Planeetta kuuluu lapsillemme
Afganistanilaisten leijapoikien tarina muistutti presidentti Tarja Haloselle, että vallanpitäjien pitäisi pysähtyä kuuntelemaan, mitä sanottavaa varttuvilla sukupolvilla on.
Kuvat TUOMAS KORTTEINEN
Julkaistu: 19.9.2012
Amir ja Hassan ovat 1970-luvun Kabulissa eläviä pikkupoikia. Amir kuuluu Afganistanin etniseen enemmistöön paštuihin ja Hassan syrjittyihin hazaroihin. Yksi on rikkaan perheen vesa, toinen saman rikkaan perheen varattoman palvelijan poika.
Yhteiskunnallisista eroista huolimatta he ovat toistensa parhaita ystäviä, leijanlennättäjäveljiä: he kilpailevat leijanlennätyksessä niin intohimoisesti, etteivät välitä, kun leijojen narut rikkovat heidän kätensä.
Amir ja Hassan tulivat tutuiksi presidentti Tarja Haloselle 2000-luvun puolivälissä, kun afganistanilaissyntyisen Khaled Hosseinin teos The Kite Runner oli suomennettu. Halonen valitsi Leijapojan Ulkopolitiikka-lehden uuden palstan avaukseksi; se on kirja, jota hän ei unohda.
Halonen sanoo muistavansa kirjasta etenkin sen intohimon, jota pojat kokivat leijakilpailuja kohtaan. Saman fanaattisuuteen taipuva kiivasmielisyys näkyi Halosen mukaan poikien elämässä myöhemminkin, heidän ystävyydessään ja muissa ihmissuhteissaan sekä siinä, kuinka he suhtautuvat kohtaloonsa neuvostomiehityksen, maanpakolaisuuden ja talebanhallinnon puristuksessa.
”Kirja oli yhtä aikaa raaka ja kaunis. Se muistutti lukijalleen, että lapset ovat osa ihmiskuntaa, heidät on otettava huomioon ja heitä on kuunneltava”, Halonen sanoo.
Presidentin mukaan nykyisten päättäjien pitää muistaa, että vaikka he tekevät päätöksiä aikuisten ehdoilla, tulevien sukupolvien kuva maailmasta määrittyy näiden päätösten perusteella. Esimerkiksi lasten kokema väkivalta konfliktien keskellä vaikuttaa väistämättä siihen, kuinka lapset pystyvät vartuttuaan luottamaan muihin, ratkomaan konflikteja ja suhtautumaan vieraisiin kulttuureihin ja uskontoihin.
Halonen kertoo pohtineensa esimerkiksi seksuaali- ja lisääntymisterveyttä koskevassa korkean tason työryhmässä, kuinka puolustaa lasten oikeuksia tulevaisuuteensa. Halonen on johtanut YK:n väestörahaston UNFPA:n työryhmää Mosambikin entisen presidentin Joaquim Chissanon kanssa. Työryhmän tuloksia julkaistaan lokakuussa.
”On ihmeellistä, että vallanpitäjien tavoitteena voi olla vain se, kuinka tehdä omasta maasta suurempi kuin naapurista”, Halonen toteaa ja viittaa esimerkiksi Kiinan ja Intian kilpailuun.
Lisäksi kirja avasi lukijalleen Afganistanin, ja koko Lähi-idän, yhteiskunnallista ja kulttuurista kirjoa. Halosen mukaan kansainvälisessä politiikassa aluetta on tarkasteltu liian yksipuolisesti vain konfliktien läpi.
”Lähi-idässä valtioiden sisällä vaikuttaa voimakkaita kulttuurisia yhteisöjä. Valtiorakenteen lisäksi ihmisten elämää jäsentävät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset jakolinjat, ja ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia pitää kunnioittaa kaikilla tasoilla.”
Entä millainen lukija presidentti Halonen yleensä on?
”Aika sporadinen. Luen kaunokirjallisuutta jaksoittain, mutta silloin kun luen, luen koko kirjan kerralla.”
Hyvä paikka lukemiseen on kuulemma lentokone, etenkin paluumatkoilla kansainvälisistä kokouksista, jos niistä ei tarvitse kirjoittaa raporttia.
”Silloin hyvä kirja on askel seuraavaan paikkaan. Eikä lentojen myöhästyminenkään tunnu pahalta.”
Khaled Hosseini: Leijapoika. Otava 2004, 378 s.