ja taloudellisista vaikutuksista paitsi Saksassa myös Euroopassa.

Pelko uudesta suursodasta ilmenee hyvin vahvasti Scholzin ja joidenkin hänen puoluetovereidensa puheista.

Vaikka Saksa on jo sitoutunut riippuvuutensa syvyyteen nähden melko kunnianhimoiseen irtaantumisaikatauluun, tämän avaaminen varsinkin ulkomaisille yleisöille on jäänyt vajavaiseksi.

Sama koskee asetoimituksia Ukrainaan. Kun monet maat olivat jo päättäneet luovuttaa Ukrainalle raskasta aseistusta, Saksa arpoi omaa kantaansa. Aluksi hallituksesta viestitettiin, että raskaita aseita tarvittaisiin ensisijaisesti Nato-alueen puolustamiseen, ukrainalaisten perehdyttäminen läntisten asejärjestelmien käyttöön veisi liikaa aikaa ja se voisi johtaa sodan eskaloitumiseen.

Lopulta Saksa päätyi kannattamaan mallia, jossa sen itäiset Nato-liittolaiset, muun muassa Slovenia, toimittavat Ukrainalle neuvostomallista aseistusta ja saavat Saksalta uutta materiaalia tilalle. Se ei kuitenkaan riittänyt CDU/CSU:lle, joka uhkasi tuoda liittopäiville aloitteen. Kun vihreät ja FDP vaativat niin ikään järeämpiä keinoja, opposition aloite olisi voinut saada tukea myös hallituspuolueiden edustajilta, mikä olisi ollut merkittävä isku Scholzin arvovallalle.

Lupaus Gepard-panssarien viemisestä Ukrainaan laukaisi jännityksen. Lopulta hallituspuolueet ja CDU/CSU toivat liittopäiville yhteisen aloitteen Ukrainan tukemisesta, jossa vaadittiin myös raskaiden aseiden toimituksia.

 

Jo se, että Scholzin hallitusta on Saksan sisältä painostettu mittavampiin asetoimituksiin, kertoo muutoksesta. Alkuaikoinaan vahvasti rauhanliikkeeseen kytkeytyneet vihreät näyttävät viimeistään Venäjän hyökkäyksen myötä jättäneen pasifismin lopullisesti taakseen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että historia olisi katoamassa ulkopolitiikan taustalta. Sen oppeja vain voi soveltaa eri tavoin. Venäjän yksiselitteinen rooli Ukrainan sodan aloittajana hälventää Saksan historiallista pelkoa siitä, että maa olisi omilla toimillaan, kuten asetoimituksilla, ajamassa Eurooppaa uuteen suursotaan. Pikemminkin Saksan oman historian voi nähdä velvoittavan maata vastarintaan Euroopan vakautta uhkaavaa autoritaarista hallintoa vastaan. Toisaalta juuri pelko uudesta suursodasta ilmenee hyvin vahvasti Scholzin ja joidenkin hänen puoluetovereidensa puheista.

Myös kansalaismielipide on monissa kysymyksissä jakautunut. Raskaiden aseiden toimittamista Ukrainaan kannatti ja vastusti yhtä suuri määrä saksalaisia, kertoi yleisradioyhtiöiden ARD:n kysely huhtikuussa.

Myös erot itäisen ja läntisen Saksan välillä heijastuvat yhä kansalaisten ulkopoliittisiin mielipiteisiin: idässä suhtautuminen Venäjään on ollut lämpimämpää ja tuki läntisille instituutioille ja kumppaneille ohuempaa.

Yhteneväisempiä näkemykset ovat hallituksen roolista. Selvä enemmistö ei pidä Scholzin Ukraina-politiikkaa vakuuttavana. Kritiikki on näkynyt loivana laskuna SPD:n kannatusluvuissa. Tämä ei kuitenkaan uhkaa liittokanslerin asemaa ainakaan lyhyellä aikavälillä.

On vielä osin auki, minkälaisia ulkopoliittisia johtopäätöksiä Saksa vetää sodasta. Kysymys siitä, tulisiko Venäjä-politiikan haaksirikosta tehdä päätelmiä myös suhteesta Kiinaan, on ollut esillä korkeintaan ohimennen. Mahdollisuuksia linjanvedoille tarjoaa esimerkiksi Saksan kautta aikain ensimmäisen kansallisen turvallisuusstrategian valmistelu, joka käynnistyi maaliskuussa.

Avoinna on myös, missä määrin saksalaiset ovat halukkaita arvioimaan lähimenneisyyden ulkopoliittisia ratkaisuja. Tällaista pesänselvitystä ovat vaatineet erityisesti ukrainalaiset tahot, kuten maan kärkäs Saksan-suurlähettiläs­ Andri Melnyk, jonka kritiikki on kohdistunut Scholzin sosiaalidemokraatteihin.

SPD:n pitkäaikainen Venäjä-politiikka oli myös syy siihen, että Ukraina perui viime hetkillä liittopresidentti Frank-Walter Steinmeierin suunnitellun vierailun Kiovaan – siitä huolimatta, että hän on myöntänyt virheensä Venäjä-arvioissa. Saksan viime vuosien Venäjä-politiikan arkkitehtia Angela Merkeliä ei ole viime aikoina julkisuudessa nähty.

Turhautuminen Saksaan on ymmärrettävää, usein perusteltuakin. Ulkopuolinen paine on saanut maan hallituksen liikkumaan monissa kysymyksissä nopeammin. Toisaalta Saksalle on annettava aikaa määrittää oma lähestymistapansa muuttuneeseen eurooppalaiseen turvallisuustilanteeseen. Silloin ratkaisuista tulee todennäköisesti kestävämpiä ja Saksa seisoo varmemmin niiden takana.  

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin tutkija.

 

Lue lisää UP 2/2022 teemasta: Ukrainan sota tiivisti länsimaiden rivit

Lue  myös arkistosta UP 3/2021, millaisen perinnön Angela Merkel jätti Saksan ja Euroopan politiikkaan (ennen Ukrainan sotaa).

Kun Frontexin pääjohtaja Fabrice Leggeri ilmoitti erostaan huhtikuun lopussa, uutinen tuli sekä odotettuna että yllätyksenä. Kahden viime vuoden ajan Euroopan raja- ja merivartiovirastoon on kohdistunut vakavia syytöksiä ihmisoikeuksien rikkomisesta, ja Leggerin päätä on vaadittu vadille useaan otteeseen. Pääjohtaja on kuitenkin järjestelmällisesti kieltänyt kaikki syytökset.

Vakavimmat syytökset koskevat pakkokäännytyksiä eli Euroopan ulkorajojen yli tulleiden henkilöiden palauttamista rajan toiselle puolelle ilman mahdollisuutta hakea turvapaikkaa. Tällaiset käännytykset ovat lainvastaisia, sillä jokaisella on oikeus hakea turvapaikkaa eikä karkotusta voida toteuttaa ennen hakemuksen käsittelyä ja hylkäämistä. Käytännössä Frontexia siis syytetään perusoikeuksien räikeästä rikkomisesta.

Rikkomukset nousivat ensimmäistä kertaa näkyvästi esille lokakuussa 2020, kun monissa eurooppalaisviestimissä julkaistu selvitys osoitti viraston osallisuuden pakkokäännytyksessä eli niin sanotussa pushback-operaatiossa Kreikan rajalla.

Selvityksen mukaan Frontexin virkamiehet olivat todistaneet kreikkalaisen rajavartioston pakkokäännytyksiä niihin puuttumatta ja luovuttaneet rajalla pysäytettyjä ihmisiä kreikkalaisten huostaan. Operaatioissa oli käytetty voimaa ja vaarannettu ihmishenkiä, kun rajan­ylittäjiä oli viety Turkin aluevesien läheisyyteen, pakotettu pieniin pelastuslauttoihin ja jätetty ajelehtimaan merelle. Kahdessa tapauksessa Frontexin lentokone oli seurannut tapahtumia.

Kansalaisjärjestöt olivat soittaneet hälytyskelloja tällaisista operaatioista jo kuukausien ajan ennen selvityksen ilmestymistä.

Tämän vuoden huhtikuussa ranskalainen Le Monde ja eurooppalainen tutkivan journalismin ryhmä Lighthouse Reports julkaisivat niin ikään todisteita siitä, että pakkokäännytyksiä on merkitty viraston sisäiseen tietokantaan virheellisesti – tai valheellisesti – EU:n ulkopuolisina operaatioina. Toisin sanoen Frontexin tietokannassa toimet esitetään niin, että Turkin merivartijat olisivat pysäyttäneet ihmisiä omilla aluevesillään ennen rajan­ylitystä.

Kreikan tilannetta seuraavan Aegean Boat Report -järjestön mukaan yli 25 000 ihmistä olisi pakkokäännytetty vuoden 2020 jälkeen. Pakkokäännytyksiä on todistettavasti tapahtunut myös Kroatian ja Unkarin rajoilla.

 

Puolitoista vuotta sitten ilmestyneen journalistien selvityksen myötä Frontex joutui ensimmäistä kertaa tilille Euroopan unionin toimielimissä.

Tammikuussa 2021 sisäasioista vastaava komissaari Ylva Johansson vaati Leggeriä vastaamaan syytöksiin. Samanaikaisesti Euroopan petostentorjuntavirasto (Olaf) ilmoitti aloittavansa tutkinnan, joka käsittelee paitsi pakkokäännytyksiä myös muita virastoon kohdistuneita syytöksiä. Niiden arvellaan koskevan muun muassa työntekijöiden häirintää ja varojen väärinkäyttöä.

Viraston toiminta joutui myös Euroopan tilintarkastustuomioistuimen syyniin: viime vuoden huhtikuussa julkaistussa raportissa todetaan, ettei Frontex ole pystynyt toteuttamaan tehtäviään odotetulla tavalla. Raportissa ei käsitellä perusoikeuksia.

Lisäksi Euroopan parlamentin työryhmä on seurannut Frontexia. Viime heinäkuussa julkaistussa raportissa todetaan, että virasto »on epäonnistunut turvapaikanhakijoiden oikeuksien suojelussa».

 

 

Olafin tutkinta valmistui alkuvuodesta, mutta tutkintaraporttia ei ole julkaistu. Asiasta järjestettiin maaliskuussa vain suullinen kuuleminen Euroopan parlamentin kansalais­vapauksien sekä oikeus- ja sisäasioiden valiokunnassa, jonka jäsenille Olafin johtaja Ville Itälä esitteli tutkinnan tulokset.

Kuulemisessa annetut tiedot vahvistavat epäilykset, sanoo paikalla ollut Euroopan parlamentin hollantilainen jäsen Sophie in ’t Veld keskustaliberaalien Renew Europe -ryhmästä.

»Pakkokäännytyksiä, ihmisoikeusrikkomuksia, häirintää ja huonoa hallintoa. Kaikki nämä asiat mainittiin. Olen erittäin tyytymätön siihen, että saimme raportista vain suullista tietoa, vaikka parlamentin tehtävä on valvoa viraston toimintaa», hän sanoo.

Olafin raportti on pääsyy Leggerin lähtöön. Kun raportti tuli Frontexin hallintoneuvoston käsiteltäväksi, hän ilmoitti erostaan samana päivänä. Virastoa pyörittää uuden johtajan nimittämiseen asti nykyinen apulaisjohtaja, latvialainen Aija Kalnaja. Olafin raportin moitteet kohdistuvat myös kahteen muuhun viraston työntekijään, joiden nimiä ei ole julkistettu.

 

Frontexia nyt riepottelevat syytökset ovat nousseet esille sen jälkeen, kun viraston tehtäviä laajennettiin merkittävästi vuonna 2019. Tuolloin Frontex sai valtuudet palkata 10 000 raja- ja merivartijan pysyvät joukot vuoteen 2027 mennessä. Aikaisemmin virastolla oli 1 500 hengen reservijoukot, jotka voitiin hälyttää kentälle lyhyellä varoitusajalla.

Vuonna 2004 perustetun Frontexin mandaattia on muutettu jo neljä kertaa, aina kohti laajempia tehtäviä ja suurempaa itsenäisyyttä.

Ensimmäinen muutos vuonna 2007 loi nopean toiminnan ryhmät, jotka voidaan lähettää kovan maahanmuuttopaineen alla olevaan jäsenmaahan. Vuoden 2011 arabikevät johti seuraavaan uudistukseen, jossa vahvistettiin Frontexin roolia yhteisten karkotuslentojen koordinoijana. Virasto sai myös oikeuden ostaa omaa kalustoa ja lähettää yhteyshenkilöitä kolmansiin maihin.

Merkittävimmät muutokset ovat tapahtuneet juuri Fabrice Leggerin toimikaudella.­ ­Leggeri tuli Frontexin johtoon vuonna 2015 suomalaisen Ilkka Laitisen palattua kotimaahan. Laitinen johti virastoa yhdeksän vuotta.

Tehtäväkirjon laajetessa viraston budjetti on kasvanut räjähdysmäisesti. Vuonna 2006 Frontexille oli osoitettu 19 miljoonaa euroa, vuonna 2020 jo 460 miljoonaa euroa. Vuosiksi 2021–2027 Frontex on saanut yhteensä 5,6 miljardin euron budjetin, mikä tekee siitä rahoitukseltaan EU:n suurimman viraston.

Tällä hetkellä Frontexin mandaattiin kuuluvat ulkorajojen valvonnan lisäksi muassa riskianalyysi, jäsenmaiden haavoittuvuuden arviointi, yhteiset karkotukset ja rajavalvonnan laatukontrolli Schengen-alueella. Frontex myös kouluttaa kolmansien maiden rajavartijoita, tekee yhteistyötä EU:n sotilasoperaatioiden kanssa ja on mukana komission työryhmissä, joissa keskustellaan siitä, miten rajavalvonnalle varattuja kehitys- ja tutkimusrahoja kohdennetaan.

»Nykyinen mandaatti luo Frontexin sisälle selkeän eturistiriidan. Frontex samanaikaisesti analysoi riskejä, päättää toimista ja valvoo laatua», sanoo Euroopan maahanmuuttopolitiikkaan erikoistunut ranskalaisjuristi Chloé Peyronnet.

Frontexin rooli on muuttunut operaatioiden koordinoijasta aloitteentekijäksi, Pey­ronnet luonnehtii. Ongelmallista tässä on, ettei virastoon kohdistu itsenäistä ulkopuolista valvontaa.

Euroopan parlamentti äänestää Frontexin budjetista, mutta sillä ei ole sanavaltaa viraston työhön ja tehtäviin. Maaliskuussa parlamentti jätti vahvistamatta Frontexin tiliselvityksen. Viesti on poliittisesti vahva, mutta sillä ei ole käytännön seurauksia. Viraston toimintaa valvoo ennen kaikkea hallintoneuvosto, johon kuuluu jäsenmaiden rajaviranomaisten edustajia sekä kaksi komission edustajaa.

»Vaikea ajatella, että tässä olisi kyse demokraattisesta kontrollista», sanoo Peyronnet.

Samaa mieltä on meppi In ’t Veld.

»Frontexin valtuuksia on laajennettu, mutta laillisuusvalvonta on unohdettu. Etenkin parlamentin kontrollia olisi pitänyt vahvistaa», hän sanoo

Kontrollin puute on mahdollistanut tilanteen, jossa rajoilla kuolee ihmisiä.

In ’t Veld katsoo, että Frontexin toimien laillisuuden valvonta jää nyt käytännössä yksittäisten ihmisten harteille – he valittavat viraston sisäisen valitusmenetelmän kautta tai vievät asian oikeuteen. Tälläkin hetkellä Euroopan unionin tuomioistuimessa on käsiteltävänä Kreikasta turvapaikkaa hakeneen mutta tuoreeltaan Turkkiin karkotetun syyrialaisperheen sekä kahden pakkokäännytetyn afrikkalaisen tapaukset.

»Toivon, että Leggerin eron myötä koko viraston toiminta arvioidaan uusiksi. Kyse ei ole pelkästään yhden ihmisen toimista vaan järjestelmästä. Kontrollin puute on mahdollistanut nykyisen tilanteen, jonka seurauksena rajoilla kuolee ihmisiä», In ’t Veld sanoo.

Vaikka perusoikeuksien toteutuminen on kirjattu Frontexin velvollisuuksiin, se on käytännön tasolla jäänyt puolitiehen. Näin siitä huolimatta, että virastossa toimii perusoikeusvaltuutettu ja perusoikeuksia käsittelevä neuvoa-­antava ryhmä, johon kuuluu YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n ja kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n sekä kansalaisjärjestöjen edustajia.

Vuoden 2019 uudistusten yhteydessä henkilöstöön lisättiin niin ikään 40 perusoikeusvalvojaa, mutta näiden rekrytointi on takellellut.

Toistaiseksi ainoa konkreettinen perusoikeuksiin liittyvä päätös on ollut yhteisten operaatioiden lopettaminen Unkarissa viime vuonna. Tähän päädyttiin, kun Euroopan unionin tuomioistuin tuomitsi Unkarin laittomista karkotuksista Serbiaan.

 

Jos perusoikeudet eivät toteudu Frontexin valvomissa operaatioissa Euroopan rajoilla, mitä sitten tapahtuu kolmansissa maissa? Usean kansalaisjärjestön yhteinen kampanja »Frontexit» on jo usean vuoden ajan varoittanut viraston kasvavasta roolista kolmansien maiden kanssa solmittavissa yhteistyösopimuksissa.

Osa sopimuksista koskee pelkästään raja­viranomaisten koulutusta ja tiedonvaihtoa. Esimerkki tällaisesta sopimuksesta on Afrikan ja Frontexin tiedusteluyhteisö (AFIC), joka solmittiin 31 Afrikan maan kanssa vuonna 2010.

Pisimmälle viedyissä yhteistyösopimuksissa Frontex saa kolmannen maan suostumuksella partioida tämän alueella. Vuoden 2019 jälkeen Euroopan unioni on tehnyt tällaisia sopimuksia Albanian, Serbian, Montenegron, Makedonian ja Bosnia-Hertsegovinan kanssa. Tuorein sopimus solmittiin tämän vuoden maaliskuussa Moldovan kanssa. Sen tarkoituksena on tukea rajavalvontaa maassa, joka vastaanottaa paljon Ukrainan pakolaisia.

Samoihin aikoihin sisäasioista vastaava komissaari Johansson teki vastaavanlaisen ehdotuksen Senegalin viranomaisille. Aikomus olisi Johanssonin mukaan valvoa laitonta kalastusta ja laitonta maastamuuttoa Frontex­in kanssa yhteistyössä järjestettävien partioiden avulla.

Liikkuminen paikasta toiseen on osa ihmisyyttä, ei sitä voi noin vain estää.

Senegalin viranomaiset eivät ole reagoineet ehdotukseen toistaiseksi mitenkään. Toteutuessaan kyseessä olisi ensimmäinen kerta, kun Frontex partioi paitsi EU:n myös Euroopan ulkopuolella.

Senegalilaisia kansalaisjärjestöjä ehdotus huolestuttaa.

»Kun katsotaan, kuinka suuria summia EU on laittanut Frontexin toimintaan ja millaisia tuloksia se on tuottanut, täytyy todeta, että ne eivät ole kovin hääppöisiä olleet», toteaa Abdoulaye Mbengue senegalilaisesta Enda-järjestöstä.

Enda kuuluu senegalilaiseen Remidev-verkostoon, joka tarkkailee maahanmuutto­politiikkaa. Mbengue itse on toiminut 20 vuotta paluumuuttajien parissa.

»Frontex ei ole pystynyt tyrehdyttämään maahanmuuttoa Eurooppaan. Samalla Euroopan rajoille kuolevien ja katoavien ihmisten määrä on vain kasvanut», Mbengue sanoo.

Viime vuonna Välimerellä katosi tai hukkui IOM:n mukaan 2 048 ihmistä. Espanjalaisjärjestö Caminando Fronteras puhuu 4 404 kuolleesta pelkästään Espanjaan pyrkivien joukossa. Kaikkiaan Euroopan rajoilla olisi vuosina 1993—2021 kuollut lähes 45 000 ihmistä, arvioi kuolemia seuraava United-järjestö.

»Liikkuminen paikasta toiseen on osa ihmisyyttä, ei sitä voi noin vain estää», Mbengue toteaa.

Mbenguen mielestä olisi mielekkäämpää yhdessä pohtia, miten tuo liikkuvuus voitaisiin järjestää parhaalla mahdollisella tavalla kaikkien kannalta. Hän perää nykyistä avoimempaa keskustelua unionin ja Afrikan maiden välillä.

Euroopassa asuvien siirtolaisten kotimaahan lähettämät summat ovat monessa Afrikan maassa lähes yhtä suuria tai suurempia kuin virallinen kehitysapu.

Esimerkiksi Senegal sai vuonna 2018 kehitysapua yli 610 miljoonaa euroa. Samaan aikaan siirtolaisten rahansiirrot kotimaahan olivat noin 560 miljoonaa euroa, yli kymmenen prosenttia bruttokansantuotteesta. Niillä rahoilla elätetään usein kotiin jäänyt perhe, maksetaan koulu- ja sairaalamaksut ja parannetaan kotipaikkakunnan elinolosuhteita esimerkiksi rakentamalla kaivo, koulu tai terveys­keskus.

»Tarvitsemme johdonmukaisempaa siirtolaispolitiikkaa myös Afrikkaan», Mbengue sanoo.

Hän kaipaa yhtenäistä rintamaa erityisesti Länsi-Afrikan talousyhteisöltä (ECOWAS). Yhteiset linjaukset vahvistaisivat Afrikan maiden asemaa neuvotteluissa EU:n kanssa, Mbengue uskoo, etenkin kun keskustellaan työperäisen maahanmuuton helpottamisesta tai viisumikysymyksistä.

»Yhteinen afrikkalainen näkemys antaisi Euroopan kanssa käytäville neuvotteluille toisenlaisen luonteen. Maahanmuutolle pitäisi antaa kasvot.»