1. Kriiseissä karaistu EU

»Euroopan 9/11.»

Irlantilainen politiikantutkija Brigid Laffan kuvailee Ukrainan sotaa samanlaiseksi vedenjakajaksi kuin WTC-iskut Yhdysvalloissa. Venäjän aloittama valloitusretki on tuonut valtavasti tuhoa ja kuolemaa Eurooppaan, mutta lujittanut transatlanttista yhteistyötä ja EU:n yhtenäisyyttä.

Presidentti Vladimir Putin yllätti monet aloittamalla sodan, mutta sen jälkeen on ollut Venäjän vuoro yllättyä. Ukrainan presidentti Volodomyr Zelenskyin johtajuus ja armeijan taistelukyky ovat ylittäneet odotukset.

Jonkinasteinen yllätys on ollut Euroopan unionin kyky toimia ripeästi ja päättäväisesti kriisin kohdatessaan. EU on kolmessa kuukaudessa päättänyt useista pakote­paketeista, 1,5 miljardin euron asetoimituksista Ukrainalle, Venäjän-energiakaupan asteittaisesta lopettamisesta ja pakolaisten vastaanottamisesta.

Laffan on emeritaprofessori ja Robert Schuman Center for Advanced Studies -keskuksen johtaja Euroopan yliopistollisessa instituutissa. Hän pitää EU:n tymäkkää vastausta Venäjän toimiin osoituksena unionin »kollektiivisesta vallasta».

EU:n valtaa on kuvattu aikaisemmin taloudelliseksi vallaksi, jota sillä on sisämarkkinoidensa ansiosta, sekä normatiiviseksi vallaksi, joka esimerkillään sitouttaa valtioita rauhaan, tasa-arvoon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Kollektiivinen valta on Laffanin mukaan, sosiologi Talcott Parsonsia lainaten, yhteisön kykyä saada asioita aikaan.

Unioni on omalaatuinen yhteisö, sillä se ei toimi kansallisvaltion tavoin. Mutta jos kokonaisuus ja sen osat – jäsenmaat – pääsevät yhteisymmärrykseen, se voi toimia jämerästi.

Tällaista kollektiivista valtaa EU:lta on löytynyt aikaisemmin esimerkiksi brexit-neuvottelujen ja pandemian yhteydessä, tosin hitaan alun jälkeen. Yksimielisyys syntyi reaktiona Britannian päätökseen lähteä. Pandemian kohdalla tarvittiin neuvotteluja, jotta päätös elpymispaketista saatiin aikaan. Sitä vastoin esimerkiksi Syyrian pakolaiskriisissä kollektiivista valtaa ei näkynyt.

Ukrainan sodassa kyse on jälleen reagoinnista, mutta myös EU-maiden yhteisestä halusta toimia globaalissa politiikassa, Laffan sanoo. Jäsenmaat haluavat EU:n, joka on pelinappulan sijaan pelaaja.

»EU on aina puhunut suuria globaalista vaikutusvallasta, mutta sitä ei ole mitenkään mielekkäästi toteutettu käytännössä. Nyt sota on ovella, eikä EU voi enää piiloutua retoriikan taakse.»

EU ei voi olla täysin yksimielinen kaikessa, mutta kollektiivisen vallan pohjalla on oltava yhteinen näkemys tavoitteista. Tyrmistynyt reaktio Venäjän hyökkäykseen antoi lujan perustan toiminnalle sodan alkuvaiheessa, mutta mitä pidemmälle tilanne kehittyy, sitä suuremman rasituksen alle yhtenäisyys joutuu. Tämä näkyy jo energiakaupan katkaisemisen vaikeutena: Saksa ja Unkari ovat haranneet vastaan.

Vaikka sota on näyttänyt EU:n vahvuuden, on se myös paljastanut sen heikkouksia. On turha puhua strategisesta autonomiasta, jos on täysin riippuvainen venäläisestä energiasta ja Yhdysvaltojen asevoimista, Laffan sanoo.

»EU on herännyt kovaan geopolitiikkaan ja nyt tiedämme, mitä tarvitaan, että asiat hoituvat.»

2. Rahamaailman mahti

Pakotteet ovat kuuluneet EU:n ulkopoliittiseen työkalupakkiin jo pitkään.

Alku ei ollut helppo, sillä työkalujen käyttö oli vaikeaa, jopa mahdotonta, ilman yhteistä ulkopolitiikkaa. Euroopan maat perustivat Euroopan poliittisen yhteistyön EPC:n vuonna 1970 koordinoidakseen ulkopolitiikkaa ja edelleen talouspolitiikkaa. Ensimmäisiä sanktioita tai rajoituksia kohdistettiin Neuvostoliittoa ja Argentiinaa sekä Myanmaria ja Kiinaa vastaan 1980-luvulla. Esimerkiksi Myanmarille asetettiin aseidenvientikielto vuoden 1988 sotilasvallankaappauksen jälkeen.

Suunta kirkastui vasta yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan luomisen myötä Maastrichtin sopimuksella vuonna 1993. Eurooppa on kehittänyt taloudellista valtiotaitoaan hiljakseen. Alkuun nähden nykytilanne on suorastaan ihme: Euroopan vahvin ase Venäjän hyökkäyssotaa vastaan on talous, jota tukee yhteinen päätöksenteko.

»Eurooppa on yhtenäinen, mutta siellä on jännitteitä ja erimielisyyksiä, joiden ratkaiseminen vaatii aikaa», kuvailee talousasiantuntija Maria Shagina, Ulkopoliittisen instituutin vieraileva vanhempi tutkija.

Keskustelu venäläisen energian kieltämisestä on edennyt kevään aikana – toisten mielestä tuskallisen hitaasti. Shaginan mukaan sanktioiden asettaminen tarkoittaa myös valmiutta kantaa niiden seuraukset. Silloin on oltava tosissaan.

Saksa on muuttanut kantaansa radikaalisti, hän sanoo.

EU:n pakotepaketit kohdistuvat sekä yksittäisiin ihmisiin että talouteen laajemmin. Unioni on määrännyt matkustuskieltoja ja jäädyttänyt varoja sekä kieltänyt venäläisiltä yhtiöiltä pääsyn sen ilmatilaan. Teknologian vienti Venäjälle on kielletty. Venäläispankkeja on suljettu Swift-maksujärjestelmästä, ja EU on kieltänyt kaikki maan keskuspankin kanssa suoritettavat liiketoimet.

Helmikuussa Venäjän valuuttavaranto oli arvoltaan 579 miljardia euroa. Yli puolet varannosta on jäädytetty. Koskaan aiemmin G20-maahan ei ole kohdistettu vastaavaa.

Shagina pitää keskuspankkiin kohdistuvia sanktioita merkittävinä, sillä ne vievät Venäjältä kyvyn suojautua pakotteiden vaikutuksilta ja tukea taloutta.

»Tämä yllätti Venäjän. He eivät ennustaneet niitä edes ankarimmissa skenaarioissaan.»

Keskuspankin sanktioissa on kyse historiallisesta muutoksesta.

»Sitä on kutsuttu rahoituksen aseistamiseksikin.» Shagina arvioi, että tällä on merkittäviä vaikutuksia kansainväliseen rahoitusjärjestelmään.

Jatkuvasti kiristyvä pakoteruuvi johtaa ennen pitkää Pohjois-Korean kaltaiselle tielle, jossa Venäjä on eristetty teknologisesti, kaupallisesti ja rahallisesti maailmasta.

Pakotteita on koordinoitu EU:n, Yhdysvaltojen, Britannian sekä G7-maiden kesken. Suurin vaikutus on ollut aiempaa suuremmalla pakotekoalitiolla, johon kuuluvat esimerkiksi Singapore, Taiwan ja Etelä-Korea.

»Koalition kokoaminen oli tärkeä osoitus siitä, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan tuomittiin kansainvälisesti.»

Taakanjakoa on myös kehitetty Euroopan sisällä ja transatlanttisessa yhteistyössä. Presidentti Joe Bidenin hallinto on luvannut toimittaa Eurooppaan lisää nesteytettyä maakaasua eli LNG:tä.

Pakotteet jäävät joka tapauksessa käyttöön – diplomatian ja sotilaallisten toimien väliin. Teknologian kehityksen myötä taloudellista valtiotaitoa käytetään yhä useammin toisia vastaan. Kaikkiaan EU:lla on tällä hetkellä yli 40 pakotemenettelyä ympäri maailmaa.

»Rahoitusjärjestelmä pirstaloituu yhä enemmän», Shagina ennakoi.

Se tarkoittaa järjestelmän moninapaistumista. Luotettavana pidetyn Yhdysvaltain dollarin vallan vähentämiseen pyrkivät monet valtiot, ja dollarimääräisestä kaupasta eroaminen saattaa kiihtyä. Venäjän yritys rakentaa kauppaa ilman länsivaluuttoja ei ole toistaiseksi ollut varsinainen menestys, mutta sen takana Kiina suunnittelee samaa.

3. Yhdysvalloilla on ystäviä

Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista kesällä 2021 ja nyt Ukrainan sota ovat jälleen kiihdyttäneet amerikkalaista ulkopoliittista debattia. Tulkinnat voidaan jakaa karkeasti kahtia, tiivistää Yhdysvaltojen ulkopolitiikan tutkija Ali Wyne Eurasia Group -tutkimuslaitoksesta.

Yhden näkemyksen mukaan tapahtumat osoittavat, että maailman johtava sotilasmahtikin voi saada aikaan rajallisia tuloksia. Interven­tiot Afganistanissa ja Irakissa epäonnistuivat. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan diplomaattisista ponnistuksista huolimatta. Siispä Yhdysvaltojen tulisi osallistua jatkossakin maailmanpolitiikkaan mutta käyttää resurssejaan harkitummin, myös muiden maiden näkemyksiä huomioiden.

Kilpaileva teoria katsoo tapahtumien kielivän Yhdysvaltojen heikkoudesta. Siksi Yhdysvaltojen tulisi pikapuoliin ottaa nykyistä keskeisempi ja määräävämpi rooli ulkomailla. Venäjän vastustamisen lisäksi on näytettävä Kiinalle, mitä seurauksia on Yhdysvaltojen haastamisella.

»Tämä keskustelu on nyt käynnissä. Pitäisikö Yhdysvaltojen omaksua harkitsevampi linja strategisissa tavoitteissaan vai pyrkiä toimimaan entistä suuremmalla voimalla tärkeimpiä kilpailijoitaan kohtaan», Wyne sanoo.

Länsimaiden yhtenäisyyden kannalta olennaista on, missä määrin Yhdysvallat tukeutuu ja sitoutuu liittolaisiinsa.

Kiinalainen politiikantutkija Yan Xuetong kirjoitti marraskuussa 2011 New York Timesissa, että kilpailu Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä ratkeaa siihen, kummalla on »enemmän korkeatasoisia ystäviä». Yksi suurimmista Yhdysvaltojen globaalia asemaa uhkaavista riskeistä onkin diplomaattisen verkoston repeileminen, Wyne sanoo.

Taustalla kaivelee huoli, että demokraattisten maiden yhteishenki saattaa osoittautua ohimeneväksi. On täysin mahdollista, että Valkoisen talon seuraava isäntä tai emäntä noudattaa Donald Trumpin linjaa, jossa ystävyydellä on hinta ja Amerikka etusijalla.

Wyne pitää länsimaiden rivien tiivistymistä isolta osin seurauksena Venäjän ja Kiinan virheistä. Venäjä on hyökkäyksellään pelannut korttinsa katastrofaalisen huonosti. Kiina ei ole yhtä kömpelö liikkeissään, mutta sekin on viime vuosina onnistunut hyökkäävällä diplomatiallaan ja epäreilulla kauppapolitiikallaan kääntämään länsimaita itseään vastaan.

Wyne kuitenkin varoittaa, etteivät Kiinan ja Venäjän virheliikkeet riitä pitämään länsimaita yhtenäisinä. Demokraattisten maiden hallintojen on kyettävä vastaamaan omien kansalaistensa tarpeisiin, myös Yhdys­valloissa.

»On tärkeää vastustaa Venäjän sotatoimia ja Kiinan taloudellisia pakkokeinoja, mutta myös sitoutua taas niihin arvoihin, joita länsimaat väittävät edustavansa.»

4. Naton uusi elämä

Läntinen sotilasliitto Nato on vuosikymmenten varrella ollut useita kertoja pulassa. Ei niinkään sotilaallisesti, vaan poliittisesti. Jäsenmaissa on eri aikoina pohdittu liittokunnan olemassaolon tarkoitusta, hintalappua ja järkevyyttä.

»Muuan brittidiplomaatti totesi joskus: aina kun Nato joutuu pulaan, Venäjä tulee ja pelastaa sen», sanoo apulaisprofessori Tim Sayle. Hän on Natoon erikoistunut historioitsija Toronton yliopistossa.

Ukrainan sota on valtava piristysruiske Natolle, joka on vastannut Venäjän hyökkäykseen muun muassa lisäämällä valmiusjoukkoja Itä-Euroopassa. Nato näyttää saavan myös kaksi uutta pohjoista jäsenmaata.

Tämä on jatkoa uudelle nousulle, joka alkoi vuonna 2014 Krimin miehityksestä ja terroristijärjestö Isisin hirmutöistä Irakissa ja Syyriassa, Sayle sanoo. Levottomuudet Euroopan lähialueilla muistuttivat jäsenmaiden kansalaisia Naton tärkeydestä, mikä auttoi liittoumaa selviämään Trumpin presidenttikauden pulmista.

»Venäjän hyökkäys Ukrainaan palautti paitsi länsimaiden johtajien, myös heidän äänestäjiensä mieleen, miksi Natolla on väliä», Sayle sanoo.

Venäjän hyökkäys naapurimaahansa on nostanut Naton imagoa vapauden puolustajana, eräänlaisena ydinasesateenvarjona raakalaismaista suurvaltaa vastaan. Natolla on kuitenkin värikäs, osin tekopyhäkin historia arvoyhteisönä.

»Nato usein kuvailee itseään demokratioiden liittoumaksi, mutta se ei ole koskaan ollut sitä missään todellisessa merkityksessä», Sayle sanoo.

1900-luvun jälkipuoliskolla Portugali, Kreikka ja Turkki kukin kävivät läpi erinäisiä epädemokraattisia vaiheita. Monella jäsenmaalla oli myös itsellään imperialistisia hankkeita, ja Ranska ja Belgia yrittivät käyttää Natoa siirtomaidensa sotilaallisen turvallisuuden tukemiseen. Muut jäsenmaat kuitenkin tyrmäsivät nämä aikeet, koska ne olisivat johtaneet syytöksiin tekopyhyydestä ja niitä olisi ollut vaikea myydä äänestäjille.

»Nämä arvokiistat on tavattu hoitaa suljettujen ovien takana.»

Neuvostoliiton hajottua Nato otti korostuneen roolin demokratioiden arvoyhteisönä, mikä osaltaan johti liittouman hylkäämään puhtaasti puolustuksellisen roolinsa. Arvoyhteisönä sen oli vaikea pysytellä sivusta­katsojana kansanmurhien riehuessa Bosniassa ja Kosovossa. Interventioille oli moraalisia perusteita, mutta niiden seuraukset Naton maineelle olivat huonot, Sayle muistuttaa.

Aina kun Nato joutuu pulaan, Venäjä tulee ja pelastaa sen.

»On eri asia luoda maailman kautta aikain vahvin sotilasliitto puhtaasti puolustautumista varten ja käyttää samaa liittoumaa interventioihin ulkopuolisissa maissa.»

Ukrainan sota on pyyhkinyt piiloon muutamia Naton sisäisiä arvokiistoja. Puolan oikeus­valtion hapertuminen, Turkin luisu kohti itsevaltiutta ja Unkarin demokratian kaventuminen ovat hiertäneet niiden välejä muihin liittolaisiin. Näistä ongelmamaista Unkari on tukenut Ukrainaa vaisusti, mutta Puola ja Turkki sitäkin näyttävämmin. Nato näyttää yhtenäisemmältä kuin aikoihin.

»Nämä jännitteet eivät ole kadonneet. Kun kriisi on ohi, ne nousevat taas pinnalle», Sayle toteaa.

Jos Suomi ja Ruotsi liittyvät Natoon, ne vahvistavat merkittävästi liittokunnan asemaa, Sayle sanoo. Samalla Natosta tulee entistä olennaisempi toimija arktisella alueella, missä vastassa on Venäjän lisäksi vaikutuspiiriään laajentava Kiina.

»Arktisten asioiden diplomatiassa on aikaisemmin pyritty välttämään blokkeja, mutta tässä tilanteessa blokkiutuminen olisi väistämätöntä», Sayle sanoo.

Hän uskoo, että vahvistunut Nato lisää turvallisuushaasteita arktisella alueella. Odotettavissa on ainakin aluekiistoja. Sayle on esittänyt, että Kanadan kannattaisi keskittyä ­turvaamaan pohjoisia rajojaan sen sijaan, että se lisäisi joukkojaan Itä-Euroopassa.

»Itä-Euroopan maat ovat kyvykkäämpiä huolehtimaan sen ilmansuunnan turvallisuudesta. Jos Nato keskittyy liiaksi Venäjän vastaiseen rajaan, vaarana on, että varautuminen pohjoisen aluekiistoihin unohtuu.»

5. Rajat Kiinan nousulle

Viimeaikaisia tapahtumia on Kiinassa pidetty tiiviisti silmällä.

»Kiina arvioi tarkkaan paitsi vahinkoa, jonka länsi voi pakotteillaan saada aikaan, myös murtumalinjoja ja heikkoja kohtia lännen yhtenäisyydessä ja politiikassa», sanoo Kiina-tutkija Luke Patey Tanskan ulkopoliittisesta instituutista DIISistä.

Yhdysvallat on jo pitkään pyrkinyt torppaamaan Kiinan nousua muun muassa rajoittamalla kaupankäyntiä ja investointeja. Myös EU on kehittänyt sääntelyä suojatakseen sisämarkkinoita Kiinan valtion­yritysten epä­reilulta kilpailulta. Näiden suojaavien toimien rinnalla unionin suunnitelmissa on hankkeita, joilla se aktiivisesti haastaisi Kiinaa maailmalla.

EU-komission ja ulkoasiainhallinnon kehittämä Global Gateway -investointi­ohjelma tarjoaa vaihtoehdon Kiinan uudelle silkkitielle. Sen piirissä on vuoteen 2027 mennessä määrä investoida 300 miljardia euroa esimerkiksi digitalisaatioon, energia­siirtymään ja liikenne­infrastruktuuriin »samanmielisissä» kumppani­maissa. Vielä ei ole kerrottu kohdemaita.

Työn alla on myös EU:n indopasifisen alueen strategia, jolla unioni lisäisi vaikutusvaltaansa Kiinan takapihalla muun muassa kumppanuus- ja kauppasopimuksilla ja partioimalla merialueita.

»Monet Aasian maat ovat hyvin avoimia EU:n ja Japanin entistä suuremmalle roolille alueen turvallisuuspolitiikassa», Patey sanoo.

Toistaiseksi suunnitelmat ovat vasta paperilla. Niiden käytännön toteutumista Patey kehottaa tarkkailemaan.

»Jos Kiina jatkaa Venäjän tukemista ja alkaa vaikkapa rahoittaa tai tukea Venäjää sotilaallisesti, saattaa EU ajaa suunnitelmiaan entistä tiukemmalla otteella.»

Kiinalla on tietysti myös oma »ukrainansa», Yhdysvaltojen tukema Taiwan, jota Pekingin hallinto pitää kapinallisena maakuntana. Presidentti Xi Jinping mielellään kaivertaisi nimensä historiankirjoihin liittämällä Taiwanin emomaahan. Lännen vastaus Ukrainan sotaan näyttää, millaisia seurauksia Kiinan hyökkäyksellä Taiwaniin voisi olla.

»Uskoakseni Kiinassa seurataan myös Ukrainan sodan sotilaallista lopputulemaa. Se saattaa muuttaa hallinnon laskelmia siitä, mitä vaaditaan paitsi Taiwanin ja sen läntisten tukijoiden voittamiseksi myös saaren miehittämiseksi», Patey sanoo.

Itsenäisyydestään taistelevan kansan kyky panna hanttiin numeroiden valossa vahvemmalle armeijalle on osoittautunut yllättävän kovaksi. Etenkin, kun lännestä virtaa puolustajille aseita. Vaikka Kiina saisi Taiwanin väkivalloin haltuunsa, voisi lopputulema olla sille kolossaalinen tappio.

Sen sijaan länsimaiden valmius käyttää talouttaan strategisena välineenä ei välttämättä ole Kiinalle suuri pelote.

Kiina on viimeiset parikymmentä vuotta parantanut omavaraisuuttaan monella alalla. Mitä pidemmälle Kiina pärjää ilman länsi­maisia tuontitavaroita, sitä enemmän kommunistisella puolueella on liikkumavaraa ­ulkopolitiikassa. Sen sijaan länsimaiden merkitys Kiinan vientitavaroiden markkina-alueena on kyseenalainen. Kiina voi olla valmis kärsimään markkinoiden menetyksestä enemmän kuin kuvittelemme.

»Tällä hetkellä ongelma on, ettei meillä ole samanlaista näkyvyyttä Kiinaan kuin ennen», Patey sanoo.

Toistaiseksi Kiina on näyttänyt pitävänsä taloutta tärkeimpänä. Se on käyttänyt kaupan esteitä pakkokeinona, mutta hienovaraisesti, Patey sanoo.

Kun Kiina rankaisi Norjaa vuoden 2010 Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisestä kiinalaiselle toisinajattelijalle, se asetti tuontirajoituksia norjalaiselle lohelle, mutta jatkoi muuten taloudellista yhteistyötä kuten ennenkin. Diplomaattisen kiistan aikaan tehtiin jopa merkittäviä investointisopimuksia. Viime vuosien kiistassa Australian kanssa Kiina on jättänyt teollisuudelleen tärkeän rauta­malmin useisiin tuoteryhmiin ulottuneiden pakotteiden ulkopuolelle.

Hallinnon kontrolli kiinalaisesta yhteiskunnasta on kiristynyt Xin kaudella. Kiinassa on paljon ulkomaalaisia toimittajia, tutkijoita ja diplomaatteja, mutta Patey pelkää, ettei tieto kansan asenteista hallitsevaa kommunistista puoluetta kohtaan päivity länsimaiden tietoisuuteen. Patey uskoo, että koronapandemian jälkeen kiinalaisten usko puolueeseen on vain vahvistunut.

Tosin viitteitä on viime aikoina nähty toisenlaisestakin kehityksestä: suurkaupunkien kuten Shanghain pitkään jatkuneet sulkutilat ovat herättäneet vastustusta.

Patey uskoo, että tiukkojen koronatoimien vaikutukset Xin hallinnon kannatukseen jäävät vähäisiksi. Muutaman kuukauden eristys ja ankarat karanteenit eivät pyyhi pois vuosikymmeniä jatkunutta talouskehitystä, eikä kommunistiselle puolueelle ole varsinaisesti vaihtoehtoja.

Tuskin yksikään maa näkee, että Venäjä alkaisi nousta maailmantaloudessa merkittäväksi kumppaniksi.

6. Globaali etelä empii

YK:n yleiskokous heitti huhtikuussa Venäjän ulos ihmisoikeusneuvostosta. 93 maata äänesti länsimaiden mukana esityksen puolesta, 24 vastaan. 58 maata äänesti tyhjää.

Tyhjää äänestäneissä olivat esimerkiksi Intia, Brasilia, Etelä-Afrikka, Meksiko, Egypti, Saudi-Arabia, Irak, Pakistan, Singapore, Thaimaa, Malesia ja Indonesia. Joukossa on isoja demokraattisia maita, jotka empivät hypätä länsimaiden kelkkaan tuomitsemaan Venäjää.

Rikkaiden maiden yhtenäisyys ei houkuttele globaalin etelän valtioita mukaan. Syitä on monia, toteaa Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen.

Kylmän sodan ajoilta periytyvä sitoutumattomuuden aate on yhä voimissaan. Teivainen mainitsee vuoden 1955 konferenssin Indonesian Bandungissa, johon kokoontui 29 länsi- ja kommunistiblokkeihin sitoutumatonta Aasian ja Afrikan maata. Moni näistä maista haluaa edelleen pysytellä erossa suurvaltakonflikteista, ja Ukrainan sota nähdään Venäjän ja Yhdysvaltojen välisenä kiistana.

»Monessa etelän valtiossa ei nähdä radikaalia eroa, onko konflikti Venäjän ja Ukrainan tai Venäjän ja Naton välillä. Nato–Venäjä-­vastakkainasettelu korostuu enemmän kuin Suomessa», Teivainen toteaa.

Kauempana näkökulma muuttuu. Meksikossa ei juuri kuule Ukrainan sotaa verrattavan talvisotaan, Teivainen sanoo.

Oma lukunsa ovat autoritaariset maat, joissa Venäjä nähdään hallinnon ystävänä. Syyria on Venäjälle hyvä käyntikortti: Kun maassa syttyi kansannousu presidentti Bašar al-Assadin kaatamiseksi, länsi tuki kapinallisia. Venäjä lähetti Wagner-palkkasotureita pyssyineen, ja Assad on yhä vallassa.

»Tuskin yksikään maa näkee, että Venäjä alkaisi nousta maailmantaloudessa merkittäväksi kumppaniksi. Siinä nähdään korkeintaan kohdennettu strateginen kumppani.»

Wagner-ryhmä on ollut aktiivinen monissa Afrikan maissa, joihin Venäjä on sen kautta luonut liittolaissuhteita. Keski-Afrikan tasavalta ja Kongo äänestivät Venäjän rinnalla. Kummassakin maassa Wagner-sotilaat ovat raporttien mukaan taistelleet vallanpitäjien puolella.

Niissäkin maissa, joissa Venäjän hyökkäys Ukrainaan nähdään tuomittavana, ei välttämättä ole suurta innostusta hypätä länsimaiden kelkkaan. Yhdysvallat on sotinut Irakissa, ja Euroopan mailla on oma imperialistinen historiansa. Lännen vaatimukset Venäjän tuomitsemisesta kuulostavat tästä näkökulmasta kaksinaismoralistisilta.

Venäjä ja Kiina ovat viime vuosina voimistaneet ulkopolitiikassaan demokraattisten ja liberaalien arvojen hyljeksintää. Ne puhuvat mielellään länsimaiden rappiosta ja hiipuvasta vallasta.

Vaikka lännen omanaan pitämillä arvoilla on globaalisti laaja kannatus, niitä ei välttämättä yhdistetä länsimaiden toimintaan, Teivainen sanoo. Länsimaat saarnaavat tasa-arvon ja demokratian puolesta, mutta eivät läheskään aina toteuta näitä ihanteita maailmanpolitiikan instituutioissa tai ulkosuhteissaan.

Maailmanpankin kaltaisissa elimissä äänestys­käytännöt suosivat rikkaita länsimaita, ja YK:n turvallisuusneuvostossa suurvallat jyräävät veto-oikeudellaan. Kansainvälisessä rikostuomioistuimessakin on tuomittu neljä ihmistä, kaikki afrikkalaisia.

»Jännite lännen puheiden ja tekojen välillä on olemassa, ja se pitää tiedostaa. Tekopyhyys on ehkä viime aikoina myös alettu ymmärtää paremmin ja siitä on alettu keskustella julkisuudessa», Teivainen sanoo.

Lue lisää UP 2/2022 teemasta: 

Sota Euroopassa voi lähentää Japanin ja Etelä-Korean välejä

Saksa on näyttäytynyt EU-rintaman arkailijana, mutta se käy läpi isoa ulkopoliittista muutosta