Poliittisen johtajuuden muodoista

Suuret valtiot ja niiden johtajat voivat ammentaa mo­nista eri johtajuuden lähteistä. Kyky yhdistää tehok­kaasti näitä lähteitä takaa usein johtajan menestyksen.

Johtajuus voi olla ainakin rakenteellista, manageriaa­lista, ideaperusteista tai symbolista. Yhdysvalloilla ja Euroopan mailla on pitkään ollut kansainvälisesti erityinen rakenteelli­nen asema, joka perustuu niiden sotilaalliseen ja taloudelli­seen voimaan. Asema konkretisoituu esimerkiksi röyhkeänä yliedustuksena YK:n turvallisuusneuvostossa – vaikka kyse toki on paljosta muustakin kuin muodollisista päätösoikeuksista.

Rakenteellinen johtajuus yhdistyy usein kahteen keskeiseen institutionaalisen vallan muotoon. Neuvotteluvalta heijastaa toimijoiden kykyä tehdä kompromisseja muiden kanssa tai luoda toimivia koalitioita. Koalitioissa myös pienille maille tar­joutuu toisinaan yllättävän paljon johtajuutta kansainvälisten organisaatioiden sisällä.

Agendavalta viittaa kykyyn päättää käsiteltävät teemat. Viime vuosien kehityksestä huolimatta Yhdysvalloilla ja Eu­roopalla on vielä paljon enemmän globaalia agendavaltaa kuin Kiinalla – ajatelkaamme vaikkapa ympäristöpolitiikkaa. Talousmahtinsa ansiosta Saksa voi päättää EU:n agendasta pal­jon laajemmin kuin maan äänimäärät unionin elimissä sallivat.

Manageriaalinen johtajuus edellyttää useimmiten muodollista johtoasemaa, mutta tässä asemassa osoitettu kyvykkyys, en­nen kaikkea tehokkuus, takaa myös tosiasiallisen johtajuuden. Usein kyse on erityisestä tiedollisesta pääomasta. Ranskan ase­maa Euroopan unionissa on korostanut se, että maalla on pe­rinteisesti ollut kokoonsa nähden ylimäärä virkamiehiä EU:n eri elimissä ja että yhteisön lait ja säännöt (acquis communautaire) ovat alun perin perustuneet ranskalaiselle mallille.

Kiinan tapa toimia pragmaattisesti kahdenvälisissä suh­teissaan – tulos ratkaisee, eivät demokratian periaatteet – on vahvistanut maan äänen kuuluvuutta maailmassa. Kiinan joh­tajanvaihdosten alla voi niin ikään pohtia, onko Kiinan sisäinen johtajuus nykyisin juuri manageriaalista, kun se vielä Maon aikaan oli eittämättä ideaperusteista.

Ideajohtajuus ja symbolinen johtajuus ovat usein lähellä toi­siaan; voidaan puhua myös henkisestä johtajuudesta. Ideajohta­ja esittää kauaskantoisia ajatuksia, symbolinen johtaja ratsastaa arvovallalla. Eurooppalaisen yhteistyön Saksa–Ranska-akseli on konkretisoinut EU:n luonteen rauhanprosessina, ja akselin pysyvyys, kummankin maan sisäisestä politiikasta riippumatta, on vielä vahvistanut symbolis-historiallista ulottuvuutta. Unio­nin isähahmojen Jean Monnet’n, Robert Schumanin ja Jacques Delorsin ranskalaisuus on lisäksi pönkittänyt Ranskan erityistä ideavaltaa unionissa; Reinin toisella rannalla ei talousvallasta huolimatta ole vastaavaa resurssia.

Kun maailmanpolitiikan johtajuus on näin kerrostunutta, mitä voimme sanoa Kiinan, Yhdysvaltain tai EU:n johtajavalintojen merkityksestä? Pysyvyys nousee helposti päällimmäiseksi vai­kutelmaksi, kun johtajuutta arvioi: kaikissa johtajuuden muo­doissa on vahva historiallinen komponentti. Johtajuus syntyy vähitellen, se on joustavaa, ja yksi johtajuuden lähde voidaan korvata toisella.

Kiinan nousu Yhdysvaltain ohi maailman suurimmaksi ta­loudeksi voi olla symbolisesti merkittävää, mutta Yhdysvallat voi edelleen manageroida maailmaa monin tavoin tiedollisesti ja taloudellisesti.

Johtajuus on silti aina kahdensuuntaista, johtajuus edellyt­tää johdettavat. Euroopan unionissa meillä, Euroopan kansa­laisilla, ei ole mitään erityistä syytä sallia Saksalle ja Ranskalle pysyvää johtoasemaa, vaikka ne voivat perustella johtajuuttaan monin tavoin. Globaalilla tasol­la taas voimme etsiä vaihtoehtoja Yhdysvaltojen tai Kiinan johtajuuspyrkimyksille. Tai antaa tukemme uudentyyppiselle johtajuudelle.

Kirjoittaja on Turun yliopiston kansainvälisen politiikan professori.