Uusi kuukilpa alkoi – Avaruuden valloitus etenee yksityisen sektorin ehdoilla

Jos amerikkalaisten ja venäläisten yhteistyö maapallolla takeltelee, avaruuteen ne vielä mahtuvat.

Jalkapallo­kentän kokoisella kansainvälisellä avaruusasemalla (ISS) astronautit ja kosmonautit ehtivät yhdessä kokea 16 auringonnousua ja -laskua vuorokaudessa.

Aseman nykymiehityksessä on kolme amerikkalaisen avaruuskeskus Nasan astronauttia ja kolme venäläisen Roskosmoksen kosmonauttia, mukaan lukien komentaja Sergei Prokopjev. Asemalla on käynyt tämän vuoden maaliskuuhun mennessä 266 ihmistä 20 eri maasta – ei tosin yhtään kiinalaista.

Avaruudessa yhteistyö on jatkunut normaalisti senkin jälkeen, kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan viime vuoden helmikuussa katkoi suhteita maankamaralla. Pieni kohu syntyi siitä, olivatko maaliskuussa 2022 avaruusasemalle saapuneet kosmonautit pukeutuneet tarkoituksellisesti Ukrainan lipun väreihin. Roskosmoksen mukaan nämä olivat sattumalta vain entisen opinahjonsa väreissä.

Kun tieteelliset tavoitteet ovat yhteisiä eikä politiikka ulotu ISS:lle, maanpäälliset asiat paljastuvat miehistön vapaa-ajalla. Vuoden päivät avaruudessa viettänyt astronautti Mark Vande Hei kertoi viime vuonna Washington Postin haastattelussa, että asemalla on kiistelty elokuvista, joita miehistöllä oli tapana katsoa yhdessä kerran viikossa. Kosmonautit ihmettelivät, miksi venäläiset ovat aina pahiksia amerikkalaiselokuvissa.

Perinteisesti avaruus on ollut rauhan ja yhteistyön aluetta.

Kylmän sodan aikana Yhdysvallat ja Neuvostoliitto pystyivät sopimaan avaruudenkäytön säännöistä, ja Neuvostoliiton hajottua johtavien avaruusmaiden yhteistyö tiivistyi. Kansainvälisen yhteistyön symboliksi kohosi ISS, jossa kumppaneina ovat myös Euroopan, Kanadan ja Japanin avaruusjärjestöt ESA, CSA ja JAXA.

Vuosituhannen vaihteessa rakennetun avaruusaseman tarina on kuitenkin päättymässä. Venäjä ilmoitti viime vuonna vetäytyvänsä ISS:ltä vuoden 2024 aikana ja perustavansa oman tutkimuslaitoksensa. Lopetus­ilmoitus ei ollut ensimmäinen, ja Venäjällä on ollut ennenkin oma avaruusasema, Mir, vuosina 1986–2001.

Viimeistään vuoden 2030 tienoilla ISS lakkautetaan, sillä se on käyttöikänsä päässä. Koskaan aiemmin ihmiskunta ei ole ollut yhtä pitkään yhtäjaksoisesti avaruudessa. Tämä saattaa olla kuitenkin vasta alkusoittoa pidemmille valloituksille.

Yhä useampi maa pyrkii nyt avaruuteen, ja suurvalloilla on kunnianhimoisia avaruushankkeita.

Marraskuussa Yhdysvallat julkaisi Kuustrategian (Cislunar strategy). Se on jatkumoa Artemis-hankkeelle, jonka tavoitteena on perustaa pysyvä avaruusasema Kuun kierto­radalle ja rakentaa tukikohta Kuuhun. Vuonna 2025 Nasa aikoo lähettää ihmisen Kuuhun ensimmäisen kerran yli puoleen vuosisataan.

Venäjä ja Kiina ovat kaavailleet rakentavansa kansainvälisen Kuun tutkimuskeskuksen ILRS:n, mutta hanke ei ole edennyt. Venäjää heikentävät nyt sodanvastaiset pakotteet, mikä voi pudottaa sen suurten avaruusmaiden joukosta.

Kiinan politiikka ja tavoitteet eivät ole aina niin selkeitä kuin muilla. Se saa muut hermostumaan.

Kiina puolestaan lähti avaruuden valloitukseen takamatkalta, eikä alku ollut helppo. Vuonna 1996 Pitkä marssi -nimisen raketin laukaisu epäonnistui ja satoja ihmisiä kuoli, virallisesti Kiinan mukaan kuusi.

Kiina on kuitenkin määrätietoisesti edistänyt omia avaruushankkeitaan 1990-luvulta lähtien. Tuolloin se aloitti esimerkiksi Beidou-satelliittipaikannusjärjestelmän rakentamisen. Viime vuonna Kiina sai jo valmiiksi ensimmäisen oman avaruusasemansa, Tiangongin.

Ulkoisesti uusi avaruusaika näyttää kovasti Yhdysvallat–Kiina-kilpailulta, joka on käynnissä Maan päällä.

Nasan johtajan Bill Nelsonin kommentteja Kiinasta on lehdistössä kuvailtu haukkamaiksi. Hän on todennut Yhdysvaltojen olevan taas mukana kuukilpailussa ja varoittanut Kiinaa varaamasta alueita Kuusta.

1950-luvun lopulta lähtien Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kävivät Kuun valloituksesta kiivasta kilpajuoksua, panoksena maine ja kunnia. Vanhanaikainen ajatus avaruuskilpailusta saattaa kuitenkin olla silmänlumetta. Avaruuteen liittyvät suunnitelmat ovat olleet aina todellisuutta suurempia, ja nykyään motiivit ovat astetta konkreettisempia. Kuuhun ei enää matkata pelkästään arvovallan takia.

Tutkija, lehtori Mark Hilborne Lontoon King’s Collegesta jarruttelee puheita uudesta avaruuskisasta. Ei kaikki, mitä Kiina tekee, johdu kilpailusta, hän sanoo.

Hilborne johtaa avaruusturvallisuuden tutkimusryhmää ja on hiljattain keskittynyt myös kaupallisten avaruustoimijoiden rooliin Ukrainan sodassa. Avaruusasioihin hän päätyi ydinaseiden ja asevalvonnan tutkimuksen kautta.

Kiinaa Hilborne on seurannut pitkään. Kymmenen vuotta sitten hän kirjoitti Space Policy -tiedelehdessä, että Kiinan hallinnon läpinäkymättömyys ja avaruusohjelmien selvän suunnan puuttuminen aiheuttavat vaikeuksia Yhdysvaltojen avaruuspolitiikalle. Yhdysvallat joutuu punnitsemaan, pitääkö kiinni valta-asemastaan vai rakentaako monenkeskistä avaruusyhteistyötä.

»Kiinan politiikka ja tavoitteet eivät ole aina niin selkeitä kuin muilla. Se saa muut hermostumaan», Hilborne toteaa UP-lehden haastattelussa.

Samalla tavalla Kiina houkuttelee maita mukaan kuuhankkeisiinsa. Entuudestaan Yhdysvalloilla on silti Kiinaa suuremmat liittolaisverkostot.

Nykyinen avaruusaika ei ole kuitenkaan mikään kahden kauppa. Päinvastoin ympäri maailmaa uudet maat kehittävät avaruusteknologiaa.

»En olisi koskaan uskonut päätyväni avaruusalalle», sanoo tšekkiläinen Václav Havlíček. Nuorempana hän ajatteli, ettei pienessä itäeurooppalaisessa maassa voisi moisesta edes haaveilla.

Havlíček on jo ehtinyt työskennellä avaruusbisneksessä nelisen vuotta. Se veti hänet mukaansa yliopistosta kesken elektroniikka-alan opintojen.

»Olin valmis työskentelemään vaikka vastaanottotiskillä, kunhan vain olisin päässyt avaruusfirmaan töihin», Havlíček kuvailee uransa alkua.

Monien sattumusten ja oikeiden kontaktien kautta hän aloitti lopulta työt markkinoinnin parissa ja järjesti esimerkiksi Hackathon-tapahtumia, joissa ammattilaiset ideoivat ja rakentelevat uusia keksintöjä ja prototyyppejä.

Nykyisin hän työskentelee kuuprojekteihin keskittyvässä TRL Space -yrityksessä.

Sivutoimenaan Havlíček toimii Brno Space Clusterin päällikkönä. Avaruusklusteri on 16 yrityksen sekä kuuden muun instanssin, kuten yliopistojen ja observatorion, yhteenliittymä, joka rakentaa avaruusalan yhteistyötä. Hiljattain Havlíček isännöi intialaisvieraita. Itse hän on käynyt muun muassa Dubaissa, Tokiossa ja Skotlannissa verkostoitumassa.

Tšekin toiseksi suurimpaan kaupunkiin Brnoon maan kaakkoisosassa on keskittynyt teknillisiä yliopistoja, teknologiateollisuutta ja tuoreimpana avaruusteollisuutta. Parin viime vuoden aikana alueella on syntynyt vireä start­up-kenttä.

»Kaikki tuovat jotakin mukaan. Täällä on yhteisöllinen ilmapiiri, joka vaatii myös luottamusta. Yritykset tietävät melko hyvin, mitä toiset firmat tekevät», Havlíček sanoo.

Suurin osa klusterin firmoista on pieniä, 10–20 ihmistä työllistäviä kasvuyrityksiä, ja ne ovat kasautuneet nimenomaan Brnon alueelle.

Onko jossain vaiheessa marsilaisia, jos ihminen sinne asettuu?

»Autamme projektihakemuksissa, tarjouskilpailussa, verkostoitumisessa ja kontaktien luomisessa. Voimme toimia myös pienten firmojen puolesta sopimusosapuolena», Havlíček kuvailee klusterin toimintaa.

Havlíček uskoo avaruusalan kasvuun. Markkinoita ei ole vielä jaettu, ja seuraavat vuosikymmenet tulevat olemaan mielenkiintoisia, hän sanoo. »Ilman yksityistä sektoria ei tapahtuisi kehitystä.»

Yritykset kirittävät toisiaan, kilpailevat teknologisista läpimurroista ja keksivät uutta. Havlíček muistuttaa, että huomiota herättävät kuumatkat ovat vain murto-osa avaruusmarkkinoista. Pääosa työstä ja markkinoista kohdistuu tavallisiin arjen palveluihin.

Menneisiin vuosikymmeniin verrattuna piensatelliittien ja laukaisupalveluiden kehitys on mahdollistanut sen, että lähiavaruuteen pääsee verrattain helposti ja edullisesti. Puhutaan avaruusalan murroksesta – ammattijargonilla New Space Economystä.

EU pyrkii vauhdittamaan murrosta tukemalla avaruusteollisuutta ja -tutkimusta, jotta Eurooppaan syntyisi pysyvä avaruusalan ­ekosysteemi. Euroopan suuria avaruusmaita ovat perinteisesti olleet Ranska, Saksa ja Italia. Nyt alalle on tullut muitakin, kuten Tšekki klustereineen.

Korkean teknologian tuotteita ja ratkaisuja kehittelevät erityisesti pienet ja keskisuuret yritykset, sanoo komission puolustus­teollisuus- ja avaruusosaston pääjohtaja Timo Pesonen.

Pesosen mukaan liiketoimintaa voi syntyä vaikka niin, että kolme opiskelijaa keksii jossakin teknillisen korkeakoulun laboratoriossa hyvän idean, mutta heiltä puuttuu rahoitus: miten innovaatio saadaan kaupallistettua teolliseen tuotantoon.

Euroopan unioni voi auttaa tässä, Pesonen selittää. Komissio jakaa kilpailutusten kautta yrityksille esimerkiksi siemenrahaa miljardin euron Cassine-ohjelmasta. Tukea jakavat myös Euroopan investointipankki ja investointi­rahasto sekä kansalliset rahastot. EU:n tai ESA:n sponsorileiman on tarkoitus toimia houkuttimena yksityisten sijoittajien investoinneille.

Pesosen mukaan uuden teollisuuspolitiikan sijaan tarvitaan pikemminkin asennemuutosta.

»Valtiojohtoiseen, subventoituun teollisuuspolitiikkaan ei ole paluuta. Meidän pitää kehittää maailman parhaimpia järjestelmiä, muuten jäädään kakkoseksi tai kolmanneksi – eikä se kiinnosta ketään.»

Pesosen mukaan suuri kysymys on se, miten pystymme pitämään osaamisen Euroopassa. Piilaakso on vetänyt liian usein puoleensa eurooppalaisten yritysten perustajia, koska sieltä löytyy pääomaa ja osaavaa työvoimaa. Hänen puheistaan paistaa yhteistyön eetos. Pesonen toivoo, että Euroopassa esimerkiksi isot toimijat avaruus- ja puolustusteollisuudessa tukisivat uusia avaruusyrityksiä.

Poliittisesti Eurooppa on jo yhtenäisempi kuin ennen Ukrainan sotaa, myös avaruus­satsausten suhteen.

Komissiossa Pesonen johtaa kolmensadan ihmisen puolustusteollisuus- ja avaruusosastoa, jonka henkilöstöstä puolet työskentelee avaruusasioissa ja kolmannes puolustuksessa. Tällä hetkellä Pesosen aikaa vie puolustus.

Osasto hallinnoi eurooppalaista Galileo-paikannusjärjestelmää ja Copernicus-maahavainnointijärjestelmää – EU:n globaaleja lippulaiva­tuotteita. Pesonen kehuu Galileon olevan tarkempi kuin GPS, mutta käyttäjä ei näe kummassa palvelussa oma puhelin on milloinkin kiinni. Amerikkalaiset ja eurooppalaiset järjestelmät pelaavat yhteen.

Valtiojohtoiseen, subventoituun teollisuuspolitiikkaan ei ole paluuta.

Vaikka Pesosen sanoin »transatlanttinen avaruusperhe» on läheinen, hän perää Euroopalta teknologista riippumattomuutta. Sitä kuuluisaa strategista autonomiaa, joka ­vilahtaa­ mantroina komission ulostuloissa.

Euroopan pitää turvata oma etunsa, jotta se ei ole riippuvainen muista. »Varsinkaan Venäjästä tai Kiinasta, tai yhdenkään maan vaalituloksesta», Pesonen sanoo. Tämä koskee niin teknologioita, raaka-aineita kuin komponentteja.

Pesosen mukaan Venäjän tai Kiinan avaruusohjelmat eivät välttämättä ole ystävällismielisiä EU:ta tai Natoa kohtaan. Komission keväällä esittämän strategian mukaan jäsenmailla on oltava yhteinen käsitys avaruustoimijoihin kohdistuvista uhista ja keinot niiltä suojautumiseksi. Vihamielinen toiminta voi olla esimerkiksi kyberhyökkäyksiä satelliittien maa-asemille tai vahingontekoja laukaisua odottaviin satelliitteihin.

Pesonen korostaa, että Euroopan avaruusohjelma on rauhanohjelma. »Mutta emme voi olla naiiveja. Meidän pitää kyetä suojelemaan avaruuden ekosysteemiä ja dataa.»

Ekosysteemin suojelu vaatii myös yhteisiä kansainvälisiä sääntöjä.

Avaruusoikeuteen erikoistunut juristi Jenni Tapio on työskennellyt puolisen vuotta ESA:n uudessa strategiatyössä, erikoisella tittelillä Accelerator Development Coordinator. Tapion tehtävänä on edistää avaruussovellusten ja -datan hyödyntämistä, esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnassa tai vesistöjen suojelussa.

Emme ole kuitenkaan puhumassa Tapion työstä tai ESA:sta vaan avaruuden hallinnasta ja sääntelystä, joita hän on tutkinut väitöskirjaansa varten Helsingin yliopistossa. Tapion osaamista on kuvattu harvinaiseksi Suomessa.

Tapio pitää avaruustoiminnan sääntelyä melko hyvänä. Raamit avaruudenkäytölle on määritelty YK:n viidessä avaruussopimuksessa, jotka solmittiin 1960–1970-luvuilla. Ensimmäinen, vuonna 1967 tehty avaruuden yleissopimus (Outer Space Treaty), turvaa avaruuden rauhanomaisen ja vapaan käytön niin valtioille kuin yrityksille.

»Tämä on ollut kantava periaate alusta lähtien, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto sopivat avaruudenkäytöstä», Tapio sanoo.

Jo silloin nähtiin, että Yhdysvalloissa oli syntymässä kaupallisia avaruustoimijoita. Aluksi yritykset lähinnä avustivat valtiollisia toimijoita, kuten Nasaa. Kansainväliset sopimukset ovat valtioiden välisiä, ja valtioiden vastuu on luvittaa ja valvoa kansallista, myös yksityisen sektorin avaruustoimintaa.

Euroopan ei pidä olla riippuvainen muista, varsinkaan Venäjästä tai Kiinasta, tai yhdenkään maan vaalituloksesta.

Avaruuden yleissopimus kieltää vain joukko­tuhoaseet avaruudessa. Tapio tiivistää avaruuden yleis­sopimuksen ytimen: oma toiminta ei saa estää muiden avaruudenkäyttöä. Jos toiminnasta aiheutuu häiriöitä toiselle, toista osapuolta on »konsultoitava». Se ei tosin ole aina selvää, mitä konsultointi tarkoittaa.

Kuten usein kansainvälisessä oikeudessa, avaruussopimuksen noudattamista ei valvo kukaan – tai kaikki valvovat.

Avaruuden kaupallistuminen on tuonut painetta uudelle sääntelylle. Yrityksiä kiinnostavat esimerkiksi taivaankappaleiden luonnonvarat, joita on runsaasti Kuun napa-alueilla.

Yhdysvallat on yrittänyt korjata sääntelyn puutteita itse luomallaan Artemis Accords -sopimuksella, johon se houkuttelee muita mukaan – toistaiseksi melko laihoin tuloksin. Amerikkalaisten säännöt sallisivat Kuun, asteroidien ja muiden taivaankappaleiden resurssien käyttämisen ja alueiden valtaamisen, myös kaupallisiin tarkoituksiin.

Artemis Accords ei ole kuitenkaan oikeudellisesti sitova. Sitovien valtiosopimusten tekeminen on ollut mahdotonta 1970-luvun jälkeen.

Viimeisenä vuonna 1984 voimaan tulleen kuusopimuksen ulkopuolelle ovat jääneet niin Yhdysvallat, Venäjä kuin Kiina. Kuusopimuksen mukaan Kuu ja sen luonnonvarat ovat ihmiskunnan yhteistä perintöä ja niiden hyödyntäminen edellyttää lähtökohtaisesti oman kansainvälisen järjestelyn luomista.

Avaruuden sääntelyssä onkin päädytty erilaisiin teknisiin standardeihin, ohjesääntöihin ja poliittisiin julkilausumiin siitä, mitä on avaruuden vastuullinen käyttö, Tapio selittää.

»Juridisesti se on haastavaa, koska julkilausumat tai standardit eivät ole oikeudellisesti sitovia. Sitovuuden elementtejä tuovat nyt kansalliset lait.»

Avaruuden hallinnointia vaikeuttaa myös se, että sääntelyn kohde on suurelta osin käymätöntä korpimaata. Samanlainen vaikeus koskee tekoälyn sääntelyä: säädelläänkö etukäteen vai jälkeenpäin, kun nähdään miten asiat käytännössä toimivat, Tapio vertaa.

Kansallisten lakien ja niiden tulkintojen kirjo on saanut Euroopan komission harkitsemaan EU:n oman avaruuslain valmistelua. Timo Pesonen sanoo, ettei sitä kannata luoda vain sääntelyn iloksi. Pitää aidosti katsoa, mitä lisäarvoa se toisi jäsenmaiden omiin lakeihin.

»Esitys tulisi ehkä ensi vuonna», Pesonen sanoo.

Vaikka uusien valtiosopimusten aikaansaaminen on ollut mahdotonta, Jenni Tapio ei näe tilannetta synkkänä. Oikeustieteilijä tunnustautuu monenkeskisen yhteistyön ystäväksi ja painottaa keskustelun tärkeyttä.

Aiemmin Tapio on edustanut Suomea muun muassa YK:n avaruuskomiteassa Copuoksessa, jossa luotiin vuosikymmeniä sitten avaruuden yleissopimus ja neljä muuta valtiosopimusta. Komiteassa ovat mukana esimerkiksi nyt Kuuhun pyrkivät Yhdysvallat, Kiina, Japani, Venäjä ja Arabiemiraatit.

Tapio pitää onnistumisena esimerkiksi sitä, että vuonna 2019 kaikki komitean noin sata jäsenmaata pääsivät yksimielisyyteen avaruuden kestävän käytön ohjesäännöistä. Saavutus on avaruussääntelyn alalla merkittävä. Vaikka päätökset syntyvät hitaasti, ne ovat Tapion mielestä kestäviä, kun kaikki ovat ne hyväksyneet.

Kehityksen hitaus ei kuvasta ainoastaan sääntelyä vaan myös kaikkea avaruustoimintaa. Jenni Tapio kertoo, että hänellä on tallessa New York Timesin lehtileike vuodelta 1967. Siinä esitetyt suunnitelmat ovat vielä tänäänkin vain suunnittelemia.

»Jutussa puhuttiin Kuun raaka-aineista; miten esimerkiksi voidaan hyödyntää Kuussa olevaa vettä rakettien polttoaineena. Se ei ole toteutunut vieläkään. Vesi on arvokasta avaruudessa.»

1950-luvun lopulta asti on myös väännetty, mistä avaruus alkaa. Tällä hetkellä rajana pidetään yleisesti sadan kilometrin korkeutta, mutta tästä ei ole sovittu kansainvälisesti.

Jotta avaruustoiminnasta saisi liikevoittoa, on ensin heitettävä rahaa avaruuteen. Bisnekseen kuuluvat epäonnistumiset. Huhtikuun lopussa japanilaisyritys Ispacen kuuluotaimen laskeutuminen meni myttyyn liki samana päivänä, kun ruotsalaisfirma SSC:n tutkimusraketin osa putosi Norjaan.

Kaikkia kehityksen hidas tahti ei lannista. Avaruus kiehtoo yhä vain uusia sukupolvia. Siihen liittyy elämää suurempaa mielenkiintoa.

Tapio myöntää, että haluaisi itse kokea 1960-luvun kuuaikakauden, jolloin ihminen otti ensimmäiset »jättiharppaukset» avaruuteen. Hänen avaruusjuristikuplassaan on ihmisiä, jotka pohtivat esimerkiksi Marsin oikeudellisia kysymyksiä. Onko jossain vaiheessa marsilaisia, jos ihminen sinne asettuu? Tai millaista on perustaa yhteiskunta tyhjästä Kuuhun, soveltuvatko nykyiset kansainvälisen oikeuden säännöt ja ihmisoikeudet sinne?

Kansainvälistä yhteistyötä tarvitaan, sillä avaruuden valloitus on kallista, vaikeaa ja jopa vaarallista. Rahanmenoon tyssäsi myös Yhdysvaltojen maineikas Apollo-ohjelma, josta tosin aikakin ajoi ohi.

Maan päällä suurvaltakilpaan ajautuneiden Yhdysvaltojen ja Kiinan yhteistyö ei tutkija Mark Hilbornen mukaan tässä maailman­tilanteessa näytä todennäköiseltä avaruudessa. Mahdottomalta näyttää, että suurvallat perustaisivat esimerkiksi uuden kansainvälisen avaruusaseman.

Ja vaikka poliittista tahtoa löytyisi, laki estää Yhdysvalloilta avaruusyhteistyön Kiinan kanssa. Vuonna 2011 Yhdysvaltain kongressi hyväksyi lain, joka kieltää Nasalta kahdenvälisen yhteistyön Kiinan kanssa ilman viranomaisten lupaa.

Täysin utopistista yhteistyö ei ole, sillä avaruudessa yhdessä tekeminen ja kilpailu eivät aina ole olleet vastakohtia. 1970-luvulla, kuukilvan voittajan ratkettua, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto liennyttivät suhteitaan nimenomaan avaruustutkimuksessa.

Tuntemattoman tutkiminen on myös yhdistänyt ihmiskuntaa. Avaruus on täynnä loputtomia mahdollisuuksia, jotka ovat kiehtoneet ihmisiä jo 1600-luvulla, kun kaukoputki keksittiin. Ehkä seuraava tähtäin on vielä kauempana. Kuusta on helpompaa laukaista raketti kuin Maasta, ehkä tulevaisuudessa Marsiakin kohti.  

Lähteenä on käytetty myös Nasaa, Politicoa, Jonathan E. Hillmanin teosta The Digital Silk Road & Svetla Ben-Itzhakin kirjoitusta »Is the US in a space race against China?»

Lue myös Ulkopolitiikan avaruusteemasta 2/2023:
Lisää rahtireittejä kiertoradalle – Eurooppa haluaa pysyä mukana rakettialan murroksessa

Lue lisää: Avaruussotaa käydään maankamaralla

Suomikin haluaa osingoille avaruudessa

Avaruusmaiden määrä kasvaa. Konsulttiyhtiö McKinseyn viimevuotisen selvityksen mukaan jo 70 maata on perustanut avaruusviraston. Tulokkaita ovat esimerkiksi Filippiinit, Costa Rica ja Ruanda.

Tähän joukkoon on rynnistänyt myös Suomi.

»Viiden viime vuoden aikana Suomesta on tullut avaruusvaltio», toteaa työ- ja elinkeinoministeriön osastopäällikkö Ilona Lundstöm.

Suomen avaruuslaki tuli voimaan vuonna 2018, ja moni asia on muuttunut. Esimerkiksi suomalaissatelliittien määrä on noussut 22:een. Ensimmäisenä laukaistiin maitopurkin kokoinen Aalto-1-satelliitti vuonna 2017.

»Avaruustoiminnalla on koko ajan isompi merkitys yhteiskunnan toimivuudelle, tuottavuudelle, kansalliselle turvallisuudelle ja eri hallinnon alojen päätöksenteolle», Lundström sanoo. Hänen mukaansa suomalaisten vahvuus on luonnollisesti tietoliikennealalla.

Suomalaisyrityksistä Yhdysvaltain avaruusmarkkinoilla toimii esimerkiksi tietoliikennejätti Nokia, joka tähtää Nasan mukana Kuuhun.

Nokia testaa mobiiliverkko­teknologian soveltumista avaruuteen. Yhtiössä uskotaan, että maapallolla toimivaa 4g/LTE-teknologiaa voitaisiin käyttää myös avaruudessa tietoliikenneyhteyksiin.

»Kuu on yksi ankarimmista ympäristöistä, jonka olemme koskaan kohdanneet: siellä ei ole ilmakehää, ei luonnollista suojaa kosmiselta säteilyltä, ja lämpötila voi vaihdella jopa 300 astetta Kuun päivän ja yön välillä», Nokia Bell Labsin tutkimusosaston johtaja Thierry E. Klein kirjoittaa sähköpostitse.

Jos pystyy rakentamaan verkon, joka toimii Kuussa, se toimii aika lailla missä tahansa äärioloissa myös Maassa, hän toteaa.

Internetyhteyttä avaruuteen Nokia ei ole Kleinin mukaan rakentamassa. Luotettavien tietoliikenneyhteyksien luominen vaatii kuitenkin kehitystyötä. Sitä on Bell Labsissa tehty jo kauan.

Tutkimuslaitos toimi Nasan kanssa jo ensimmäisen tietoliikenne­satelliitin laukaisun yhteydessä vuonna 1962. Nokialle Bell Labs päätyi ranskalaisen Alcatel-Lucent-yritysoston yhteydessä.